Töräpään Iso on sulkenut oven, etsinyt jostakin nurkasta öljytuijun
ja sytyttänyt sen ja asettanut laajalle, honkaiselle pöydälle.
Laki-Matti tulee esiin sopestaan ja alkaa rauhallisesti selitellä
asioita, aivan kuin ei olisi mitään keskeytystä ja häiriötä
ollutkaan, kuten häneltä olisi kokonaan jäänyt huomaamatta tuo
kiivas, myrtynyt naisihminen. — Tulin, kuten puhe oli, katsomaan,
mitä paperitöitä sinulle olisi kertynyt.
Töräpään isäntämies istuu pöydän päässä ikäänkuin ei kuulisi
mitään, mietteissään, synkistyneenä, rummutellen kynsillään pöytää,
käpristyneillä, mustilla kynsillään.
— Mietitkö yhä sitä Kaukokorven kauppaa? puhelee Laki-Matti
kuivakiskoisesti. Sinä meinasit, että tulit antaneeksi liikaa, kun
vainiot eivät olleet laajat ja huononlaisessa ruokossa. Mutta metsät,
jylkät metsät! Puulla on iso arvo tulevina aikoina.
Töräpään Iso ei vastaa, vaan naputtelee ainoastaan. Hetken kuluttua
hän kuitenkin nostaa kasvonsa ja sanoo:
— Sinä kuulit, mitä tämä vaimoihminen sanoi.
— Niin, tämä suutarin akka, puolihullu eläjä.
— Mutta ylen viisaat puheet tällä kertaa, järkikotkan selkeys!
— Ettäkö tuntuisi niinkuin sen puheitten valossa kirkastuvan oma
elämäkertasi?
— Niin, tämä akkako minulla tulen näyttäjänä? Älä veikkonen! Kyllä
minä ymmärrän ja käsitän paremmin asioita kuin joku luulee, kauan
olen jo käsittänyt. Eikä minuun tepsi se iva ja pilkkakaan. Olen
tähän elettyyn ikään jo siksi palttoutunut maailmaa vastaan. Ja
ihmisistä minä yleensäkin tuhannen viis! Äläs kelpokaluja! Kaikilla
heillä on oma mittapuikkonsa, jolla tarkastelevat ympäristöään. Mutta
missä lienee oikea mitta? Luulen, että jos joku on toista hintinkään
mittavampi, niin sen osoittaa aikanaan vissimpi kyynärpuu.
— Ja kun sinut asetetaan sen kyynärpuun viereen, niin nähdään, että
sinä olet niitä etevimpiä miehiä rikastumaan.
— Ehkä. Mutta eikö mitään muuta? Niinkö vähän sinäkin, jonka pitäisi
tuntea minut paremmin kuin kukaan muu, tiedät, mitä sisälläni
liikkuu? Luulitko, että aherran ja kokoan tavaraa koko elinaikani
niin kuin kusiainen roskaläjää, ja sitten kuolla köykähdän homeinen
lantti hyppysten välissä...
— On se siltä vähän näyttänyt.
Töräpään Iso istuu rykösen vaiti ja aloittaa taasen napauttaen
ohimoaan:
— Voi, miten aju onkaan kehrännyt ja takonut tuolla kallon ontelossa!
Mutta olenko kovinkaan syvälle päässyt, kun on tullut läpäisemätön
usva ja huuru... Niin olen antanut ajan kulua ja tavaran kasautua,
elellyt ja miettinyt. Omaisuus, se on raskas vasara, voimallinen
vipu, jolla saa suuria aikaan maailmassa.
Laki-Matin valjuilla kasvoilla viipyy hienon ivan ja hymyn häivä.
— Antanut tavaran kasautua! Kyllä minä luulen, että olet ollut kasaan
kantamassakin innokkaana kuin muurahainen, nyhtänyt minkä suinkin
olet irtisaanut, tunnottomastikin...
— Tunnottomasti! Aina teillä on lingottavana minua vastaan se
tunnottomuuden tuomio. Ikäänkuin ei kaikissa ihmisissä olisi
sama tunto tai tunnonpuute. Ei ole vain kaikissa samaa kykyä ja
väkevyyttä. Eikö niin?
