Taivaankumu uhoi sineä, sen rinta oli pysty ja röyhkeä, auringonsilmä
sädehti leppeästi ja hyväntahtoisesti. Valkeilla tuulen ja auringon
taituriveitsien koristamilla hangilla välkkyi ja kimmelsi loputon
määrä juovuttavaa kirkkautta. Metsä punoitti himokkaan muhevana ja
kevytmieliset teerilinnut kukertelivat sen vehreydessä. Siellä lemusi
väkevästi pihka, pihoilla ja raiteilla levisi sulavan lannan terve ja
totinen haju ja kukko kiekaisi kuumaverisen laulun.
Siellä seisoi maaliskuisessa sinessä, valkeudessa ja kirkkaudessa
suutari Tepon mökki harmaana ja matalana vainion liepeellä. Mitä
onkaan raikas maaliskuu mökille tehnyt? Ei mitään merkillistä. Se
on paljastanut seinät ja katot, istuttanut räystäisiin jääpuraita,
jotka loistelevat päivänpaisteessa, tipauttavat heltyen nokastaan
vesipisaran kuin kyynelen. Turvenavetan tienoilla tuoksahtaa sonta,
lehmä ynähtää haikeasti.
Mutta mökin akkunapuurukan takana ei istu enää viheliäinen Teppo.
Siellä istuu entinen Töräpään Iso nahkainen esiliina yllään, pyöreät
sankalasit nenällä, hiat käärittyinä kyynärpäihin ja naputtelee
nauloja kengän kantoihin.
Niin on käynyt nyt mahtimiehelle, Töräpään Isolle, jota näihin
aikoihin Töräpään Rajaksikin, mainitaan. Kaikki oli mennyt
hurvitellessa; lakkireuhkaan tehty kätkö oli keikahtanut viheliäisen
Tepon hyväksi. Autuuden Sarvensa tiilenjäännöksillä, jollakin
kellolla ja sormuksella ja muulla arvoesineellä sai hän vähän
elämisen keinoa, tinkasi Tepolta, joka osti kuin ostikin Töräpään
Ison omilla rahoilla, suuren kotitalonsa, tämän mökin. Siinä hän
siis asua törsöttelee, tekee ja korjaa kenkiä elinkeinokseen, koska
oli sitä ammattia jo ennenkin rikkaana miehenä ollessaan tullut
saituudessaan opetelleeksi. Onpa hänellä vaimokin, tosin vihkimättä;
se entinen palvelijansa, joka oli ollut Tapulissakin, ja jota hän
aina mainitsi vain nimellä Piika. Vihitty vaimonsa oli mennyt ties
minne.