IV

Tauti oli syönyt Töräpään Timosta kaiken lihan, eikä sitä enää uutta

ilmestynyt. Oli vain luut, jänteet ja kellertävä nahka, tukka oli

käynyt valkoiseksi. Ei ollut enää kuin pelkkä varjo jäljellä äsken

niin uljaasta miehestä. Veri vain oli pysynyt entisenä, vieläpä

siihen oli ikäänkuin jäänyt pitkän kiduttavan taudin jäleltä entistä

enemmän kuumetta, herkkyyttä ja ärtyisyyttä. Miehen muu luonto vain

oli ikäänkuin toinen. Väkeviä hän ei maistanut enää pisaraakaan,

eikä havitellut muihinkaan entisiin hullutuksiinsa. Kaiken kiihkeän

verensä voimalla hän heittäytyi taloudenhoitoon, rikastuakseen,

kootakseen omaisuutta. Pian hän, Töräpään humupoika, oli kuulu

kitsaudestaan ja tavaranhimostaan. Omaisuus, iso omaisuus, jyviä,

lehmiä ja rahaa; siinä hänen alituinen mietteensä. Haamiloi hän

silti olla ikäänkuin jumalinenkin mies, luki raamattua, ja puheli

oikeudesta ja laista, koetti, minkä ärtyinen verensä suinkin salli,

elää tasaisesti, nöyrästi, päästäkseen Jumalan suosioon, että tämän

turvissa voisi sitten entistä enemmän saada kasaan omaisuutta...

Sinä ensimmäisenä vuotena syntyi jo Iisakki. Useampaa lasta ei

tullutkaan. Äiti, leppeä ja laimeaverinen nainen, joka jo niinä

vuosina alkoi lihoa mahdottomaksi kasaksi, hoiteli häntä huolella.

Isä puuhaili ankarasti, teki työtä ja isännöi. Iloitsi, kun talo

vaurastui ja tuskitteli ja joutui epätoivoon pienimmänkin vahingon

kohdatessa.

Aika vieri ja Iisakin tajuun uppoutuivat ensimmäiset kuvat elämästä.

Kesäinen talo mäenlappeella, harmaa rakennusrykelmä, vihreä ruoho,

taivaan sininen kupu, pääskylintujen mustat sakset, tarha, missä

naudat ynähtelivät, tuulimylly vihreän laihopellon takana mäen

harjalla korkeana ja kummallisena, suuret siivet viuhtoen ja humisten

ilmassa... Tai talvi, johon hän tuijotti huurteisesta akkunaruudusta,

könötellen polvillaan penkillä, autio hanki, jota tuulen näkymätön

puukko siveli kirkkaana ja terävänä, tehden taitoleikkauksia, outoja

ja ihmeellisiä... Hieno, valkea jauho lensi harmaana, hypähtelevänä

pilvenä kohti metsää, jonka totisesta, huurteisesta reunasta erotti

kummallisia, kurkistelevia päänuppuja, rujoja vartaloita, isoja,

osoittelevia peukaloita...

Pian Iisakki sai kuitenkin heittää alituiset katselemiset ja

kuvittelut. Isä alkoi pitää häntä alituisessa työntouhussa heti

polvenkorkuisesta, pahaisesta mukulasta. Ajatti hänellä hevosta heti

kun ohuet ohjakset vaivoin pysyivät käsissä; niisti nenän ja nosti

kuorman päälle. Antoi hänelle puukon ja vuoletti pieniä, tarpeellisia

esineitä, lietsotti palkeita pajassa takoessaan, teetti mihin poika

suinkin pystyi. Iltaisin piti opetella lukemaan käryävän päreen

valossa, ankarasti, pää märkänä.

