ottaneet eri kohtia, tavataan jälleen arvostelua Beckistä. "Samoja
epäilyksiä, joita Te esitätte Beckistä, olen minäkin tuntenut,
eivätkä ne vielä ole kokonaan hävinneet. Ensimäinen vaikutelma,
jonka saamme jostakin henkilöstä on _usein_ oikea, ja se vaikutus,
jonka Beck teki minuun, oli että hän oli lainharrastaja (lagisk).
Mutta osaksi emme saa päättää yksistään vaikutelmista, osaksi
voi lakimaisuus perustua väärään evankelisuuteen minussa. Asiaa
on senvuoksi syvemmälti tutkittava. Mikäli voin ymmärtää, on hän
kaikessa totuuden mies; hänen omituisuutensa (originalitet) loukkasi
minuakin. Ajattelin, että hän oli tavallinen teoreetikko ja tahtoi
olla jotain enempää kuin uskonpuhdistajat sekä kamariteorioillaan
hankkia itselleen kunniaa. Mutta kun hän on minulle kertonut
elämänvaiheensa, miten hänet tietämättään on askel askeleelta
saatettu siihen, mihin hän oli tullut, ja miten häntä sillä aikaa
ulkonaisen ja sisällisen ristin kautta on pidetty nöyryydessä, niin
on minulle selvinnyt, että pelkoni siihen nähden oli turha. Hänen
teologiansa on lähtenyt kärsimyksestä: rukoillen ja kilvoitellen
on hän oppinut ymmärtämään raamattua. Maailmalta hän ei ole saanut
kunniaa. Alussa häntä halveksittiin; mutta sitte huomattiin,
että hän ei ollut mies, joka salli itseänsä halveksittavan.
Oli asetuttava joko häntä vastaan taikka hänen puolelleen. Nyt
näytti siltä kuin alettaisiin häntä kuunnella. Moni oppinut
vakuutti hänelle suuresti hyötyneensä hänen kirjoituksistaan. Ja
epäilemättä on hän vaikuttanut, että Saksan teologia on näöltään
tullut kristillisemmäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut, hän ei
tahtonut parannusta vaan uudestasyntymistä. Mutta miten on teologi
uudestaan syntyvä? Ei haluttu niin läpikäyvää muuttumista; otettiin
vain jotakin vanhan vaatteen paikaksi. Ja kun sen verran on tehty,
niin ei enään olla tietävinään Beckistä. Hän on kuin kuollut ja
haudattu. Hänen kirjelmistään näpistetään milloin mitäkin ja
julaistaan omana. Ainoastaan harvat häntä ymmärtävät ja osaavat
antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee. Oppineet pitävät
häntä mystikkona, pietistit -- jotka täällä ovat kirkollisia,
jopa kirkollisvaltiollisia -- separatistina, maailma kiivaana
pietistinä. Siten hän on jotenkin eristetty, kaikkien hylkäämä,
sentähden ettei hän ole heidän käytettävissään. Ja kaikki tämä
johtuu siitä, että hän kaikessa koettaa pitää kiinni raamatullisesta
kannastaan ja toteuttaa sitä. Te kysytte hänen historiallista
asemaansa. Niin, totta on, että hänessä historiallinen on syrjässä,
sillä hän on kokonaan spekulatiivinen. Kumminkin olen kuullut
hänen sekä julkisesti että yksityisesti lausuvan ajatuksensa
tärkeimmistä kirkkohistoriallisista ilmiöistä. Uskonpuhdistajista
hän puhuu kunnioittaen, jopa ihaillen Luteruksesta, ja olen
vakuutettu hänen vilpittömyydestään. Periaatteet, sanoo hän,
olivat hyviä, mutta ne jäivät osaksi toteuttamatta. Ydin oli hyvä,
vaikka kuori ei ollut virheetön. Asia heillä oli, mutta silti he
eivät aina päässeet selvään käsitykseen eikä senvuoksi myöskään
selvään ilmaisuun. -- Hän erottaa tarkasti _Spenerin_ pietismin
uudenaikaisesta. Yhtä ehdottomasti kuin hän hylkää jälkimäisen
antikristillisyytenä, yhtä ehdottomasti näkee hän edellisessä
jumalallisen elämänilmestyksen. Kumminkin hän moittii heitä siitä,
etteivät toimeenpanneet periaatteitaan teologiassakin. -- Bengel ja
Roos ovat hänen mielikirjailijoitaan. Hän suosittelee niitä usein.
Kuitenkaan hän ei hyväksy eräitä heidän mietteitään ilmestyskirjan
johdosta. Lyhyesti, hän rakastaa niitä, joita me rakastamme (hän on
puolustanut Lutherustakin, kun minä joskus olen uskaltanut tehdä
muistutuksia häntä vastaan ja valittaa, ettei Württembergissä lueta
Lutherusta), mutta hän ei ole sokea ystäviensä vikoihin nähden. Hän
on myöskin sitä mieltä, että meidän tulee ei ainoastaan tallettaa
sitä hyvää, jonka ovat meille jättäneet, vaan myöskin raamatun
pohjalla kehittää sitä. Vanhurskauttamisopissa sanoo Ege hänen
olevan täydellisesti puhdas s.o. hän opettaa, ettemme millään voi
ansaita armoa Jumalalta, vaan ainoastaan Kristuksen kautta. Itse en
voi vielä sanoa siitä mitään, vaan täytyy minun vastaiseksi luottaa
auktoriteettiin sekä siihen, mitä muutoin olen häneltä kuullut.
Mutta varmaa on, että vanhurskauttamisoppi ei ole se 'kultalanka,
joka läpikäy kokonaisuuden' taikka se keskipiste, jonka ympäri
kaikki pyörii. Vanhurskauttaminen on hänelle vain oikean elämän
alku, sekä uudistunut vanhurskauttaminen uuden elämän pysyväisyyden
välttämätön ehto. Mutta pääasiaksi hän ei sitä tee. Hänelle on
pikemmin pääasiana uusi elämä, uusi luontokappale, uudestasyntyminen
ja uudistus. Vanhurskauttamisen merkitys on siinä, että se on keino
eikä päämäärä. Jos tahtoisin määrätä hänen teologiansa keskuksen,
niin sanoisin, että se minun käsitykseni mukaan on oppi Jumalan
eli taivaan valtakunnasta itsessään olemassa olevana valtakuntana,
ylimaailmallisena elämänjärjestelmänä, jonka raamattu esittää alusta
aikain valmistettuna, todenperäisenä, eikä ainoastaan ihanteellisena
ja kokemuksista johdettuna [Tämän lausuu Kihlman kirjeessään
saksankielellä: 'als ein Reich für sich bestehend, ein überweltliches
Lebenssystem, das die Schrift als von Anfang bereitet als reell
darstellt, nicht nur als ideal und empirisch'.] Ja sanoo hän: 'juuri
Jumalan valtakunnan oikeissa käsitteissä ovat kristillisen elämän
muodostumisen ja täydellisentymisen periaatteiden ja perustusten
juuret'. Tämä Jumalan valtakunta on Kristuksen kautta toteutunut
maan päällä ja on siis todenperäisesti olemassa. Tähän valtakuntaan
täytyy _syntyä_, ja se tapahtuu siten, että Jumalan sanan kautta uusi
elämänsubstanssi (aines) lasketaan sydämeen, Kristus meissä. Tämä
ei tapahdu taika- tai ihmekeinoin eikä myöskään äkkiä mietelmäin ja
päätelmäin johdosta, vaan, syystä että se on syntyminen Jumalasta,
muuttumattoman lain mukaan. Tämä laki on perustettu Jumalan pyhään
tahtoon: on antauduttava kuuliaisuuden tielle, jos tahtoo saavuttaa
päämäärän. Se joka ei ole rehellinen ja suoramielinen ihminen ei voi
koskaan tulla uudestasyntyneeksi. Täytyy oppia pelkäämään Jumalaa,
jos tahtoo tulla kristityksi. Jos luulee voivansa tulla kristityksi
oikotietä, alistumatta tähän pitkälliseen, luonnolliseen kehitykseen,
niin joutuu omatekoiseen, äkkikypsään kristinuskoon, joka ennemmin
tai myöhemmin osottaa arvottomuutensa ja voimattomuutensa. --
Jotenkin niin olen minä käsittänyt hänen oppinsa. Te huomaatte, että
se on mitä suorin vastakohta hedbergianismille sekä toiselta puolen
W. Niskasenkin ja eräässä suhteessa Paavo-ukonkin opille. -- -- --
Minä tahdon pidättäytyä arvostelemasta ja pyydän, että Tekin olette
liian nopeasti käyttämättä nuijaa. Rukoilkaamme ja tehkäämme työtä!"
Lopuksi mainittakoon, että Kihlman tässä kirjeessä kertoo Stenbäckin
kehottaneen häntä Saksassa hankkimaan itselleen tohtorinarvon
ja hakemaan avonaista teologian lehtorinvirkaa Vaasan lukiossa.
