Valkeni seuraava päivä. Kaikkialla oli lumisohjoa, vettä suurissa
lammikoissa ja vettä pisarteli vielä harmaista pilvistäkin, ja joskus
kurkisti aurinko pilven repaleista ja silloin häivähti maanpinnalla
ikäänkuin suuri, onnellinen hymy. Metsän puut hamottivat vihreinä,
koivunvarvut paisuneina, ikäänkuin punastellen, tuuli puhisi,
soitteli oksastoissa. Se oli vapauden laulua, vanhaa ja siltikin
uutta. Kartanolta höyrähti sonnanhaju ja sulavan lumen tuoksu,
vainiot näkyivät harmaina ja paljaina, kukko pelehti kanoineen
tunkiolla ja kiekaisi röyhkeästi.
Töräpään vanha isäntä vietiin riiheen ojennettuna laudalle, pestynä,
parta ajeltuna, valkoinen paita päällä. Iisakki nojasi ovenpieleen,
katseli ja mietti.
— Siinä se nyt makasi hänen isänsä valjuna ja kumman rauhallisena.
Eilen se vielä reutoi teurastöissä, hihat käärittyinä ja kädet
veressä, puukko kourassa. Rinnassaan asui tuska ja levottomuus. Noin
nättiinkö siitä pääsi... Vai oliko se jokin yhä olemassa tuskineen ja
levottomuuksineen jossakin, heitettyään tuohon tuon valjun pökkelön.
Pojan mieleen nousevat kuvat tuon nyt niin liikkumattoman miehen
vaelluksesta tällä maankamaralla. Oh, miten paljon olikaan tarvittu
kiivautta ja vaivaa ja pyrkimyksiä päästäkseen nyt lopulta tuohon
laudalle parta ajeltuna, puhdas paita päällä...
Tässä se oli syntynyt maailman vaivaan samassa Töräpäässä, jossa
henkikin lähti. Isänsä oli juureva ukko. Se oli rakentanut jyhkeistä
puista nämä Töräpään nykyiset rakennukset, viljellyt maata, ja
nostanut talon rikkaaksi öhytaloksi, jossa oli rahaa ja rukiita.
Äitinsä, talon emännän, sanottiin jääneen taloon mustalaisjoukosta ja
siitä kai peri poikakin kiivasta, hurjapäistä, kulkevaisen verta.
Viidentoista vanhana se rupesi kulkemaan kylillä ja juomaan. Ajeli
oriilla, varasti aitasta viljaa ja vaihtoi viinaan. Isäukko työlästyi
perinpohjin ja sanoi, että kun kerran kuljet niin kulje sitten, äläkä
palaa ja lähde alinomaa. Silloin Timo Taikinamaa lähti, eikä siitä
kuultukaan kymmenkuntaan vuoteen. Taloon jäi kuitenkin toinenkin
poika, vähäistä nuorempi, joka oli kotona pysyväinen ja puuhaili
sävyisästi. Mutta toinen poika kulki missä lienee kulkenutkaan,
merimiehenä purjelaivoissa, vieraissa maissa ja suurissa
kaupungeissa, teki väliin töitä ja taasen vaelsi. Sitten hän ilmestyi
jälleen kotikyläänsä puettuna kuten oudon hieno herrasmies, leuan
alla simsetti, jaloissa patiinit, mustat kuin tervaruuhet. Äitinsä
oli kuollut jo vuosia sitten, ja isänsä makasi juuri tautivuoteella.
Isänsä, vanhan ja harmaantuneen miehen, sydän oli käynyt pehmeäksi,
leppeäksi ja unhoittavaiseksi, kun hän siinä lepäsi odotellen
kuolemaa. Hän kutsui maankiertäjä-poikansa luokseen ja sanoi, että
tälle oli tuleva toinen puoli niin maasta kuin muustakin taloudesta,
asukoot veljekset yhdessä tai erillään, kuinka sopivat.
Mutta se oli käynyt kovin sen kotona pysyneen veljen sydämelle.
Hän sanoi, että oli tehty vääryyttä: toinen, joka oli humunnut
maailmanrantoja, tuli ja otti häneltä sen minkä eteen hän oli
vuosikausia uurastanut ja hikoillut kuin orja. Niinpä lienee siis
hänen vuoronsa lähteä, täällä hän ei enää voisi elää rauhassa, tehdä
työtä ja syödä. Lähti, meni kai merille ja sille tielle jäikin.
Mutta Timo-poika puuhaili nyt talon töissä ja riijaili lähikylästä
rikkaan talon tyttöä saadakseen taloon emännän. Isänsä kuoli. Nytpä
hänen verensä taasen kuohahti outoihin toimiin: hän pitäisi häät
ja hautajaiset yksin tein. Ne häät pitäisi kuitenkin pian pitää ja
parempi yhtä aikaa kuin kovin lähekkäin. Turhaan kylän hurskaat
muorit selittelivät hänelle aikeen jumalattomuutta, kehoittelivat
saattamaan isänsä kunnialla ja rauhassa hautaan.