Timo Taikinamaa kasvatti poikaansa. Hänen tajuaan jäyti alinomainen,

kirvelevä katumus omasta nuoruudenaikaisesta elämästään. Hän katsoi

joutuneensa hunningolle, humumiehen jäljille siksi, että oli pienenä

saanut kasvaa liian vapaasti ja holtittomasti, hänen elämänsä

rehevälle ja viheriälle kasville ei oltu asetettu minkäänlaista

humalasalkoa tai tukikeppiä. Hän oli kasvanut ja rönsinyt pitkin

maanpintaa, kunnes hän elämän runtelemana itse pystytti itselleen

saikan, jota myöten kiemurrella ylöspäin ja pysyä juurillaan.

Niin ei saanut tapahtua pojalle. Nuorena oli vitsa väännettävä. Hän

aikoi ahdistaa hänet vielä sangen nuorena ja taipuisana määrättyyn

muottiin, pystyttää hänelle tukiseipään, koota ruokamullan ja

osoittaa päämäärän, jonka oli havainnut oikeaksi sitten, kun selkeni

nuoruutensa huuruista...

Alinomaa sai Iisakki oppia, että oli aina tehtävä työtä, säästettävä,

rikastuttava, kaikella muotoa ja joka tapauksessa rikastuttava.

Kaikenkaltainen vaolta poikkeaminen tai hurvittelu ei saanut olla

mahdollista. Timo Taikinamaan ylen ärtyinen ja kärsimätön luonto

pysyi ihmeen tasaisena ja sävyisänä poikaa kohtaan. Hän malttoi aina

mielensä, sanoi tuskin kieroa sanaa, vaikka turmeluksensa nousi

alinomaa muuta talonväkeä ja naapureita vastaan. Pari tai kolme

kertaa muisti poika hänen suuttuneen mitättömistä, käsittämättömistä

syistä.

He olivat pajatöissä. Oli syksyinen ilta. Poika lietsoi, hiilet

hehkuivat ja rauta punertui, ahjon reunoilla kimaltelivat

pajakuonakasat kummallisina, sileät kulmat välkkyen kuin posliini.

Isä takoi kuokkaa, iski ankarasti, kipunat sinkoilivat kattoaukosta

pimeyteen. Hän intoutui puhumaan, kuten tapansa oli joskus intoutua,

saarnailevasti. Sanoi, että ihmisen pitää kuokkia maata, viljellä

sitä ankarasti, pysyä konnullaan. Hupsut lähtevät vain jeputtelemaan

maanteitä ja maailmanrantoja... Miten lieneekään, sattui silloin

poika kysäisemään, että miksi isä sitten ennen oli lähtenyt maailman

kululle...

— Mitä? tuimistui tämä ja sysäsi raudan ahjoon, vaikka se oli

ennestään tulikuuma, niin että säkenet pölähtelivät. — Mitä sinä,

kakara, kyselet? Ovatko ihmiset puhuneet? Tekeekö sinunkin mielesi

mennä? Mene, mene Norjanmerelle, sillinpyyntiveneeseen, mene! Saat

kylmää vettä niskaasi, saat sisääsi mädänneitä sillinraatoja,

hylkeentraania... Kyllä minä tiedän...

Sitten hän oli kuitenkin rauhoittunut. Selittänyt pojalle

hiljaisesti, ihmisiksi, että hulluuksissaan hän oli lähtenyt, hänkin.

Siksi hän tiesikin, tiesi tarkoin. Paikoillaan ihmisen on pysyttävä.

Vierivä kivi ei ota sammalta.

Toisen kerran he olivat myllyssä. Silloinkin oli syksyinen pimeä,

ankara tuuli. Siivet humisivat, korkea mylly ryskyi, rattaat kävivät

kolisten, rukiit painuivat tuuttiin ja soluivat jauhoina alakerrassa

olevaan säkkiin. Pieni Iisakki kuuntelee ja miettii. Hänen mieleensä

muistuu, että Hurra, sen pienen mökin pahasuisen akka, on kysynyt

jauhoja jotakin kappaa työn päähän ja isä on äyhkäissyt: Ei ole antaa.

— Paljotkin jauhot tarvitaan, ääntää Iisakki itsekseen muistamatta

isäänsä. Ei ole antaa.