— Saattaa olla — noin laajoin hahmoin.
Töräpään Iso nostaa harmaat kasvonsa, joissa himmeänä ja laimeana
hohtaa eräänlaista innostusta, huitaisee kädelläänkin.
— Etkö ole koko luonnosta huomannut, kuinka siellä kaikki sotivat
toisiansa vastaan, käyvät kamppaukseen kuihduttaakseen ja
kuolettaakseen toisen ja itse hyötyäkseen ja paisuakseen.
— No, ihminen on kuitenkin erittäin ja elukka erittäin ja muu älytön
luonto. Ihmisellä on omatunto, puntari. No, tosin eri herkkä:
toisella toppaa sadan gramman, toisella kilon tai kymmenen kilon
paino... No, sinulla on kaikessa toiminnassasi ollut puolellasi voima
ja väkevyys ja oikeuden vahva varjo! Et milloinkaan ole ahminut niin
paljon, että puntari sisässäsi oli tullut levottomaksi. Siten olet
pysynyt rauhallisena, onnellisena. No, jos puntari joskus osoittaisi,
että nyt teit vääryyden, niin silloinpa tulisit levottomaksi,
pelokkaaksi, sinulle tulisi tunne, että ylhäällä istuu joku, jota
pitää lepyttää, palvoa ja kumartaa, jolle olet kiitollisuuden velassa
siitä, ettei se sinua rankaise, muserra. No, tämä pelko — siitä saa
alkunsa uskonnollisuus...
— Sinä huoppailet nyt kaukana, hypit pois asiasta.
— Ehkä. No, siihen siis jäät, luonnonvertauksistasi päättäen, että
elämäsi päämäärä on yhä ja yhä koota rikkauksia.
— Ei. Se on ainoastaan keino, välikappale, elääkseni lopulta sitä
väkevämmin. Sillä juuri näinä päivinä, näillä hetkillä, aion tehdä
kirkkaan käänteen, vinkkeli-mutkan elämäni taipaleella.
— No, annappa kuulua!
— Niin, tietenkään en ole kummempaa keksinyt kuin lakata kokoon
haalimasta ja ruveta päinvastoin kuluttamaan. Minä rakennan komean
talon, tornin, otan akan, montakin akkaa, huoria, käyn kalliissa
asussa, elän joka päivä ilossa herkullisesti...
— No, hm. Lieneeköhän sekään viisaan miehen hommaa? Eikö olisi
parempi käyttää rahoja noin yleishyödyllisesti. Ja muutenkin
sellainen homma olisi uskonnollisesti ottaen pahennus, sielun päälle
käypää hommaa.
— Uskonto! Kyllä olen sitäkin tunnustellut ja tutkinut. Tuolla
nurkkahyllyllä on maailmanaikainen raamattu, ukkovaarin ostama —
mokomaan länttäsi ison summan rahaa...
Laki-Matti hymyilee hienosti ja Töräpään isäntämies huomaten
vuosikymmenien tottumuksen puuskahtaneen esiin, jatkaa hieman
harmissaan:
— No, sen kirjoituksia olen minä lukenut ja tutkinut. Siellä
kerrotaan muutamasta rikkaasta miehestä, joka eli joka päivä ilossa
herkullisesti, ja toisesta, joka aina lykkäsi elämisen eteenpäin,
kunnes hänelle sanottiin: sinä tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta
pois! Mutta näin ei päästä sanomaan Iisakki Taikinamaalle, Töräpään
isännälle!
— Luuletko niin?
— Ainakin aloitan.
Rummuttelee pöytään ja kysäisee sitten äkkiä:
— Miten on, kauanko luulet omaisuuteni riittävän?
— Aha, alkaako epäilyttää? Riippuu tietenkin kulutuksen nopeudesta.
Paljonhan sitä on: selvää rahaa, tuottavia maita ja olletikin
velkakirjoja, ylen edullisia kuten sekin Kaukokorven. Kyllä siinä
nousee rahan roskaa...