Jo kotimaassa oli Kihlmania kehotettu hakemaan tätä virkaa (ks.
ylemp.), sittemmin oli Essen, maaliskuulla Tübingeniin saapuneessa
kirjeessä, ottanut asian puheeksi, ja nyt oli Stenbäck vuorostaan sen
tehnyt. Vastatessaan Essenille oli Kihlman myöntänyt, että häneltä
ei puuttunut taipumusta semmoiseen toimeen, varsinkin kun hän sen
ohella saattaisi jatkaa opintojaan, mutta kuitenkin hän mieluummin
kieltäytyi siitä, syystä että arveli olevan vaikeaa tyydyttää
viranomaisten vaatimuksia opinnäytteisiin nähden. Mutta kun hän
Stenbäckin kirjeen johdosta oli puhunut asiasta Beckille, oli tämä
pitänyt itse virkaa erittäin sopivana Kihlmanille ja tohtorinarvon
saamista Tübingenissä sangen yksinkertaisena ja helppona, jopa
oli hän tarjoutunut heti paikalla saattamaan hänet filosofisen
tiedekunnan dekaanuksen luokse. Mutta Kihlman ei olisi ollut se
mietiskelevä, tunnollinen mies, mikä hän oli, jos hän olisi suostunut
siihen. Paitsi sitä että hän epäili tietojaan hän ei tahtonut luopua
alkamistaan teologisista opinnoista. Hän päätti siis aluksi vain
kirjoittaa lehtori H. Heikelille Turkuun, tiedustellakseen, oliko
tohtorinarvo puheena olevan viran saamiseen välttämätön ehto, ja
selittääkseen, miten hänen uskonnollinen kantansa oli muuttunut
(nimittäin ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen eli lahkoon) sekä
kysyäkseen, eikö riittäisi -- jos hänet ylipäätään katsottaisiin
mahdolliseksi -- että hän edelleen jatkaisi teologisia opintojaan.
Tästä näkyy, että Kihlman ei ollut vastahakoinen asiaan nähden, mutta
yhä vain opinnäyte häntä pelotti. "Ajatelkaas, jos minua kehotetaan
hakemaan!"
* * * * *
Teologiset opinnot ei mitään tutkintoa tai muuta opinnäytettä varten,
vaan tyydyttääkseen sitä totuuden janoa, joka oli ohjannut hänen
kulkunsa Tübingeniin ja saanut hänet sinne jäämään, pysyivät siis
edelleen Kihlmanille pääasiana. Hän oli ilmoittautunut ja kirjoitettu
ylioppilaaksi, ja akateemisena kansalaisena hänelle nyt olivat
avoinna luentosalit ja kirjasto -- "saksalainen kirjameri", niinkuin
hän sitä nimittää. Paitsi Beckin luentoja hän kuunteli prof. Ferd.
Christ. v. Bauria kirkkohistoriassa ja dosentti Dillmannia, joka
selitti psalmeja. Mitä Beckiin tulee, näyttää oppilaan suhde häneen
muuttuneen yhä likeisemmäksi. Seurustelu ei enää rajoittunut ennen
mainittuihin kävelyihin, vaan kertoo Kihlman tapaavansa professorin
joka päivä, milloin ulkona milloin kotona. Suomalainen vieras oli
näet tullut läheiseksi tutuksi Beckin perheessäkin, josta hän kyllä
ei anna tarkkoja tietoja, vaikka hän sanoo tehneensä sen seurassa
Spatzierfährte, kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Kahden kesken
Beckin kanssa lähti Kihlman helluntaina pitemmälle jalkamatkalle,
nimittäin Hohenzollernin kautta Balingeniin, jossa asui Beckin vanhin
poika, ammatiltaan suovankeittäjä. Toinen poika oli kauppapalvelijan
toimessa.
Mitä lähemmin Kihlman oppi Beckiä tuntemaan, sitä enemmän kasvoi
hänessä kunnioitus häntä kohtaan. Sitä todistavat hänen ystävilleen
osoittamansa kirjeet, joissa hän säännöllisesti puhuu opettajastaan.
Aihetta yhä uudestaan palata siihen antoi ei ainoastaan se, että
hänen sydämensä oli siitä täysi, vaan ystävien muistutukset ja
varoitukset. He näet eivät lainkaan olleet taipuvaisia ilman
vastaväitteitä hyvänä pitämään mitä Kihlman kertoi opettajastaan.
Siten tämä jälleen toukokuulla kahdessa kirjeessä, toinen
Essenille (16/5) toinen Ingmanille (20/5), puhuu Beckistä. Essenin
kirje oli suuresti ilahduttanut Kihlmania -- m.m. sen tähden,
että hän siinä sai tietoja Ylihärmän pappeinkokouksesta (josta
alemp. enemmän). "Minä kiitän Jumalaa, että Hän antaa totuutensa
loistaa pimeydessämme", niin hän kirjoittaa, "ja minua ilahduttaa
sydämellisesti, kun siten totuus tulee totuutena tunnustetuksi ja
pimeys pimeytenä tunnetuksi. Saarna, jonka lähetin Sinulle oli
todellisesti yksi totuuden todistaja: se osoittautuu semmoisena
omassatunnossamme. Se paljastaa perusvian ei ainoastaan Saksassa,
vaan niinkuin nimi ilmaisee 'unserer Zeit', ajassamme. Suomi on
tosin etäinen maailman kolkka, mutta kuitenkin osa maailmaa; mitä
siellä tapahtuu, ei ole niinkään ilman yhteyttä muun maailman
tapausten kanssa. Päinvastoin: kun vertaan näkemiäni ja kuulemiani
Ruotsista ja Saksasta Suomen oloihin, huomaan lankojen yhtyvän yhteen
käteen. Tämän maailman ruhtinas ei ole unohtanut Suomea; niin, hänen
politiikkansa on sama siellä ja täällä. Ja niinkuin Jumala koettaa
väärentämättömällä sanallaan kasvattaa itselleen seurakuntaa, joka
jälleen on oleva siemenenä ihmisten kesken heidän johtamisekseen
oikealle tielle, niin näyttää pimeyden valta kaikkialla pyrkivän
siihen, 1:ksi että Jumalan sana väärennetään, vetistetään (utvattna)
taikka tehdään inhimillisten kirjain kautta tarpeettomaksi, sekä
2:ksi että Jumalan teos turmellaan, että tosi kristinusko tehdään
irvikuvaksi, jopa inhottavaksi asiaksi, niin että se on oleva
kammottava jokaiselle kunnolliselle ihmiselle. -- -- En tunne
ketään, joka niin perusteellisesti paljastaisi saatanan keinoja
ja ihmissydämen petollisuutta kuin prof. Beck. Hän ei taistele
yhdestä tai toisesta viasta, vaan perusviasta. Hänen todistuksensa
on radikaalinen: täytyy asettua joko myötä tai vastaan. Se joka
on totuudesta ei vastusta. Sinä olit ensin vastaan, niin minäkin.
Mutta hyvä on, että olemme kuulleet omaatuntoamme! Beckin saarnat
ovatkin pidetyt omalletunnolle: niitä on luettava hiljaisuudessa
taikka yksinäisyydessä, niin että omallatunnolla olisi tilaisuutta
toimimaan. Beckin sanat ovat siinäkin omituisia, etteivät haihdu
ajan pitkään, vaan tulevat syvemmiksi ja painavammiksi. -- Minä
ilmoitin Beckille, mitä olit kirjoittanut hänen saarnansa johdosta:
sekä ensimäisen moitteesi että myöhemmän alistumisesi totuuteen. Hän
lähettää Sinulle nyt myötäseuraavan saarnan; anna minun tietää, mitä
ajattelet sen sisällyksestä!"
Tämän jälkeen seuraa erittäin lämmin, tunnustuksen tapainen lauselma
Beckistä, Kihlmanin suhteesta häneen ja matkasta yleensä: "Mitä
kauemmin viivyn täällä Tübingenissä, sitä suurempaa kunnioitusta ja
luottamusta tunnen Beckiä kohtaan. Hän on mielestäni mies, jolla
on maailmanhistoriallinen merkitys, hän on pylväs taistelevassa
seurakunnassa maan päällä. Hänellä on ollut käsissään kaikki
välikappaleet esiintyäkseen uskonpuhdistajana, mutta hän ei ole
antanut sydämensä eikä ystäväinsä häikäistä itseään. Uskollisesti hän
on pitänyt kiinni Jumalan sanasta ja Jumalan tahdosta: ja yksistään
työskennellyt sillä paikalla, johon hänet on asetettu. Olen tullut
tuntemaan hänen syvän kieltäymyksensä; jos jollakin toisella olisi
edes kymmenesosa hänen tietoaan, mikä kauhea mahtaja hän luulisikaan
olevansa. -- Olen tullut vakuutetuksi siitäkin, että hän myöskin
vanhurskauttamisoppiin nähden uskollisesti noudattaa Jumalan sanaa.
Kristus on _hänen kristinuskonsa periaate_, totta kyllä ei niin
että Kristus-nimi aina olisi hänen huulillaan, mutta niin että
se näyttäytyy hänen sekä tietopuolisissa että käytännöllisissä
esityksissään. Voin myöskin sanoa omasta kokemuksestani: en
koskaan ole niin syvästi käsittänyt kristinuskon olemusta, enkä
koskaan oppinut niin tuntemaan Kristusta ainoana välittäjänä kuin
tällä ajalla, jolla olen seurustellut Beckin kanssa. Usein olen
kuullut hänen sanovan: 'Pysyvä elämänyhteys Kristuksen kanssa,
pysyminen ja kasvaminen Kristuksessa on kaiken ehto alusta loppuun
saakka'. Tiedän hyvin mitä olen hänelle velkaa. Lähinnä Jumalaa
ja vaimovainajaani on minun kiittäminen häntä kaikesta siitä
hyvästä, mikä minussa saattaa olla. Ei hän ole irroittanut minua
lahkolaisuuden pauloista: olin jo ennenkuin opin häntä tuntemaan
niin erilläni puolue-elämästä, että puoluemieliset ihmiset vaivoin
olisivat voineet kärsiä minua. Mutta vaara oli, että lankeaisin
toiselle puolelle, uudenaikaiseen kirkolliseen harrastukseen. En
tiedä kuinka kauas olisin voinut mennä ennenkuin olisin alkanut
epäillä, mutta luullakseni en olisi pysähtynyt ennenkuin olisin
tullut viisaaksi vahingosta. Oikealla hetkellä tulin Tübingeniin:
Beck on pelastanut minut monesta vaarasta, vahingosta ja tuskasta.