— Mitä? ärähtää isä. Opetteletko sinä ihmisten puheita,

laiskureitten? Onko jauhoja mielestäsi paljon? Pitäisikö ne jakaa

niille retkulaisille, jotka venyvät penkeillä, eivät yritä uskosta,

makaavat... Sen, joka on toimellisesti vaeltanut, säästänyt, pitäisi

antaa sitten niille retkuille. Painu jalkoihisi!

Poika oli juosta kipittänyt halki pimeän pellon tupaan, mielessä

tunne, että isä oli joskus kummallinen, käsittämätön.

Kun kuljettiin kappale Töräpään mäeltä alaskäsin, kohti jokilaakson

kyläkuntaa, oli siinä paikassa, missä pieni, lirisevä puro

katkaisi maantien, sillankorvassa punainen mökki, valkoisin nurkin

ja akkunalaudoin. Siinä asui Laki-Matti, omituinen mies, joka

kyläkuntain ihmisille teki asiakirjoja, toimitteli niitä virastoille,

kävi käräjiä. Hänen asunnossaan oli suuret pinot kirjoja, papereita,

mustetölkki ja kyniä. Ja sieltä yhytti Timo Taikinamaa kerran

poikansa. Laki-Matti oli sen tavannut maantiellä, vienyt mökkiinsä,

näytellyt kirjoja, kuvia, selitellyt pojalle, joka katseli suurin,

ihmettelevin silmin. Laki-Matilla oli omat haaveensa: pitäisi muka

kansaa opettaa, kehittää...

Mutta nyt oli Timo Taikinamaa suuttunut tavattomasti, haukkunut

Laki-Mattia, taluttanut pojan pois ja tarttunut tukasta kiinni ja

räpsinyt varvulla paljaille kintuille.

— Mitä? Meinaatko ahtaa kirjoja päähäsi, oppia järkiviisautta, katala

mukula... Ruokaa ja ruoskaa ja työtä, siinä sinulle ohjelmaa...

Ei, Timo Taikinamaa ei päästänyt poikaansa väärille teille. Lukea

sai vain sunnuntaisin ja piti lukea suurta raamattua, lautakantista,

ukkovaarin ostamaa. Ei muuta. Kylille ei saanut mennä milloinkaan. Ei

siellä ollut opittavissa mitään hyvää eikä hyödyllistä.

Niin Iisakki kasvoi ja kehittyi. Hän oli varhain jo vakaa mies.

Ei nauranut koskaan, sai värittömälle, ilmeettömälle naamalleen

tuskin hymyn värettä, ei puhellut joutavia, ei yleensä mitään.

Pienestä pitäen tottuneena työhön ei osannut olla hetkeäkään ilman

tointa. Nukkui yöt raskaasti, luki sunnuntait raamattua, ensin

siksi, että se oli hänelle työksi annettu, lopulta kai omasta

halustaankin. Epäilemättä hän käsitti vauraan talouden, muheitten

peltojen, lihavien nautojen, rukiin ja rahan edut. Ei penninkään

arvosta hän ollut tuhlannut vielä tavaraa turhuuteen tai hekumaan

tai ylellisyyteen. Ei vetänyt rintaansa tupakan savua, ei maistanut

viinan tilkkaa, ei pitänyt ylimääräistä vaatekappaletta, ei mitään.

Timo Taikinamaa alkoi lopulta katsella poikaansa kummastellen,

ihmetellen, puoleksi peloissaan. Oliko hän tosissaan saanut

noin verrattoman aikaansaannoksen, oliko kehittynyt virheetön,

oikea ihminen vai tapahtuisiko joskus lankeemus katkera ja

musertava. Mitään ei tapahtunut. Ja Timo Taikinamaa melkein

pelkäsi ja kunnioitti poikaansa, uskoi ja voi turvallisesti sanoa

läähätellessään kuoleman kourissa viimeisenä yönään:

— Sinä osaat...

