Vuosia meni. Ihmiset elivät ja Töräpään Iso eli maan kamaralla
taivaan vahvuuden alla.
* * * * *
Suuri joki halkoi mustana maisemia, kaislat ja ruohot, lumpeitten
vihreys ja kukkien kauniit tyhmännäköiset kärsät rehoittivat sen
rannoilla ja kala posahti oudosti niiden rehevyydessä. Jokipenkalla
kohosivat vanhat ja ryhmyrunkoiset haavat, lehdet lipatellen ja
sipisten, vaikka vähäinenkään tuulenhenki ei niitä häirinnyt. Oli
kaunista, kesäistä ja lämmintä. Ilta-auringon paiste lankesi maille;
jokin pilvi viipyi vielä taivaan sinessä kuin suuri pumpulinen
möhkäle. Sillä oli ikäänkuin matala, mietinnästä rypistynyt otsa...
Jokitörmällä kohosi Töräpään Ison tiilinen talo, punertavana
hirviönä, joka kuumotti kauas. Aurinko välkkyi sen isoissa
ikkunoissa, joiden takana Töräpään Iso keinahteli kiikkutuolissa
koreassa asussaan, siinä samassa isossa ja ympyriäisessä, hedelmien
ja kukkien kuvilla kaunistetussa salissa.
Pöydän luona tuolilla istuu Laki-Matti näöltään yhtäläisenä kuin
ennenkin. Puhelee:
— Sanon siis sinulle, ettet ole enää rikas mies. Ei sinulla, ole
maita, eikä arvopapereita liiemmälti. Nyt sinulta todellakin kaikki
entinen on mennyt! Hyvä, ettet joudu kunnan elätiksi.
Töräpään Iso soutelee, tupakoitsee ja vastaa viimein laimeasti,
rauhallisesti, melkein välinpitämättömästi:
— Niinhän se saattaa pyörä kiepahtaa. Tikka on kirjava, mutta ihmisen
elämä kirjavampi. — No, niin. Kun siis et ole enää rikas mies, et
saa elääkään enää rikkaan miehen tavalla kalliissa asussa ja ilossa.
Elämä on järjestettävä varojen mukaan.
— Sanotaan sanassa, että kullakin päivällä on surunsa. Antaapa ajan
kulua, kyllä mies aina pärjää.
— Sinä vanha kuhveli, sanoo Laki-Matti ärtyisästi. Ota huomioon, että
et ole enää yksin. Sinulla on vaimo — no, yksi virallinen ja liepä
epävirallisia lisäksi... Ja tuolla piikapalvelijallasi on poikakin;
hänenkin tulevaisuuttaan sinun olisi katsottava.
— Itsensä sitä on itsekunkin eteensä katsottava — niin on säännöt
tässä maailmassa. Onhan heillä yhtä suuret silmät päässä kuin
minullakin...
Laki-Matti näyttää hieman kiivastuneelta.
— Niin olet laiska ja tyhmän välinpitämätön, että etkö liene päästäsi
vialla! Pitäisihän sinun ymmärtää, että olet puilla paljailla:
sinulla on velkaa niin paljon, että niippis naappis saatko maksetuksi
Töräpään maalla, mikä sinulla enää on jäljellä. Saamisia ei muuta
kuin minulta ja senkin sinä kuittasit, vaikka et antanut paperia
haltuuni. Ei siis muuta kuin tämä tornin komu ja mitä tämä sisällänsä
pitää.
— Yksi on ylhäällä, sanoo Töräpään Iso viitaten kattoon. Hän pitää
huolta niistä, jotka on kerran maailmaan lähettänyt... Miksi siis
pullistella ja huolehtia — kaikki sattuu kuitenkin niinkuin sattuu...
— Sattuu semmoiselle kuin miksi sinä olet heittäytynyt... Viisaalle
sattuu niinkuin hän tahtoo!
Vaikenee ja sanoo sitten hiljemmin:
— Mutta ehkä sinä olet kätkenyt jonkin summan etkä pannut kaikkia
rahojasi tähän elämän hullutukseen...
— Etkö ole lukenut sanasta, mitä siellä sanotaan maahan kätketyistä
leivisköistä? Mitäs rahoista olisikaan, ellei niiden osaisi antaa
huilata?
— Niin, sehän olisi oikein, jos kauttakulku olisi hyvää, mutta siitä
asti kun rikkaasti rupesit elämään, on suita vain mennyt, eikä tullut
mitään.
— Minkäs sille mahtaa?
Vanha asioitsija näyttää ärtyneeltä ja suutahtaneelta.
— Äh, kuinka sinä olet rauhallinen, että oikein harmittaa! Sanon
sinulle, sanoo hän sitten hiljaa, melkein kuiskaten, vanhana,
lapsesta asti tuttuna: sinua uhkaa suuri vaara...
— Mikä minua voisi uhata, joka peloittaisi?
— Saat nähdä! Minä selitän sinulle seikkoja ja kirkastan asioita,
jotka ovat tärkeitä — kun vain annat minulle niistä veloista sen
kuitin, joka on jo kirjoitettuna.
— Joo, palkka, palkka! sanoo Töräpään Iso ivallisesti. Tuosta tunnen
ihmiseläjät! Sinun, jonka pitäisi olla minun henkiystäväni...
— No, kun se kuitti on kerran kirjoitettuna, niin yhtä hyvinhän
voisit sen antaa minulle.
