8 p. "Kuulin Palmerin [Christian von Palmer (1811-1875) v.sta 1852
teologian prof. Tübingenin yliopistossa. Erittäin etevä ja mainehikas
opettaja käytännöllisessä teologiassa; hänen oppikirjojaan tässä
aineessa on paljon käytetty meilläkin.] saarnaavan, melko hyvin.
I.p:llä saarnasi Klett. -- Illalla konsertissa, jossa esitettiin
[Spohrin] oratorio Die letzten Dinge. Ihania kohtia, esim. kvartetti
Selig sind die etc." -- -- --
Näin Kihlman eli Tübingenissä, ja samassa kirjeessä (noin 15/2),
josta olemme ottaneet kuvauksen Lämmertillä käynnistä, hän kooten
vaikutelmansa kirjoittaa Essenille: "En ajatellut oikein edullisesti
Beckistä, syystä että olin kuullut hänen olevan antipietisti
ja vieläpä antiluterilainen, mutta otin huomioon, että hänestä
sanottiin, että hän seisoi raamatun pohjalla. Nyt olen kolme viikkoa
kuullut hänen luennoivan, ja käynneillä mieskohtaisesti tutustunut
häneen. Minun täytyy sanoa: on totta, että hän on pietismin ja
luterilaisuuden vastustaja. Ja kuitenkin hän on mitä radikaalisin
pietisti ja oikea luterilainen, mutta, huomaa, alkuperäisessä
merkityksessä. Pietisti, sikäli kuin hänestä kristinusko ilman
elämää ei ole kristinuskoa ollenkaan, ja luterilainen, sikäli kuin
Jumalan sana hänelle on ainoa ja pätevä auktoriteetti. Professori
Beck on kerrassaan tavaton mies, itsenäinen, eheä teologi ja
kristitty. Hän ei ole mies, jolla on yksityisiä mielipiteitä
ja aatteita, vaan kaikki, mitä hän ajattelee ja puhuu, on mitä
tarkimmassa keskinäisessä yhteydessä. Siinä ei näyttäydy kokoelma
yksityisiä totuuksia, vaan orgaaninen kokonaisuus, missä jokainen
yksityinen totuus luonnollisesti johtuu kokonaisuudesta. Mutta sekä
kokonaisuus että yksityiskohdat on otettu Jumalan sanasta. Ja --
mikä on hänessä tunnusmerkillistä -- kaikki totuudet tulevat hänen
suussaan käytännöllisiksi. Sen vuoksi ovat hänen luentonsakin niin
ihania, ettei koskaan lähde niiltä ilman että on saanut jonkun
sydämeen menevän varoituksen. Niin, varoituksia hän antaa, eikä
hän säästä rangaistuksiakaan, mutta evankeliumia ei saa paljon
kuulla. Kuvaavaa on mitä hän kerran lausui: Kristuksen suusta ei
kuultu monta 'ah', mutta sitä vastoin hän huusi 'voi'. Pohjoismaissa
pidettäisiin Beckiä mitä täydellisimpänä lainsaarnaajana. Hän
ei ainoastaan taistele voimakkaasti hentomielistä (sentimental)
hengellisyyttä vastaan, joka ei osaa puhua muusta kuin 'rakkaasta
vapahtajasta' (der liebe Heiland), vaan hän sanoo suoraan, että
pyhyys se on, joka ratkaisee, tuleeko ihminen autuaaksi vai eikö.
Hän on siis mystikko, mutta sanan paremmassa merkityksessä. Hän on
Saksan suola. Hänen ja koko pietistisen suunnan välit ovat kireät,
sen vuoksi että se hänen mielestään monenlaisilla ulkonaisilla
puuhillaan turmelee vanhan pietismin; lukuisilla kirjasillaan ja
sanomillaan se vetää kansan Jumalan sanasta, suunnitelmillaan Jumalan
valtakunnan edistämiseksi se kääntää mielet ulospäin. Sen vuoksi
hän ei voi kärsiä sellaista kristinuskoa. Ja mikäli ymmärrän asiaa
olen sitä mieltä, että hän on oikeassa. Esiintymistavaltaan hän on
karkea: ei mitään kohteliaisuuksia, mutta se mitä hän sanoo, lähtee
rehellisestä mielestä. Saattaa olla vakuutettu siitä, ettei hän
lausu muuta kuin mitä ajattelee. Hän on totuuden mies, eikä totuus
aina ole erittäin kohtelias. Koko hänen olennossaan on jotain, joka
vahvasti muistuttaa Ternströmiä. Olen sydämestäni iloinen, että olen
oppinut tuntemaan tämän miehen ja kiitän Jumalaa, että hän on vienyt
minut Kruununkylästä tänne. Todellakaan en lähtiessäni kotoa tiennyt
tapaavani semmoista helmeä, mutta Jumala, joka tiesi mitä tarvitsin
ja missä tarpeeni voisi tulla tyydytetyksi, on varmaan johtanut
askeleeni tänne. Ainoa mikä minua huolestuttaa on kysymys, eikö Beck
sentään liene yksipuolinen. Mutta en ainakaan vielä voi varmasti
sanoa, onko niin laita: täytyy tuntea koko hänen järjestelmänsä,
ennenkuin voi arvostella sitä."
"Vaikka olen iloinen täälläolostani, älä kuitenkaan luule, että
minulla on ollut makean leivän päiviä. Sillä Beckin mielipiteet
eivät ole mitään ulkokohtaista, jolla voi hetkisen huvitella sitten
etsiäkseen jotain uutta. Ei, ne ovat enemmän kuin mielenkiintoisia,
ja minuun ne ovat tehneet syvän vaikutuksen. Olen tuntenut itseni
pakotetuksi tarkoin tutkimaan elämääni, Stuttgartissaoloni siihen
luettuna." -- Nämä sanat ovat johdantona kuvaukseen pitkästä
itsensätutkimuksesta, johon Kihlman on antautunut saadakseen
selville, mitä raamattu tarkoittaa "väärillä profeetoilla". Hän
myöntää olleensa yksipuolinen ja puutteellinen saarnaaja, mutta hän
ei ole osannut aavistaakaan, että kenties hänkin on voinut olla
väärä profeetta. Ei ole aivan mahdotonta, että kumminkin sekä hän
että hänen ystävänsä ovat voineet olla väärien profeettojen ryhmää,
sillä raamatussa ei suinkaan sanota, että ne välttämättömästi ovat
tahallisia pettureita. Tutkimalla eri raamatunkohtia tulee hän sitten
siihen päätelmään, että hän puolueeseen kuuluvana mahdollisesti ei
ole aina kyennyt erottamaan Jumalan ja ihmisten asiaa toisistaan,
ja on siten tullut johtaneeksi muitakin harhaan. Kumminkin "tiedän,
että ainakin viime aikoina olen koettanut saarnata mahdollisimman
uskollisesti tekstin mukaan, että sydämestä olen tahtonut viedä
ihmiset minun luotani Kristuksen luokse, että olen vihannut
ihmiskäskyjä ja -sääntöjä. Mutta sittenkin on varmaan välttämätöntä
kaivaa niin syvälle kuin kykenee, pelkäämättä katkerimpiakaan
löytöjä. Monet rangaistukset, joiden Jumala on antanut kohdata meitä,
pappeja, ovat epäilemättä tarkoittaneet sitä, että me vakavasti
kysyisimme: mitä Sinulla on meitä vastaan? Tätä kysymystä olen
miettinyt vaimoni kuolemasta saakka. Luulen olevani asian perillä." --
Kihlman kertoo sitten Beckin kanssa puhuneensa kotimaisistakin
oloista. "Minä sanoin, että toivorikas herätys oli rappeutunut,
hajaantunut puolueisiin, jotka kiivaasti taistelivat keskenään,
sekä että minä ja muutamat muut opettajat olimme väsyneet
puoluetaisteluihin ja puoluehenkeen. Emme voi kauemmin hyvällä
omallatunnolla alistua siihen mitä toinen tai toinen puolue säätää,
mutta emme sentään tahdo perustaa uutta puoluetta. Siitä syystä on
meistä asemamme varsin vaikea: emme tahtoisi erehtyä toiseen eikä
toiseen suuntaan, vaan vaeltaa keskitietä. Haluatko tietää, mitä
hän vastasi? Pääsisällys oli tämä: 'Kiittäkää Jumalaa, että osaatte
erottaa toisistaan Jumalan asian ja puolueasiat! Sitä eivät kaikki
ymmärrä, eivät edes parhaimmat kirkonmiehemme. Meidän ja totuuden
pahimpia vastustajia eivät ole uskottomat, jotka kieltävät totuuden,
vaan ne, jotka sekottavat valhetta totuuteen. Ja sitä tekevät
tavallisesti kaikki puolueet. Tämä ei ole mitään uutta: niin on ollut
ennenkin, ja raamattu todistaa, että asiat eivät parannu lopulla,
vaan pikemmin pahentuvat. Älkää siis tahtoko auttaa asiaa, siten
te vain aikaansaatte uuden puolueen. Kaikkein vähimmin hyödyttää
esiintyä julkisesti esim. julkaisemalla joku taistelukirja. Siitä ei
seuraa muuta kuin että joukko ihmisiä hyväksyy teidän mielipiteenne,
he riemuitsevat siitä, että toisten heikot puolet on paljastettu,
he ryhmittyvät ympärillenne, ja silloin teilläkin on joukkue, ja
uusi puolue on valmis. Julistakaa vain uskollisesti totuutta ja, jos
toimintanne kohtaa vastarintaa, älkää silloin väistykö. Sillä on
Jumalan tahto täytetty eikä teidän tarvitse mennä edemmäs. Kumminkaan
ei niiden, jotka ovat yhtä mieltä, pidä puoluepelosta pidättäytyä
kokoontumasta, yhdessä viljelläkseen Jumalan sanaa.' Kun minä
huomautin, että uskollinen opettaja ehkä saa työskennellä turhaan,
samalla aikaa kun puoluemiehet voittavat paljon liittolaisia,
vastasi hän: 'Älköön se saattako teitä eksyksiin: yksinäinen ei
sentään ole jäävä lapsettomaksi. Herra on tulemisessaan tunteva nämä
harvat ja keräävä ne taivaalliseen valtakuntaansa. Tyytykää siihen.'