Herra on ollut hyvä paimeneni matkalla; niin, kaikki Herran tiet
minuun nähden ovat hyvyyttä ja totuutta. Alan perehtyä niihin. Näen
että voin löytää ja saavuttaa jotain parempaa kuin olen menettänyt,
ja että menetetty oli menetettävä, jotta saavuttaisin paremman. Sen
vuoksi on minulla hetkiä, jolloin voin kiittää Jumalaa kaikesta hänen
ankaruudestaan minua kohtaan. Ne, jotka Jumala on ottanut minulta
pois, hyödyttävät minua enemmän siellä, missä nyt ovat, kuin jos he
ruumiillisesti olisivat luonani. Rakkausside, joka yhdisti heidät ja
minut toisiimme, ei ole katkaistu heidän poismenonsa kautta; mutta
side, joka kiinnitti minut maahan, on heikontunut. Kuitenkin on minun
vielä paljosta kieltäydyttävä. Vielä on maailmalla liittymäkohtia
sydämessäni." --
Niinkuin jo mainittiin oli Essen kirjeessään myöskin kertonut
pappeinkokouksesta hänen luonaan Ylihärmän pappilassa, jossa
saapuville tulleet -- Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman,
A. W. Ingman, Wilh. Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W.
Snellman -- olivat julkilausuneet ja tunnustaneet ne puutteet ja
erehdykset, joihin he herännäisyysliikkeeseen liittyneinä olivat
huomanneet itsensä ja heränneet yleensä syypäiksi. Kokouksessa
esiintyneet mielipiteet tulivat tunnetuksi 13 p:nä huhtik. 1852
päivätyn kirjeen kautta, missä C. G. von Essen on lyhyesti tehnyt
selkoa kokouksen keskusteluista [Itse kokous pidettiin ainakin
viikkoa ennen 13 päivää huhtik., sillä Kihlman mainitsee Essenin
hänelle osoittaman kirjeen, jossa siitä puhuttiin, olleen 6 p:ltä
s.k. -- Kirje (Bergrothille ja Törnuddille) on suomennettuna painettu
Herännäisyyden historiassa III s. 411 ss., mutta samassa paikassa
annetaan siitä vähän erehdyttäviä tietoja. Essenin kirje näet ei
todista oikeaksi _Rosendalin_ sanoja: "Tilaisuudessa laadittiin
jonkunlainen pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin
etäällä asuvien samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja
hyväksyttäväksi", eikä myöskään mainitse mitään "pöytäkirjan
allekirjoittamisesta". Kirjeen alussa sanotaan vain: "Alldenstund
-- -- -- I önskat få del af förhandlingarna, vill jag nu i korthet
lemnå Eder en liten redogörelse", ja lopussa: "Emedan äfven Grönberg
begärt höra om vårt sammanträde -- -- -- villen I vid första tillfälle
ge honom del häraf d.v.s. afsända hela detta protokoll till honom.
Roligt att framdeles få höra Edra tankar om våra förhandlingar."
Ilmeistä on että sanat "koko tämä pöytäkirja" tarkoittavat ainoastaan
Essenin omaa kirjettä; jos varsinainen, allekirjoitettu pöytäkirja
olisi ollut olemassa, olisi hän tuskin käyttänyt tätä lausetapaa.
-- Olemme tehneet nämä muistutukset ei senvuoksi, että epäilisimme
Essenin yleensä oikein selostaneen kokouksen keskusteluita, vaan
sen vuoksi, että Rosendal on antanut kokoukselle niin sanoaksemme
virallisen leiman, joka sillä ei näy lainkaan olleen. Näkyy kyllä
Essenin kirjeestäkin, ettei sen pohjana ollut olemassa mitään
tarkistettua pöytäkirjaa. Epäiltävää on myöskin, olivatko papit
kokoontuneet "suunnittelemaan ohjelmaa tulevalle toiminnalleen".
Essen ei mainitse siitä sanaakaan eikä hän Kihlmanillekaan, niinkuin
tämä erittäin huomauttaa, kertonut "mitä olivat päättäneet siitä
kuinka aikoivat suhtautua edelliseen harrastukseensa". Nähtävästi
kokoontuneet eivät muuta tarkoittaneet kuin yksinkertaisesti päästä
selville omasta kannastaan herännäisyyteen ja sen oppiin nähden.]
F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka olivat kokoukseen
lähettäneet kirjallisen lausuntonsa. Ajan tavan mukaan kirje
jäljennettiin, ja leviten siten laajalle vaikutti se kai tuntuvasti
siihen hajaannukseen heränneitten piireissä, joka edellisenä vuonna
oli jo tosiasiaksi tullut. Tässä on siitä muutama sana lausuttava
kahdesta eri syystä, ensiksi sentähden, että Kihlman oli yksimielinen
kokouksen kanssa, toiseksi senvuoksi, että Rosendal selittää siinä
lausuttujen mielipiteiden perustuvan Beckin oppiin ja katsantotapaan,
jotka Kihlman muka kirjeillään oli tehnyt Suomessakin tunnetuiksi.
Vaikka onkin totta, että Beck Kihlmanin välityksellä on saanut
ystäviä ja kannattajia Suomessa, on Rosendalin selitys kuitenkin
kerrassaan harhaan vievä ja sitä oudompi kuin kirjeen lopussa suorin
sanoin ilmaistaan, miten siinä esitetyt mielipiteet oikeastaan
olivat syntyneet. "Olimme jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin
johtopäätöksiin", siinä lausutaan, "ja moni tunnusti jo kauan
salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei uskaltaneensa niitä
ilmaista uhkaavan pannaanjulistuksen tähden." Että nämä sanat ovat
totuuden mukaisia, sen todistaa edellinen esityksemme Kihlmanista,
joka totta kyllä ei ollut kokouksessa läsnä, mutta joka kotona ja
ulkomaillakin oli elänyt mitä lähimmässä henkisessä yhteydessä
sen pappisryhmän kanssa, jonka mielipiteet kirje ilmaisee. Ja
näkyyhän siitä mitä hänestä on kerrottu, että häntä ei ainoastaan
Saksassa taikka Ruotsissa vaan jo kotimaassakin, aikoja ennen
matkalle lähtöä, vaivasivat ja tuskastuttivat aivan samat seikat,
jotka samaisessa kirjeessä ilmituodaan. Tarpeetonta on ruveta
osoittamaan, milloin ja missä hän valittaa sitä tai viittaa siihen,
että heränneiden kesken ihmissana oli astunut Jumalan sanan sijaan,
että pyhitysoppi oli jäänyt syrjään ja että vanhurskauttamisoppi oli
puutteellinen, joten pysyvä sielun rauha jäi tuntemattomaksi, että
elettiin lahkolaisuudessa eli puolueellisuudessa, jossa puoluelaisen
puolustamista katsottiin totuutta tärkeämmäksi j.n.e. -- se on
tarpeetonta, sillä nämä ja samanlaatuiset valitukset uudistuvat
tavan takaa. Nämä tyytymättömyyden ja levottomuuden aiheet nehän
juuri ajoivatkin Kihlmanin ulkomaille, jopa voimakkaammin kuin
heikontunut ruumiillinen terveys. Mutta vaikka hän oli ainoa, joka
lähti niin kaukaa etsimään parannusta, ei hän ollut ainoa, joka
parannusta kaipasi. Selvää on, että monessa asui sama tyytymättömyys
ja rauhattomuus, samoista syistä aiheutunut. Sen osottaa Ylihärmän
kokous. Kihlman oli vain yksi niitä, jotka olivat kauan "hautoneet
samoja ajatuksia", ja senvuoksi hänen tunnustuksensa tarjoavat
muutakin Essenin kirjeen ymmärtämiseksi. Rosendal sanoo siinä
ilmestyvän surkuteltavan "vikoilemis- ja tuomitsemishalun".