— Se annetaan, kuten puhe oli, sitten kun kuolen tai tulen vaatimaan
sinulta sitä kuulua pukuani, yhtä kuulua kuin tämäkin...
— Ei sinuun mikään tepsi! Olkoot sitten asiat pimeinä.
— Ohoh! Luuletko, että minulta on äly mennyt, kun olen heittänyt
rehkimisen pois? Ei likikään! Eikö liene tämäkin asia näin:
— Kun minä aloin elää kuin rikas mies, oli minun, otettava akka. Ja
sainkin nuoren, vetreän, minä äveriäs kitupiikki, iällinen ukko,
jonka saattoi toivoa piankin kuolevan, että sitten pääsisi rahojen
kanssa nauttimaan elämästään... Mutta minäkö kuolemaan! Silloinhan
minä vasta elämän aloinkin. Se oli aika läikönen akalle: pettymys!
Mutta se mietti uuden keinon: keplotteli ja pimitti monin keinoin
minun omaisuuttani — ja pelkäänpä, että sinäkin, vanha henkiystävä,
saatoit olla siinä jotenkin avullisena. Mutta nyt varani näyttivät
olevan lopussa, eikä akka ollut saanut vielä kyllältä, luulee minulla
vielä olevan salattuja rahoja, joita himoitsee. Saattaapa miettiä
keinoja saattaakseen minut hengiltä, ja sitä tietä päästäkseen ehkä
selville viimeisistä varoistani ja niiden omistajaksi.
Laki-Matti katselee toista hieman ällistellen.
— Jos kerran tuommoista luulet talossasi tapahtuneen, niin mikset ole
estänyt?
— Mitä minä huoppailemaan ja ohjailemaan, kun kerran ylhäällä on
parempi perämies... Ja mikä rikas eläjä minä sitten olisin jos
rupeaisin huolehtimaan ja kamppailemaan maailman ja ihmisten kanssa...
— No, kohta saat seisokkia aivan nauramattomalla suulla maailmaa
vastaan, sen takaan.
— Mahdollisesti, mutta älkäämme murehtiko huomista päivää.
— No, niin minä olen puhellut sinulle, kuten olen katsonut
velvollisuudekseni. Et näytä välittävän. Luotat omaan päähäsi. Ja
mikäs; paremminhan olet pärjännyt tähän asti kuin kukaan ja elänet
edelleenkin. Lähdenpä siis kävelemään. Näkemiin.
Nousee, ottaa lakkinsa ja menee Töräpään Ison jäädessä soutelemaan
hiljalleen savuke hampaissa.
Laki-Matti laskeutuu alas pitikin kiertäviä portaita ja kohtaa
niissä naisen, kookkaanlaisen, nuorehkon, kaunismuotoisen naisen,
koreilevassa puvussa. Ulkonäkö, käytös ja ääni, kaikki hänessä on
kylmää, kirkasta ja kuulakkaa. Hän on Autuuden Sarven emäntä, Iisakki
Taikinamaan vaimo.
— No, hän kysäisee, ei siis uutta?
— Eipä. Ei hänellä muka ole salaisia varoja, ei huolehdi huomisesta.
Se on vielä perin viisas ja kavala mies, vaikka sillä joku mutteri
liekin liestynyt...
— Kavaluus kavaluutta vastaan, äännähtää nainen melkein vihaisesti.
Kyllä niiden rahojen täytyy löytyä, vaikka sinisen kiven sisästä.
— Vaan entäpä jos niitä ei olekaan.
— Olla täytyy! Ei se vanha saituri muuten niin huoletonna elelisi.
— Minun uskoni on, ettei sillä ainakaan kovin tavatonta summaa ole,
siksi selvillä olin sen omaisuuksista.
— Olipa nyt suuri tai pieni, niin kyllä sen täytyy tulla käsiini
keinolla millä hyvänsä.
Vanha asioitsija nojaa käsipuuhun ja ryästelee neuvottomana-.
— Toivon, ettei käytetä mitään äkkipikaisia keinoja, ja ettei miestä
paljasteta aivan putipuhtaaksi. En ilkiä nähdä sitä tienkululla...
— Ahaa! Teitä arastuttaa!
Nuoren naisen hampaat välkkyvät hymyävästä suusta, käherrettyjä
hiuksia kultaa ilta-auringon sade.
— Älkäähän turhia. Saattehan tekin osanne ja heitetään ukolle sen
verran, ettei anella tarvitse.
— No, niin. Nyt on kuitenkin parasta odotella. Äkkipikaiset päätökset
ja teot voivat viedä kaikki pilaan. Aika on paras liittolainen, se
tuo keinoja ja mahdollisuuksia.
— Oh, odottaminen on niin ikävää. Olen jo niin kauan odottanut ja
elänyt tässä vankitornissa. Te, viisas mies, kyllä osaatte menetellä
nopeasti ja hyvin...
Laki-Matti pudistelee päätään.
— Parasta on odottaa.
Hän sanoo hyvästi ja lähtee. Nainen katsoo portailta hänen jälkeensä,
kun hän mennä humsuttaa nopeasti, hoikin säärin, pitkin, heiluvin
käsin, ikäänkuin jokin suunnaton, hoikka, pitkänivelinen hyönteinen.
— Siinä on toinen hassu, sanoo nainen itsekseen.
Hänen kiharoissaan leikkivät auringon säteet.