Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.
I
Harmaat, poimukkaat pilvet laahustivat matalalla metsänlatvojen
ja kyläaukeitten ylitse. Tuuli heräsi jossakin erämaassa, nousi
lymypaikastaan; sen sairaat keuhkot läähättivät ja puhkuivat,
pilvien pinta pullisteli ja muutti muotoaan kuin laho, harmaa
vaate. Paikoin se painui maata kohti kuin valtava, riippuva vatsa,
joka jälleen rypistyi, kuroutui kiinni selkärankaan... Sitten
siellä kai repeilivät ja ratkeilivat ohuet kalvot; tuiskusi, isot
monimuotoiset hahtuvat tanssivat alas kevytmielisesti pyörähdellen.
Tuisku yltyi, hämärä laskeutui maisemille. Mutta pimeydessä tanssivat
monimuotoiset, isot, kuin pöhötautiset hiutaleet. Pimeyttä ja
valkeutta sekaantuneina toisiinsa vähämieliseksi, murheelliseksi
tuprakaksi...
Laajan mäen lappeella on Töräpään talo, kuulujen Taikinamaitten
talo, harmaana ja matalana, lumeen vajonneena. Isäntä, Timo
Taikinamaa, seisoo portailla; valju ja sileä vanhanmiehen naama
kurkistaa harmaan, pitkän takin sisästä. Näkee pimeyden, hiutaleiden
vähämielisen pyörinnän, tuntee tajuunsa painuvan yhä raskaamman
synkeyden, levottomuuden, huokaa ja mumisee:
— Kevätkö nyt on vai talvi? Marraskuuko tulossa vai toukokuu? Onko
siellä ylhäällä riitingit sekaisin: yritelläänkö asettaa kaksi talvea
seläkkäin...
Huokaa jälleen.
— Syntien tähden ihmistä koetellaan. Sillä paha sydän ei nöyrry eikä
masennu. Yhä se ajattelee katkeria ja pilkallisia ajatuksia.
Vanha isäntämies kääntyy, painuu huoneeseen narahtavasta ovesta ja
yrittelee ottaa lepoa, unta mustin ja levottomin mielin.
Tulee aamu. Tuisku on laannut, mutta kaikkialla on paksuna ja
pehmeänä lumen suunnaton valkea vaippa. Taivaan iso ontelo on
näkyvissä, viimeiset pilvenrepaleet haihtuvat, pohjanpuolelta pyyhkii
viima purevana ja kylmänä kuin partaveitsi.
Töräpään isäntämies seisoa harottaa keskellä kartanoa haarojaan
myöten lumessa, kynsäisee päätään ja kahlailee takaisin tupaansa
murahtaen ainoastaan:
— Vappuaamu.
Sitten ottaa hän kirveen ja koivuisen kelleksen ja alkaa hakata.
Ei siitä mitään synny, iskut vain putoilevat ankarina, isot lastut
sinkoilevat räsähdellen palkeille. Talon vanha emäntä vaappuu tupaan
leveänä ja lihavana. Hän on kuin syötetty hanhi, jalat ja kädet
liikahtelevat kuin tönköt kapulat. Hän nousee seinää kiertelevälle
kapealle penkille ja yrittelee tavoitella katonrajassa naulassaan
roikkuvaa aitan avainta, mutta ei onnistu. Iso vatsa ottaa kiinni
seinään ja hän horjahtaa takaisin lattialle.
— Ota sinä, ukko, tuo avain, sanoo hän hiljaisella, lempeällä
äänellään. Minä en saa.
Ukko ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Kirves kolkkaa, lastut
irtaantuvat räsähdellen kuivasta puusta. Emäntä yrittelee itse
välillä, ei onnistu ja alkaa uudelleen ruihnata:
— Ota sinä, ukko, tuo avain...
Silloin ukko viimein paiskaa kirveen pois, hyppää kiukkuisesti
tasakäpälää penkille, töytäisee avaimen aivan emännän nenän alle ja
tiuskaisee:
— Tuossa! Vielä tässä avaimia! Mitä siellä tyhjässä aitassa teet?
Loppu tässä kuitenkin tulee...
— Ukko, älähän nyt kimpaannu. Yritettävä se elävän on.
Navettapiika tulee ulkoa, päällään roikkuen joitakin likaisia ja
karvaisia vaateriekaleita, kengät tolokkosessa, paljaat kintut
sonnassa.
— Nyt siellä on yksi kuollut.
— Mikä yksi? tivaa ukko.
— Lehmä. Nälkään ne alkavat kupertua. Koivun varvutkin ovat taasen
kaikki. Millä heitä ruokittanee...
— -kele! Ei millään! Kun ei ole lehmille suuhun sujuvaa, niin
koetetaan löytyykö lehmistä vielä ihmisen suuhun sujuvaa. Kun ei
kerran kesä tule, en minäkään enää odota...
Ja Timo Taikinamaa, Töräpään isäntä, alkaa romuta puukkoja kahasta ja
teroitella niiden teriä.
— Ukko, ukko, ääntelee emäntä vaisusti. Älähän nyt kovin kimpaannu!