Semmoista ja muuta hän puhui. Se on sanasta sanaan sopusoinnussa
sen kanssa mitä Sinä kirjoitat. Eihän minun mielestäni kysymykseen
kaikkine erityiskohtineen vielä tällä ole vastattu; mutta arvatenkin
voidaan yksityisseikat helpommin selvittää, kun kerran ollaan varmat
periaatteista. Ja nämä ovat mielestäni nyt ilmitulleet."
"Tarkasta nyt, rakas appi-isä, mitä olen kirjoittanut ja anna minun
tietää, mitä siitä ajattelet. Jumala varjelkoon Sinua totuudessaan!
Mikä armo onkaan osaksemme tullut, että Jumala on avannut silmämme!
Miten onnelliseksi voimmekaan tulla, jos vain avaamme sydämemme
niin, että totuus saa sulautua olentoomme! Mutta myrskyistä ja
rankkasateista emme pelastu." --
* * * * *
Kihlmanin lähin seuraava kirje (28/2) on osoitettu Ingmanille ja
koskee miltei yksinomaisesti kotimaista herännäisyyttä. Ingman oli
näet selostanut erään keskustelun Julius Berghin ja hänen välillään
rouva Malmbergin hautajaisissa, ja se antaa Kihlmanille aihetta
pitkään kriitilliseen tarkasteluun. Yleensä hän on tyytymätön
Berghin avonaisuuden puutteeseen, vaikka hän nyt, niinkuin ennenkin,
julkilausuu suuren kunnioituksensa häntä kohtaan. Merkillisintä koko
keskustelussa näyttää olleen, että Bergh -- vastoin sitä mitä ennen
oli väitetty (niin sekä L. Stenbäck että A. Ingman lentokirjasissaan
1840-luvun alkupuolella), että näet herännäisyys ei opettanut mitään
uutta -- oli lausunut, että Paavon oppi oli Luteruksen yksipuolisen
uskon saarnaamisen ja pietistien pyhyyden opin välitys. "Olenhan
minä aavistanut", sanoo Kihlman tämän johdosta, "ja viime aikoina
älynnytkin, että se [Paavon oppi -- 'Gubbianismen'] tahtoo olla
vastalause molempia noita suuntia kohtaan (niinkuin muistaakseni
Granfeltkin kuvaa sen); mutta hyvä on tietää asia sen omasta suusta.
Paavon oppi tahtoo siis ei ainoastaan, niinkuin pietismi, parantaa
rappeutunutta kristinuskoa (niin olen kuitenkin kauan luullut ja
kenties moni muu minun kanssani); se tahtoo jotain enemmän: se
tahtoo olla korjattu (förbättrad) laitos pietismiä." -- Toinen
tärkeä kohta oli Berghin huomautus, "että oli sokeutta väittää,
että ukko ei esittänyt oppia armontilasta". Kihlman ei epäillyt
Berghin puhuvan vakaumuksestaan; tämä nimittäin "tunsi ukon ja
hänen oppinsa paremmin kuin me". Näin johtuu hän m.m. seuraaviin
muistutuksiin: "Jollemme oikein tunne ukkoa eikä hänen oppiansa --
mikä kyllä on mahdollista -- niin seuraa siitä myöskin, ettemme
ole voineet olla hänen täydellisiä oppilaitaan. Ei hän myöskään
ole koskaan hyväksynyt meitä. Päinvastoin on hän usein ollut hyvin
tyytymätön Pohjanmaahan: milloin on sanottu 'Rantapapeista', että
he saarnasivat 'Hedperkin uskoa', milloin taas (ja niin useimmin),
että he ovat 'lainsaarnaajia'. Savon ja Pohjanmaan kireät välit on
tunnettu. Minusta on senvuoksi suuri erehdys, jos tahdotaan pitää
savolaista ja pohjalaista kristinuskoa samana." -- -- -- Omasta
puolestaan lausuu Kihlman, että hänessä ei ole mitään "katkeruutta
ei ukkoa eikä Juliusta kohtaan". Päin vastoin toivoo hän sydämestään
pysyvänsä ystävyyssuhteessa heihin. "Ukkoa kohtaan on minulla
vielä jonkunlainen kunnioituksen tunne, kun muistelen hänen
terävänäköisyyttään tekopyhyyteen nähden. Hänen juoppoudestaan en ole
täysin vakuutettu: olen kyllä nähnyt hänen ottavan ryyppyjä (snapsa),
mutta en koskaan ole nähnyt häntä päihtyneenä."
Ainoastaan jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu muutaman sanan
nykyisistä oloistaan: "Luottamukseni prof. Beckiin ei ole vähentynyt.
-- Minä luen hänen Chr. Lehrwissenschaftinsa 1:stä osaa: Die Logik
der chr. Lehre. Hänen tyylinsä on kovin raskas, lauseet joskus
äärettömän pitkiä (kaksikin lehteä!). Alituiset raamatun otteet
lisäävät lukemisen vaivaa. Mutta vakava tutkiminen ei ole haitaksi.
Toivon oppivani tältä mieheltä enemmän kuin jos hätäisesti oppisin
tuntemaan kaikki Saksan pietistit ja vanhaluterilaiset y.m. Ah,
kunpa olisit täällä! Sinä tuntisit itsesi varmaan vedetyksi tämän
vastenmielisen (frånstötande) miehen puoleen." --
* * * * *
Ei ole aivan harvinaista, että nuori mies, joka on suorittanut
jonkun akateemisen tutkinnon ja sen jälkeen saanut viran ja aseman
yhteiskunnassa, vielä palaa yliopistoon jatkaakseen opintojaan. Kun
niin tapahtuu, on kuitenkin tavallista, että päämääränä on toinen tai
toinen uusi tutkinto, joka joko on korkeamman viran ja edullisemman
aseman ehto taikka avaa suorittajalleen kokonaan uuden uran. Sitä
vastoin on poikkeus, että joku uudelleen ryhtyy yliopistollisia
lukuja harjoittamaan yksistään syventääkseen tietojaan, tietoja,
jotka ovat virallisesti korkeimmalla arvosanalla hyväksytyt, mutta
jotka hän itse on huomannut pintapuolisiksi, riittämättömiksi.
Semmoinen poikkeus tavallisuudesta oli Kihlmanin tapaus. Tübingenissä
hän nyt eli oikeaa ylioppilaselämää. Hän kävi säännöllisesti
luennoilla tehden niistä tarkkoja muistiinpanoja ja sillä välin hän
kotona ahkerasti lueskeli alaansa kuuluvaa kirjallisuutta, joka,
niinkuin hänen omista sanoistaan huomaa, ei ollut helpointa laatua.
Illoin ja muulloinkin, milloin väsymys vaivasi, hän seurusteli
repententtien Egen ja Klettin sekä tuttujen ylioppilaiden kanssa.
Nämä kävivät hänen luonaan samoin kuin hän etsi heidän seuraansa --
ja kun heidän harrastuksensa olivat samansuuntaisia, ei virkistävän
keskustelun aiheita puuttunut. Paitsi nuorempien toveriensa kanssa
Kihlman seurusteli opettajansakin, prof. Beckin kanssa. Tämä kutsui
hänet toisinaan kotiinsa, mutta sen ohella he jotenkin säännöllisesti
pari kertaa viikossa tekivät yhdessä yhden tai kahden tunnin
kävelyjä. Varsinkin näillä kävelyillä oli Kihlmanilla tilaisuus ottaa
puheeksi kysymyksiä, jotka häiritsivät hänen rauhaansa.
Miten täsmällinen mies Kihlman olikaan, ei hän matkansa loppupuolella
enää jaksanut päiväkirjaansa merkitä päivän tapahtumia niin tarkoin
kuin alussa. Eikä se lainkaan ole ihmeellistä, kun ajattelee hänen
kirjeenvaihtoansa. Useat hänen kirjeensä ovat vieneet kukin ainakin
pari päivää, ja ne ovat selvästi ajatellun sisällyksen, laajuuden
ja käsialan huolellisuuden puolesta aivan harvinaisia. Liikaa olisi
ollut kaksi kertaa kirjoittaa samat seikat. Kumminkin tapaamme
päiväkirjassa muutamia esimerkkejä hänen keskusteluistaan Beckin
kanssa, joihin hän kirjeissään tuskin on viitannutkaan.
_Helmikuun_ 15 p. -- "Olin kutsuttu prof. Beckille. Raittiuspuuha
tuli puheeksi. Beck hylkäsi sen samoin kuin nykyajan muutkin
erikoiset keinot, joilla tahdottiin auttaa mitä ei voida auttaa.
