Pitkästä ja matalasta, tuohikattoisesta navetasta tuodaan elukka
toisensa jälkeen surkean laihana, luut ponkollaan, karva pörhöisenä
ja takkuisena, vaivoin pystyssä pysyvänä hankurana, joka kuitenkin
yrittelee harata vastaan. Kirvesnakka kumahtaa sen niskaan, puukko
sujahtaa kurkkuun, veri lirisee astioihin, naudan silmät mulahtelevat
tovin, sorkat sätkivät. Lumen valkeudelle ilmestyy verisiä vuotia,
lihakasoja, joissa tosin ei liene kuin luita ja jänteitä, suolia ja
kutistuneita rapamahoja. Aurinko on kohonnut korkealle ja katsoo
ikäänkuin pilkallinen, kaihinen pirun silmä, hanki punertaa ja
sädehtii, päivänpuoleiselta räystäältä tipahtaa joku vesipisara.
Mutta yhä uusia elukoita kiskotaan esiin vitsaperistään. Joku
mölähtää surkeasti, mutta nuija putoaa, puukko tekee työtään ja ei
ikinä ole siitä kurkusta kuuluva enää älähdystä. Ukko itse liikkuu
lehmien ja lihojen keskellä kepelänä ja sukevana kuin pieni pirun
poika, kädet kyynäspäitä myöten veressä, puukko ahkerassa liikkeessä
irroittaen nahkaa, silpoen irti lapoja ja lihankappaleita. Tulee ilta
ja hämäryys. Silloin Töräpään pitkä navetta on tyhjä. Puolenkymmentä
nautaa kiekkuu siellä kytkyvissään ynähdellen surunvoittoisesti.
Neljäkymmentä on niitä nuijittu ja lihattu. Ukko kulkee ja katsoo,
että vuodat tulevat huolella levitetyiksi orsille, että lihoihin ja
luunsolmuihin, joita on talon kaikki ammeet ja astiat kukkurina,
tulee runsaasti suolaa.
Niin hän kävelee, isännöipi, neuvoo ja tiuskii ikäänkuin ei mitään
merkillistä olisi tapahtunutkaan, aivan kuin olisi tehty vain
heinätyötä tai korjattu viljaa. Sitten taasen hänen herkät verensä
joutuvat liikkeelle, niinkuin hän nyt vasta huomaisi, niitä tässä on
tehty, hän, kitsasluontoinen mies, jolle pieninkin vahinko taloudessa
oli kangastellut silmissä perikatoon vievänä, joka oli joutunut
suunniltaan, jos häneltä joutuu hukkateille jokukaan pahainen karitsa.
— Neljäkymmentä lehmää, neljäkymmentä lehmää! Niin ihmistä
koetellaan... Siihen meni eläminen, siihen kahdenkymmenen vuoden
aherrus! Jumala, punnitsitko tarkasti: olinko niin suuri syntinen,
pitikö minun maaltani hävitä...
Hän kävellä viuhtoo, heittää lakkinsa kartanolle ja repii tukkaansa.
— Navetta tyhjäksi minulta poloiselta! Niin meni eläminen! Kuolema,
kuolemahan tässä kuitenkin tulee, tai kerjääjän keppi kouraan...
Hän menee talliin, ottaa marhaminnan ja ripustaa itsensä orteen.
Siinä hän korisee, jalkaterä viputtaa lattiaan, tärisee ikäänkuin
tahtia polkien. Silloin tulee renki ja sivaltaa marhaminnan poikki.
— Ei tässä nyt sentään tarvinne itseään orttaa...
Töräpään vanha isäntä korisee hetken, tointuu, nousee ylös
marhaminnan kappaleet käsissä, äyskäisee rengille:
— Katkaisit hyvän marhaminnan! Saat maksaa! Mitä? Meinaatko ettet
maksa? Tilistäsi se vedetään...
Mutta renki taluttelee isännän huoneeseen ja vuoteeseen. Hän on
sairas, kuolema on iskenyt häneen kouransa, ehkä hän ei saanutkaan
lopettaa hengenvetojaan nuoran nenässä... Tulee yö, Timo Taikinamaan
viimeinen yö.
Pilvet vaeltavat taasenkin taivaalla, tuulen keuhkot hengittävät
raskaasti, metsä puhisee, sataa, pisarat tippuvat kattoon raskaina
kuin lyijynrakeet. Sade rummuttaa kummallista soivaa ja salaperäistä,
enteilevää rummutustaan...
— Mitä? Sataako? Se on vettä... Tulee kesä! Kesä tulee muille, mutta
minulle kuolema... Neljäkymmentä nautaa löin minä lihoiksi juuri
kesän tullessa... Niin syntinen veri ihmisessä öntyilee, teettää
hulluntöitä, kuolemansyntiä... Oo, kuolema korjaa. Hakekaa tänne
Iisakki.
Iisakki, ukon ainoa poika, tulee ylisillään; pienenlainen, liki
toista ikäkymmentään oleva mies. Hänellä on isänsä valju, selkeä
ja ilmeetön naama, mutta hänen rauhallisista liikkeistään, koko
olennostaan on havaitsevinaan, että hänessä liikkuu talon emännän
laimeaa ja väritöntä, leppeää verta, tai ainakin asuu isän kuumuus ja
kiivaus jossakin syvällä.
— Iisakki! Joo, minusta nyt aika jättää. Hetki on tullut.
Kaksi kertaa elämässäni olen tehnyt suuren synnin. Ensin minut
armahdettiin. Nyt ei. Eikä ole väliäkään, Iisakki, mutta sinun on
yritettävä. Älä anna talon hävitä. Kokoa omaisuutta, omaisuutta...
Siinä on turva. Elä viisaasti. Kokoa kaikin keinoin. Kyllä olen
opettanut, vaikka en itse ole pystynyt, hulluverinen mies... Sinä
osaat, tiedän sen... Omaisuutta, omaisuutta...
Ne ovat Töräpään vanhan isännän viimeiset sanat. Hän on saavuttanut
rauhan, hän makaa levossa.