Tästä väitteestä päättäen herännäisyyden historioitsija joko on
hämmästyttävän heikko sielutieteellisessä erittelyssä taikka
ummistaa tahallaan silmänsä. Koska näet papit Ylihärmän pappilassa,
sanallakaan viittailematta siihen, että olivat toisia paremmat,
tuomitsivat _itseään_ samalla kuin muita heränneitä, on mahdotonta
olettaa heidän noudattaneen "vikoilemishalua" s.o. etsimällä etsineen
vikoja viattomissa. Sille, joka ei voi kuvitella mitkä tunteet
täyttivät näiden pappien sydämet, Kihlmanin kirjeet ilmaisevat,
että ne olivat rauhattomuuden, surun, tuskan ja nöyryytyksen
tunteet, siitä johtuvat, että he olivat huomanneet joutuneensa
harhaan, menettäneensä sen pohjan, jota olivat pitäneet ehdottomasti
varmana, ja luottamuksen niihin, joita ennen olivat johtajinaan
kunnioittaneet. Kuinka Kihlman käsitti kokouksen mielialan
ilmenee erikoisesti seuraavista sanoista: "Teidän kokouksenne oli
ilahduttava; varsinkin riemuitsin siitä, että Östring oli mukana
ja yhtyi Teihin toisiin. Olin epätietoinen häneen nähden. Mitä
korkeammalla on seisonut, sitä syvempi on nöyryytys oleva, mutta
_jos alistuu semmoiseen nöyryytykseen, todistaa se että rakastaa
totuutta_." [Sanat ovat tekijän alleviivaamat. -- Eräässä myöhemmässä
kirjeessä tulee myöskin näkyviin, miten hajaannus ja sen alkusyy
vaikuttivat Kihlmaniin. Essen oli kertonut tavanneensa arkkipiispan,
ja sen johdosta Kihlman kirjoittaa: "Oli sangen mielenkiintoista
kuulla kohtauksestanne arkkipiispan kanssa. On sentään hyvä, että
meille vielä osoitetaan kunnioitusta. Olen peljännyt, että kaikki
ihmiset, joilla on ankaran siveelliset periaatteet, ylenkatsoisivat
meitä. Ainakin me joissakin määrin ansaitsisimme sitä. Mutta kenties
Herra säästää meitä, kun teemme parannusta. -- -- -- Oli niin ja näin
että annoit arkkipiispan lukea kirjeeni Malmbergille. Muistaakseni
viittasin siinä juomiseemmekin. Siitä saattoi arkkipiispa ehkä
luulla, että mekin olemme irstailleet. Niin kauas emme kuitenkaan
menneet; luonnollinen jumalanpelkomme ja kunnollisuutemme (ärbarhet)
nousivat sitä vastaan, vaikka periaatteet olivat semmoisia, että
helposti olisi voinut niin käydä. Viittasin kuitenkin tähän
kirjeessä, jotta en panisi kaikkea syytä hänen päällensä, ja niin
taivuttaisin hänet parannukseen. Mutta sinä olet luultavasti
selittänyt asiani" --] Ei siinä kokouksessa ollut rahtuakaan sitä
omakylläisyyttä, joka on vikoilemisen edellytys; se mikä pakottaa
ihmisen syyttämään ja tuomitsemaan itseään on yksistään _totuuden
henki_. Ettei Beckin oppi voinut vaikuttaa kokouksessa esitettyjen
mielipiteitten syntyyn, on selvää siitä yksinkertaisesta syystä,
että Kihlman ennen kokousta oli ennättänyt antaa hyvin vähän tietoja
opettajastaan ja hänen suunnastaan, eikä se vähä vielä ollut
tullut monenkaan tietoon saatikka yhteen ainoaankaan uudistavasti
vaikuttanut. Toinen asia on, että Kihlman ja hänen ystävänsä
sittemmin huomasivat saavansa Beckiltä tukea mielipiteilleen. He
olivat jo, ennenkuin mitään tiesivät Beckistä, osaksi kääntymässä
samaan suuntaan, ja merkille pantavaa on, että se, mikä ensiksi
veti Kihlmania Tübingeniin, oli sanoma, että Beckin teologia
yksinomaisesti perustui raamattuun ja oli siitä ammennettu, toisin
sanoen, että tämä oli toteuttanut sen ajatuksen, joka Kihlmanilla oli
jo kotona, nimittäin että hänen oli antauduttava raamatun tutkimiseen
käsittääkseen sen totuudet yhtenä järjestelmänä. [Osoittaakseen
etteivät kuitenkaan kaikki vielä luottaneet Beckin oppiin siteeraa
_Rosendal_ (III, s. 419) erään kohdan muutamasta Hilda Bergrothin
kirjeestä äidilleen, missä hän valittaa, että, "Beck on kääntänyt
Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä". Erehtymättä olisi hän
voinut sanoa, että _kaikki_ Kihlmanin ystävät vastaiseksi olivat
samaa mieltä kuin hänen kälynsä. Että niin oli laita, tulee seuraava
kertomuksemme täydellisesti todistamaan.]
Ottakaamme tähän vihdoin Kihlmanin loppusanat Essenille: "Väittelyllä
ei saavuteta mitään; mutta se, joka on totuudesta, voitetaan
totuudella. _Meidän tulee vain pitää tärkeänä, että meillä on puhdas
totuus ja että annamme sen kaikessa johtaa itseämme_. -- Noudattaa
Jumalan tahtoa on ylenkatsottu toimi (ett föraktadt göromål), mutta
_se_ ratkaisee Jumalan luona, _ei mikään muu_. -- Älä ole levoton
sen vuoksi, että meitä on ruvettu pitämään lahkona (kommit att
gälla för en sect)! Koska se kuitenkin on totta, on parempi, että
lasta nimitetään oikealla nimellään. Minusta tuntuu kuin olisi
sovinto entisyytemme kanssa yhä mahdottomampi. Suokoon Jumala, että
aavistukseni ei olisi tosi. Tahtoisin mielelläni elää rauhassa ja
sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta jos puolustetaan sitä, mikä
selvästi ei ole Jumalasta vaan ihmisistä, ja tahdotaan tehdä sitä
joksikin kristinuskolle oleelliseksi, niin en voi pitää rauhaa." --
Mitä tulee mainittuun kirjeeseen Ingmanille, otan siitä vain
seuraavat rivit, jotka yhdessä alempana luettavien kirjeotteiden
kanssa todistavat, kuinka vähän Beck aluksi sai tunnustusta
niiltäkään, jotka kuitenkin välittömästi olivat saaneet tietoja
hänestä: "Kiitän Sinua varoituksestasi Beckin suhteen. Tiedän,
että se tuli hyväätarkoittavasta sydämestä. Sinä et voinut oikein
arvostella häntä siitä vähästä, mitä olet häneltä nähnyt. Olin ensin
aikonut viipyä Tübingenissä ainoastaan 3 viikkoa, mutta mitä enemmän
aikaa kului sitä selvemmin huomasin, etten vielä tuntenut häntä. Nyt
olen ollut täällä neljä kuukautta, ja vaikka kuuntelen häntä joka
päivä, tapaan kuitenkin aina uusia syvyyksiä. Tullessani Tübingeniin
tunsin salaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Varsinkin ensi
ajat olivat nöyryyttäviä. Olen paljon taistellut: toisinaan
olen suuttunut, kun en ole ymmärtänyt häntä, toisinaan tullut
epäluuloiseksi. Mutta aina olen tullut pidätetyksi langettamasta
hylkäävää arvostelua häntä kohtaan. En pääse omastatunnostani:
hän on osoittautunut totuuden julistajaksi. Ei kukaan ole niin
lyönyt maahan paraimpia tekojani ja ajatuksiani kuin hän, ilman
että hän on sitä tarkottanut. -- Beck on sinun hänestä laatimasi
kuvan suora vastakohta." -- Kihlman oli kälyänsä varten kääntänyt
yhden Beckin saarnan, mutta kirjeensä ohella hän nyt lähetti sen
ensiksi Ingmanille. [Kihlmanin paperien joukossa on useita hänen
ruotsintamiaan Beckin saarnoja, mutta vaikka kirjeistä näkyy, että
hän pyysi ystäviltään takaisin ne, jotka hän lähetti heille Saksasta,
on mahdotonta tietää, mitkä hän kulloinkin sille tai sille toimitti.
--]
* * * * *
Kesäkuun 13 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että kesä oli jo
aikoja sitte täysin kehittynyt; kohta helluntain jälkeen oli hän
syönyt kypsiä kirsimarjoja. Edelleen hän kertoo muuttaneensa
hotellista Printz Carl yksityiseen taloon. "Minulla on pieni sievä
huone, jossa on kaksi akkunaa ja erityinen vuodekomero. Kapea, matala
Neckar-virta juoksee akkunani ulkopuolella. Jos noudatettaisiin
meidän käsitys- ja lause tapaamme, olisi sanottava, että minä asun
navetan ylisillä, sillä lehmät asuvat alakerrassa [samoin kuin oli
laita hotellissakin]. Se on yleinen tapa täällä -- ja kadulla on
tunkio. Minun on vaikea tyytyä tämmöiseen siivottomuuteen."
Samassa kirjeessä Kihlman mainitsee, että rovasti Heikel omasta ja
arkkipiispankin puolesta oli kehottanut häntä hakemaan teologian
lehtorinvirkaa Vaasassa, tietenkin antamatta mitään lupausta
tulokseen nähden. Odottaessa rovastin kirjettä oli hän koettanut
vähin suunnitella opinnäytteiksi tarpeellisia teesejä, mutta
huomannut, että hänen teologiset harrastuksensa siitä kärsivät.
Sentähden hän nyt kaikella mahdollisella kohteliaisuudella oli
vastannut, että hän luopuisi koko tuumasta, jos opinnäyte, niinkuin
oli määrätty, oli suoritettava syyskuun kuluessa -- hän tahtoi
näet olla vapaa lokakuun 1 p:ään, mutta jos voitaisiin siten
järjestää asiat, että hänellä vielä tämän päivän jälkeen olisi aikaa
valmistautua, niin hän mielellään noudattaisi kehotusta. Heinäkuulla
Heikel ilmoitti, että Kihlmanilla todellakin lokakuun alusta vielä
olisi aikaa. Alempana nähdään, ettei asiasta sittenkään tullut mitään.
Tämän äidille lähettämänsä kirjeen jälkeen Kihlman kuuden viikon
aikana kirjoitti vain kaksi kirjettä kotimaahan, toisen Favorinille
(4/7), toisen Essenille (19/7), ja ovat molemmat valitettavasti
hävinneet. Myöhemmistä kirjeistä saamme tietää, että hän sydänkesällä
ahkerasti teki työtä ja että päivät sentähden kuluivat nopeasti.
Eikä se oudostuta meitä, kun ajattelemme, että Tübingenissä-olo
läheni loppuansa. Samalta ajalta on almanakkaan merkittynä kolme
pientä virkistysretkeä: kesäkuun 17 p:nä "matkustin Weiliin", 29
p:nä "kävelin Reutlingeniin", heinäkuun 11 p:nä "edestakaisin
Balingenissa."