— Nouskoon nyt mitä hyvänsä! Hupenemaan se rupeaa...
— Mutta otapa huomioon, että omaisuutesi kymmenen vuoden kuluttua
tavallisia keinojasi käyttäen olisi kaksinkertainen.
Äveriäs mies tuijottaa hetken kulmiensa alta ja älähtää sitten:
— Älä, älä yritä kiusausta! Ei vetäise! Ei ole aikaa! Sinä tyhmä,
huomenna sielus otetaan sinulta pois! Tahdon elää!
— No, elä sitten ihmisiksi, kuten maailman ajan ovat rikkaat talot
eläneet: rakenna tämä kartano, ota akka, viljele sitä ja viljele
maata. Se on viisaampaa kuin hullutus ja muutenkin omaltasi ja
jälkeentulevaisten kannalta hyödyllisempää.
— Minä himpun jälkeentulevaisista! Eikö ole kylliksi niitä, jotka
mallin mukaan elävät? Minä rakennan tulitornin, senkaltaisen
putkulan, että ihmisiltä nähtäisiin, mainittaisiin: tuon teki se!
Ja sitten kun sitäkään ei enää ole, vanhat ukot raasun paisteella
kertovat tarinoita minusta, miehestä, joka ennen eli...
— Merkillistä! Ihmisiä sinä vihaat ja halveksit ja kuitenkin heidän
ihailuaan ja ihmettelyään himoitset...
— Kaikki on merkillistä maailmassa.
— Kaikkein merkillisintä olisi kuitenkin tuo sinun kääntymyksesi
vanhalta uraltasi.
— Päinvastoin. Sillä on peruskivet luonnerakennelmassani. Sillä
olenko minä tätä ennen elänyt ihmisten ojennusnuorien mukaan?
— Se on totta. Pois ladulta tahdot sinä aina vyöryä, teitpä mitä teit.
— Kolmekymmentä, vuotta, enemmänkin, elämäni ajan, olen minä koonnut
omaisuutta, koonnut ja elänyt kuin kerjäläinen, en edes aina kyllältä
syönytkään. Mutta loppuaika on oleva eri rillitystä...
— Mutta jos rällätellessäsi tuleekin tie eteen ja keppi käteen.
— Tulkoon! Ja katso asuani. Kuin kulkuriukolla. Ei siis ole outoa.
— Ero se on kuitenkin tahallisen ja pakon välillä.
— Sittenpä senkin näkee. No, muistuupa mieleeni muuan tuuma. Kun
minä tässä pian pukeudun rikkaan miehen purppuraan ja kalliiseen
asuun, niin ota sinä nämä nykyiset tamineeni kengistä lakkiin saakka
säilytettäväksesi. Sinultahan sitten ne saan, kun niitä taasen
tarvitsen.
— Olisiko tuosta tuloja?
— Oikein. Sinullahan on minulle ikäänkuin velkaa pieni summa.
Kirjoita siis kuitti. Minä vahvistan sen nimelläni ja perin
sinulta sillä tämän pukuni, jos sitä tarvitsen, tai löytyy se
jälkeenjäämistäni kuoltuani. Sopiiko?
— Miksei, jos niistä hommistasi nyt lopultakin jotakin tulee, eikä
luonto jälkiviisautta voita.
— Ettäkö epäilet!
Töräpään Iso töytää tuohtuneena pystyyn, menee paiskaten ovet
selälleen porstuaan ja sen peräkamariin. Tulee takaisin ja iskee
penkkiin rautapeltisen laatikon.
— Siinä on raha ja rahanalaiset paperit! Ja mitä minä teen muulla,
mitä minä teen tällä vanhalla talon ronilla, minä, joka rakennan
tornin! Katso, entinen on mennyt ja uudesti teen minä kaikki...
Töräpään Iso syytää koukulla tuliset hiilet ja kekäleet ympäri tupaa.
— Lyökäähän puita piisiin, sanoi Seikkinen helvetissä!
Hän pudottelee orsilta pärekimput hiilien ja kekäleitten sekaan.
Laki-Matti seisoo valkein kasvoin liikkumattomana kuin patsas.
