Töräpään Iso istuu tuvassaan honkaisen pöydän päässä, avopäin ja
lenoo setelipinkkaa, laskeskelee ja ääntelee jotakin itsekseen
mutruilevin huulin.
On syyspuoli, illankuhju. Uunissa leiskahtelee hiillokselle raukeneva
tuli.
Suutari Teppo on tullut ja seisahtunut oven suuhun ilman, että
isäntämies on häntä heti huomannut puuhaillessaan omissa hommissaan.
Kohta hän kuitenkin huomaa ja hätkähtää, survaisten setelipinkan
edessään pöydällä olevan lakkireuhkanansa poimuun.
— Mitä sinä Teppo, ärisee hän, sillä lailla äänenpuhumatta hiivit
ihmisten huoneisiin? Sitä on tapana sanoa päivää tai muuta.
— Sannoo joka sannoo, vaan joka ei, se ei.
— Huono tapa semmoinen. Varkaan lailla liikkumista. Se taitaa olla
Tepolla verissä.
— Miten niin?
— Siltä se vähän näyttää. Vai muistatko sinä mitä kirkonmies
rippikoulussa opetti: että pidä erossa muiden omaisuus omastasi...
— Jo nuo minunlainen omansa muistaa. Ei niitä niin hupsusti ole:
naskali ja polvihihna.
— Niin luulisi, mutta ainapa kuitenkin menet sekaisin. Vetelet
kelkkoinesi kuivetuisia talon metsästä, vieläpä polttelet valmista
aitaakin, ettei ole kuin haamu jäljellä, käyt vohkimassa heiniä
suoladoista ja jyrsität kankullasi milloin vain silmä välttää.
Teppo yrittelee pöyhistellä vastaaniskevän näköisenä.
— Te, te taidatte syytellä minua vasten silmiä varkaaksi!
— Syytän, kun on syytä syyttää!
— No, saahan sitä koetella. Laki se on köyhälläkin.
— Ai, ai, Teppo! — Töräpään Ison äänessä on isällinen, neuvova ja
varoittava sointu. — Tämä on sinulle paha asia, jos se menee lain
ja oikeuden eteen. Siitä ei sinun päätäsi silitellä. Minulla on
todistajat. Mutta mitäpä me käräjöimään, naapurin miehet; sovitaanhan
me muutenkin. Viikon kun pistät kenkiä, niin sillä selvä tähän asti.
— Oho, vai viikon! Milläs me akan kanssa sen aikaa elämme, kun minä
palkatonta työtä teen?
— Ootte te ennenkin eläneet. Tulihan teille perunoita. Appakaa niitä.
— Vai ne pitäisi syödä heti syksyllä ja teitä rikastuttaa viimeisillä
voimanhivenillään...
— Kyllä se on parasta, että et yhtään reutoile, Teppo. Sinä teet
minulle, nakertaja, siksi sievän vahingon, ettei mitenkään passaa
sikseen heittää. Kun ottaisit vähempi, kun ottaisit välillä
muiltakin...
Teppo hermostuu ja älähtää varomattomasti:
— Otan minä muiltakin!
Pilkallinen poimu Töräpään Ison suupielissä syvenee ja venähtää,
silmä tuikahtaa, mutta samassa ovat kasvot entisessä muodossaan.
— No, pikkuvorohan sitä sinä olet, Teppo, eikä sinusta isoa tulekaan.
Mutta miksi suojelisin hiirenpesää vainioni reunassa? Käräjiin sinut
häätyy viedä, ellet taivu oikeisiin tuumiin.
— Viekää, äityy toinen. Minkä minulta saatte, tyhjältä mieheltä? Sama
se, jos ruunun leivissäkin istuu jonkun kuukauden.
— Nähdäänpäs! Mökistäsi häädyt maantien kululle. Onko sinulla mitään
kirjoja tai kontrahteja?
Vanha suutari masentuu, tuijottelee lattiaan ja ääntää viimein
vaisusti:
— Pitänee sitten tehdä niitä kenkiä, kun niin tunnoton ootte...
— Tunnoton! Eri peli tässä nähtäisiin, jos tunnoton öisin. Mutta mitä
minä vanhalle miehelle ja naapurille muuta kuin että kohtuus.
— Tämäkö se oli se asia, kun se akka sitä haamaili, että ootte joskus
puheille käskenyt!
— Eipä sitä muuta liene ja olihan sitä tässäkin kerraksi.
— Oli liikaakin, sanoo Teppo, kääntyy ja pujahtaa ulos.
Töräpään Iso kohentelee uunin hiilistöä ja hymähtelee:
— Joutaa ommella. Eipä menee rahaa mihinkään.
Korjaa sitten setelit lakin poimusta parempaan talteen, kässehtii
lattialla pää nyököllään, vältellen reikiä, kai miettien jotakin,
hymähdellen ja murahdellen. Ilta yhä tummenee; huonetta valaisee
hiilistön kellanpunainen hehku.
Ovi narahtaa ja Laki-Matin tumma, pitkä hahmo, laukku kainalossaan,
pujahtaa näkyviin. Mutta tuskin hän on ehtinyt ääntää: hyvää iltaa,
kun takaansa samasta ovenavauksesta syöksähtää esiin Hurra, suutari
Tepon akka. Hän on luiseva, kipakka naisihminen, naama keltainen,
ryppyinen ja juovainen, koukkuleuka, katse pistävä kuin puukonkärki.