Elokuun 1 p:nä Kihlman kirjoitti viimeisen kirjeen Antero
Ingmanille, vastauksen saamaansa kolmeen kirjeeseen. Vaikka nämä
kirjeet ovat kadonneet, huomaa vastauksesta, että nekin olivat
sisältäneet muistutuksia ja varoituksia. Kaikesta huomaa, että
Kihlmanin lähimmätkin ystävät -- Essen kenties toisia vähemmän --
epäluuloisesti katselivat ja pelkäsivät sitä vaikutusta, jonka
alaiseksi hän Saksassa oli tullut. Varsinkin näyttää heidän
mielestään Beck olleen vaarallinen mies, omansa johtamaan heidän
nuorta ystäväänsä harhateille. Syytä epäluuloon saivat he milloin
mistäkin väärinkäsitetystä lauseesta Kihlmanin kirjeissä, jota
paitsi merkille on pantava, että Beckin teokset vielä olivat heille
tuntemattomia, vaikka Kihlman kyllä oli lähettänyt luettelon niistä
(milloin? on mahdoton sanoa, sillä se on kirjoitettu irtonaiselle
lehdelle, jossa ei ole päivämäärää; kumminkin verraten myöhään,
siitä päättäen, että muutamat muistutukset osoittavat hänen itse jo
lukeneen tärkeimmät). Tätä sekä Kihlmanin kantaa yleensä valaisee
kirje Ingmanille.
"Sinäkin, Brutukseni, olet peloissasi minun suhteeni. En tahdo
tuhlata monta sanaa itsepuolustukseeni. Mutta minä kysyn Sinulta:
voitko _todella_ uskoa, että minä useita vuosia kärsittyäni
ihmisorjuuden ikeen alla haluaisin nyt kohta kumartua sen alle?
taikka pakottaa muita sen alle? Voitko uskoa sitä?" -- -- Edelleen:
missä ovat 'ne mahtavat nuhteet ja muistutukset', jotka olen
antanut? -- "En tahdo, että minua säästetään, en pyydä suopeutta,
vaan ainoastaan oikeutta. Lue kirjeeni Teille; en koskaan kirjoita
alustelmaa, enkä tarkoin tiedä mitä olen kirjoittanut, mutta tiedän,
etteivät kirjeeni voi ilmaista muuta kuin mitä minulla on sisässäni.
Katso mikä henki niistä puhuu, esiintyykö niissä maallisiin
takertunut sielu vai tarkoitetaanko ijäisyyttä?" -- -- Ja "mistä
syystä luulet Sinä, että minä vapaaehtoisesti luovun virasta, johon
minulla on mitä suurin taipumus? [Arvattavasti oli häntä moitittu
siitä, että hän ei innokkaammin pyrkinyt lehtoriksi.] Ja niin,
vaikka toiveet näyttävät lupaavilta? Mikä antaa minulle voimaa
uhrata rakkaintakin? Tekisinkö niin, jos katseeni kohdistuisi näihin
maallisiin, saadakseni _täällä_ merkitystä, asettuakseni _täällä_
puoluemiehenä toisia puoluemiehiä vastaan?"
Mitä Beckiin tulee, oli hän vaarallinen sen vuoksi, että hän muka
oli antiluterilainen, antipietisti ja epäkirkollinen. Kihlman ottaa
nyt selittääkseen, missä mielessä näitä mainesanoja voitiin hänestä
käyttää. Beck ei suinkaan ollut Luteruksen vastustaja, vaan päin
vastoin kunnioitti häntä suuresti. Itsekin hän rakennuksekseen luki
Luteruksen postillaa ja oli kehottanut Kihlmania tekemään samoin.
Kotihartaushetkinä hän käytti Pfaffin (oikea vanha luterilainen),
Bengelin ja Roosin kirjoja. "Roosin kotihartaus- ja rukouskirjaa
on hän usein käyttänyt kodissaan minun läsnäollessani, ja juuri
se herätti minussa heti alussa rakkautta ja luottamusta häneen,
sillä joku aika ennenkuin lähdin Suomesta olin itsekin kodissani
käyttänyt samoja kirjoja." -- Beckin "antiluterilaisuus" tarkoitti
vallalla olevaa valheluterilaisuutta. "Tämä valheluterilaisuus
eroaa alkuperäisestä luterilaisuudesta oleellisesti siinä, että
kun jälkimäinen teki pyhän raamatun elämänperiaatteekseen, ei
valheluterilaisuuden mielestä vielä ole mitään sanottu, jos sanoo
tahtovansa pitää kiinni Jumalan sanasta; tulee näet myöskin
nojata Concordiakirjaan ja edelleen luterilaisen teologian
skolastiseen muodostukseen, semmoisena, miksi se on kehittynyt
17:nnellä vuosisadalla. Tämä valheluterilaisuus on aiheutunut
katolilaisuuden uudesta virkoamisesta sekä luultavasti myöskin
unionistisista vainoista Preussissa." -- Valheluterilaiset eivät
kärsineet Beckiä alkuperäisenä luterilaisena, ja samoin oli hän
vastenmielinen uudenaikaisille pietisteille, syystä että oli oikea
_speneriläinen pietisti_. Uudenaikainen pietismi Saksassa oli
näet niinkuin suomalainen herännäisyys speneriläisen vastakohta.
"Beck rakastaa Speneriä ja pitää häntä suuressa arvossa." -- Niin
myös mitä kirkollisuuteen tulee. "Jos kirkkoa pidetään samana
asiana kuin valtiokristinuskoa eli valtiokirkkoa, silloin on Beck
kyllä epäkirkollinen. Mutta jos sillä ymmärretään samaa kuin
tunnustuskirjat tarkoittavat nimityksellä congregatio sanctorum
(pyhien seurakunta), silloin tahdon nähdä, ken on enemmän kirkollinen
kuin hän. -- Beck ei puhu paljon kirkosta, mutta missä hän vain
tapaa vakavaa mieltä ja harrastusta, totuuden rakkautta, siinä hän
käyttäytyy kirkon oikeana poikana. Niinkuin isä ja ystävä on hän
huolehtinut minusta, kutsunut minut jokapäiväiseksi vieraakseen
kotiinsa, ja jos minä jonakin päivänä olen poissa, tulee hän
luokseni. Ei hän kuitenkaan tarvitse minua. Hän voisi kyllä saada
parempaa seuraa. Mutta miksi hän ei halveksi minua? Olen vakuutettu
siitä, että ainoa syy on se, että hän on huomannut minussa vilpitöntä
totuuden harrastusta. Mutta miten on Beckillä aikaa minuakin varten?
Sitä ei stuttgartilaisilla ollut, ja Beckillä on sentään enemmän
työtä. Se johtuu siitä, että hän ei ole ottanut hoitaakseen mitään
ylimääräisiä toimia. Hän täyttää vain velvollisuutensa. Valmistautuu
tunnollisesti luentoihinsa ja saarnoihinsa; muun ajan hän käyttää
terveytensä, kotinsa ja niiden hyväksi, jotka kysyvät häneltä neuvoa
ja opetusta. Nyt, kun muuan lakitieteen professori, hänen uskottu
ystävänsä, on jättänyt Tübingenin, hän seurustelee ainoastaan erään
köyhäinhuoneen tarkastajan ja erään värjärin kanssa. Repetentit,
jotka tahtovat säilyttää itsenäisyytensä eivätkä arvele voivansa
olla Beckiin muussa suhteessa kuin oppilassuhteessa, käyvät vain
silloin tällöin hänen luonaan. Virkatoveriensa kanssa hän seurustelee
ainoastaan milloin virka vaatii. Tätä en mainitse todistaakseni hänen
puhdasoppisuuttaan, vaan ainoastaan hänen kirkollisuuttaan. Missä hän
tapaa henkilön, jota hän Jumalan sanan mukaan voi pitää Kristuksen
jäsenenä taikka mieluummin jonkun, joka on totuudesta, hänen kanssaan
hän seurustelee, huolimatta siitä, miten halpana ja ylenkatsottuna
hän onkaan maailmassa." -- -- -- Mutta Ingman näytti pitävän kirkkoa
samana kuin luterilaisuus. Sitä ei Kihlman myöntänyt oikeaksi, sillä
todellisuudessa ja Jumalan kannalta katsoen saattoi korkeintaan
sanoa, että luterilaisissa seurakunnissamme ainoastaan sangen pieni
vähemmistö kuului Kristuksen kirkkoon; mutta semmoinen vähemmistö oli
myöskin olemassa muissa kirkoissa, katolilaisessa ja reformeeratussa.
--
"Mutta kenties et tahdokaan puhua kirkosta semmoisena kuin se
todellisuudessa on olemassa, vaan ainoastaan sen tunnustuksesta.
Siitä sanot, että se pysyy ijäti. Jos siitä luovutaan, niin olemme
aavalla merellä ilman peräsintä ja ilman purjeita, irtimurrettuina
Herran pyhien todistajien ihanasta veljesseppeleestä." -- "Onko
tämä vakava mielipiteesi?" kysyy Kihlman. Hänen mielestään oli se
liioittelua, sillä ainoastaan Jumalan sanalla on se lupaus, että se
pysyy ijankaikkisesti. -- "Älä ymmärrä minua väärin: en minä tahdo
poistaa tunnustuskirjoja, eivät ne ole minun tielläni. Mutta minusta
ei ole ollenkaan tarpeen ensin tutkia niitä ymmärtääkseen raamattua.
Jos arvelee olevansa ilman peräsintä tullessaan raamattuun ilman
tunnustuskirjoja, niin tietää se, että Jumalan sanan on mukautuminen
valmiiden dogmien mukaan. Jos Luterus olisi ajatellut niin, ei hän
koskaan olisi astunut luostarikammiostaan."
"Minä olen myöskin ollut tunnustuskirjojen innokas puolustaja, mutta
viime aikoina en ole enää voinut olla oikein tyytyväinen yhteen ja
toiseen kohtaan taikka yleensä luterilaiseen teologiaan. Varsinkin
oli sakramenttioppi minulle salaperäinen ('ett mysterium'). Kun
Hedberg esiintyi julistamalla käsityksensä kasteesta, olin minä
neuvoton. Jos ihminen todella kasteessa syntyy uudestaan, niin mitä
hyötyä on vaatia uudestasyntymistä, niinkuin me olemme tehneet.