Olisi valvottava, että olemassa olevia lakeja noudatetaan: jokaista
päihtynyttä olisi rangaistava ja tuntuvasti. Varsinkin olisi
kapakoitsijoita ja ravintoloitsijoita pidettävä ankaran tarkastuksen
alaisina. Siten päihtyminen tulisi yleisessä tietoisuudessa synniksi.
Se olisi kunnollista ja lähintä; jollei siten voida hävittää pahaa,
niin on se kärsittävä rangaistuksena. Mutta ihmisystävämme ja
uudenaikaiset maailmanparantajamme eivät voi mukautua semmoiseen
parannuskeinoon; he näkevät puutteen, kurjuuden ja surkeuden, ja
sitä nämä velttiöt eivät saata katsella: se on välttämättömästi
muutettava. He lähtevät siis alusta alkain väärästä periaatteesta.
Nyt eivät vanhat keinot enää kelpaa, sillä siten jää vielä jotain
kärsittäväksi, eikä ankaruus heitä miellytä. Sen vuoksi on etsittävä
jotain uutta ja keinotekoista. Niin ovat raittiusyhdistykset
syntyneet. Ennen oli meillä luonnollinen paha; näiden keinojen kautta
aikaansaadaan keinotekoinenkin paha, joka on entistä pahempi. Niin
esim. olemme raittiuspuuhan kautta saaneet sen pahan, että pidetään
ansiona olla juomatta. Se näet ei enään ole velvollisuus, vaan
jotain vapaaehtoista, mielivaltaista. Siten semmoiset yhdistykset
heikontavat siveellistä tietoisuutta." --
18 p. Kävely prof. Beckin kanssa. "Keskusteltiin köyhäläisyydestä
(pauperismista), joka viime syksyn tulvien johdosta yhä leviää.
Kolmasosa väestöä, joka ennen kykeni elättämään itseänsä, vajoo
nyt köyhien luokkaan. Beck ei hyväksynyt hallitusta; sen tulisi
hänen mielestään määrätä omaisuusvero. Kun hätä on niin suuri,
oli se välttämätöntä. Kun kolmasosa väestöä ei voi elättää
itseään, on omaisuus jaettava. Köyhillä on oikeus elää, eivätkä
he ole velvolliset kuolemaan nälkään. Mutta sen sijaan että
heidän oikeutettuja vaatimuksiaan tyydytettäisiin jätetään heidän
elättämisensä yksityisen hyväntekeväisyyden asiaksi. Siitä seuraa
kahdenlainen paha, toinen, että köyhän täytyy lahjana vastaanottaa
mitä hänellä on oikeus saada, ja toinen, että varakas lukee
ansiokseen sen, mikä on hänen velvollisuutensa. Järjestetään
yhdistyksiä ja toimenpiteitä, jotka jälleen, niinkuin ainakin,
vain enentävät pahaa. Yhdistykset auttavat vain niitä, jotka ovat
avustuksen arvoisia; mutta mitä on arvottomien tekeminen? Kerjätäkö?
Silloin saavat raippoja. Varastaako? Niin, silloin eivät ainakaan
saa raippoja, vaan ruokaa, lämmintä, asunnon j.n.e. Sillä semmoinen
on asian laita: köyhien tähden ei tahdota verottaa maata, vaan kyllä
rikollisten tähden. Köyhä ei voi menetellä viisaammin kuin tehdä
itsensä syypääksi rikokseen. Niin nurinkurisia ovat lait. Jollei hän
sitä tee, ei hänellä ole muuta valittavana kuin kuolema. Teollisuutta
ja kauppaa edistetään köyhien kustannuksella. Ei suolaakaan heille
suoda samasta hinnasta kuin ulkomaalaisille." --
"Myöskin oli puhe kirkosta, joka Beckin käsityksen mukaan käsittää
kaikkiin maihin hajaantuneet uskolliset. -- Luterusta Beck kiitti
varsinkin sen vuoksi, että hänessä taivaan ja maan, Jumalan ja
ihmisen vastakohdat ovat niin terävät (skarpa). Hän valitti, että
Luterus täällä Württembergissä on aivan tuntematon." -- --
28 p. Kävelyllä puhuttiin ensimäisistä kristityistä. Kihlman
kysyi, minkälaisiksi oli heitä kuvitteleminen? Olivatko he todella
niin erinomaisia kuin tavallisesti luullaan? Eivätkö apostolien
varoitukset ja kehotukset osoittaneet, että asiat eivät sentään
olleet niin hyvällä kannalla? Beck vastasi, että varmaankin
voidaan heidät asettaa liian korkealle, jos luullaan heidän
yksityiskohdiltaankin olleen ihanteellisia. Kumminkin oli heissä
periaate varma, he olivat periaatteellisesti muuttuneita. Totuuden
elämä Jumalasta ja Jumalassa oli heissä olemassa, ja siinä kohden
he siis olivat ihanteita. Apostolien kehotukset eivät ole niin
käsitettävät kuin jos ne esitettäisiin nykyaikana. Nyt päätettäisiin,
että joku jo ilmennyt paha on antanut aihetta niihin. Mutta toisin
oli silloin. Apostolit tarttuivat pahan juureen, tietäen että pahan,
juuri ei vielä ollut poiskitketty. Sentähden esitettiin kehotukset
estämään pahan kasvua. -- -- -- Varoitukset tekopyhyyttä, vääriä
veljiä, vääriä profeettoja vastaan tarkoittivat siis vastedes tulevaa.
Sen jälkeen tuli kirkkohistoria puheeksi. Beckin mielestä oli siinä
uusi tie raivattava, sillä meillä ei vielä ole raamatullisten
periaatteiden mukaista kirkkohistoriaa. Mutta sen, joka on osaava
kirjoittaa kirkkohistorian raamatun tapaan, täytyy voida raamatusta
käsittää Jumalan valtakunnan peruslait. Kronologiset ynnä monet
muutkin seikat voisi jättää toisten huoleksi; sitä vastoin oli
esityksessä huomioon otettava yksityisiä ilmiöitä ja henkilöitä
(samoin kuin raamattu ei kerro koko kansoista, vaan yksityisistä:
Abrahamista, Isakista y.m. ja niin tehden usein käy erikoisseikkoihin
käsiksi) katsoakseen, ovatko heissä Jumalan valtakunnan tunnusmerkit
tavattavissa. -- --
Kihlman kysyi edelleen, oliko Beckillä sama käsitys ennustuksista
kuin Bengelillä ja Roosilla. "Beck sanoi heidän olleen yksipuolisia:
he kuvittelevat paavin olevan antikristus, ikäänkuin ei meillä
olisi antikristuksia evankelisessa kirkossamme. Ei ole sanottu,
että antikristus tulee olemaan joku henkilö. Sanoohan Johannes,
että monta antikristusta on tuleva, eikä synninihmistä tarvitse
käsittää henkilöksi enemmän kuin vanhaaihmistäkään. Mutta sen kautta
aikaansaatiin paljon vahinkoa: kansa odottaa nyt antikristusta
Napoleonissa taikka paavissa eikä huomaa sitä valhekristusta, joka
sen keskellä kehittäytyy antikristukseksi." -- Kun Kihlman vielä
huomautti, miten useimmilla teologeilla, vaikka he monessa kohden
ovatkin uskollisia, on joku mieliaate, jonka tähden he osittain
uhraavat totuutta, vastasi Beck: "Mistä johtuvat nämä mieliaatteet?
Tahdotaan tietää enemmän kuin ymmärryksen määrän mukaan voidaan
tietää. Silloin ruvetaan tutkimaan yhtä asiaa, ja kun siitä on
saatu joku ajatus tai käsitys, rakastetaan sitä sen vuoksi, että se
on oma. Minut on pelastanut se, etten koskaan ole tahtonut tietää
enemmän kuin mitä voin tietää sen johdosta mitä jo tiesin. Sen,
mikä ei luonnollisesti seurannut esillä olevasta, jätin vastaiseksi
vieraana itselleni. Minä saattaisin kai myöskin tietää yhtä ja toista
ilmestyskirjaan nähden, mutta sen selittäminen olisi viimeinen
työ, mihin ryhtyisin. Hengstenberg samoinkuin muutkin katsovat
tärkeimmäksi voida osoittaa, missä ja milloin ennustus täyttyy, mutta
he unohtavat ensimäisen kysymyksen: mitä merkitsee se tai se, esim.
peto? Ensimäinen tehtävä olisi karakterisoida se." -- --
Paitsi näitä keskusteluja on päiväkirjaan merkitty ainoastaan kaksi
muuta. Edellinen niistä, maaliskuun 5 p:ltä, osottaa, että Kihlmanin
ja Beckin väli jo oli tullut läheiseksi. Heidän yhdessä kävellessään
kertoi näet Beck nuorelle ystävälleen piirteitä elämästään ja m.m.
miten hän vaimonsa ja lapsensa kuoleman kautta oli tullut johdetuksi
siihen, että hän todella uskoi tulevaiseen elämään, ja miten samalla
uusi maailma eikä vain uusia aatteita oli hänelle selvinnyt. Tähän
Kihlman vastasi kertomalla oman elämänsä vaiheet, jonka ohella
hän myöskin selosti Paavo-ukon opin. -- Jälkimäinen ja viimeinen
muistiinpantu keskustelu tapahtui s.k. 12 p:nä. Silloin tuli m.m.
lastenkasvatus puheeksi, ja siihen nähden Beck lausui yleisenä
ohjeena: "das Böse soll man bezwingen; das Gute nicht erzwingen"
(paha on kukistettava; hyvä ei pakottamalla aikaansaatava). Ei ole
vaikea valmistaa "hyvin kasvatettuja lapsia"; kun taimi ajoissa
taivutetaan, tulee puu minkälaiseksi tahtoo. Mutta nämä hyvin
kasvatetut ovat kuin valkaistut haudat. Heidän sisällään on synnin- ja
maailmanolemus murtumatta, ja, mikä on pahin asia, keinotekoinen
kristinusko estää heitä parantumasta. Nykyajan kasvatusmenettely
kehittää semmoisia ihmisiä. Pahaa ei rangaista, vaan koetetaan
sitä hävittää järkevillä varoituksilla, rakkaudella j.n.e.; sitä
vastoin pyritään kaikin keinoin pakottamaan lapsiin kristinuskoa.