— Mi-mitä sinä nyt? Oletko tullut hulluksi? Nytkö siinä nousi
isävainajansa viiripää...
Hän pujahtaa laukkuineen nopeasti ulos, mutta isäntämies sytyttelee
kaikki tarkoin. Vasta kun koko tuvan sisus roihahtelee liekeissä,
astuu hän ulos, toisessa kainalossaan peltilaatikko, toisessa
raamattu.
Kuuluupa jo piikojen kimakoita kirkaisuja:
— Tuli on irti!
Kohta on hälinää ja huutoa. Rengit yrittelevät sammutustöihin, mutta
isäntämies estää heidät jyrkästi:
— Antakaa palaa vain! Vanha huuhkaimen pesä — ei siitä muuhun olekaan!
Palvelusväki katsoo isäntäänsä pitkään ja tutkivasti: näyttääkö se
miten muuttuneen vähämielisen tai riivatun näköiseksi... Isäntärenki,
keski-ikäinen, romuluinen, väkeväkourainen mies huomauttaa, että tuli
voi levitä vielä muuallekin.
— Levitköön! Ei se kauas mene. Töräpäässä se pysyy!
Niinpä paloi Töräpään vanha rakennus syyskuisessa pimeässä.
Tulenkielet tupsahtelivat näkyviin akkunalävistä ja katosta. Jo paloi
porstua, jo toinen tupakin ja kauas yli pihamaan ja peltojen valaisi
tulinen roihu.. Edempää katselivat Laki-Matti ja palvelusväki ja
itse isäntä. Hänen harmaa naamansa hohti punaiselta ja paahtuneelta;
selkäkenossa hän seisoo rahalaatikko kätkössä turkkinsa liepeessä,
jalkojensa juuressa reksotti raamattu avoimena. Niin hän seisoo ja
lausuu jonkun huomautuksen tulen kulusta ja muodosta, kehahteleekin:
— Mitäs yksi talo meidän varoissa! Köyhiä se koitteleisi!
Liekit hulmusivat ja hulmusivat ja jopa putosi katto ryskyen alas,
säkenet vain sinkoilivat korkealle kohti taivaan mustaa vahvuutta.
— Eikö nyt ole lauantai? kysäisee sitten isäntämies äkkiä. Kylvettävä
on ennenkuin se on myöhäistä. Voi vielä levitä ja polttaa saunankin.
Niinpä he kylpevät, isäntä, Laki-Matti ja muut, suuressa saunassa.
Kivet kohisevat ja harmaa huuru tulvahtelee saunan otsikosta, jota
tulipalon rome valaisee. Ähkynän ja vastojen pehmeän hössytyksen
joukosta kuuluu Töräpään Ison kehaisu:
— Mitä minä välitän, vanhan pellon poika! Pistän vain löylyksi kun
talo palaa, vanha kotitalo, Töräpää...
Toiset katselevat häneen entistä enemmän epäillen: kyllä se on
tullut nöyräpäiseksi, mööpelit yläkerrassa menneet entistä enemmän
sekaisin...
Töräpään Isolla on yhä entinen vanha onnensa. Tulipalo ei levinnyt.
Se poltti vain vanhan asuinrakennuksen, mutta jätti navetat ja
tallit, vilja-aitat ja muut polttamatta. Tulipalo raukeni kekäleiksi,
hiilistöksi, pienet sinertävät liekit hehkuivat ja pihahtelivat
ja tulisijat törröttivät outoina, kummallisina, mustina kasoina
kekäleitten keskellä.
Yö oli leuto ja hiljainen, tuuleton ja tumma. Taivas kumotti
kalpeana, ikäänkuin iloiten laimeasti, joku tähti pilkoitti läpi
öisen tummuuden.
Talon palvelusväki oli mennyt nukkumaan aittoihin ja
tallinvintteihin. Mutta vanha isäntämies oli jäänyt saunaan ja yksi
piioista, nuori ja kevytverinen, iloluontoinen ihminen. Ensikerran
kukaan näki tai kuuli Töräpään Isolla olevan vetoa naisenpuolen
seuraan. Varmaa oli, että se oli eksynyt järkimiehen ladulta
hupsuille teille.
