Hurrasta alkoi kehittyä toimelias emäntä, ylväs ja riuskanlainen.
Maailman rannoilla vaellelleista lapsistakin tuli yksi ja toinen
talon töihin.
Tänä maaliskuisena päivänä siis Töräpään Iso naulaili kenkään pohjaa,
akkansa hääri kahvinkeittopuuhissa ja Laki-Matti istuskeli ovensuussa
ainainen laukkunsa vieressään ja katsasteli toisten töitä, puheli:
— No, oudosti saattavat asiat punoutua tässä maailmassa! Siinä
nyt entinen rikas Töräpään Iso lyöpi hengenpitimekseen nauloja
navettapiikojen sontakenkiin...
— Mitäs tuosta, vastaa entinen mahtimies rauhallisesti. Moni lyöpi
nauloja niihin syntymästä hautaan saakka, eikä ole milloinkaan saanut
olla Töräpään Iso, ei elää ilossa ja herkullisuudessa, ei kokea
mitään onnenvaihteluita, kohtaloita... Se on paljon yksitoikkoisempaa!
— Saat kai niillä mietteillä hyvittää mieltäsi. Mutta totta se on
sinunkin kohdallesi se sana, että tyhmän pään takia saa ruumis
kärsiä... Sillä aivan tyhmyyksissäsi ja hullusissasi sinä haalasit
itsesi tuolle jälelle vanhaksi päiväksi.
— Mikä parempi minun olisi sitten elää sillä entisellä jälelläni,
lantteja laskien, huolehtien, ettei vain omaisuus vähenisi,
hupenisi... Ja kuolema tulisi kumminkin.
— Toista se olisi kuitenkin hautaa odotella, kun olisi runsaasti
leipää ja leivän särvintä. Tekisi mitä tahtoisi ja söisi mitä
lystäisi — monien maiden isäntänä ja ihmisiltä pelättynä ja
kunnioitettuna. Kun sen sijaan nyt vahingoniloisina virnistelevät ja
puhuvat pilkkapuheita.
— Minä ihmiseläjistä tuhannen viis, sanoo Töräpään Iso lyöden
naksauttaen äkäisesti naulaa. Minkäs nauru mahtaa eli tylsä puhe?
Johonkuhun toiseen saattaisi ottaa, kun se on siltä kohtaa pehmeä.
Minusta kilpistyy pois kuin kirves kivestä.
— Saahan sitä sitten viisastella ja intoa kiskoa, virkahti Piika
hääräten omissa puuhissaan, kun hupsutteli ja haaskasi ja antoi sen
muutaman lutkan varastaa omaisuutensa... Viisas olisi hupsutellut
edes sillä varaa, että olisi riittänyt hautuumaalle asti, eli ainakin
pitänyt sen varan, että olisi jäänyt talontapaista asuttavaksi, edes
pientäkään.
Töräpään Iso katselee kenkää ja virkahtaa hieman nyrpeänä:
— Tämä Mattihan siinä tekoset teki. Kyllä minun älynuora hurisi...
— Huonosti hurisi, ärähtää Laki-Matti. Kuka sen rojettuneen
nahkalakin arvasi miksikään pankkiholviksi.
Töräpään Iso lyödä läjäyttelee nauloja ja aloittaa:
— Ja Teppo sitten sai minulta haltuunsa talon omilla varoillani. Voi,
matala läjä! Tuntuupa toisinaan kismittävän, turmelus nousevan! Teppo
asuu nyt Töräpäässä niinkuin minä ennen ja otti minut tähän entiseen
pesäänsä niinkuin armosta ahertamaan entiselle työalalleen. Ikäänkuin
olisi osia vaihdettu! Niin se saattaa piru sotkea selvät älynjengat!
Tätä nyt luulisi jonkun loukossa kyhnöttävän ruotiukon joutojutuksi,
taruksi...
— Kyllä sinä oletkin luonnoltasi niitä tarun eläjiä. Ihme, että nyt
jo tyydyt elämään jotenkin muiden tapaan.
— Mihinkä pemistelemällä pääset taivaan alla? Maailmassa pysyt ja
jonkun ajan perästä kuolet. Mitä siis niin lyhykäisestä ajasta: eli
miten eli.
— On se rikkaalla olo leudompaa.
— On ne nuo leudot olot nähty! On saanut ruumis hyvää, jos nyt on
jokin huonompikin päivä. Kaikki pitää ihmisen kokea!
— No, ryästelee Laki-Matti, hyvähän se on, että ihminen kokee olla
tyytyväinen.
— Ja minkäs katumalla mahtaa! Tapahtunutta ei tee toiseksi
Jumalakaan! Tuolla nurkkahyllyllä on kirja — ukkovaari siihen
länttäsi sen mokoman rahaa — ja siinä sanotaan, että rikas kuolee
kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä
tehnyt...
Silloinpa narahtaa matala ovi ja sisään työntyy Teppo uudessa
sarkapuvun hölttänässä, kädet pistettyinä takin rintamustaskuihin,
koko olennoltaan muistutellen pakkasessa pöyhistelevää tiaista.
Äänikin on kirkastunut, on ikäänkuin soittimen lanka vedetty
kireämmälle: siinä on voimaa ja varmuutta, vaikka näyttääkin, että
hän vielä joskus haksahtaa, ei muista uutta asemaansa.
— Päivää!
Töräpään Iso vilkaisee silmälasiensa yli ja naputtelee töitään.
— Päivää. Mitä sille kuuluu?
— Ei erikoista. Poikkesin vain kysäisemään, että mikä sitä harventaa
tuota raja-aitaa, kun sitä ei ole kuin haamu jälellä?