Missä pakko olisi tarpeen, siinä saa vapaus vallita; missä vapaus
olisi paikallaan, käytetään pakkoa. Siitä tulevat iljettävät
kristinuskon epäsikiöt, varsinkin naisten kesken. Maailmallisiin
huvituksiin nähden Beck ei myöntänyt lapsille vapautta. Jollei
pidäkään pakottamalla aikaansaada hyvää, niin tulee kuitenkin torjua
semmoinen, joka estää hyvää. Tässä voidaan kyllä esittää järkeviä
syitä, vaikka ei siten kuin olisi lapsen vallassa hyväksyä taikka
olla hyväksymättä nämä syyt. Lopuksi on kuitenkin lausuttava: minä
olen sinua ymmärtäväisempi ja sinun täytyy mukautua. Yleensä ei
semmoisesta ole tehtävä suurta melua: on toimitettava niin, että
lapset älyävät, ettei heiltä kielletä mitään viatonta huvitusta. --
Kun Kihlman huomautti, että moni siten ankarasti pidetty kumminkin
säilyttää sisässään turhuudenhalun ja myöhemmin, tilaisuuden
tarjoutuessa, osottautuu paljon pahemmaksi kuin lapsi, joka on
kasvanut vapaammissa oloissa, vastasi Beck: semmoisissa tapauksissa
on miltei aina ei ainoastaan estetty lasta pahasta, vaan myöskin
pakotettu sitä kristinuskoon. Mutta jollei niinkään ole laita,
vaan lapsi, huolimatta luonnollisesta kasvatuksesta (jommoisen
esim. Jumalan kansa Vanh. Testamentissa sai: Jumala ei hävittänyt
syntiä, vaan sulki sen vissien rajojen sisään), kehittyy ilmeiseen
maailmanrakkauteen ja jumalattomuuteen, niin on se kumminkin parempi
kuin tuo salattu pahuus. Ennen minä ihmisten edessä ottaisin vastaan
häpeää lasteni tähden kuin tahtoisin sortaa luontoa (göra intrång
på naturen). Edelliset voivat vielä kelvata taivaan valtakuntaan;
jälkimäiset eivät. Siis _suoraan ja selvään_, se on minun sääntöni.
Jumalanpelko on viisauden alku: kun voi erottaa toisistaan hyvän
ja pahan. Jos noudatetaan sitä tietoa silloinkin kun ei oikein
käsitetä syitä, niin tullaan sentään aikaa voittaen siihen, että
ne käsitetään. Moni on hyljännyt menetystapani, vihdoin kuitenkin
huomatakseen, että se on oikea.
* * * * *
Ihminen päättää, Jumala säätää. Pitkin matkaa kävivät asiat toisin
kuin Kihlman oli ajatellut. Niin kun hän matkusti Göteborgiin
lähteäkseen Amerikaan, mutta joutuikin Tranåsiin; niin kun hän
poikkesi Lundiin palatakseen Tukholmaan, mutta suuntasikin kulkunsa
Stuttgartiin; niin kun hän päätti Stuttgartissa antautua teologisiin
opintoihin, mutta tapasikin Tübingenissä kaipaamansa opettajan
ja ohjaajan. Tullessaan Tübingeniin oli hänen aikomuksensa jäädä
sinne kolmeksi viikoksi, mutta hän viipyikin siellä enemmän
kuin puoli vuotta. -- Vasta täällä Kihlman vihdoin sai kauan
odottamansa rahakirjeen ja passin. Lähtiessään Turusta oli hän
varovaisuudesta jättänyt suurimman osan matkarahojaan lehtori
Heikelin haltuun pyytäen, että tämä lähettäisi rahat aikana ja
osoitteella, jotka hän myöhemmin ilmoittaisi. Tukholmasta päin
hän sitte oli tilannut rahat Göteborgiin, mutta miten hän niitä
tiedustelikaan, ei kirje vekselineen -- "selittämättömästä syystä"
-- saavuttanut häntä ennenkuin Tübingenissä maaliskuun 2 p:nä
1852. Ja omituista kyllä saapui uusi passikin, jota hän jo oli
odottanut Tranåsissa, seuraavana päivänä. Paitsi pitkää viipymistä
on passiin nähden toinenkin "selittämätön seikka" mainittava.
Kihlman sanoo päiväkirjassaan (3/3 1852) suuresti ihmettelevänsä,
että oli saanut virkavapautta kymmeneksi kuukaudeksi s.o. elokuun 1
p:ään, vaikka oli pyytänyt vapautta yhdeksi vuodeksi. Tukholmassa
tehdyssä muistiinpanossa puhutaan kuitenkin kymmenestä kuukaudesta
-- kuinka on ymmärrettävä tämmöinen ristiriitaisuus? Hänestä oli
"vaikea vastoinkäyminen", että aika oli lyhennetty, sillä nyt hän "ei
ennättäisi tehdä mitään terveytensä hyväksi, ja opintosuunnitelmakin
tulisi supistetuksi". Tositeossa tapahtui sitte kuitenkin, että
Kihlman palasi Turkuun vasta lokakuun 20 p:nä!
Siinä luulossa, että hänen piti olla kotona 1 p:nä elok. Kihlman
kirjoittaa (7/3) Essenille: "Italian ja Palestinan matkasta ei
tule mitään. Tübingeniin jään ainakin juhannukseksi. Arvaat
kai mikä aiheuttaa tämän päätöksen. Ehkä olisi terveydelleni
tarkoituksenmukaisempaa lähteä merelle. Niin saattaisi lääkäri
arvella. Mutta minä arvelen ruumiin terveyden siinä määrässä
riippuvan sielun terveydestä, etten voi ruumiillisesti parantua
ennenkuin oikea lääkäri Kristus on parantanut sieluni, ennenkuin
olen saanut Jumalan rauhan. Rauhaa taasen en saa, ennenkuin olen
saanut tyydyttävän vastauksen elinkysymyksiini. Lyhyesti: totuuden
löytäminen on terveyteni ehto. Ensiksi tulee minun siis etsiä totuus,
se totuus nimittäin, joka ei ole ainoastaan valoa, vaan myöskin
elämää." -- --
Sen jälkeen hän selittää, miksi hän juuri Tübingenissä luulee
löytävänsä totuuden. "Täällä minulla on, mitä monessa paikassa ja
ajassa saa turhaan etsiä, totuuden mies, jonka Jumalan henki ja
ristin koulu, ilman ihmisapua, on kasvattanut, jonka Jumalan oikea
sana on ravinnut, joka on luonnon ja armon lahjoilla rikkaasti
varustettu, oppinut ja hurskas, innokas ja maltillinen, totuutta
hehkuvasti rakastava ja kuitenkin viisas, maailmasta vapaa,
kuulumatta mihinkään puolueeseen. Tiedät että tarkotan professori
Beckiä. Pelkään tosin olevani hätäinen arvostelussani, sillä
saattaahan helposti erehtyä. Mutta Beck ei hiivi pimeässä. Hän
laulaa puhtaita ääniä ja taistelee avokatsein. Huomaa pian kenen
kanssa on tekemisissä ja häneen nähden on arvostelu väleen valmis.
Mikäli tähän saakka olen häntä käsittänyt, uskaltaisin panna toht.
Wieselgrenin, suuren raittiusapostolin ja kristinuskon harrastajan
Ruotsin sivistyneitten kesken, lempeän ja sävyisän Fjellstedtin sekä
rehellisen totuudenrakastajan Ternströmin toiseen vaakakuppiin,
eivätkä he nostaisi toista vaakakuppia, jossa Beck istuisi yksinään.
Tässä on harrastusta, mutta ei ainoastaan paloviinaa vastaan, ei
ainoastaan pahan ilmaisua, vaan pahaa itseään vastaan juuresta
lähtien. Wieselgren tahtoo auttaa maatansa raittiusyhdistyksillä.