Sinne siis jäivät Töräpään Iso ja nuori naisihminen saunan leutoon
herpaisevaan lämpimään. Ukko oli tehnyt käänteen, valtavan mutkan
elämänsä taipaleella. Rahalaatikon oli hän salavihkaa pistänyt
piiloon saunan lattialankun alle. Toiset piiat poistuivat
pilkallisina ja kateellisina. He puhelivat, ettei sillä yhdellä
lutkalla ollut älyä pelätä Jumalaa eikä hävetä ihmisiä. Vanhan,
homeisen ukon kepulin laskee ääreensä... Mutta sisuksissaan he
tunsivat kateuden: sillä tarvitsiko tässä rakastua ihmiseen, mutta
ainoastaan rahoihin...
Laki-Matti viipyi vielä raukenevien kekäleitten ääressä hieman
punaisena ja raukeana kylvyn jäljeltä. Siinä hän katseli, mietti,
vanhapoika, jonka sivuitse elämä oli lipunut, ettei ollut jäljellä
kuin harmaata, väritöntä hännän lierukkaa. Ei voinut hän toivoa, eikä
halunnutkaan, saavansa riehahtaa kiivaaseen, kuumaveriseen elämään,
kuten tuo vanha tuttavansa tuolla mustaotsaisessa saunassa. Ainoana
ilonaan ja nautintonaan olivat mietteet hiljaisten metsien keskellä.
Niinpä hän viipyi siellä tovin suitsevilla raunioilla katsellen,
mietiskellen ja lähti astumaan hiljaisessa yössä asunnolleen.
Tuulimyllyn hahmo vilahti viimeiseksi hänen silmiinsä ja mieleensä
syntyi kummallinen kuva: se oli kuin entisajan saarnaileva munkki,
etusormi osoitellen kohti taivas lakea: tuolla ylhäällä.
X
Jo huomenna kävi pitikin monia kyliä huihke, että Töräpään Iso oli
tullut hulluksi: sytyttänyt asuntonsa ja pidellyt piikoja saunassa,
talo tulessa. Kohta kerrottiin, että se rakennutti itselleen
tiilitaloa, korkeata kolmikerroksista, pyöreätä tornia jokiahteelle
suuren suvannon äkkijyrkälle törmälle. Oli pukeutunut oudon koreihin
pukimiin, naismaisiin hepeneisiin. Oli aikeissa ottaa emännänkin niin
nuoren ja kauniin kuin suinkin löytäisi kymmenestä pitäjästä. Ei
huolehtinut isosti omaisuuksistaan; saivat hänen puolestaan työmiehet
tehdä työtä tai olla tekemättä niillä laajoilla tiluksilla. Oli
muuttunut tauhkaksi, leppeäksi mieheksi.
Kylien ihmisasukkaat sanoivat viisaasti hymyillen, että odotettava
asia se oli, vaikka kauan sitä nyt sai odottaa. Milloinkaan ei kukaan
Taikinamaa ole tyytynyt elämään ihmisten tavalla.
* * * * *
On kesäyö Juhannuksen aikaan tulvillaan valoa, kirkkautta ja
lempeyttä. Maassa on vihreyttä yllin kyllin, värikkäitä kukkiakin,
unenhuumaavia tuoksuja, taivaan suuri haalea silmä ei himoitse
eikä nuhtele. On öistä hiljaisuutta, jota leikkaa vain yörastaan
laulu muhevassa kesämetsässä, intohimoinen, riemuitseva ja villi,
monipoimuinen hupatus.
Yössä seisoo Töräpään Ison tiilitorni punertavana ja muhkeana.
Ruutujen takana on sytytetty keltaiset lamput; himmeästi heloittavat
ne yöhön, jossa kyllä olisi valoa runsaasti. Töräpään Iso on sanonut
tämän talonsa nimen olevan Autuuden Sarven, mutta kansa nimittää sitä
enimmäkseen Tapuliksi.
