He ovat syöneet alakerran ruokahuoneessa kauniisti katetulta
pöydältä ravitsevia ja makeita ruokalajeja. Töräpään Iso, joka ennen
eläessään kotitalossaan vanhana poikana ja mahtimiehenä haukkasi vain
leivänkannikkaa, puri kalaa ja ryyppäsi piimää, eikä aina kyllälti
sitäkään, syöpi nyt aina monia, suunmukaisia ruokalajeja ja tarjoaa
muille. He siis söivät, Töräpään Iso ja Laki-Matti ja nuori, kaunis
emäntä, kaksikin emäntää ja pieni poika. Sillä Töräpään Iso on
kutsunut, hetimiten jouduttuaan yysyrjäisiin väleihin nuoren vaimonsa
kanssa, tänne Autuuden Sarveensa entisen piikansa, sen, jonka
kanssa oli jäänyt saunaan nukuskelemaan Töräpään talon palaessa.
Tämä naisihminen on tullut ja tuonut mukanaan kolmen tai neljänkin
vuotiaan pojan, kirkassilmäisen nupupään, joka epäilemättä lienee
Töräpään Ison poika. Ainakin itse isäntä sitä sinä pitää.
Tietenkään ei nuori ja laillinen emäntä katsonut tätä epävirallista
tulokasta suopein silmin ja sortikin häntä minkä voi. Ei kuitenkaan
paljon voinut, sillä isäntämies, vaikka pysyikin periaatteittensa
mukaan mahdollisimman rauhallisena, irti kaikista puuhista,
riidoista, vehkeistä ja kamppauksista, oli sen jyrkästi estänyt.
Piialla, joksi isäntämies häntä aina nimitti, ja pojalla olivat omat
huoneensa ylimmässä kerroksessa, joihin talon emännällä ei ollut
asiaa.
Keskustelu ei ole ollut mitään erikoista. Nuori emäntäihminen on
puhunut jonkin ivallisen lauseen Töräpään Ison entisestä elämästä ja
nykyisestäkin ja varsinkin toisesta emännästä, Piiasta. Mutta nämä
ovat vaienneet melkein tyystin, ja niin on puhe tyrehtynyt. Syötyä
on Piika poikineen äkkiä kadonnut, isäntä itse on kompuroinut ylös
portaita isoon saliinsa, ainaiseen kiikkutuoliinsa sytyttelemään
tupakkaansa.
Laki-Matti ja emäntä ovat jääneet kahdenkesken. Emäntä katselee
hetken vanhaa asioitsijaa, keikauttaa päätään ja virkahtaa:
— Ei siis tuon vanhan saiturin kanssa tule sen selvempää. Aina se
vain elää ja rahaa riittää.
— No, enpä mene sanomaan, onko raha niin selvää. Velkaa sillä on jo
niin, että siitä menisi Töräpään maa, viimeinen maansa. Näistäpuolin
sen alkaa nähdä, onko sillä jokin minulta salattu tulolähde tai
kassapaikka.
Nuori, verevä nainen silpoo vihastunein liikkein jotakin viuhkaa,
puree huultaan.
— Ei kannata epäilläkään. On sillä. Miten se muuten istuisi ja
kiikkaseisi, tupakoisi...
— No, voihan se vetää aikaa, ennenkuin tulee mitään selvyyttä tai
tapahtuu romahdus tai jotakin repäisevää. Onhan sillä, ellei muuta,
hyvä luotto. Velkaa se saa vielä paljon. Niin iso on ihmisillä usko
Töräpään Isoon. Meinataan, ettei sillä tarvetta olisikaan. Muuten
vain ottaa, huvikseen, lystäillessään...
— Niin. Siispä tässä täytyy jotakin keksiä, yrittää. Minä en rupea
enää kauan elämään tässä mokomassakin Autuuden Sarvessa, luostarissa.
— Tuskin se siitä vastaan yrittää, jos lähdetiekin, ja mitä sitten
jos yrittelisikin.
Nainen hymyilee ja sanoo sitten helein, tiukin äänin:
— Mutta minä en lähde näin! Kun kerran olen käynyt vihillä tuon
vanhan, homeisen kitupiikin kanssa ihmisten edessä, niin täytyy siitä
jotakin etua olla, hyötyä enemmän kuin on ollut.