Mutta Beck ymmärtää, että on yksi ajan perusvirheitä tahtoa
erinomaisilla keinoilla parantaa turmelusta, joka olisi poistettava
Jumalan säätämillä välikappaleilla. Hän on sitä mieltä, että jos
perusuudistus jää sikseen, johtavat muut pyrinnöt vain siihen, että
paha pukeutuu uuteen, hienompaan, petollisempaan muotoon, joka on
entistä pahempi sen vuoksi, ettei se ole luonnollinen. Ylhäisiä hän
ei myöskään houkuttele millään erikoisella tavalla kirkkoon. Ainoa,
minkä hän katsoo asiakseen, on julistaa puhdasta, sekottamatonta
totuutta. Jollei se miellytä, niin ei hänestä ole tarpeen tehdä eikä
hän pidä itseään velvollisena tekemään totuutta mieluisammaksi. Hän
ajattelee näin: se, joka on Jumalasta, hän kuulee Jumalan äänen,
mutta se, joka ei ole Jumalasta, häntä en voi minä eikä kukaan
muukaan auttaa, vaan täytyy hänen saada vaeltaa omaa tietään. --
Täällä on myös lempeyttä ja sävyisyyttä, mutta ainoastaan köyhiä,
vaivaisia, heikkoja ja suoramielisiä sieluja kohtaan. Sitä vastoin on
täällä suolaa, joka ei ole menettänyt suolaisuuttaan, ei ainoastaan
julkeaa uskottomuutta, vaan myöskin modernia hengellisyyttä varten,
jota luullakseni Fjellstedt tuskin häiritsee. -- Täällä on myöskin
ei ainoastaan rehellisyyttä ja totuudenrakkautta, vaan samalla syvä
tieto Jumalan valtakunnan luonnosta ja olemuksesta. Ternström vaivaa
itseänsä kuoliaaksi Josefin vahingosta, sillä hän luulee, että voisi
ja pitäisi olla toisin. Beck on sitä mieltä, että yleensä ei voi olla
toisin kuin on. Jumalan tuomiot ovat tulossa: nyt ei ole odottaminen
kulta-aikaa, kaikkein vähimmin suurenmoista edistystä. Jumalan lasten
luku ei ole, kaikkein vähimmin viimeisinä aikoina, suuri, eivätkä he
voi estää tuomioiden tuloa. Heidän on vain katsottava, että säilyvät
suuren kiusauksen hetkenä, joka on tuleva, sillä tuomio on alkava
Jumalan huoneen ylitse. Siis ei nyt pidä surra mitä ei voi auttaa,
vaan olla valmiina. Apua tulee kai aikanaan. Kun mitta on täysi, on
Herra Kristus auttava uskollisiansa, ja silloin on Josefin vahinko
korjattava, kun tulee uusi taivas ja uusi maa, missä vanhurskaus
asuu, kun ristinvaltakunnan sijaan on tullut Kristuksen kunnian
valtakunta, missä uskolliset hallitsevat Kristuksen kanssa 1000
vuotta. Silloin lasketaan kaikki hänen vihollisensa hänen jalkojensa
juureen. Sen vuoksi ei meidän tarvitse epäillä totuuden voittoa,
miten epätoivoiselta se näyttäisikään. Meidän on vain kärsivällisesti
odottaminen!" --
Että Kihlmanin näöltään ehdottomasti ylistelevä arvostelu Beckistä
nojasi kriitilliseen tarkastukseen, ilmenee seuraavasta: "Lausuin
viimeisessä kirjeessäni epäileväni, eikö hän ollut lainsaarnaaja.
Kuulin häntä tänään. Hän saarnasi omantunnon pohjaan tunkevaa lakia,
mutta raskautetuille ja työtä tekeville hänellä oli lohdullisinta
evankeliumia. Voiko häntä silloin syystä sanoa lain intoilijaksi?
Vanhurskausopissa hänellä, ei lauseissa vaan olennaisesti,
(luullakseni) on sama käsitys kuin Luteruksella. Tämä ei minua
peloita, vaan päin vastoin se lähentää minua häneen. Sillä, tahdon
suoraan tunnustaa, Melanchtonin apologia ei ole tyydyttänyt minua.
Huomaa kyllä, että tarkoitus on hyvä, jopa senkin, että _heidän_
uskonsa on ollut oikea ja Jumalan vaikuttama. Se näyttäytyy
varsinkin, kun hän lähemmin kehittää ainettansa. Mutta niin pian
kuin tullaan määrittelyyn tai lyhyeen lauselmaan, esiintyy paperilla
historiallinen usko. Turhaan etsii silloin semmoisia ilmauksia
kuin 'katuvainen' taikka 'Jumalan hengen vaikuttama' taikka 'elävä
usko'. Ei, silloin sanotaan vain, että 'meidät vanhurskautetaan
Jumalan edessä armosta Kristuksen tähden uskon kautta, kun uskomme,
että Kristus on kärsinyt edestämme ja että hänen tähtensä synti
annetaan meille anteeksi' j.n.e. Se on katolilaisuuden vastakkainen
äärimmäisyys. Hedbergin ei tarvitse kovin hävetä uskallettuja
lauseitaan. Hänellä on tässä hyviä edeltäjiä uskonpuhdistajissa.
Totta kyllä eivät he ole menneet niin kauas kuin hän; he olivat
verrattomasti parempia henkilöitä kuin hän, mutta he ovat erehtyneet
sanoissa. Sen vuoksi he eivät ole täydellisiä, sillä täydellinen
on vain se, joka ei erehdy sanassakaan. Jos siis koettaa välttää
heidän erehdystään pitäen kiinni heidän totuudestaan, niin minusta
se ei ole väärin tehty. Mutta väärin on riippua heidän sanoistaan
ja sen vuoksi, että Luterus tai Melanchton on sanonut tai
kirjoittanut jotain, kohta pitää sitä ratkaisevana. -- Jos kerran
ihmisauktoriteetti on hyljättävä, niin täytyy meidän saada asettaa
Jumalan sana yli _kaikkien_ ihmisten. Sentähden olen katsonut
itseni oikeutetuksi tunnollisesti tarkastamaan ei ainoastaan
suomalaisia vaan myöskin saksalaisia isiä. -- On astuttava lähteelle:
se on puhdas ja sekottamaton. Siinä ei ole puoluehenkeä taikka
äärimmäisyyksiä. Niin on prof. Beck tehnyt eikä hän ole sitä katunut.
Mutta sen kautta on hän myöskin voimakkaasti vetänyt minut puoleensa.
Kaikki epäilykseni, kysymykseni y.m. ovat hänelle tunnettuja asioita,
jotka hän on läpitaistellut. Minä voisin nyt yhdellä kertaa saada
tietää, mitä tahtoisin. Mutta en tahdo hätäillä. Minä en tahdo kerätä
valmiita tuloksia; tahdon mieluummin antaa kaikkien vähitellen
kehittyä sisältäpäin. Tämä tie on luotettavampi. Minä koetan saattaa
pienen totuusvarastoni tietoisuuteeni. Mutta sitä, mikä ei ole
sieltä peräisin, pidän kyllä totuutena, mutta välittämättömänä enkä
tahdo selvittää sitä ennenaikaisesti. Se kai selviää aikanaan, kun
se voidaan asettaa yhteyteen muun kanssa. Tämä on minusta tarpeen
varsinkin täällä, missä minulla on tilaisuus seurustella niin
erinomaisen henkilön kanssa. Muutoin minun yksilöisyyteni sulaa
Beckiläisyyteen: tunnen nyt jo miten ajatukseni tahtovat juosta
Beckin väylää." --
Kihlman lähettää kirjeensä ohella Essenille erään Beckin saarnan,
joka sisältää pääsumman tämän teologiasta. Samassa hän selittää, mitä
Beck käsittää uskonnolla, johtaen saksankielisestä määritelmästä
päätelmän, että ihminen on uskonnollinen, "kun hän antaa
ylimaailmallisen elämänperustan todistusten kautta kohottaa itsensä
johonkin, joka ei ole tästä maailmasta, sekä antaa sen kurittavan
voiman nöyryyttää itsensä. Nämä kaksi piirrettä: ylimaailmallinen
_kohottaminen_ ja _taivuttaminen_ kuvaavat koko hänen teologiaansa.
Ja toiselta puolen hän osoittaa epäuskon (esiintyköön se miten
kauniissa puvussa tahansa) olevan alentumista turhaan maailmalliseen
ja yhtä turhaa itsensäkohottamista. Tämä käsitys on varmaan sattuva.
Mitä olisikaan uskontomme ja varsinkin kristinusko, jos tuonpuolinen
elämä olisi meille vieras, jollei elämämme olisi salattu Kristuksen
kanssa Jumalassa. Sen on myös huomaava omasta kokemuksestaan ja
muittenkin, että kristinusko ei ole syvälle tunkenut, niin kauan
kuin ei vaella vieraana maan päällä. Myöskin on puoluekiihkoisen
varma tunnusmerkki, että hän itserakkautensa ohella on maailmallinen
mieleltään."--
Tuskin oli selostamamme kirje valmis, kun Kihlman sai uuden
kirjeen Esseniltä, missä m.m. oli tieto, että Paavo Ruotsalainen
oli kuollut tammikuun 27 p:nä 1852. Hän vastasi viipymättä (8/3).
Tässä kirjeessä Kihlman jälleen käsittelee pappeinkokouskysymystä,
esittää mietteitään universalismista ja partikularismista s.o. miten
herännäisyyspuolueesta eronneiden pappien tulisi suhtautua muihin ja
kirkkoon yleensä (siinäkin kelpasi hänestä Beck esikuvaksi, hän kun
oli universalisti ja partikularisti yhdellä kertaa) ja koskettelee
muita yksinkertaisempia asioita. Merkillisen kuolemantapauksen
johdosta hän lausuu:
"Odottamaton oli sanoma Paavo-ukon kuolemasta, vaikkei olisi
pitänyt niin olla. Hän on siis myöskin seisonut Vanhurskaan edessä.