* * * * *

Sellainen oli se poika, Iisakki Taikinamaa, Töräpään isäntä, joka

nojaili ovenpieleen, kun isänsä makasi laudalla, pestynä, parta

ajeltuna, valkoinen paita päällä.

Leivonen, ensimmäinen leivonen, kohosi kevättaivaan uhkuvaan sineen

laulaen rinnan täydeltä sokeltelevaa, kuin riemusta pakahtuvaa

lauluaan. Sillä sade oli herennyt. Vesipisarat vain kimmelsivät

lehdettömien varpujen nirpuissa.

V

Iisakki Taikinamaa astui siis rahkeisiin Töräpään isännäksi ollessaan

erään vuoden alle toisesta ikäkymmenestään. Kylien ihmisasukkaat ja

talon väkikin ikäänkuin nousivat varpailleen, utelivat, kuuntelivat

ja kurkistelivat: miten se nyt eläisi Töräpään öhytalon perijä, kun

isänsä oli pois paimentamasta, kun tiellä ei ollut enää alituista

osviittaa... Heräisivätkö siinä ehkä sukunsa rajut ja levottomat

veret? Ei mitään näyttänyt heräävän tai nousevan. Nuori Iisakki eleli

vain isäntänä, vakaana, nauramattomin suin, vähäpuheisena, tehden

töitä ja ohjaillen töitä. Viikot menivät harmaina ja tasaisina. Tuli

sunnuntaiaamu, jolloin talon väki vuoron perään sai astella porstuan

peräkamariin ja nakata suuhunsa pikarillisen kirkasta viinaa. Se

oli ollut Töräpään talon tapa vuosikymmeniä, eikä Iisakkikaan siitä

luopunut, vaikka ei itse maistanutkaan tuota nestettä yhtään pisaraa.

Sitten hän nukkua keuvotti sängyssään tai luki raamattua, samaa

raamattua, mistä ukkovaari vainaja oli ottanut alkuun tuon talon

sunnuntaiaamuisen tavan, keksiessään sieltä lauseen: Voi sitä maata,

missä ei viinaa ole.

Parin vuoden vierittyä oli talon karja taasen täysilukuinen,

yhtä runsas kuin silloin, kun Timo Taikinamaa viimeisenä

elonpäivänään hommasi sen ammeisiin ja aittoihin. Laareissa oli

jyviä, arkunpohjalla, rautapeltilaatikoissa oli rahaa se määrä,

minkä isäukko oli sinne kerännyt, taisivatpa pohjimmaiset olla

ukkovaarinkin jäljeltä.

Kylien ihmiseläjät kurkkivat yhäkin uteliaina: eikö mitään

tapahtunut, eikö se ottanut edes akkaa, taloon emäntää, äveriäistä

taloista, missä niitä oli otettavissa, eikö pitäisi edes omia

piikojaan, punaverisiä ja pyöreitä... Mutta Iisakki käveli vain

vaitonaisena maillaan. Epäilemättä sillä oli suonissaan jotakin

laimeaa nestettä, eikä punaista, väkevää verta, ei ihmiselämän himoja

ja kiihkoja.

Mutta Iisakilla oli himonsa ja kiihkonsa, se, minkä isäukko oli

häneen juurruttanut ja kasvattanut, niin ettei mieleensä muuta

mahtunutkaan: himo kasata rahaa ja tavaraa, omaisuutta.

Yhtenä talvisena päivänä hän oli etsinyt käsiinsä isävainajansa

rautapeltisen laatikon, rahalaatikon.

— Niin, pitikö hänen ruveta sitä kartuttamaan, koota rahaa tuohon

laatikkoon, arkunpohjalle? Eikö se ollut maahan kaivettu leiviskä?

Eikö ollut parempi, että menit ja asioit niillä ja annoit niiden

kasvaa omasta voimastaan kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi...