Iloista on Tapulin pyöreässä, avarassa salissa keltaisten lamppujen
hehkuessa. Seinistä ja katosta heloittavat räikeänväriset
hedelmämaalaukset läpi tupakan sinisen sauhulaatan. Pyöreän
pöydän ääressä istuu vieraiden valtapyörä ja siinä istuu itse
isäntäkin, joka ennen eleli Töräpään mannulla asussa, joka muistutti
variksenpelättiä, himoiten rikkauksia. Kuinka onkaan nyt mies
muuttunut! Merkillinen, ylen omituinen on hänellä puku: matalat
kengät, levein, perhosina lehottavin nauhoin, silkkisukat, lyhyet
housunlahkeet puristettuina partaveitsen terälle, valkoiset liivit,
keltaiset, paksut kellonvitjat, laaja, sininen kauhtana, johon on
vielä maalattu päivänkakkaroita. Miehen harmahtaville kasvoille on
langennut leppeyttä, tauhkaa rauhallisuutta, silmänsä hehkuvat,
poskensa alkavat punertaa viinan vaikutuksesta. Sillä tämä mies,
joka ei ennen maistanut pisaraakaan jakaessaan palvelusväelleen
sunnuntaiaamuiset ryypyt, maistelee nyt runsaasti kuumia, tulisia
nesteitä. Lasikarahveissa välkkyy kirkas, karvas viina taikka punssi
imelänä ja kellertävänä. Salissa vallitsee häly, helähtelevä,
kukerteleva nauru, kuin metristen suruton surina. Ketä ovat kaikki
nämä ihmiset, miehet ja naiset, mistä on Töräpään Isolle ilmestynyt
niin paljon ystäviä? Ei Töräpään Isolla ole ystäviä enemmän kuin
ennenkään, eipä pahoin tuttaviakaan. Hän puhelee heidän kanssaan,
mutta aina hän pysyy ikäänkuin ylhäällä taivaansinessä, ikäänkuin
ylpeä haukka, jota ei kuitenkaan tällä kertaa haluta iskeä
turvattomien, vapisevien lintujen niskaan. Mutta kaikki, jotka
saapuvat Tapuliin, kuuluun Autuuden Sarveen, saavat ruokaa tai ryypyn
tai molempia, ja siksi on Töräpään Isolla runsaasti ja liiankin
runsaasti ystäviä, vieraita. Töräpään Iso tarjoaa surkeilematta,
lukua pitämättä.
Täällä on myöskin talon nuori ja kaunis, kemuja rakastava emäntä,
koreilevassa puvussa, ylen iloisena ja hilpeänä. Tuon tuostakin saa
hän pitkätukkaisen, synkkäsilmäisen soittajan liikkeelle pyöreän
pöydän ja punssilasin äärestä. Ja pienen, nurkkaan syöstyn pöydän
päällä vetää tämä säveliä, mustia ja sumeita, kaipaavia, ja moni pari
alkaa kieppuvan kierron ympyriäisessä salissa ympäri pyöreän pöydän,
jonka ääressä istuvat isäntä ja osa vakaaverisiä vieraita, joita ei
tempaise liikkeelle punalaitainen viulu eikä kieppuva käyrä.
Viina kimmeltää laseissa, savukkeet höyrähtelevät sinisin,
haaveilisin kiemuroin.
Puhellaan; Töräpään Iso miettiväisenä nyykyttelee päätään, kun
joku noista vieraista kertoo kaskuja, tapauksia tai toinen mies,
paksupäinen, harjastukkainen, leveäsuinen alkaa puhua paksuin
lausein, katkerasti ivaillen, lohkoen mahdottomiin möhkäleisiin
ihmiset ja kaikki elämänilmiöt. Tahi väliin intoutuu isäntäkin
puhumaan viinapäissään, selittelee mietteitään, uskomuksiaan, kertoo
juttuja vieraiden kuunnellessa kunnioittavan tarkkaavaisina, inttelee
ja väittää sen paksupäisen miehen kanssa, joka uskaltaa ainoastaan
varovaisesti ja viisaasti kaataa rytöjä mahtimiehen ajatuksien
langettamiseksi.