Olkoon hän kestänyt! Tavaton mies hän oli: mistä löydämme hänen
elämänsä kertojan? Mielelläni olisin vielä tavannut häntä; nyt
emme tapaa toisiamme ennenkuin ijäisyydessä. Lahkolaisuudesta
hän ei koskaan ole puhdistettavissa, eikä myöskään uskalletusta
sanainkäytöstä (vådlig terminologi). Mutta alkuperäisyyttä hänellä
kieltämättä oli. Hänen teologiansa oli varmaan yritys välittää kahden
vastakohdan, vanhurskauttamisen ja pyhityksen, välillä, ja osaksi
hän luullakseni onnistuikin siinä. En uskalla kuitenkaan vielä
sanoa mitään. Tämä kuolemantapaus olisi kovin masentanut minua, jos
mieleltäni olisin entiselläni. Sillä minä pidin häntä korkeimpana
oikeusasteena hengellisissä asioissa täällä maan päällä, yhteytenä,
joka piti kaikki koossa, enkä minä nähnyt muuta kuin hajaannusta ja
epävarmuutta hänen kuolemansa jälkeen. Nyt tiedän, että Jumalan sana
on korkein oikeusaste, joka antaa täydellisimmän varmuuden; enkä sen
vuoksi pelkää, että Kristuksen palvelijat tulevat hajaantumaan, jos
kohta yksi ihminen poistuukin. Mutta hyvin luultavaa on, että ne
Paavon liittolaiset, jotka eivät ole Kristuksen palvelijoita, alkavat
jakaa 'kolmen hiippakunnan piispan' jäämistöä. Toivon Juliuksen
[Bergh] kanssa: rauha hänen tomullensa! Anna minulle tietoja hänen
viime hetkistään!" [Kirjeen lopussa Kihlman kehottaa Esseniä ottamaan
selkoa siitä, mitkä velkakirjat (Angelika Kihlman vainajan jäämistöä)
olivat langenneet Hanna tyttären osalle, ja kirjoittamaan -- "minun
nimessäni, jollet tahdo omassa -- velallisille, että he suorittavat
koron." Näiden velallisten joukossa oli Malmbergkin ja oli siis
häneltäkin korkoa vaadittava. Myöhemmistä kirjeistä päättäen Malmberg
ei kuitenkaan noudattanut vaatimusta, ja sen vuoksi tapahtui, että
Kihlman itse palattuaan Suomeen uudestaan kehotti häntä laatimaan
velkakirjan ja suorittamaan 5 pros. korkoa. Tämän kertoo Malmberg
(17/11 1852) kirjeessä R. Helanderille, lisäten että Kihlman ennen
oli luvannut ottaa hänen velkansa osalleen ja olla korkoa vaatimatta.
"Nyt on asia muuttunut. Saatuaan periä rikkaan isänsäkin on hän
tullut tarpeeseen ottaa korkoa." Tämänmukaisesti on _Rosendal_
(m.p. III s. 433) maininnut asian jonkunlaisena vainon ilmauksena
Malmbergiä kohtaan. Tosiasia on kuitenkin, että Kihlman vastaiseksi
ei perinyt mitään isältään, sillä äiti pysyi jakamattoman pesän
haltijana, että hän itse kokonaan kustansi ulkomaanmatkansa sekä että
hänen kotiin tultuaankin täytyi, niinkuin alempana saadaan nähdä,
puoli kolmatta vuotta tulla toimeen omillaan. Näin ollen ei liene
oudoksuttavaa, että hän vaati korkoa lainassa olevista rahoistaan.]
* * * * *
Edellisestä tiedämme jo, että Kihlman viihtyi hyvin Tübingenissä.
Siitä ja sikäläisistä oloista yleensä lisäämme vielä muutamia
piirteitä kirjeestä vanhemmille (31/3). Terveydestään hän siinä
sanoo, että se oli edistynyt. "Ainakaan ei rintani ainoanakaan
keväänä menneenä kolmena vuotena ole tuntunut niin keveältä kuin
nyt." Hän olettaa, että ilmanala, elämäntapa ja lääkkeet yhdessä
olivat vaikuttaneet sen, ja toivoo sen vuoksi paranevansa, vaikka
hänen ruumiinrakennuksensa jäisikin heikoksi, niinkuin se alkuaan
oli ollut. Muutoin oli hänestä ilma Tübingenissä vähemmän lauhkea
kuin vuorien ympäröimässä Stuttgartissa. Enimmin häntä vaivasi
Saksan talven alituinen kosteus sekä katujen ja teiden kura, josta
huolimatta ei käytetty kalosseja. Mielellään hän koululasten
tapaan olisi kävellyt puujaloilla, jos tapa olisi sitä sallinut.
-- Elämäntavat Tübingenissä näyttävät miellyttäneen Kihlmania
varsinkin siinä kohden, että ne olivat luonnollisempia, vähemmän
sovinnaisia kuin meillä. Ravintolassa saattoi professori istua
samassa pöydässä kuin käsityöläinen, ja juttelu sujui hyvin
heidän välillään. Itse ravintolaelämäkin oli, mikäli hän pystyi
sitä arvostelemaan, siivompaa. Koko kaupungin porvaristo kävi
ravintoloissa. "Siellä yhtyvät talonpoika ja professori; iltapäivällä
juodaan kahvia, illalla olutta ja viiniä, eikä piippua unohdeta.
Siellä kerrotaan uutisia, politikoidaan, ja ajatusten vaihto tapahtuu
schwabilaisella murteella, sillä sekin kuuluu luonnollisuuteen."
Tästä Kihlman ei kuitenkaan pitänyt ja kaikkein vähimmin siitä,
että saarnatuolistakin sai kuulla samaa murretta. "Minä kaipaan
täällä", hän sanoo, "hienoutta, jaloutta, puhtautta. Hieno ja
siisti ei schwabilainen ainakaan ole: hevoset ja lehmät asuvat
saman katon alla kuin ihmiset. Ravintolassa, jossa olen asunut (ja
se on kuitenkin sangen hyvä), asuvat hevoset ja muut nelijalkaiset
alakerrassa. Luulin, että niin oli laita tilan puutteesta, sillä
maa on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, mutta minulle selitettiin,
että niin oli järjestetty etupäässä lämmön vuoksi. Minä ajattelin:
onpa kuvaavaa, että haluatte nauttia navetta- ja tallilämpöä. --
Ylellisyys ja koreus, teeskentely puheessa ja seurustelussa on kyllä
iljettävää, mutta turhuuden ja plebeijimäisyyden välillä on olemassa
kristillinen sivistys, jolla on juurensa ja joka kasvaa Jumalassa,
niin että ihminen jalostuu jumalankaltaiseksi sekä sisältä että
ulkoapäin, sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja semmoinen sivistys,
joka sisältäpäin tullen ilmenee kaikissa sielunelimissä ja niiden
ruumiillisessa toiminnassa, semmoinen jalous sanoissa, seurustelussa,
olemuksessa on ei ainoastaan maailmallisesti sivistyneiden, vaan
myöskin yksinkertaisimman torpparin saavutettavissa. Mutta semmoiset
aateliset ovat harvinaisia."
* * * * *
Kun lukukausi oli päättynyt maaliskuun 23 p:nä, päätti Kihlman
käyttää huhtikuun 16 p:ään ulottuvaa loma-aikaa virkistysmatkaan,
m.m. nähdäkseen Münchenin kaupungin, jossa hänen isänsäkin oli
kehottanut häntä käymään. Marian ilmestyspäivän aamulla 25/3 hän
Egen kanssa ensin lähti Weiliin Lämmertin luokse. Siellä hän
jumalanpalveluksen jälkeen sai nähdä, minkälainen köyhyys ja kurjuus
silloin vallitsi näillä seuduin. Seurakunnan 3200:sta asukkaasta
1800 ei kyennyt elättämään itseänsä. Lämmert oli sen tähden
uhrautuvaisesti omilla ja muilta keräämillään varoilla perustanut
keittolaitoksen, josta köyhät puolesta hinnasta saivat liemiruokaa.
"Oli oikein surkeaa nähdä tämän nälkäisen ihmisjoukon tungeskelevan
kullakin kreuzerinsä kädessä saadakseen tuoppiinsa lämmittävää,
ravitsevaa ruokaa. Miten rikas onkaan meidän maa raukkamme verrattuna
tähän yleiseen puutteenalaisuuteen! Kaksi kolmannesta asujamistosta
on avun tarpeessa. Eikä syy ole niinkään kadossa kuin yleisessä
levottomuudessa, joka on tehnyt lopun kaikesta liike-elämästä.
Varakas ei uskalla mihinkään ryhtyä, sillä hän ei tiedä, milloin
kapina tai sota syttyy. Ne, joilla vielä on vähän säästössä, lähtevät
Amerikaan. Kölnin kautta kuuluu yhtenä ainoana päivänä kulkeneen
20,000 henkeä." -- --
Sitte Kihlman matkusti Stuttgartiin, missä viipyi kolme päivää
ja sai kirjeen -- viimeisen, vaikkei hän vielä sitä tiennyt --
isältään, ja sieltä Ulmiin. Katseltuaan suurta tuomiokirkkoa y.m.
hän jatkoi matkaa Augsburgiin. Tässä kaupungissa hän suurella
mielenliikutuksella astui siihen saliin, missä augsburgilainen
tunnustus aikoinaan oli julkiluettu, ja tapasi taidekokoelmassa
maalauksen, joka jätti häneen syvän vaikutelman. Se oli luultavasti
Holbein vanh:n esitys: Kristusta pilkataan (Kihlman mainitsee vain
taulun aiheen). Maaliskuun 30 p:nä hän saapui Müncheniin.
