Liki Suurtasuota pienellä kangasnyppylällä on mökkirötiskä, seinät
puolimaihin turpeilla vuorattuina, navetta puoleksi upotettuna
maan sisään kuten perunakuoppa, yläpuoli ladottuna maan pinnalle
tökeröksi turvekasaksi. On siihen kuokittu joku peltosarkakin, laiha
ja hedelmää kantamaton, kaivettu ojennaveroa, koottu kivennupuloita
kasaan. Mökissä asuu suutari Teppo, Töräpään torppari, iälle ehtinyt
mies, lestien ääressä kutistunut, naskalin ja polvihihnan kumaraan
painama, ja akkansa Hurra, vaimoihminen, jonka kieli laulaa, joka
ei vaikene muulloin, kuin ehkä nukkuessaan. Navetassa on lehmä,
kippurasarvinen ja linkkajalkainen, levein, pullottavin vatsoin.
Lapset, ne ovat jo varhain painuneet maailmanrannoille jätkämiehiksi
ja piian tuikuiksi taloihin. Joku heistä käypi aina mökilläkin
joskus, sunnuntaisin, tuopi pöönäjässäkän, sokerinokareen, viipyy
päivän ja pari ja menee taasen omille teilleen.
On elokuinen, poutainen päivä. Auringon raukeassa paisteessa
leikataan Töräpään pelloilla viljaa. Kellertäviä kuhilaita nousee
taajat rivit, riihien ovista höyrähtelee sauhu. Niissä on ensimmäiset
ahokset. Aamulla kuuluu jo varstojen jyske. On käsissä syksy, hämärät
illat, joiden viileyteen paimenpoikien tuohitorvet soittavat outoja,
monipoimuisia lurituksia.
Mutta nyt on elokuinen iltapäivä. Töräpään Iso tulee suurelta
suoviljelykseltään karanko kädessä, noituu ja ärähtelee. Hän ajaa
lehmää, suutari Tepon kippurasarvista lehmää, joka juosta lenkkaa
kappaleen, poikkeaa syrjään, jyystää ja mulkoilee suurin silmin,
kun isäntämies taasen lähestyy heristäen karahkalla ja älähdellen
vihaisesti. Niin he lähestyvät vitkalleen suutari Tepon mökkiä. Jo
tulee Hurra ja ottaa lehmän huostaansa.
— Pitäisit huolta kankustasi, ettei mene ihmisten viljelyksiin,
äyhkäsee isäntä.
— Ää, räsähtää toinen, näkyypä tuolla olevan paimenia! Ajaa
roihuuttaa toisen elukkaa, että eikö liene suolet solmulla... Ja
aitaa viljelyksesi, kun ei köyhän pirun elukka saa nykäistä yhtä
Luojan kasvattamaa ruohotukkoa.
— Älä rällää! Pitää sitä itsekurikin ainakin yritellä elämään omin
neuvoin, eikä aina toisen turvin. — Ja sano sille Tepolle, että käypi
mun pakeillani.
— Omillaan! Kunpa eläisit niinkään omillasi kuin me. Aina olet imenyt
maakuntaa, kerännyt toisten hien ja vaivannäön...
Akka haukkuu ja säkättää, hoivaa lehmäänsä, mutta Töräpään isäntä
astuu jo kaukana karanko kädessä yli peltojen taloonsa.
Pistäytyessään solasta kartanolle näkee hän portailla istuvan miehen,
hampaissa piippunysä, sinisen savupilven leuhahdellessa kesän ilmaan.
Töräpään Iso pysähtyy hetkeksi nurkan suojaan ja katsoo, luurailee
toista, joka ei ole vielä häntä huomannut. Siinä seisoo Töräpään Iso,
monien kiroama mies, peljätty mies, pienikokoinen, kuivettunut äijä,
harmahtavin, raskaitten mietteitten juovittamin kasvoin, laajoin,
kuhmuisin otsin, paksuin nenin, suupielessä ivallinen hymyn poimu,
leuassa joku harmaa haiven, kulmat painuneena julmaan ryppyyn, joten
silmänluontiin tulee jotakin haukkamaista.
Ja siinä on heitä taasen yksi Töräpään kuulussa kartanossa, yksi
isäntämies jostakin etäisestä kylästä, velkamies, jolle Töräpään
Iso on lähettänyt tiedon, että olisi luettava rahat pöytään siitä
velasta. Se ei voi maksaa, arvattavasti. Mistäpä se haravoisi sen
summan? Niinpä joutunee sen maat ja mannut Töräpään Ison hoteisiin,
kuten on monelle muulle käynyt. Siksi jysöttää hän piippua poltellen
Töräpään portailla ja päässä piileilevät synkkämieliset ajatukset.
Viimein Töräpään Iso lähtee astumaan ja mies portailla nousee.
— Päivää. Siinähän isäntä.
— Päivää, päivää. Mitä kuuluu sinne Kaukokorven puoleen?