Ja kuitenkin osoittaa kokemus, että meidän, vaikka olemmekin
kastetuita, täytyy tulla uusiksi ihmisiksi. Tämä kysymys on paljon
vaivannut minua. Samoin ehtoollisoppi. Se on niin välittämätön. En
ole koskaan voinut päästä selville siitä, miksi olen mennyt Herran
ehtoolliselle. Ei ole muuta syytä kuin Kristuksen käsky, mutta täytyy
kuitenkin olla joku syy, jonka vuoksi Kristus on niin käskenyt.
Sitä en löytänyt luterilaisuudessa. Toinen seikka, joka varsinkin
vaimoni kuoleman jälkeen alkoi ahdistaa minua, oli parannusta, uskoa,
kääntymystä, uudestasyntymistä koskevien määritysten epävarmuus.
Toinen opettaa niin, toinen näin. Mutta mikä on totuus? Miten
moni ihminen joutuukaan tappiolle juuri puuttuvan tiedon vuoksi.
Ja kuinka tietää, onko kääntynyt, onko uudestasyntynyt, jollei
tiedä mitä sillä ymmärretään taikka oikeammin mitä Jumala sillä
ymmärtää. Tunnustuskirjat sekottavat kaikki yhteen katumukseen ja
uskoon. -- Stuttgartissa minua loukkasi oppi perisynnistä, joka
luterilaisen opin mukaan on tuomittava. Siis ovat vastasyntyneet
lapset perisyntinsä tähden tuomittavat. Eiväthän he kuitenkaan
itse ole syypäät siihen, että heissä on perisynti; kuinka on
sopusoinnussa Jumalan oikeuden kanssa tuomita joku, joka ei omasta
puolestaan ole mitenkään ansainnut rangaistusta? Nämä ynnä muut
vaikeudet ovat estäneet minua ihailemasta tunnustuskirjoja. Ja minä
olen iloinen, että olen pysynyt suorana itseäni kohtaan pyytämättä
vapautua vaikeuksista harhaluulon (illusion) kautta. Sen vuoksi
toivon nyt tulevani oikeaan ratkaisuun. -- Ethän Sinäkään voi, jos
tahdot olla rehellinen itseäsi kohtaan, kieltää, että semmoisia
pulmia on olemassa. Ja jos kerran myönnät sen, niin ajattelen,
että Sinä kuitenkin vastaiseksi käännyt Jumalan ja Jumalan sanan
sekä tunnollisten eksegeettien (niinkuin Bengel ja Roos) puoleen
saadaksesi vastausta siihen, johon eivät tunnustuskirjat vastaa.
Mutta jos Sinä kerran tunkeudut Jumalan sanaan, niin sen aarteet
hämmästyttävät sinua. Eikä Sinun ylistyksesi enää tarkoita
tunnustuskirjoja (joita et silti hylkää taikka ylenkatso), vaan
Jumalan sanaa, sillä sydämesi on täynnä sen ihanuutta. Ja silloin
ajattelen minä, että ollaan oikeita luterilaisia, vai miten?
Semmoiseksi luterilaiseksi koetan minä tulla, ja minä tyydyn
siihen niin hyvin, että toivoisin Sinulle samaa. En epäile, että
olet tuleva yksimieliseksi minun kanssani, mutta niin kauan kuin
pidät tunnustuskirjoja korkeimpana totuutena, täytyy Sinun olla
epäluuloinen sitä kohtaan, joka luulottelee tietävänsä vielä
parempaa." -- Vaikkei Kihlman kirjeessään sitä lausukaan, todistaa se
kuitenkin, että hän oli saavuttanut matkansa päämäärän. Ei niin, että
hän olisi saanut ratkaisevan vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin,
jotka hänen lähtiessään häiritsivät hänen rauhaansa, ja luonut
valmiiksi teologisen järjestelmänsä, mutta kumminkin oli hän löytänyt
vakavan pohjan, millä seisoa, selvän suunnan, mihin pyrkiä. Onhan
hänen äänensä kerrassaan muuttunut, verrattuna siihen vaikeroivaan,
joka leimasi hänen kirjeensä Tukholmasta ja Stuttgartista.
Järkyttävät kokemukset, jotka häntä ennen tuskastuttivat, ovat
vetäytyneet taustalle, hänen mielensä on tyyntynyt, ja vaatimatta
mitään erikoista hyvää maalliselta elämältä elää hän vakaumuksensa
turvissa ja tietoisena siitä, mistä hän on aina saava raitista vettä
hengellisen elämänsä ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, valmis
palaamaan kotimaahansa ja vastaanottamaan mitä Jumala siellä on
hänelle tarjoava.
* * * * *
Etelä-Saksassa Kihlman oli toivonut saavansa nauttia lämmintä, ja
hän näyttää saaneenkin sitä tarpeeksi heinä- ja elokuulla. Äidilleen
hän kertoo, että lämpömittari osotti +29° R., ja oli hän sentähden
luopunut papinpuvustaan ja pukeutunut "mylläriksi", joka kai
merkitsee, että hän oli hankkinut itselleen valkoisen puvun mustan
sijaan.
Mitä kauemmin Kihlman viipyi Tübingenissä, sitä enemmän supistui
häneltä mahdollisuus nähdä etelämpiä maita, jota hän talvella oli
ajatellut. Kumminkin hän pikimmittäin pistäytyi Sveitsiin. Elokuun
19 p:nä hän näet rautateitse matkusti Friedrichshafeniin Bodenjärven
rannalla, 20 p:nä laivalla yli järven Rorschachiin ja sieltä jalan
St. Gallenin kautta Teuffeniin. Käytyään 21 p:nä koulunopettaja
Lutzin luona hän i.p:llä käveli Appenzelliin, missä 22 p:nä,
joka oli sunnuntai, kuuli kapusinilaismunkin saarnaavan, nousi
sitte 5520 jalkaa korkealle Hohenkastenin vuorelle ja jäi sinne
yöksi. Seuraavana päivänä hän vielä käveli Gaisiin, josta kääntyi
paluumatkalle, ajaen St. Galleniin ja Rorschachiin; 24 p:nä hän
jälleen oli Tübingenissä. Koko matka kesti siis vain 6 päivää. Sitä
paitsi oli se siinä kohden onneton, että ilma oli huono: vettä satoi
kaiket päivät, ja Hohenkasten oli paksun sumun peitossa; ainoastaan
palatessaan hän Bodenjärvellä näki ihanan päivänlaskun. "En
kuitenkaan kadu tätä retkeä", Kihlman kirjoittaa äidilleen, "sillä
sain sittenkin nähdä osan ihanaa maata. Reppu seljässä ja keppi
kädessä kävelin minä aivan yksin paikasta paikkaan niinkuin vaeltava
kisälli meillä. Siten oppii paremmin tuntemaan seutuja, ja jos vain
ilma on kaunis, mieli reipas eikä rahoja puutu, niin ei helposti voi
kuvitella mitään nautintorikkaampaa kuin semmoinen vaellus Jumalan
vapaassa, ihanassa luonnossa." --
Vielä viipyi Kihlman kaksi viikkoa Tübingenissä ennenkuin oli valmis
lähtemään. Hän syyttää siitä antikvaarisia kirjakauppoja, joista
hän etsi ja osti mieluisia kirjoja. "Syyskuun 8 p:nä lähdin siis
Tübingenistä, missä olin viettänyt 7 1/2 kuukautta", kirjoittaa
hän (Wittenbergistä 20/9) äidilleen. "Ilolla ajattelen tätä aikaa,
jonka olen hiljaisuudessa eläen saanut kokonaan käyttää omaksi
hyödykseni, laskeakseni hyvän perustuksen aikaa ja ijäisyyttä varten.
-- Professori Beck ja hänen rouvansa saattoivat minua muutamia
päiviä paluumatkalla. Syyskuun 9 p:nä matkustimme Stuttgartista
Heilbronniin. Stuttgartissa jätin hyvästi sikäläisille tuttavilleni.
Varsinkin oli se talo minulle rakas, missä olin asunut; minua ei
kohdeltu vieraana vaan sukulaisena; 10 p:nä matkustimme höyrylaivalla
Heilbronnista Heidelbergiin; 11 p:nä sieltä Darmstadtiin rautatietä;
12 p:nä Frankfurt am Mainiin; 13 p:nä teimme huviretken hiljaiseen,
vaatimattomaan Taunus-vuoriseutuun, illalla tulimme Mainziin; 14 p:nä
ajoimme vaunuissa Rheinvirtaa pitkin Rüdesheimiin, missä juodaan
ihanaa, tulista viiniä. Kunpa sentään voisin tuoda Suomeenkin näitä
Rheinin viinejä! Tekisi Sinullekin hyvää saada joka päivä juoda
lasi jaloa puhdasta viiniä. Minä kävin eräässä viinikellarissakin
ja maistelin erilaisia viinejä, niin että nyt olen olevinani vähän
asiantuntija. 15 p:nä kuljimme höyrylaivalla Koblenziin, joten vielä
kerran näin saman ihanan tien kuin viime syksynä; 16 p:nä tapahtui
paluumatka Frankfurt am Mainiin. Tahdoin palata sinne matkustaakseni
toista tietä kuin vuosi sitten. Aamulla 17 p:nä jätin Frankfurtin,
erottuani prof. Beckistä ja hänen rouvastaan, jotka tähän saakka
olivat seuranneet minua. Ero oli tuskallinen. Voimakas, nerokas
mies itki niinkuin lapsi. Niin rakkaaksi olin minä, mitätön, halpa
mies, tullut hänelle. Hänen ystävyytensä on minulle kalliimpi kuin
lukuisien taitamattomien ylistykset. Ja minä mainitsen tämän Sinulle,
ainoastaan Sinulle, syystä että on ilahduttavaa äidinsydämellesi
kuulla, että kelpo, hurskas mies rakastaa lastasi. Olen näinä päivinä
syvästi kaivannut häntä, jonka kanssa joka päivä seurustelin. Jälleen
tunnen olevani niin yksin, yksin keskellä ihmisiä." --
Syyskuun 17 p:nä Kihlman tuli Eisenachiin; 18 p:nä hän kävi
Wartburgissa, jota ympäröivä kaunis, erinomaisen viehättävä luonto
hänestä ansaitsi enemmän huomiota kuin Luteruksen huone linnan
sisällä; illalla hän saapui Halleen, missä tapasi prof. (Heinr.