Tässä kaupungissa, ("Saksan Ateena taikka Tyrus"), Kihlman loihe
turistiksi. "Tahdoin mahdollisimman pian suorittaa kurssini: olin
aamusta iltaan liikkeellä." Seuraus oli, että hän tapasi vähän
miellyttävää -- nähtävyyksien paljous ja vauhdin suuruus estivät
häntä saamasta pysyviä vaikutelmia. "Pinakoteekista ei ainoakaan
taulu jäänyt muistiin"; sitä vastoin hän yksityisen taiteilijan
(Wilh. v. Kaulbach) luona näki Jerusalemin hävitystä esittävän
maalauksen, joka hänestä oli erinomainen. "Varsinkin unohtumaton
oli eräs ryhmä, joka kuvasi miten kristittyjen seurakunta,
yksinkertaisena ja puhtaana, katse kohotettuna korkeuteen, rauhassa
kulki ulos palavasta kaupungista. Se oli kaunista! Semmoista näkee
harvoin täällä maan päällä." Glyptoteekissa eli veistokuvakokoelmassa
kreikkalaisten filosoofien ja roomalaisten keisarien muotokuvat
enimmin viehättivät häntä. "Heidän sisällinen luonteensa kuvastui
usein sangen selvästi kasvoissa." Rakennuksista Kihlman ennen kaikkea
huomasi kirkkoja. "Niissä oli, mihin päivän aikaan tulinkaan, aina
paljo väkeä. Kuulin myöskin katolilaisen saarnan, eikä se ollut
huono. Siinä esitettiin monta vakavaa totuutta, ja yleensä se oli
semmoinen, että jollen olisi tiennyt olevani katolilaisessa kirkossa,
en olisi voinut päättää sitä saarnasta. Kumminkin näytti saarnaaja
tahtovan liiaksi vaikuttaa tunteeseen. Hiljaisuudessa katselin
kuulijoita saarnan jälkeen. Jokaisella oli rukousnauha kädessä, ja
kukin piti yhtä helmeä sormien välissä niinkauan kuin rukouksen
sopottamista kesti. Kun rukous loppui, pudotettiin helmi, ja nyt
oli mielenkiintoista nähdä, miten moni vilkaisi nauhaan, oliko jo
monta helmeä pudonnut ja montako oli jälellä. Sitten alotettiin
uudella vauhdilla, ja vielä ulosmennessäkin moni suurella kiireellä
luki läksyänsä. Meillä ei käytetä rukousnauhaa, mutta meidän
'jokahetkinen tykökäymisemme' on varmaankin monella muuttunut yhtä
tarkoituksettomaksi ja itsevanhurskaaksi kuin katolilaisilla." --
Alituiset kävelyt ja varsinkin katseleminen väsytti Kihlmania,
jota paitsi jokapäiväinen oleskelu kylmissä kirkoissa oli
hänen terveydelleen haitallinen. Tämä sekä seuran puute -- ne
pari tuttavuutta, jotka hän Münchenissä teki, eivät laisinkaan
tyydyttäneet häntä -- synnytti hänessä alakuloisuuden, joka sai
hänet lähtemään paluumatkalle. Hän matkusti näet Augsburgin,
Donauwörthin ja Nördlingenin kautta (missä kävi tappelutantereella,
jolla moni ruotsalainen ja suomalainen sotilas kaatui 30-vuotisessa
sodassa) takaisin Stuttgartiin. Sinne hän tuli huhtikuun 7 p:nä
jatkaakseen sieltä Tübingeniin, mutta ennenkuin se tapahtui, sai hän
kotimaasta surullisen sanoman, jonka järkyttävä vaikutus tunki hänen
sisimpäänsä, sanoman isänsä kuolemasta.
* * * * *
Keväällä ennen Alfredin lähtöä oli rovasti Kihlman täyttänyt 63
vuotta. Silloin ja sen jälkeenkin näyttää hänen terveytensä olleen
tyydyttävä, koska ei kirjeissä mitään muuta mainita. Luonnon
ystävänä hän oli huvitettu puitten istuttamisesta, ja vielä syksyllä
hän kirjoitti Alfredille istuttaneensa pihlajia. Kumminkaan
hänelle ei ollut sallittu elää uuteen syntymänsä vuosipäivään
(12/4). Maaliskuun keskivaiheilla oli hänen tehtävä matka Vaasaan,
rakkaaseen syntymäkaupunkiinsa, ja hän lähti kotoa vanhan uskotun
palvelijattaren seurassa. Matka oli sujunut hyvin melkein perille
asti, kunnes palvelijatar joku hetki Veikkarsin kevarista lähdettyä
huomasi, että rovastin käsi riippui hervottomana reen laidalla ja
että hän puhui sopertaen. Halvaus s.o. verenvuoto aivoihin oli
sattunut, ja kun tultiin kaupunkiin, ei sairas enään omin voimin
päässyt sisään (Hallstenille, missä hänellä oli kortteeri tilattuna);
kumminkin hän silloin ja kuolemaansa saakka oli täydessä tajussa.
Luonnollista on, että hänelle kohta toimitettiin mitä parhain hoito,
sillä olihan hänellä Vaasassa sekä sukulaisia että ystäviä, ja
jälkimäisistä tiedetään varsinkin koulun rehtorin, Lauri Stenbäckin,
olleen erittäin avuliaan kaikessa. Ensimäisiä tehtäviä oli antaa
sana sairauskohtauksesta rouva Kihlmanille, ja nopeampien keinojen
puutteessa lähti eräs nuori Grönvall, rovastin sisarenpoika,
Kruununkylään noutamaan rouvaa. Kyydillä ajaen läpi yön rouva Kihlman
ennättikin Vaasaan ennen puolisonsa kuolemaa. Sairaan viimeisistä
päivistä kerrotaan, että hän oli huolehtinut autuudestaan, mutta
lapsistaan, Alfredista ja Hilmasta, hän ei ollut puhunut. Maaliskuun
20 p:nä 1852 rovasti Kihlman kuoli, ja 25 p:nä hänen ruumiinsa
kätkettiin kaupungin hautausmaahan, Kappelimäkeen (Kapellbacken),
joka oli ollut hänelle tuttu paikka lapsuudesta saakka ja jolla hän
itse ennen oli siunannut niin monen vainajan viimeiseen lepoon.
Kuolemantapauksesta johtuvissa puuhissakin Stenbäck oli vaivojaan
säästämättä ollut lesken apuna, ja hän se myöskin oli, joka ensin
kirjoitti Alfredille hänen isänsä kuolemasta ilmoittaen äidin
puolesta, että tämä toivoi pojan palaavan kotia vasta silloin kun hän
tehtäviltään oli valmis tulemaan.
"Isän kuolema iski minuun niinkuin salama", Kihlman kirjoittaa
Essenille ja Ingmanille samassa kirjeessä, jonka mukaan ylempänä on
kerrottu Münchenin matkasta. Ja kuitenkin olisi hänen pitänyt tietää
mitä tapahtuva oli -- hän lausuu -- jos hän olisi tarkemmin ottanut
huomioon sisällisiä ääniä ja aavistuksia. Sisällisestä vaatimuksesta
hän oli usein rukoillut vanhempiensa edestä ja niinikään purkanut
sydämensä ennen mainittuihin kirjeisiin. Edelleen häntä Lämmertin
luona -- niinkuin hän sitte sai tietää: isän hautauspäivänä --
oli painanut omituisen tukala tunnelma, niin tukala, että hän oli
siitä puhunut ystävälleen Egelle. Eikä se ollut luopunut hänestä
Stuttgartissakaan, jossa hän sai isän viimeisen kirjeen. Se päättyi
sanoihin: "Jumala olkoon Sinun kanssasi ja auttakoon Sinua ja
varjelkoon Sinua!" -- "Se oli", sanoo Alfred, "hänen isällinen
siunauksensa minulle. Se on minulle kallis. Jumala suokoon, että
se täydellisesti täyttyisi. Se on tervehdys haudan tuolta puolen
minulle, joka vielä vaellan tällä puolen."
Kuolemansanoma saavutti hänet, niinkuin jo sanottiin, paluumatkalla
Stuttgartissa huhtikuun 8 p:nä a.p., juuri kun hän oli "vahvistanut
itseänsä lukemalla Dettingerin kirjoittaman hyvän kärsimyssaarnan".
Samana päivänä hän kirjoitti äidilleen kirjeen, josta otamme muutamia
kohtia:
"Sydämestä rakastettu Äitini!
"Minun on vaikea kirjoittaa Äidille nyt, sillä sydämeni on niin raskas
ja niin täynnä, ja kyyneleet hämärtävät silmiäni; mutta en voi olla
kirjoittamattakaan. En kuitenkaan voi ryhtyä muuhunkaan työhön,
sillä ajatukseni kiertävät lakkaamatta sen ympäri, josta tänään a.p.
Stenbäckin kirjeen kautta sain tiedon.