Töräpään Iso naputtelee ennen kuin vastaa:
— Eikö tuota samat syyt harvennelle kuin tässä edesmenneinä
aikoinakin: kun torpalla ei ole metsää eikä varaa ostaa puuta, niin
täytyy ottaa mikä käteen käypi.
Teppo seisoo tukevana, hajasäärin ja yrittää katsoa tuimasti, silmä
kiiluu kuin tinainen nappi ja ääni on jyrkkä:
— En minä kärsi semmoista nakertelua! Jos se jatkuu, niin saatte
lähteä lipettiin tästä tönöstä.
— Samalla lailla sinä nakertelit itsekin kun tässä asuit.
— Ja samalla lailla tekin patistelitte ja ahdistelitte.
— Mutta enpä ajanut mökistä pois kuitenkaan.
— Ja onneksi, aloittaa Laki-Matti, onneksi se oli sinulle, Teppo,
että oli vähän puuta ja tuli kylmä. Sitä lyytä sitten sait ne
rikkauden turkit ja lakit...
— Joo, Teppo, puhelee Töräpään Iso ikäänkuin isällisesti, minultahan
sinä sait sen Amerikan perinnön! Älä yhtään opettele ylvästelemään:
ei tiedä vielä miten käypi.
— Ei käy ainakaan niin kuin sinulle! Minä en rakenna tornia!
Töräpään Iso tulistuu, heittää saappaansa penkin alle ja älähtää:
— Älä, älä reutoile minun rahoillani...
— Sinun, sanoo Teppo venytellen ivallisella äänellä. Kansalta
nyljetyillä rahoilla! Joudat nyt nähdä! Toisen omaa imit kuin
iilimato rikkaana ja samaa teet vielä köyhänäkin.
— Voi veikkonen, puhelee Töräpään Iso taasen tyyntyneenä, luuletko
itse häävimpi olevasi? Yhtä luuta se on ihmisluonto! Kyllä me
saisimme pistää peukaloa! Jos minä olin iso rosvo ensin ja pieni
perästäpäin, niin olet sinä sitä vain eri järjestyksessä.
Tuhertaa ja ahertaa työtään ja jatkaa tovin kuluttua:
— Onhan se mahdollista, ettei sinusta tule niin isoa, ei tule
toista Töräpään Isoa. Mutta ei siihen muu ole syynä kuin ettei ole
niskantakuista, ei vaikkua kynnen alla...
— Ei se kannata kehua sinunkaan niskantakuisesi: kesken se loppui!
— Ja sen sitä saa niittää, minkä on kylvänytkin! Et niistä
vohkimisistasi ihan iltiksesi pääse, kuten en päässyt minäkään. Saat
lyödä puolipohjia kenkiin!
— No, pitänee lyödä, että oikeus täyttyisi.
— Ja varo, ettet polttele aitoja enää. Siitä et sitten pääsekään yhtä
huokialla.
Ja Teppo työntyy ulos, astuu akkunapuurukan alitse Töräpäätä
kohti pitkävartisissa pieksuissaan, kädet pistettyinä sarkatakin
rintamustaskuihin.
Mökissä on hetken hiljaisuus; pannu vain porahtelee, suutarin vasara
napsaa. Sitten Läki-Matti alkaa puhella:
— No, näyttää todellakin osat vaihtuneen, kuten itse sanoit. Tuolla
lailla sitä sinäkin Teppoa pidit jöötisi alla! Eikö ala jo tuntua
siltä, että elämässä on parasta pysytellä pinnalla ja käskijänä, eikä
ehdoin tahdoin painua viheliäisten joukkoon...
— Erittäin se olisi minullekin olo emäntänä Töräpäässä, sanoo Piika
asetellen kahvivehkeitä pienelle, letisevälle pöydälle. — Ero se on
lehmänläjällä ja pannukakulla!
Töräpään Iso heittää työn ja kääntyy kahvipöytään päin, harmaasta
vanhanmiehen naamasta uhoen jotakin innostusta, puhelee saarnaillen,
käsillään elehtien:
— Ei minusta. Olen minä ollut rikkaanakin. Kyllä minä tiedän. Rikasta
ahdistaa ainainen huoli, ettei yön ei päivän rauhaa: että noita
pennejä kasoittuisi... Köyhä ei huolehdi, köyhä ei kaadu korkealta.
Olkoon rikas se jota huvittaa! Heittäytykää rikkaaksi — minä yllytän!
Olen itse ollut rikkaana. Minä tiedän... Kuule sinä Piika ja
Laki-Matti: viisas on se, joka ei huolehdi, ei rasita itseään, vaan
elelee niinkuin kedon kukka tai taivaan lintu auringon alla.
* * * * *
Tuli kalpea maaliskuun ilta ja sinertävillä, laihtuvilla hangilla
seisoa kyyhötti se matala mökki, jonka seinän takana nukkui se
harmaantunut mies, monin vaihein vaeltanut, taruinen eläjä, joka
piankin oli kai heittävä elämän levottomuuden nukkuakseen levon unta
viileässä, kauniissa mullassa.
Oli sinertävän elävä, riutuva maaliskuun ilta. Taivaalla oli röyheä
rinta, tähdet välkkyivät, kalpea kuu hymyili. Tummissa metsissä ja
kylissä vallitsi öinen hämy, aavemainen ja salaperäinen, sihisevä
hiljaisuus, joka idätti kauniita kuvitelmia elämän muhevasta
ihanuudesta, toivoa tulevien päivien kulusta.