On talvi. Lumen suunnaton vaippa on peittänyt kaikki, metsän puutkin
se on paisuttanut pöhöisiksi, muodottomiksi möhkäleiksi. Tulee
pakkanen. Taivaan vahvuus on korkealla, haalakkana ja kuulakkana. Sen
pintaa rikkovat ainoastaan tähtien pilke ja kuun keltainen naama.
Päivisin kurkistaa aurinko lumitaakkaisen metsän takaa, kurkistaa ja
painuu johonkin, jossa sillä on paremmat olot. Ilmassa asuu pakkanen,
harmaana, kireänä ja ankarana.
Vanhan suutari Tepon on vaikea tulla toimeen. Mökki on kylmä. Ei
tahdo uskaltaa lähteä kehnoilla kerineillä lumiseen metsään, ei edes
lähimmälle niityn aidallekaan, saadakseen puuta, jotta uuninkivet
hohkaisivat lämmön suloisuutta. Voi vielä käpertyä hangelle vanhoine
verineen russakan tavoin. Eivätkä talojen isännät tuo uppokelillä
puukuormaa työn päähänkään, eivät ne teetä kenkiäkään. Niillä on
ennen teetettyjä.
Hurra pauhaa ja säkättää, haukkuu Teppoa, ihmisiä, luontoa, maata ja
taivasta ja niiden asukkaita. Teppo istuskelee vehkeittensä ääressä
liikkumattomana, vaiti. Rintaa ahdistaa murhe.
— Kun olisi edes jotakin villaista, lammasnahkaista, ettei pakkasen
viima heti tunkisi ytimiin, niin tarkenisi edes nujuuttaa puuta
uuniin.
Vilahtaa siinä mielessä sen entisen Töräpään ainainen turkki, joka
sillä oli yllään kesät talvet, olipa lämmin tai kylmä.
— Mihinkähän se lunnari pani ne turkkivehkeensä?
Hän miettii ja päättää viimein käydä kysymässä Laki-Matilta. Juosta
hynttyyttää läpi pakkas-illan, hitinäisen, repaleisen takin liepeet
heiluen.
— No, sanoo Laki-Matti, Iisakki Taikinamaan entiset turkit?
Minullahan ne ovat. Antoi minulle säilytettäväksi, ties miksi.
Ainahan sillä on hullutuksia. Kuluneet ketaleet. Ei niistä juuri
mihinkään ole. Ja kohtahan tuo taitaa nuo tarvita taasen, katala,
köyhtyy, tekee velkaa, entinen porho. Liiaksi hullutteli...
Teppo kärvistelee perin surkean näköisenä, kopistelee jalkojaan.
— Kyllä ne passaisi antaa minulle. Ei se niitä tarvitse, eikä
muistakaan...
— Kyllä se muistaa ne. Mutta pahahan on sekin, että sinulla on
kylmä ja ne turkit tuolla vain nipussa, tyhjän panttina. No, eihän
tässä isoja kummia, ota ja pidä. Jos se niitä kaipaa, niin ainahan
tuollaiset saa. Ja jos ne pitää samat olla, niin saanhan ne sinulta
takaisin.
Teppo juosta liputtelee Töräpään Ison vaatenippu käsissä mökilleen.
Omituinen kohtaus sattui tuossa rötistyneessä, lumeen vajonneessa
mökissä, öljytuijun keltaisessa, hämärässä valossa, pakkasen
risahdellessa ulkona, tähtien tuikkiessa vihaisesti.
Teppo kääntelee noita äveriään mahtimiehen peruja, likaista
rojettunutta turkkia ja lakkireuhkaa. Äkkiä hän älähtää säikähtyneenä:
— Akka!
Hurra tulee, hätkähtää ja jopa on rykösen vaitikin ällistyksestä.
Lakkireuhkan saumasta, vuorin välistä näkyy setelitukon laita.
Ihmettelivät, siunailivat, etsivät kaikki paikat tarkoin ja
löytävät pari muutakin kätköä. Laskevat setelitukkoa moneen kertaan
nuoleskellen vapisevia, ryppyisiä sormiaan, mutta eivät saa muuta
selville, kuin että heillä on nyt rahaa, paljon rahaa. Sitten he
kätkevät setelit visusti uunin taakse irtautuneitten kivien alle.
Mutta eivät he saa yölläkään unta. Useammin kuin kerran he nousevat,
pistävät tulen päreeseen, ottavat setelit esiin kätköistään: kyllä ne
ovat olemassa edelleenkin. He kätkevät ne taasen, kokevat pilkistellä
jäisestä akkunalävestä: eihän vain joku kytännyt ulkona... Pakkanen
vain rapisi, tähdet katsoivat tuhansin silmin, kuu painui metsän taa
naama paisuneena ja hymyten salaperäisesti. Ja he kävivät taasen
levolle kohta jälleen noustakseen kaiken tuntuessa epätodelliselta,
tarulta.
— Se oli selvää: nämä olivat Töräpään Ison rahoja. Joko hän lienee ne
sinne vasiten kätkenyt tai muuten unohtanut. Yhdestä he ovat varmat:
he ovat vaiti kuin kivi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eikö
ollut sama, jos he pitivät ne? Töräpään Isolla oli kyllä rahaa,
ainakin oli ollut enempi kuin oli kohtuullista yhdelle ihmiselle. He
sen sijaan olivat aina olleet köyhiä kuin vanhat metsäpirut. Eiköhän
lienekin joku, joka istui korkealla pakkastaivaan yllä, tahtonut
antaa heille pehmeämpää, leudompaa oloa vanhan päivän varalle...
Eivät he alussa kuitenkaan uskaltaneet rahoja käyttääkään.
Pelkäsivät, että mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät heillä
setelin laidan.
Teppo vain raahasi Töräpään Ison turkki yllä, kelkkoineen ja
latuskaisine suksineen metsästä puuta muutaman pesällisen. Ja
sitten he istuivat uunin lämmössä, miettivät ja kypsyttivät viimein
ajukopassaan tuuman.
Tepolla oli vanhempi veli, joka joskus, vuosikymmeniä sitten oli
mennyt Amerikkaan, johonkin Sikakoon puoleen, josta tuodaan jätkille
sianläskiä. Tämän velimiehen oli nyt sanottava kuolleen, heittäneen
omaisuutta, joka oli lähetetty Tepolle. Tätä ajatusta he nyt
pyörittelivät ja vatvoivat tajussaan oppiakseen valehtelemaan sen
selvästi, vakain naamoin, uskoakseen sen viimein melkein itsekin
todeksi ja tapahtuneeksi.