Etukumarassa, nyrkit pystyssä, mieli kiivaana syöksyy hän esiin,
tuijotellen ison huivin huppulasta, mahdoton solmu leuan alla,
päällyshameet ropaistuina röökille. Hän hypähtelee, leiskahtelee ja
kimmahtelee vihan voimasta.
— Öö, senkin kääpänaama, kinnari, rahakukeli, aloittaa hän, ja puhe
juoksee yhtenä virtana, hurisee kuin rukki, sohisee kuin sahti
tynnyristä, mutta on siinä silti ivallisia korostuksia, pausseja.
— Että kehtasitkin taasen Teppoa syyttää vasten silmiä varkaaksi,
hyppiä silmille, mokomakin lain patsas, iso voro! Vaikka oot
kuinkakin Töräpään Iso, kuinkakin raharuhtinas, niin sen sanon, että
isompi voro oot kuin kukaan muu. Aina sinä olet nylkenyt meitä ja
muita, kinnaroinut, imenyt hien ja veren, teettänyt ilmaista työtä.
Koko maakunnan olet ahdistanut valuttamaan rahaa pusseihisi... Ja
taasen tuli tuo toinen hyväkäs, kuvatus, kirjatoukka, lain nuuskija!
Valmistetaan papereita, velkakirjoja, joilla päästään lain varjolla
imemään ihmisiltä viimeisetkin pennit! Ainako vain pientä rosvoa
piiskataan ja isot katsovat päältä?
Laki-Matti on vetäytynyt nurkkaan, josta selkä seinää vasten katselee
valjuin, liikkumattomin naamoin. Töräpään Iso on ällistyneenä
ja tyhmistyneenä äkillisestä hyökkäyksestä seistä tollotellut
keskilattialla. Nyt hän viimeinkin tointuu, yrittelee huudella väliin:
— Akka, akka, sen vietävä!
Hurra kimmastuu yhä enemmän, heiluttelee nyrkkejään toisen nenän alla.
— Meinaatko vielä inistä, senkin töräpää! Kuulet kerrankin! Ainako
sinua pitäisi palvella, kunnioittaa raharuhtinasta, ikäänkuin olisit
joku taivaan ovenvartija... Vaikka oot kuinkakin mahtimies, pösö ja
porho, niin et sinä silti mikään Jumala ole, et niinkään Jumala kuin
penni on Jumala sinulle...
Töräpään Iso, jonka luonto on palannut entiselle järkkymättömälle
uralleen, ärisee:
— Suu kerälle!
— Hä, hä, siinä on miehellä jumala, homeisia lantteja, keltaisia,
koin syömiä velkakirjoja! Niitä kumartaa: Hä, hä hä...
Akka hähättää pahaa naurua, joka suututtaa Töräpään Isoa. Hän
hihkaisee:
— Mene pois, akka, ennenkuin tässä tarvitsee viljellä vanhoja
puheenparsia ja näyttää, mistä on viisi hirttä poikki!
— Kutsumatta olen tullut ja käskemättä menen pois, kunhan oon sanani
sanonut. Ja sanon, vaikka ajaisit mökistä pois, vaikka pitäisi
loppuikänsä nälviä kanervan juuria...
Mutta silloin akka hämärässä pirtissä hypähdellessään saa jalkansa
yhteen lattian monista lävistä, kompastuu, äyskähtää selälleen. Siinä
hän ähkyy, siunailee ja noituu hetken, pääsee jälleen jaloilleen.
— Kostoon kovaan mies rikastuu! Niin on kuin variksen pelätti
pellolla ja maja niin, että köyhältä kintut katkoo, katto niskaan
tippumassa... Ja hyvä on, että jäisi loukkuun! Mihin sinä sitä
tavaraa keräät? Mies kuolee kuin koira, menee helvettiin ja piru
kääntää haaralla niin monta kertaa kuin oot toisten vaivannäköä
anastanut... Ja tavarat on toisten takana, jaetaan vielä vaivaisille,
köyhille... Hä, hä, ei ole miehellä jälkeentulevaisia, kakaroita,
jotka perisivät!
— Hurra, äyhkäisee isäntämies, painu jalkoihisi!
Mutta ämmä yhä intoutuu, rähähtelee ja ilkkuu:
— Ja kukapa naisenpuoli sinusta huolisi, raiskaeläimestä, vaikka
öisille kahden maailmassa ja samassa kirnussa istuisitte... Hä, hä,
ei näe mies ruumiinsa hedelmää muualla kuin tunkion laidalla! Hä,
hä...
Nytpä Töräpään Iso viimein kiivastuu toimintaan. Potkaisee oven auki,
tempaisee jakkaran ja iskee sen lattiaan.
— Näät, akka, mistä on nikkari reiän tehnyt!
Hurra jo peljästyy, poistuu, mutta ovenraosta hän vielä säkättää:
— Älä luule! Ei Teppo pistä sinulle ilmaiseksi neulettakaan, vaikka
pää pölkylle! Et ristuksen killinkiä meiltä saa! Ja vielä se löytyy
lakipykälä sullekin, jos ei ennen niin helvetissä! Oota, raato,
oota...
Sitten hän menee, juosta hynttyyttää poikki pimenevän pellon kohti
mökkiä, vielä mennessäänkin räiskäen ja haukkuen, höpisten itsekseen.