— No, sanoo Laki-Matti ryästellen, näyttääpä, ettei sitä enää ole.
— Oh, luuletteko niin? Kyllä minä vielä keinot keksin.
Hän hymyilee ja leikkii viuhkallaan ja alkaa sitten äkkiä:
— Luuletteko, että tuo muuan lutka, Piika, voisi olla sen rahojen
säilyttäjänä?
— Enpä usko. En luule, että se toiselle, ollenkaan naiselle, heittää
tärkeitä ja selvästi havaittavia toimia.
— Eikä sillä ole muitakaan ystäviä, tuskin tuttaviakaan, kun ei ole
kerran teillekään uskonut. Lienee siis tehnyt kätkön johonkin, mutta
eipä se ole liioin liikkunut tästä tapulistaan, vai onko?
— Te kai sen parhaiten tiedätte. ‘
— Eikä se osaa elää, hengittääkään muuten kuin rahojen lähellä, vanha
saituri. On siis kätkenyt ne tähän kuuluun Tapuliinsa...
— Voi olla niin yhtähyvin kuin toisinkin.
— Niin, herääpä mielessäni muuan tuuma, virkahtaa nuori nainen ja
leikkii viuhkalla mietteissään.
Laki-Matti jättää hänet, nousee portaita ja tapaa Töräpään Ison
kiikkutuolissaan. Alkavat jutella minkä mitäkin, yhtäkaikkista,
Teposta, tämän perinnöstä ja maanostosta, vaikenevat ja mietiskelevät.
Sitten alkaa alakerrasta kuulua kolinaa ja melua ja kirkaisu:
— Tulipalo! Tuli on irti!
Laki-Matti hypähtää pystyyn. Töräpään Iso seisauttaa tuolin keinunnan
ja kuuntelee.
— Tuli on irti alakerrassa, sanoo Laki-Matti hätäilevänä ja
säikähtyneenä.
— Joo, onhan olemassa siitäkin sananlasku, virkahtaa Töräpään Iso,
että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.
— Hoi, mies, älä järkeile! Sammuttamaan! älähtää toinen yritellen
ovea kohti.
Töräpään Iso viittaa käskevästi, jolloin toinen seisahtuu, ja alkaa
rauhallisesti keinuen puhella:
— Älä hätäile! Enhän minäkään hätäile, vaikka on oma tönö tulessa.
Minulla on semmoinen tapa, että kun palaa niin minä annan palaa!
Hohoi, sinä näit, kuinka paloi se vanha Töräpää... Merkillistä,
kuinka kaikki käänteet elämäni radalla tapahtuvat tulipalon
yhteydessä...
— Sinähän olet pähkähullu! Tointa nyt tarvitaan! Portaat voivat palaa
ja silloin ollaan kistussa...
Laki-Matti tarttuu toista kaulukseen ja kiskoo pystyyn ja vetää häntä
ovelle ja portaille kuin vastahakoista mullikkaa.
— Se on akan vinkeitä koko höly, ärisee hän. Samassa he törmäävät
nuoreen emäntään, joka kiireesti kapuaa portaita.
— Koko alakerta tulessa, heläyttää hän kirkkaalla äänellään,
huoneiden seinustat ja välikattokin. Ukko, onko sinulla mitään
arvopapereita tai muuta rahanalaista, että keritään pelastaa?
Töräpään Iso nojaa käsipuuhun ja ivanpoimut suupielissä venähtelevät,
silmät tuijottelevat juhmukulmien alta pirullisen pilkallisesti.
— Mitäpä niitä, nyt enää olisi, ja vähät välitänkin noista
maallisista asioista...
Sitten hän vilkaisee ikäänkuin hätääntyneenä sivuilleen.
— Entä Piika ja poika?
— Siinä on miehellä aarteita, tiuskaisee emäntä äkäisen ivallisesti.
Tallessa ovat! Tuolla olivat pikkuportailla; raahasi vielä rojuakin
ulos.
Töräpään Iso nojaa taasen käsipuihin ikäänkuin mietteissään,
katsellen, kuinka liekit leiskahtelevat ulos alakerran akkunalävistä
ja palaneen käry nousee sieraimiin.
— Hoi, hyvä mies, huutelee Laki-Matti ja pudistelee häntä olkapäästä.