Ernst Ferd.) Guericken -- "hän on yhtä pitkä ja laiha kuin hänen
kirjansa, ja lopulta on epätietoista, mitä on ajatteleminen hänen
kristillisestä elämästään" (Essenille); 19 p:nä Wittenbergiin,
missä Kihlman kävi kaikkialla etsimässä Luteruksen muistoja: hänen
muinoisessa kodissaan, jossa työhuone vielä on entisessä asussaan,
kirkoissa, joissa hän tavallisesti saarnasi, haudalla y.m. Berliniin
Kihlman saapui 20 p:nä ja Hampuriin 22:na sekä 23:na Lyypekkiin.
Sieltä hänen oli aikomus mennä Ystadiin, mutta -- syystä että hän
tuli Berlinistä, joka vähän ennen oli virallisesti julistettu koleran
saastuttamaksi, hänelle ei luvattu antaa terveystodistusta ennenkuin
7 päivän päästä! Silloin hän päätti matkustaa Tanskan kautta.
Dilissansilla hän siis 24 p:nä Eutinin kautta saapui Kieliin. "Kävin
meillä niin vähän kunnioitetun [rationalismin kiivaan vastustajan]
Klaus Harmsin luona. Ukko on vanha, hyvin vanha [74-vuotias] ja
sokea, mutta vielä voimakas ja hänellä on huumoria. Oli hauskaa
nähdä ja kuulla häntä. Hänen viimeiset sanansa: 'Gott befohlen!
Gott befohlen!' joita sanoessaan hän iloisesti pudisti kättäni,
olivat sydämellisiä ja luottavaisia ikäänkuin hän olisi niissä
julkilausunut pitkän elämänsä kokemuksen. Erikoista hartautta en
hänessä huomannut." Kööpenhaminaan Kihlman tuli 26 p:nä, ja siellä
ruotsalainen konsuli sanoi hänen saavan terveystodistuksen vasta kun
oli ollut 10 päivää poissa Berlinistä! Ei ollut muuta neuvoa kuin
odottaa!
Karanteeniviikko Kööpenhaminassa oli mitä ikävin. Eräänä päivänä
Kihlman kyllä tapasi Limingan rovastin Aaron G. Borgin, mutta eivät
he olleet saman hengen miehiä. Borg oli paluumatkalla Baierista,
"jossa oli juonut _vettä_", ja oli nyt jo lähes viikon odottanut
terveyspassia. He kävivät yhdessä katsomassa marmoripalatsia
(kirkkoa?), jota ei oltu jaksettu rakentaa valmiiksi ja joka
sentähden nyt oli rauniona. "En voi kieltää, ettei ollut vähän
yhtäläisyyttä palatsin ja Aaronini välillä", Kihlman kirjoittaa
Essenille. -- Samasta kirjeestä, joka nähtävästi oli matkan viimeinen
(Kööpenhaminasta 2/10) Essenille, näkyy mitä Kihlman oli kirjoittanut
ylempänä mainitussa, hävinneessä kirjeessä (19/7 1852). Hän oli
näet ehdottanut, että koetettaisiin saada professori Beck Suomeen
(yliopistoon, prof. A. A. Laurellin sijalle, joka oli kuollut 14/4
1852). Essen ei näy voineen hyväksyä ajatusta. Pahoittelematta
Kihlman sen johdosta lausuu: "jos Sinä tuntisit Beckin niinkuin minä,
niin olisi Sinulla, sen tiedän varmaan, sama kunnioitus ja rakkaus
häntä kohtaan kuin minulla." --
Täältä Kihlman kirjoitti ensimäisen kirjeensä prof. Beckille,
"kalliille opettajalleen", ja alkoi hän sen ylistämällä onnellista
Tübingenin aikaansa, rauhan aikaa, jolloin hän oli saanut tehdä
työtä taistelematta kenenkään kanssa ja jolloin totuuden maito oli
ollut hänen jokapäiväinen ravintonsa. Hän tunnustaa, että Jumala
oli matkalla antanut hänelle enemmän kuin hän lähtiessään kotoa oli
ymmärtänyt rukoillakaan. Mutta toiselta puolen hän valittaa, että
hän jo lyhyellä paluumatkallaan oli kokenut, miten paraimmatkin,
vaikka tuntevatkin jumalalliset periaatteet, arvostelevat niitä
inhimillisesti. Ei ainoatakaan hän ollut tavannut, josta olisi
voinut varmuudella sanoa: tuolla on silmät auki. Jumalallisten
periaatteiden johtopäätökset jätetään sikseen; sillä ei mitään pelätä
niin paljon kuin "yksipuolisuutta". "Minulle on ollut tuskallista,
että minun juuri nyt, kun en muuta harrasta kuin totuutta ilman
puolueellisuutta, täytyy kuulla, että muka olen joutunut harhaan
oikealta tieltä." Tämä vaikutelma näyttää Kihlmaniin jääneen etenkin
erään kohtauksen jälkeen prof. Schmiedenin kanssa Wittenbergissä.
Illalla hän oli kuullut professorin saarnaavan "sydämellisesti,
sisään tunkevasti, rankaisevasti ja lohduttavasti", mutta kun hän
seuraavana aamuna kävi hänen luonaan ja keskustelu m.m. oli kääntynyt
sisälähetykseen, oli ajatustenvaihto käynyt vilkkaaksi, jopa
väittelyntapaiseksi, ja Kihlman oli huomannut, että yksimielisyys
oli mahdoton heidän välillään; vaikka he käyttivät samoja sanoja,
olivat heidän käsityksensä Kristuksesta erilaiset. -- Kirje päättyy
sanoihin: "kunpa olisin Tübingenissä!"
* * * * *
Lokakuun 2 p:nä Kihlman vihdoin pääsi Juutinrauman yli Malmöhön, ja
se oli onni. Tunti sen jälkeen alkoi näet orkaanintapainen myrsky,
jommoista ei miesmuistiin oltu nähty Etelä-Ruotsissa ja joka aiheutti
lukuisia haaksirikkoja. Malmöstä Kihlman lähti Lundiin tapaamaan
sikäläisiä tuttavia, ja lokakuun 5 p:nä hän saapui Tranåsiin, missä
Ternström ystävällisesti vastaanotti hänet. Kaksi päivää siellä
yhdessä luettiin ja keskusteltiin hengellisistä kysymyksistä,
mutta, päinvastoin mitä odottanut oli, ei Kihlman Ternströmiltäkään
saanut kuulla myötätuntoista hyväksymistä uusille mielipiteilleen.
Lopputuloksena oli varoitus ja vakuutus, että hänen vaivansa oli
ollut turha! Näin kertoo Kihlman Beckille kirjeessä, jonka hän
kirjoitti tälle kotia tultuaan. -- Jatkaakseen matkaa Tukholmaan
Kihlman 7 p:nä ajoi Ystadiin, mutta myrskyn tähden oli laivojen kulku
häiriintynyt, ja hän oli pakotettu jälleen viipymään puolineljättä
vuorokautta kurjassa pikkukaupungissa. "Olen aivan onneton esteitteni
vuoksi", hän valittaa äidilleen. "Kun kerran on huono onni, niin se
vainoaa kaikkialla." Lähtiessään Tranåsista oli Kihlman jättänyt
Ternströmille muutamia Beckin saarnoja, ja luettuaan ne tuli tämä
11 p:nä varhain aamulla kaupunkiin pitääkseen seuraa yksinäiselle
ystävälleen, jolta nyt halusi kuulla enemmän Beckistä. Kumminkin tuli
ja lähti höyrylaiva samana päivänä, joten yhdessäolo kävi lyhyeksi.
Matka Tukholmaan oli onnellinen, ja saapui Kihlman sinne 13 p:nä.
Siellä häntä odotti koko pinkka vuoden vanhoja kirjeitä!
Tukholmassakin matkustajamme kävi tervehtimässä tuttaviaan, mikä oli
sitä luonnollisempaa kuin hänen sielläkin täytyi lähes viikon odottaa
Storfursten-laivaa, jolla vasta 19 p:nä pääsi lähtemään. Lokakuun
20 p:nä, siis oltuaan ulkomailla 14 kuukautta, Kihlman astui maihin
Turussa.
* * * * *
Moninaiset esteet paluumatkalla merkitsivät paljon Kihlmanille.
Lehtorinviran hakuaika oli näet kulunut umpeen kuusi päivää ennen
hänen tuloansa, eikä asia ollut mitenkään autettavissa. "Jos olisin
tiennyt sen, olisin ehkä jäänyt Saksaan talveksi." Kun ei missään
ruotsinkielisessä seurakunnassa ollut vapaata paikkaa, tahtoi
tuomiokapituli määrätä hänet johonkin suomalaiseen seutuun. Siihen
Kihlman ei kuitenkaan, kielen vuoksi, suostunut, ja kun lääkäri
arveli olevan vaarallista hänen terveydelleen ruveta saarnaamaan
kylmässä kirkossa ennenkuin uudestaan oli tottunut ilmanalaamme, jäi
tulokseksi, että hän pitkien mietiskelyjen jälkeen anoi virkavapauden
pidennystä toukokuun 1 p:ään 1853. Vapaa aika oli edelleen käytettävä
opintoihin -- tullakseenko yliopistonopettajaksi? -- sitä hän ei
uskaltanut päättää.
