Pian tulla humsuttaa Laki-Matti pitkin tietä.
Hän on pitkänhuiskea, riukusäärinen mies, housunlahkeet höllällään
ikäänkuin olisivat aivan tyhjät. Naama pitkä ja kapea, kalvakka. Koko
olentonsa tuopi mieleen rämeellä kahlailevan kurjen: siinä ilmenee
totisuutta, arvokkaisuutta, juhlallisuutta. Hän on jonkinlainen
asioitsija. Monien kylien miehet teettävät hänellä asiakirjansa,
jotka aiemmin oli tehtävä ruotsiksi, sittemmin jo suomeksikin,
kysyvät neuvoja, käyttävät ovelana käräjäpukarina. Maantien vieressä
hän asuu punaisessa mökissään, ainoana seuranaan mustetölkki ja
kuorma kirjoja. Hän on Töräpään Isolle välttämätön mies, laintuntija,
neuvonantaja, läheisin mies, melkein henkiystävä tälle omituiselle,
erakkomaiselle mahti-isännälle. Sellainen on se mies, joka tulla
humsuttaa mustassa puvussa, hattu päässä, nahkainen laukku
kainalossa, ehtii kartanolle ja astuu tupaan.
— Ahaa, äännähtää Töräpään Iso, siinähän se mies, jota tarvitaan.
Käyhän töihisi. Tekaistaan tässä pienet kaupat tämän Kaukokorven
kanssa. Sinähän, lait tunteva mies, osaat kirjoittaa sen kirjaan,
niin ettei siihen pysty esivallan ja oikeuden mutkat ja koukut.
— No, onhan heitä joku määrä piirustettu, sanoo Laki-Matti. Hänen
puhetapansa on kuivaa, katkonaista, pysähtelevää, ikäänkuin hän
etsisi tarkasti täsmällistä sanaa. Avaa laukkunsa, asettaa pöydälle
mustetolpon ja hiukan paperia ja ryhtyy kirjoittamaan.
— Mitkä ovat siis kaupan perusjuonteet?
— Että Kaukokorpi myypi minulle omistamansa Kaukokorven tilan
kaikkine etuineen ja rasituksineen välillämme sovitusta hinnasta,
joka heti kuitataan maksetuksi, ja että irtaimisto ei seuraa kauppaa.
Vallitsee hiljaisuus. Laki-Matin kynä rapisee, Töräpään Iso kurkkii
hänen olkansa yli. Aurinko paistaa peräakkunasta, jonka yhdessä
ruudussa on päreristikko, toisessa rehutukko, ja heittää lahonneille
palkeille kummallisen kuvion. Kaukokorpi istua ähöttää piippua imien,
sylkäisee:
— Niin piti mennä mieheltä isältä peritty maa ja häätyä maantien
kululle...
— No, no, ehätti Töräpään Iso, rankempia niitä on maailmassa! Onhan
siellä vielä tavaraa kuin markkinassa, ja nautoja ja hevosia lauma.
— On. Mutta mihinkä ne nyt sijoitan?
— Sanovat, että on ontta ilman alla.
Kaukokorpi vaikenee. Jälleen kuuluu vain seinäkellon nilkuttava
tokutus ja kynän rapina.
— Valmis on, sanoo viimein Laki-Matti. Nimet vain alle ja todistajat.
Töräpään Iso tarkastelee paperit hitaasti ja perinpohjaisesti ja
piirtää raapustaa nimensä kömpelösti ja varovaisesti:
— Ei se sievää tule, sanoi, mutta täydestä käypi. Ei siihen nurku
pysty missään oikeudessa... Joo, minunhan piti se velkapaperi ja
todistajat. Niiksihän käypi nuo piikapalvelijat, vai...
Hän menee portaille, äyhkäisee ja vinkkaa piikoja tarhalta ja painuu
sitten toiseen tupaan tai porstuanperä-puurukkaan.
Kaukokorpi ja Laki-Matti ovat kahden. Auringon säteet siivilöityvät
ja leikkovat piipun harmaassa, leijuvassa sauhupilvessä.
— Mitä laatua mies se tuo isäntä oikein on? Semmoinenko kuin ihmiset
puhuvat?
Laki-Matti nostaa pitkän, valjun naamansa papereistaan.
— Laatua? En minä ole nähnytkään ihmisiä kuin yhtä laatua: että
itsensä toista parempana pitää...
— Mutta kyllä tämä isäntä näyttää olevan ikäänkuin muista erotettu,
eri rotua, itsehyväinen, tunnoton...
— Yhtä luuta se on ihmisluonto, samasta pölkystä veistettyä. No,
rakenne, muoto saattaa vaihdella, niin että välistä voi näyttää
ikäänkuin aineskin, laatu, olisi muuttuvainen...
Isäntä tulee ja jo tulevat piiatkin, kaksi nuorta naisihmistä,
jotka katsovat asiakseen nauraa tyrskähdellä ja tukkia taasen käsin
nauravaa suuta, ikäänkuin olisi kyseessä joku perin lystillinen
juttu. Mutta viimein saa Laki-Matti heiltä puumerkkiviirut nimien
alle ja isäntä ajaa heidät töihinsä. Kaukokorpi piirtää nimensä,
heittää kynän pöydälle, että muste pärskähtää ja sanoo:
— Raskas koukero piirrettäväksi...
— Mutta painava sillä saatiin paperikin, virkahtaa Töräpään Iso ja
ojentaa velkakirjan Kaukokorvelle. Tämä silmäilee paperia ja työntää
rusauttaa sen taskuunsa.
— Tuommoisen takia meni mieheltä elo ja eläminen!
— No, no, päinvastoin! Sehän oli aikansa pönkkäpuuna! Ilman sitä
olisi lähtö tullut kai ennemmin.
Kaukokorpi ei väitä, eikä puhu enää mitään, eipä näytä kuulevankaan.
Hänet on vallannut jokin levottomuus tai kiire. Hän kävelee ja
kompastuu yhteen lahon lattian rekistä.
— No, puhelee Töräpään Iso. Hän on viime vuosikymmenenä herennyt
puheliaaksi, vastakohtana nuoruusvuosiensa vaitiololle — taikka
milloinka hän nyt oikeastaan on ollut nuori... — No, puhelee hän
siis, eläkää varovasti, varovasti... on siinäkin rahalle reikiä; sen
vieraskin huomaa.
Kaukokorpi on ehtinyt ovelle, pistää lakin päähänsä, kääntyy.
— Hyvästi — hetken empiminen — ja kiitoksia.
— Mikäs kiire? huutelee isäntä. No, hyvästi, hyvästi!
Harmaatakkinen mies astelee jo tiellä, nysä hampaissa, vaikka
siinä ei ole tulta eikä tupakkaakaan. Hiekka narskuu ja pääluussa
piileilevät synkkämieliset ajatukset.
Moni on niin poistunut Töräpään kuulusta kartanosta, joka harmaana ja
rapistuvana, akkunalävistään outo synkeys kurkistellen, seisoo laajan
mäen lappeella.