Eikö tulipalossa pitäisi jotakin yrittää? Ehkä sinulla sittenkin on
jotakin arvokasta pelastettavaa? Ainakin se minun kuittini?
— Omastaan kukin huolehtii, puhelee Töräpään Iso hätäilemättä.
Tallessa on. Onpas sinullakin ne minun vaatteeni. Kun tuli syö
linnan, niin lie nilistettävä herrasasu päältä pois ja pukeuduttava
kulku-ukon ketineisiin...
— Ne rojettuneet turkit ja lakkiko, ihmettelee Laki-Matti. Annoin ne
tässä pakkasilla suutari Tepolle.
Töräpään Iso tuijottelee toiseen tyhmistyneenä, silmät suurina
ja säikähtyneinä, hypähtelee sitten portailla kokonaan malttinsa
menettäneenä, vähän kähein äänin:
— Annoit Tepolle! Annoit Tepolle minun vaatteeni! Herra Jumala! Siinä
se oli Tepon Amerikan perintö! Niissä vaatteissa oli rahakätkö, minun
hätävarani, vanhan päivän turva... Ja nyt se on mennyt! Voi, matala
läjä! Sinä teit minusta kerjäläisen...
— Mistäs minä sen tiesin! sanoo Laki-Matti hätäisenä.
— Siinä on miehellä pankkilaitos, aloittaa nuori emäntä ivallisen
vihaisesti. Rahat siltä menee ja talot palaa eikä muuta kuin
tollottaa...
Töräpään Iso kimmastuu ja polkaisee jalkaa.
— Palaahan ne kun poltetaan! Akka saatana, sinä olet varastanut minun
omaisuuteni ja polttanut taloni! Sinä joudut vielä kiipeliin...
Mutta nainen naurahtaa, hymyilee ja virkkaa melkein lempein äänin:
— Millä sinä sen toteen näytät? Hyi, tuommoinen mies! Hyvästi ja
iäksi!
Ojentaapa vielä kättäänkin, mutta kun Töräpään Iso ei siihen tartu,
pyörähtää ja hypähtää portaita alas.
— Tämän näköistä ei näy näillä mailla!
— Mikä nyt neuvoksi? kysäisee Laki-Matti masentuneen näköisenä.
Voisikohan Tepolta saada peloittelemalla ne rahat pois?
— Eihän niitä mitä saada. On sillä sen verran älliä.
Alakerran akkunoita räsähtää rikki ja lieskat kuumentavat ahtaat
portaat, yrittelevätpä nuoleskella jo käsipuita. Ukot painuvat
pihalle katselemaan, eivät yritäkään ryhtyä pelastushommiin, ja
tuli hypähtelee jo toisessa kerroksessa, kohta kolmannessakin ja
hulmahtelee pian katolla.
— No, tiiliset vahvat seinät siihen ainakin jäävät, ääntelee viimein
Laki-Matti. Mutta muutapa sulle ei jääkään. Mitä ottanet neuvoksi?
Töräpään Iso seisoo hajasäärin yritellen tapailla entistä tyyneyttään
ja rauhallisuuttaan. Häneen on noussut jonkinlaista innostusta,
vahvaa tunnelmaa: tässä Töräpään Iso taasen seisoo, katselee, kuinka
talonsa palaa.
— Neuvoksi! aloittaa hän ja huitaisee kädellään ja jatkaa kuin
saarnaillen: — Neuvot ovat monet! Aika aikaa kutakin, sanoi pässi,
kun päätä leikattiin! Ja maailmassahan tässä vielä ollaan! Sinäkin,
jos lienetkin näinä viime aikoina puliveivannut omaisuudestani
jonkun markan, niin olitpa edesmenneinä aikoina hyvällä nurkalla
sitä omaisuutta kasaamassa. Tässä on siis vielä kuitti niistä
vanhoista veloista. Jos tietäisin, että teit tämän viime rötöksen
tahallasi, niin olisinpa tällä velalla voinut sinua hieman kiusailla.
Mutta mitäpä näistä maallisista asioista. Yksi on ylhäällä, jonka
hyppysissä ovat nyörit...
* * * * *
Töräpään Ison ylen kuuluisa Autuuden Sarvi paloi melkein perin
pohjin. Tiiliseinät jäivät törröttämään nokisina ja murenevina ja
kevätahavat ulisivat alakuloisesti raunioitten raoissa.