— Maatkoon isä levossa. Uskon, että hän ei enää välitä maallisista,
peijaisista paremmin kuin häistä tai ristiäisistäkään... Ja monta
kertaa hän sanoi minulle, että emäntä se talossa tarvitaan. Miksi
siis aikailla...
Niinpä tapahtui, että kun Töräpään toisessa tuvassa oli vanhan
isännän peijaat, oli toisessa pojalla häät. Se oli marraskuinen yö,
tähdet loistivat taivaan mustansinisestä vahvuudesta, kuun kannikka
painui metsän taa kapeana ja käyränä kuin silppuviikate, vainiot
aukenivat tummina ja kellertävinä, teiden ja kartanoiden jäätiköt
kiilsivät ja kimmelsivät kuin tinapaperi. Häätuvassa yritti olla
hiljaista ja vähäpuheista, iloisuus ja remu näytti jääneen kauas.
Mutta sulhanen itse huojahteli humalaisena, päissään kuin taivaan
käki.
— Hohoi, näyttääpä, että sain talooni kahdet hautajaiset! Siksi
asetin häät ja hautajaiset rinnan, jotta ilo murheen rinnalla sitä
selvemmin havaittaisiin. Mutta näyttääpä, että ei häähuonetta
tullutkaan, tuli tuplapeijaat... Soita, pelimanni! Viinaa ollaan
noutamassa.
Vanha, harmaantunut soittaja, jonka veriä viina kiehtoo kevyempään
kiertoon, tempaa viulun leuan alle. Sen punaisenruskeat laudat
kimmeltävät himmeässä valossa, pitkät, hoikat sormet hypähtelevät
kielillä, käyrä keikkuu ja hääpolskan tahti ja sävelet täyttävät
tuvan palkeista mustaan, karstaiseen laipioon, tummina ja
riemastuttavina, veriä huumaavina. Jopa alkaa tanssi, palkit
natisevat, kauas tummankirkkaaseen yöhön kaikuu jyske tanssin
hiostavasta ympyrästä, poikien hihkaisu tai tyttöihmisten
naurunkikatus.
Sulhasmies vuoroin huojahteli häähuoneessa, vuoroin painui läpi
pimeän porstuan toiseen tupaan, missä istuskeli vanhempia, vakaita
ihmisiä muistellen vainajaa ja puhellen sen elämästä ja kuolemasta ja
maahanpanosta. Täällä istui sulhasmieskin hetken vakavana, ikäänkuin
syvästi murheissaan, kuunteli totisena, kun he puhuivat hänelle
moitiskellen syntisistä, jumalattomista meiningeistä, myönteli,
nyökytteli päätään. Sitten hän taasen ärtyi:
— Elettävä se elävän on! Kyllä haudassa levätä saa...
Ja hän kompuroi läpi porstuan häätupaan, nauroi ja hekahteli, ärtyi
taasen mitättömästä syystä, kävi miehiä rinnuksiin, tuli työnnetyksi
nurkkaan ja sydämistyi peräti:
— Mitä? Kenen luvalla on tultu tanssimaan ja hyppäämään tänne
peijaistaloon? Onko tämä enää ihmisten hommaa. Vaikka en olekaan
häävi mies, niin kyllä vielä sen verran vaikkua on, ettei täällä
hypitä ja remuta silloin kun isäukko on tuskin ehtinyt rauhassa saada
multaa päälleen...
Hän ottaa uunin kolapuun, noituu ja räiskää ja ajaa kaikki
kartanolle. Siellä hän sitten seisoo keskellä pihaa, avopäin, tukka
hurrin harrin, nokinen kola kädessä, kaivaa pullon poveltaan ja sanoo:
— Ryyppy murheeseen! Yksi sille kun isä kuoli ja toinen, kun otettiin
akka...
Taivaan äärettömästä holvista tuikkivat tähdet ikäänkuin iskien
silmää jollekin, jäinen tie kiiluu kuin tinainen nauha, ja poistuvan
hää- ja hautajaisväen häly etääntyy. Talonväki ja nuori morsian
seisoskelevat ovissa ja portaissa siunaillen ja päivitellen, naiset
itkeä tihauttaen jonkun kyyneleen.
— Ei sitä sentään noin hulluksi olisi uskonut...
Sitten he vähitellen poistuvat jättäen nuoren isännän taivastelemaan
pihamaalle, humalaisena kuin käenpoika. Hän kompuroi viimein saunaan,
jossa tuntuu vielä eilisen kylvyn lämpö, ja nukkua rötkähtää
lattialle. Sieltä hänet aamulla löydetään kohmeisena, tukka
jäätyneenä kiinni lattialla olleeseen vesilätäkköön, sairaana ja
kuumeisena.
Tauti on kova. Monta kertaa katsovat vanhat muorit hänet kuolevaksi,
loppua tekeväksi mieheksi. Mutta monia viikkoja sairasteltuaan hän
viimein tointuu, nousee hoitelemaan taloaan ja tavaroitaan ikäänkuin
toisena miehenä.