Iisakki alkoi lainata rahoja ympäristön tarvitseville talonpojille

ja torppareillekin kovalla korolla. Vähitellen hänestä kehittyi

ikäänkuin pankkiiri, kymmenien pitäjien mahtimies, jota vihattiin

ja pelättiin ja kunnioitettiin, kumarrettiinkin. Oli mainittava

ja kuulu mies, omituinen tavoiltaan, saituri ja kinnari. Ei ollut

puettukaan niinkuin muut ihmiset, lieneekö aina edes syödä hennonut.

Kesät talvet sillä oli sama rojettunut turkkikasukka päällä, päässä

lammasnahkareuhka, jaloissa vanhat saappaanterät.

Silloin ja tällöin joku velallinen joutui yhä kovempaan ahdinkoon,

ei voinut suorittaa korkoja; tuli vasaramarkkinat ja Iisakki sai

hoteisiinsa talon ja tavarat. Meni vuosia ja hänellä oli monia

taloja, peltoja ja jylkkiä metsiä, pinkka seteleitä, velkakirjoja,

jotka imivät rahaa, kypsentivät monen velanalaisen niin, että tämä

vihdoin häätyi konnultaan, heitti kaikki sille, jolla ennestäänkin

oli runsaasti.

Töräpään isännän nimi ei ollut enää Iisakki. Häntä mainittiin

Töräpään Isoksi. Siellä hän asui harmaassa talossaan mäenlappeella,

jonka harjalla humisi tuulimylly. Vanha talo lahosi, rapistui, katot

sammaltuivat ja puhkeilivat, vuosivat vettä. Mitään ei korjattu.

Meni akkuna rikki. Sijalle pistettiin päreitä tai olkitukko tahi

rehupussi. Ovenlenkkanoiden ruosteiset saranat naukuivat, leveät

lattiapalkit olivat lahonneet ja niissä ammotti reikiä, iso uuni

oli rokeloinen ja tiilensirut vyöryivät ja murenivat alaskäsin,

kaikkialla oli tomua, nurkissa lukin seittiä. Kello kävi nilkuttaen

miehenmittaisessa kaapissaan, mustissa seinähirsissä juoksentelivat

ruskeat russakat. Koko talossa, sen ilmapiirissä henkäili outo

surunvoittoisuus, synkeys. Mutta siellä viihtyi Töräpään Iso

erinomaisesti, siellä hän kässehti, mietti, johteli laajojen maidensa

töitä, keskusteli velkamiestensä kanssa, teki sopimuksia, kauppoja.

Harvoin hän lähti katsastelemaan ympäri pitäjiä olevia maitaan, joita

asuivat pehtorit ja arentimiehet. Astui pitkin hiekkaista tietä,

hartioilla kelsiturkki, rojettunut ja likainen, päässä karvareuhka,

jaloissa saappaanterät, astui kesäisen auringon paistaessa. Löysi

talonsa maantien poskesta, katsasteli kaikki paikat, neuvoi

työmiehiä, söi, nukkui yönkin ja lähti edelleen etsiäkseen toisia

talojaan. Niin hän teki kierroksensa ja saapui jälleen Töräpäähän,

synnyintaloonsa laajan mäen lappeelle. Siihen näkyi suokin, Suurisuo,

aukeana kuin järvi. Senkin hän oli kuivannut, ojittanut ja viljellyt.

Kymmeniä latoja nousi harmaina ja valkoisina sen kesäisen vihreästä

pinnasta.

Töräpään Iso on mahtava, mainittava mies. Kolmekymmentä vuotta hän

on jo ollut Töräpään isäntänä ja mitään ei ole tapahtunut, mies vain

on tullut yhä äveriäämmäksi. Ei ole hänellä akkaa, ei lasta.-Ihmiset

kylällä kuihkivat: mihin, mihin kokoaa tämä mies tavaraa? Mihin ne

joutuvat, kun hän kuolee? Kuoleeko? Ei osaa kuvitella, kuinka se

kuolisi, Töräpään Iso, paremmin kuin sitäkään, että se osaisi akan

ottaa, tai sen elämän uralla tapahtuisi muuta mullistusta.

Hän on ikäänkuin järkkymätön laakakivi rinteellä, joka ei vyöry, ei

murene.