Yö kuluu. Kaikki alkavat olla juovuksissa. Soittaja on unohtunut
nurkkaan muistamatta enää punssilasiaan ja vetää viulua herkeämättä,
tanssivat parit kiepahtelevat yhä hupsummin pöydän ympäri, jonka
ääressä istuvien puheet alkavat käydä yhä yhtäkaikkisemmiksi,
puiseviksi ja työläämmin tajuttaviksi.
— Miksi, sanoo se paksupäinen mies, miksi te tämän Autuuden Sarven
tänne pystytitte? Siinähän se entisen kartanonne paikalla olisi ollut
yhtä korkealla, mainiolla paikalla; sitten siitä vasta olisi tullut
oikea Töräpää.
Töräpään Iso ryyppää, kakistelee.
— Ei käynyt. Siinä ei voi iloita rauhallisesti vanhalla paikalla:
tulevat mieleen monet vainajat, jotka ovat siinä ennen asuneet.
Alkaa tuntua kaamealta, levottomalta, tulee synkkämieliseksi...
Joo, niin tapahtuu, vaikka tyhmät eivät käsitä! Kukaties vielä
kummittelee... Mutta tässä on uusi, veres paikka, aivan uutta elämää
varten rakennettu rakennus. Tässä ei muistu mikään mieleen. Voi elää
rauhassa, iloita ja nauttia elämästään...
— Se on taikauskoa, sanoo paksupäinen mies. Omatunto soimaa...
— Olkoon. Mutta vanhoissa rakennuksissa en enää asu. Siellä asuvat
henget. Ihminen kun kuolee, niin pitäisi talokin polttaa... Siksi
minä poltinkin Töräpään, sillä entinen isäntä kuoli silloin ja syntyi
uusi, tämä nykyinen, joka tässä istuu, aivan veren mies...
Niin he puhelevat, lapsekkaasti vatoen samoissa asioissa, yhä
enemmän päihtyen, nauraen ja suristen, tanssien viulun säveleitten
lennähtäessä avoimesta ikkunasta kauas, hiljaiseen yöhön, taivaan
alle, minkä suuri, haikea silmä katsoo ilman himoa ja nuhdetta,
kalpeasti iloiten...
Töräpään Iso tuntee päänsä raskaaksi lyijymöhkäleeksi, kaikki vaappuu
silmissä värikkäänä sumuna, hän nuokkuu, ärähtelee ja nukkuu kuullen
vielä viulupelin tahtiin lällätetyn laulunrenkutusta.
Sitten herää Töräpään Iso ryntäiltään pöytänsä äärestä. Huoneeseen
lankeaa päivän punainen valo, säteet leikkivät lasien särmillä, jotka
tyhjinä törröttävät laajalla pöydällä. Huone on tyhjä. Vieraat kai
ovat poistuneet raikkaaseen aamuyöhön, jolloinkin auringon noustessa
ja lintujen alkaessa virkein mielin viserrellä.
Hän tuijottelee hetken tyhmin silmin kaiken tuntuessa jättimäiseltä,
oudon paksulta ja pöhöttyneeltä, tointuu ja päättää mennä nukkumaan.
Hän menee läpi keittiön saadakseen vettä kuivaan suuhunsa, jolla
ei nyt tunnu saavan aikaan mitään muita ääniä kuin kivitaskun
tapaisia maiskahduksia, ja huomaa siellä sen paksupäisen miehen,
joka on uupunut nukkumaan taikinatiinun viereen. Taikina on noussut,
pursunut yli laitojen ja valunut nukkuvan miehen vatsan päälle.
Töräpään Iso ihmettelee, ällistelee ja katselee pääsemättä turralla
ajullaan selville, mitä on tapahtunut: oliko paksupäisen miehen maha
ehkä halennut... Viimein hän lähtee liikkeelle ja painuu myristen
vuoteelleen herätäkseen päivän paistaessa jo kovin viistoon kesän
suloisen raikkaana iltana.
Niinpä elelee Töräpään Iso punertavassa tornin komussaan remu-elämää
ajan kieriessä, taivaan valtavan ja puhtaan silmän alla.