Ovat jälleen liikkeessä tuulien humisevat siivet, laahaavat
taivaalle pilviä, huojuttavat lumista, jähmettynyttä metsää ja
pudistelevat latvuslumia harmaina pilvinä hangelle. Pilviverhot
tihenevät, harmenevat ja tummenevat, jopa pisartelevat vettäkin,
metsä huokaa, kohahtelee, pudottelee viimeisetkin lumien taakat
oksistaan ja hennoista rungoistaan. Joku on ne väännellyt esittämään
peikkoja, kouria ja rumia varpaita, kummallisia peukaloita, pöhöisiä,
osottelevia etusormia, ja nyt ne ojentelevat ja pudistelevat soittaen
vanhaa huminaansa.
On tullut talvinen suoja, alakuloinen, hiukan kitulias ja sairas.
Märkä lumi natisee, räystäältä tipahtelee pisaroita, kimallellen,
venyen, ikäänkuin vastahakoisesti, apein mielin pudoten lumen
karkeaan pintaan.
Nyt lähtee suutari Teppo harmaasta mökistään, lähtee mielessä
merkillinen, kumma tuuma, joka ties mistä syystä on itänyt hänen
pääluunsa takana. Hän kulkee pitkin lumisia teitä, joita reunustavat
harmaiden, paljastuneiden pisteaitojen selät. Hän on menossa Töräpään
Ison Autuuden Sarveen, kuuluun Tapuliin.
Korkeana ja punertavana kohoaa tuo tiilinen kuvatus talven
valkeudesta, ja kunnioittava, pelokas tunne valtaa väkisinkin Tepon,
kun hän sitä lähestyy ja ryhtyy nousemaan kiertäviä portaita.
Astuu sisään avaraan, pyöreään huoneeseen. Laki-Matti istuu
siellä yksin. Hänen pitkä, valju muotonsa keinahtelee isännän
kiikkutuolissa, laukkunsa roikkuu käsipuissa.
— Päivää, äännähtää Teppo.
— Päivää, päivää.
— Eipä täällä näykään isäntämiestä.
— Eipä se liene kaukanakaan. Istu ja odottele. Siellä on suoja.
Turkitta tarkenee.
Teppe istuu ja vilkaisee toiseen pitkään alta kulmain.
— Tarkeneehan siellä.
— Ne taisivat jo pakkaset pidellä Teppoa lujilla, kun siinä
mökissä ei ole sitä puun puolta. Piti jo käydä saamassa suojaksi
lammasnahkoja.
— Pitihän sitä.
Teppo on tovin vaiti, tuijottelee toiseen, mutta sanoo sitten äkkiä
ja rennosti:
—— Vaan näistäpuolin en taida muilta turkki kasukkaa kartella! Satuin
saamaan vähän periä.
— Periäkö? Ja mistä?
— Velimies siellä Amerikan puolessa oli kuollut kaivantoon kiven
alle, selittää Teppo levollisesti, ja siellähän ne lähettivät
useamman markan.
— Vai niin. Kuolemallako se nyt Teppoa lykästi... Onhan se
sananlaskukin, että toisen kuolo toisen leipä.
— Niinhän se on, alkaa Teppo, epäröipi ja jatkaa. — Minä olenkin
tässä nyt oikeastaan maanostelijana. Ajattelin, että jos isäntä möisi
sen Töräpään maateikaleen. Saattaisihan se olla ja elää tässä aina
mainittavassa Tapulissaankin.
— Ahaa, vai tuli sitä rahaa niin rutkasti, että sinusta äityy oikein
pösö talollinen! No, joo, miksei se voi myydäkin, kun hinnoilla
sovitte. Myynythän se on muutkin maat.
Töräpään Iso tuleskelee sisään savuketta tuprutellen ja istahtaa
pöydän ääreen.
— Joo, täällähän on pitkästä kotvasta Teppokin. Mitä nyt asioidaan?
— Eipä kummempia. Meinasin vain kysäistä, että eikö isäntä myy tuota
viimeistä maakappalettaan, Töräpäätä?
Töräpään Iso katselee kummastellen pääsemättä selville, onko toinen
tosissaan vai eikö, ivanpoimut suupielissä venähtelevät.
— Kyllä kai. Sitä on Tepolle kertynyt arkunpohjalle sen verran, että
maihin pystyy...
— Lienee tuota sen verran, puhuu Teppo vakaasti ja tukevasti, että
pystyy tämmöisistä pesistä lyömään tinat pöytään.
Töräpään Ison järkkymättömän mielen valtaa melkein ällistys, miltei
vihastus sen johdosta, ettei tiedä, puhuuko toinen tosissaan vai onko
sillä joku ilkeys ja piruus mielessä. On rykösen hiljaista. Viimein
kiikkutuoli narahtaa ja Laki-Matti virkkaa:
— Kuuluu saaneen periä.
— Katos pakanaa, kirkastuu Töräpään Isolle. Rikastui! No niin, osta
siis vain Töräpää. Eikä siitä tarvitse lukea minun kämmenelle pennin
hyrrää. On kertynyt velkaa tuolle Kauppajehulle. Sen kun maksat, niin
pidä maa, kunhan vain tämän taloni ympärille heität jonkun metrin
tontiksi.
— Paljonko sitä velkaa on?
— En tiedä tarkalleen, mutta ei se mene mahdottomiin. Vallan
kohtuullinen hinta se Töräpäälle on.
— En tiedä nyt lyödä kauppaa lukkoon niin uusummassa, mutta jos
velka ei mene murtomiin, niin pyöräytetään kauppakirja ja maksetaan.
Käynkin siellä Kauppajehulla siekailematta.
Teppo pistää lakin päähänsä, ja menee.
— No, eihän nyt niin hoppua olisi, estelee isäntämies. No, mene, mene
soutelemaan asiaa eteenpäin. Hyvästi.
Töräpään Iso siirtyy akkunan ääreen, katselee ja puhelee:
— Katsoppa Teppoa! Mistähän tuolle se perintö nakattiin? Nyt se
sieltä hiirenpesästään pellonreunasta nousee availemaan Töräpään
viljelyksiä — minun ja sukuni rakennelmia... Se viheliäinen suutari
Teppo! Voi, matala läjä — oudosti saattaa sattua maailmassa...