Arkkipiispa ja tuomiokapitulin jäsenet kohtelivat Kihlmania hyvin
ystävällisesti niinä yhdeksänä päivänä, jotka hän viipyi Turussa,
mutta kun hän kävi ensinmainitun luona hyvästi jättämässä, alkoi
korkea esimies kysellä häneltä hänen teologisia mielipiteitään.
"Hän tahtoi välttämättömästi", Kihlman kertoo Beckille, "saada
minua tunnustamaan, että uskoni oli yhtäpitävä tunnustuskirjoissa
julkilausutun uskon kanssa. Olisin mielelläni ollut siihen
vastaamatta, mutta hän vaati ehdottomasti suoraa vastausta. Silloin
minä vastasin, että uskon Luteruksen olleen Jumalan miehen, joka on
oikeassa mitä tulee kristinuskon pääasioihin, mutta uskon myöskin,
ettei hän kaikessa voinut tulla valmiiksi ja että uskonpuhdistusta
siis ei ole katsottava hänen kauttaan loppuunsuoritetuksi. Meidän on
kyllä pitäminen kiinni niistä periaatteista, joihin hän on pannut
painoa, syystä että Jumalan sana myöskin panee niihin painoa, mutta
meidän on myöskin lahjojemme mukaan käytävä eteenpäin ja jatkettava
alotettua työtä. Tämän on evankelinen teologia oikeaksi myöntänyt,
ja minä olen sen totuudeksi käsittänyt." Arkkipiispa ei kieltänyt,
että asia oli niin, mutta kuitenkin oli tarpeellista tuntea
yksilöllisen kehityksen tulokset voidakseen arvostella, eivätkö ne
ehkä olleet ristiriidassa periaatteitten ja niistä jo kehitetyn
opin kanssa. Sillä kerskailevathan hegeliaanitkin protestanttisista
periaatteistaan, vaikka heidän tuloksensa kerrassaan repivät alas
protestanttisen opin. "Minä vakuutin, ettei minulla ollut mitään
yhteistä heidän kanssaan, ja silloin hän rauhottui."
Saatuaan Helsingistä edellisenä syksynä sinne jättämät kiesinsä
Kihlman lähti Turusta lokakuun 29 p:nä. Matkalla Tampereelle satoi
lunta, niin että hänen täytyi siellä ostaa reki, millä jatkoi 20:n
asteen pakkasessa. Tampereelta hän matkusti Kurun kappeliin, jossa
hänen ystävänsä Favorin tänä vuonna oli kappalaisen apulaisena.
Siellä Kihlman viipyi kolme päivää, ja Favorinissa, joka kirjeistä
päättäen ennen kyllä oli ollut epäluuloinen Beckiä kohtaan,
hän ilokseen tapasi ensimäisen, joka hyväksyi ja omakseen otti
ne uudet hengelliset näköalat, jotka hän hänelle esitti. Tästä
Kihlman mainitsee Beckille sanoen Favorinia "rehelliseksi, totuutta
vakavasti etsiväksi mieheksi", sekä että hän jälestäpäinkin oli
kirjoittanut yhä enemmän "antautuneensa totuuden alle ja tunteneensa
itsensä lohdutetuksi". Kihlman toimitti myös Beckille sydämelliset
tervehdykset Favorinilta. -- Pakkanen kiristyi kiristymistään
ja lunta satoi, mutta kuitenkin Kihlman vihdoin 8 p:nä marrask.
tuli Ylihärmään, appi-isänsä, Essenin luokse. [Kulkiessaan Lapuan
kautta Kihlman luultavasti pistäysi pappilassa, koska Malmberg
17/11 kirjoittaa R. Helanderille: "Kihlmanin tapasin viikolla (i
veckan) kirkkoherran talossa. Hän ei poikennut luokseni. Puhuimme
kaikenlaista Saksan oloista. Ylen vähän Suomesta." Kihlman itse ei
mainitse kohtausta.] "Oli jo ilta ja aivan pimeä", jatkuu kertomus
kirjeessä Beckille. "Useita viikkoja oli minua maltittomasti
odotettu ja oltiin jo huolestuneita kohtalostani, kun ei mitään
kuulunut. Äkkiä seisoin keskellä huonetta, missä anoppini istui
kaikkine pienine lapsineen ja lapsenlapsineen. Uskokaa, että riemu
nousi, niinkuin olisi ollut jouluaatto. Kaikki huusivat nimeäni
ja syleilivät minua eivätkä tahtoneet uskoa, että olin palannut.
Appeani huudettiin ja hän tuli ja oli iloinen kuin lapsi. Mutta pikku
Hannani katseli minua tarkkaan ja sanoi sitte: 'ei se ole isä!'
Eivätkä vakuutukset aluksi mitään auttaneet; lopulta hän kuitenkin
myöntyi sen verran, että sanoi: 'koska kaikki sanovat, että se on
isäni, niin täytyy kai minun uskoa se', ja niin tulimme vähitellen
hyviksi ystäviksi, mutta vasta seuraavana päivänä hän selitti: 'nyt
tunnen, että se on oma isäni.' Mutta jos kaikki iloitsivat, että
olin onnellisesti palannut, niin oli minun iloni yhtä suuri tavata
kaikki terveinä ja nähdä heidän rakkautensa minua kohtaan. Hanna
oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi ja ymmärtäväisemmäksi -- hän
oli isänsä silmänilo." Illan kuluessa lasten riemu vielä yltyi, kun
matka-arkusta tavattiin jokaiselle jokin lahja, ja erittäin tuotti
rouva Beckin lähettämä nukke Hannalle tuskin vähempää iloa kuin isä
itse. -- Seuraavina päivinä, varsinkin kun Ingman Alahärmästä oli
tullut saapuville, joutui Kihlman pitkään ja vaikeaan tutkintoon.
Häntä vaadittiin tekemään selkoa uskonnollisista periaatteistaan ja
Beckin teologisesta järjestelmästä. Kihlman ryhtyikin vastaamaan,
mutta vähitellen hän huomasi vain antavansa aihetta loppumattomiin
väittelyihin, ja silloin hän tyytyi lukemaan muutamia Beckin
saarnoja, ja otteita hänen luennoistaan. Vaikkei ystävillä ollut
mitään luettua vastaan, ei sentään päästy yksimielisyyteen.
Ingmanista, joka erottuaan herännäisyydestä, "piti vallalla
olevaa kirkkoa pelastavana äitinä", oli Beckin oppi perustaltaan
rationalistinen, jota vastoin Essen, varovaisempana, tunnusti
olevansa epäpätevä arvostelemaan raamatullista teologiaa, koska ei
ollut raamattuaan niin puolueettomasti lukenut. Edelleen Essen sanoi,
että olisi ruvettava raamattua tutkimaan -- yksistään siitä olisi
apua saatavissa; Beckin järjestelmä oli hänestä subjektivinen ja
liian syvä yksinkertaisille. Vihdoin hän varoitti Kihlmania, niin
kauan kun hän itse vielä etsi totuutta eikä siis kyennyt kumoamaan
kaikkia vastaväitteitä, kelle tahansa esittämästä mielipiteitään.
"Hänen varoitustaan pidin hyvänä, etenkin kun nykyinen asemani ei
velvottanut minua opettamaan toisia."
Tämän kaiken Kihlman kirjoitti Beckille. Se kai kevensi hänen
sydäntään, sillä ymmärrettävää on, että ystävien vastahakoisuus
taipua hänen mielipiteisiinsä ei voinut olla häntä painamatta.
Marraskuun 10 p:nä Kihlman pikku Hannan kanssa matkusti Alahärmään
Ingmanin luokse ja sieltä 15 p:nä Uuteenkaarlepyyhyn, missä tapasi
L. Stenbäckin. Tämä kertoi hänelle kirjoittaneensa Helsinkiin
ilmoittaakseen, että kenties olisi mahdollista saada prof. Beck
Tübingenistä dogmatiikan ja etiikan professoriksi yliopistoomme,
jos hänet siihen virkaan kutsuttaisiin. Omasta puolestaan hän oli,
viittaamalla Beckin teoksiin, huomauttanut, että maallemme olisi
suureksi hyödyksi, jos niin etevä mies asetettaisiin tärkeään
virkaan. Kumminkaan hän ei vielä ollut saanut vastausta eikä hän enää
sitä odottanutkaan, sillä virka oli jo julistettu haettavaksi. --
Näin kertoo Kihlman, ja kirjeen alustelmasta [_V. T. R(osenqvist)_ on
sen julkaissut Teol. Aikakauskirjassa 1911 s. 463-467.] päättäen oli
se osotettu F. L. Schaumanille. Itse ehdotus oli, niinkuin ylempänä
on mainittu, Kihlmanista lähtöisin. Kun Stenbäck lausuu syystä
uskovansa, että Beck ei olisi vastahakoinen tulemaan Suomeen ja että
hän suurella osanotolla oli kiintynyt maahamme, niin varmaankaan hän
ei kenenkään muun kuin Kihlmanin kautta ollut voinut saada tietoja
hänelle tuntemattoman saksalaisen professorin ajatuksista. Muutoin
Stenbäckin kirje todistaa, että hän oli ensimäisiä jollei kaikkein
ensimäinen, joka Suomessa vilpittömästi tunnusti Beckin erinomaiset
teologiset ansiot.
Marraskuun 17 p:nä Kihlman tuli Kruununkylään, missä äiti ilosta
itkien sulki hänet syliinsä.