— Eipä joutavia. Kesän ilmat vain, viljankorjuun kiireet, mutta
eipä auta. Niiden asiain, asiain takia piti lähteä astumaan. Kun
kirjoittelitte, että olisi luettava lantit siitä velasta...
— Joo, niinhän se sattui. Tuli tarpeita. Ovat tässä paikat joutuneet
vähän uuruokkoon, kuten sen vieraskin näkee. Pitäisi kohentaa.
— Niinpä niin. Mutta kyllä se niin on, etten minä tässä yhden äkin
rahaksi repiä. Ja siksi tulin puhumaan, että eikö tätä asiaa voisi
mitenkään järjestää, odottaa, maksaa vähitellen...
— Ei kävele, ei kävele! Olen odotellut tarpeeksi täpärälle. Kyllä
minun nyt pitää saada ne rahat ja nopsasti pitääkin.
— Mutta kyllä te, rikkaaksi mainittava mies, voitte järjestää, minä
uskon, muutenkin asioitanne, jos vain tahdotte.
— Joo, niin sen outo luulisi, kun kylällä kuulee. Sehän on aina ollut
ihmisten tapa, että mikä vähäiseksi uskotaan, se luhistetaan maatakin
matalammaksi ja mikä korkeaksi, se koroitetaan pilvenpatsaisiin.
Rikkaaksihan minua huutelevat, porhoksi, ja hyvä on, että huutelevat,
sillä pirunkaulalla ovat asiani; sen voin teille uskoa salaisena
sanana. Minähän olen suuriin asioihin sotkeutunut mies, tavallaan
kuin liikemies. — No, päällisin puolin näyttää: iso pytinki, mutta
pirustako tiedät, mikä siinä on kivijalalla, mikä onton päällä...
— Hm, lieneeköhän niin. Ei mahdu päähän. Juoksisihan rahasta korko ja
hyvä juoksisikin. Ja olenhan aina sen suorittanut säntilleen?
— Kyllä, kyllä. Mutta kun ei sovi niin ei sovi.
Harmaatakkisen, piippuaan kopistelevan miehen veret hieman nousevat,
ääni värähtää:
— Joo, aivan niin kuin ihmiset sanovat: tunnoton mies, koronkiskuri,
nylkyri, kinnari, kuin kokkohaukka... Kyllähän minä sitä velkaa
ottaissani jo huoppailinkin, että pirulle siinä pistit pikkulillisi.
Nyt menee koko käpälä.
— No, miksi otitte?
— Tyhmysissäni! Jos oli se järki päässä, mikä nyt, niin en ottaisi
teiltä puolta poltettua puupenniä. Oli niitä silloin vielä muitakin
keinoja ja teitä. Odottamattomat asiain keikaukset tekivät minulle
silloin vahinkoja, hätäännyin ja otin teiltä rahaa ja vielä niin
suuren summan, kun niin höölisti annettiin. Arvelin, että eihän noin
rikas mies liene heti pois ronkkumassa. Sitä päivää kadun ikäni.
— Sanovat, että myöhäistä katuminen kuoleman jälkeen.
— Niinpä niin. Kun teillä kerran on niin hoppu, niin ei kai tässä muu
keino auta kun maan myynti. Saatte nyt ainakin siksi odottaa, kun
kerkiän ostajan hommata.
— Parasta siis, että minä rupean ostajaksi. Jos ostajaa ruvetaan
muualta odottelemaan, niin asia pitkistyy ja mutkistuu.
— No, arvasinhan! Sama kuin niin monelle muullekin: talo ja tavarat!
Vaikka äsken oli olevinaan tarve tätä taloa kunnostaa...
— Niin kuin onkin. Ei se siitä somene. Kun talo on kerran myytävä,
eikö ole sama, jos minä sen muutan rahaksi? Eikö asia näin järjesty
mukavimmin ja mutkattomimmin?
— Niinpä lienee. Ei kaikki yhtäälle: te parantelemaan isän perintöä
ja minä saan sen vuoksi luopua omastani kokonaan.
Huokaa ja lataa piippukänäänsä. — Olkoon menneeksi: paljas maa teille
sitä velkaa vastaan; irtaimisto jää minulle. Halpaan menee, peräti
pilkkahintaan, mutta eipä sillä isompia saane nykyaikana, ja kun
tässä tuli niin tavaton kiire...
— Paljas maa! No, tietenkin rakennukset, puut ja kaikki mitä maa
kasvaa tulevat myös...
— Tietenkin. Paitsi tämän vuotiset viljat ja kasvut kuuluvat minulle.
— Olkoon. Sovittu. Mitäpä turhia kiistellä... — Hohoi, huutaa
hän piikapalvelijalle, joka juuri on menossa tarhalle, juoksepa
Laki-Matti tänne ja nopsasti, nopsasti sinä ja nopsasti Laki-Matti! —
Tehdään siis kaupat ja kontrahdit kirjan päälle. Käydäänhän sisään.
Ja he painuvat tupaan ovenremppanasta, jonka saranat naukaisevat
itkevin äänin.