"On siis totta, että Isä on päättänyt maallisen vaelluksensa. Mitä
matkallani olen peljännyt ja aavistanut, on siis tapahtunut. Jo
silloin kun sanoin hyvästi Kruununkylässä ja viimeisen kerran näin
Isän Kruununkylän sillalla, aavistin hämärästi, ettemme enää näkisi
toisiamme maan päällä. Sen vuoksi oli minun kovin vaikea erota.
Olisin toivonut saavani avonaisemmin puhua hänen kanssaan, mutta hän
astui vaiti ollen ja hiljaa, ja se jäi sikseen. Tukholmassa minua
voimakkaasti kehotettiin rukoilemaan vanhempieni edestä, heidän vielä
eläessään. Silloinkin minusta tuntui kuin olisi ero lähellä; mutta
samalla kun minussa heräsi toivo, että vielä voisimme yhtyä yhdeksi
hengeksi ja sieluksi, riemuitsin myöskin ajatellen vielä voivani
Josefin kanssa syleillä vanhaa isääni. Kuvittelin sitä hetkeä,
jolloin sovitettuina ja nöyryytettyinä Jumalassa jälleen näkisimme
ja tapaisimme toisemme. Luulin, että sekä Isä että minä sen jälkeen
nöyrästi alistuen sanoisimme: Nyt annat palvelijasi mennä rauhassa.
Tahdoin vielä itkeä hänen kaulassaan ja luulin vielä saavani elää
jonkun päivän hiljaisessa rauhassa yhdessä hänen kanssaan, jonka
mieltä olin ymmärtämättömyydessäni niin usein pahoittanut. Usein olen
senvuoksi polvillani rukoillut Jumalaa, että hän antaisi meille,
Teille ja minulle, armonsa parannukseksi, totuudellaan vetäisi meidät
luokseen ja siten yhdistäisi meidät itsessään yhdeksi. Tässä mielessä
olen matkallani kirjoittanut kaikki kirjeeni; mutta minun on täytynyt
usein jättää sanomatta, mitä sydämeni on pitänyt painavimpana,
osaksi sentähden, etten tiennyt, olisiko oikein puhua niin vapaasti
vanhemmilleen, osaksi syystä, että pelkäsin Teidän voivan paheksua
ja arvella, että tahtoisin pyrkiä opettajaksenne. Minä uskoin sen
vuoksi asian kaikkivaltiaalle, että hän, joka paremmin ymmärsi sen,
hoitaisi Teitä. Tahdoin kuitenkin saattaa tietoonne mielipiteeni,
jotka jo kotona ollessani olivat vähitellen kehittyneet, ja varsinkin
sen vuoksi kirjoitin kirjeen helmikuun 9 p:ltä. Sisäinen ääni toisti
aina: 'Sinun täytyy kirjoittaa ja pian, et tiedä kauanko heidän tai
oma elämäsi kestää'. Mainitulla kirjeellä tahdoin vain sanoa, että
varmaan en kuulu mihinkään puolueeseen ja että siis siltä puolen ei
enää mikään estä yhtymistämme. Odotin kauan vastausta. Vihdoin tuli
kirje, mutta tässä viimeisessä kirjeessä Isä ei vastannut esittämiini
mielipiteisiin. Lyhyt aika ei sitä sallinut [Isän oli lähteminen
hautajaisiin Kokkolaan]. Jäin siis epätietoiseksi siitä, miten hän
oli käsittänyt sen, minkä pelonalaisena olin kirjoittanut. Senvuoksi
minä viime kirjeessäni Münchenistä puhuin vain ulkonaisista asioista,
odottaen enempää vastausta. Mutta Herra oli toisin päättänyt;
häneltä itseltään en enään ollut saava ei hyväksyvää eikä nuhtelevaa
vastausta. -- Ennen Müncheninmatkaa tunsin itseni kovin ahdistetuksi:
en arvannut syytä, mutta luulin, että ehkä tauti ja kuolema odotti
minua Münchenissä. Onnellisesti pääsin sieltä, mutta tänään,
vuosipäivänä sen jälkeen kun Julius minulta otettiin takaisin, älyän
ahdistukseni syyn. Oi, kuinka nopeasti Jumala leikkaa minulta toisen
jäsenen toisen jälkeen! Oi, Jonathanini, Gelani, Juliukseni, Isäni!
Kaikki olette poissa, enkä minä tässä elämässä enää koskaan Teitä
näe! En saa enään iloita Teitä nähdessäni ja kuullessani. Suloisimmat
toivomukseni tehdään tyhjäksi. Tiedän: tämä valitus ei ole Jumalasta;
se on inhimillinen. Kumminkaan en tahdo valittaa niinkuin pakanat,
joilla ei toivoa ole. Vielä elää Herra ja hänen Kristuksensa,
menestyksessä usein unohdettu, mutta vastoinkäymisessä uskollinen
auttaja, joka kykenee tyydyttämään ihmissydämen janoa. -- Minun
pitäisi olla Sinulle, rakas Äiti, tukena ja lohdutuksena tässä meidän
yhteisessä surussamme. Mutta näethän, että olen siihen liian heikko.
Mutta tiedän, missä voit tavata sekä lohdutusta että tukea, nimittäin
sen luona, joka on sanonut tahtovansa olla leskien ja isättömien
puolustaja. (Puhuttuaan sitten kokemuksistaan, miten antautuminen
Jumalan turviin tuottaa lohdutusta ja rauhaa, hän jatkaa:) Jos se
kuitenkin, armas Äitini, voi huojentaa kaipaustasi, jonka kalliin
Isämme poismeno Sinussa aiheuttaa, niin ojennan Sinulle käteni
vilpittömällä vakuutuksella, että tahdon olla uskollinen, nöyrä,
kuuliainen poikasi viimeiseen hetkeeni saakka. Jumala varjelkoon
minua koskaan tuottamasta Sinulle surua! Oi, miten minua surettaa,
että Sinä nyt olet niin yksin ja hyljättynä, että minun juuri tähän
aikaan täytyy olla poissa. Kuinka mielelläni rientäisinkään takaisin
syliisi. Mutta toiselta puolen olisi minulle hengenvaarallista tällä
vuodenajalla tehdä niin pitkä matka pohjoiseen, jossa vielä on lunta
ja jäätä, toiselta puolelta velvollisuus pitää minut täällä. Jumalan
sanan tähden on minun oltava täällä: minun tulee oman sieluni ja
muittenkin vuoksi täydentää opintojani. Ja siitä syystä kiitän Sinua,
että Sinulla on ollut voimaa ja mielenmalttia kehottaaksesi minua
vielä jäämään tänne, niinkuin näen Stenbäckin kirjeestä." -- --
Paitsi tästä kirjeestä nähdään edellä mainitusta kirjeestä Essenille
ja Ingmanille, kuinka Isän kuolema syvästi koski Kihlmaniin. Kahdessa
eri kohdassa hän siitä puhuu. Hän on tyytyväinen, että hänen ja isän
keskinäinen suhde viime aikoina oli ollut sydämellinen ja että hänen
isänsä, jota hän "niin usein oli lahkolaisuudellaan surettanut",
kuitenkin ennen kuolemaansa sai "iloita siitä, että Jumala oli
vapauttanut minut tästä paulasta". Sitä hän vain valittaa, ettei
hänelle ollut suotu vastaanottaa todistusta siitä, että isän suhde
Jumalaan oli täysin selvinnyt hänen (Alfredin) toivomusten mukaan.
Kumminkin hän alistuu ja tunnustaa, että varmaan Jumala tässäkin oli
tehnyt viisaasti ja hellivästi, vaikkemme sitä ymmärrä.
* * * * *
Huhtikuun 10 p:nä matkusti Kihlman Weiliin viettääkseen
pääsiäispäivät Lämmertin luona. Hän viihtyi hyvin hiljaisessa
rauhassa, vaikka sielläkin "uudet valot" pyrkivät häntä häiritsemään.
Tällä hän tarkoittaa, että Württembergissä, jossa ainoastaan
Augsburgin tunnustusta pidetään sitovana tunnustuskirjana, on
raamatusta kehitetty erinäisiä totuuksia, jotka uskonpuhdistajilla
olivat olemassa ainoastaan kehittymättöminä siemeninä. Kuullessaan
niitä julkilausuttavan selviöinä Kihlman sanoo monesti aivan
hämmästyneensä. Hän myöntää näiden valojen olevan vaarallisia, mutta
toivoo välttävänsä vaaran noudattamalla sitä periaatetta, että pitää
kiinni ainoastaan niistä totuuksista, jotka itse oli Jumalan sanasta
selvästi käsittänyt. Toiselta puolen hän katsoo eduksi, että "väärä
luulomme omasta täydellisyydestämme häviää". -- Toisen pääsiäispäivän
illalla Kihlman jälleen oli Tübingenissä.
Neljä päivää myöhemmin, huhtikuun 16:na, alkoi uudestaan
yliopiston toimi, ja Kihlman antautui entisellä ahkeruudella
jatkamaan opintojaan. Beckin luentojen aineena oli nyt etiikka
eli siveysoppi, ja kuunteli Kihlman niitä säännöllisesti ja
erityisellä mielenkiinnolla, sillä Beck esitti koko ordo salutis
(autuudenjärjestysopin) etiikassa eikä dogmatiikassa. Muuten kävelyt
professorin kanssa myöskin säännöllisesti uudistuivat ja samalla
keskustelut milloin mistäkin. Mainiten tämän Kihlman ohimennen sanoo:
"hän on minulle hyvin suosiollinen."