VI.

ULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).

Matka Stuttgartiin ja olo siellä.

Lokakuun 29 p:nä Kihlman lähti Malmöstä Kööpenhaminaan ja sieltä

viipymättä Lyypekkiin. Tuuli oli tuima, ja matkustajamme oli,

tavallisuuden mukaan, merikipeä, mutta onnellisesti tultiin perille

seuraavana päivänä k:lo 11. Kolmen tunnin perästä hän jatkoi matkaa

rautateitse Hampuriin. Se oli Kihlmanin ensimäinen rautatiematka;

Pohjoismaissa ei silloin vielä ollut rautateitä ollenkaan, ja

täälläkin ne olivat aivan viimeisten vuosien ilmiöitä. Sentähden hän

ensi kirjeessään Saksasta vanhemmilleen seikkaperäisesti kuvasikin,

millainen itse rautatie oli, millaiset eri luokkien vaunut, miten

lippu ostettiin, miten pakaasi uskottiin viranomaisten haltuun,

miten oli hyvissä ajoin astuttava junaan, jos halusi seurata mukana,

miten kulku oli nopea, eikä ollenkaan peljätty, y.m. semmoista, mikä

nykyajan ihmisille on jokapäiväistä, mutta silloisille uutta ja

ihmeteltävää. Oman tunnelmansa Kihlman on ilmaissut päiväkirjansa

sanoissa: "Rautatie saarnaa minulle parannusta ja ennustaa, että

loppu lähenee. Se huutaa äänekkäästi: säästä aikaasi!"

Hampurissa-oloa kesti puolitoista päivää. Siitä Kihlman kirjoittaa

ystävilleen (13/11): "Hampuri on liikkeen ja huvituksen kaupunki.

Kauppatoimet ulottuvat ympäri maapallon, eikä huvittelulla ole

rajoja. Kaupunki on 1842 v:n palon jälkeen rakennettu uudestaan,

entistä ehommaksi. Rikkaus ja ylellisyys ovat paljon, paljon

suuremmat kuin Tukholmassa tai Kööpenhaminassa. Kaikki mitä

ihminen turhamielisyydessään voi toivoa on täällä myymälöissä

aistikkaasti näytteille pantuna. Kuka vastustaa tätä mahtavaa

virtaa? Luullakseni ei kukaan. Ja kristittyjenkin täytyy, joskin

tarpeellisen välimatkan päässä, seurata jäljissä, jos tahtovat jotain

vaikuttaa turhamielisiin. -- Illalla oli hengellinen konsertti P.

Jaakopin kirkossa -- siis minullekin huvitusta tarjona. Kuulin

Seb. Bachin preludin ja fugan, Mendelssohn-Bartholdyn, Stradellan

y.m. sävellyksiä, mutta ei mikään vaikuttanut minuun niin syvästi

kuin esisoitto tunnettuun, ihanaan jouluvirteen: 'Enkeli taivaan

lausui näin'. Se oli taivaallista, ihastuttavaa. Oli kuin taivas

olisi auennut, ja enkelilauma harppuineen julistanut suloisen

sanoman Vapahtajan tulosta. -- Seuraavana aamupäivänä matkustin

'das Rauhe Haus'-laitokselle -- sisälähetyksen kehto, missä

toht. [J. H.] Wichern ensin alotti toteuttaa elämänaatettaan.

Täällä hoidetaan ja kasvatetaan nyt 100 lasta n.s. veljien (ei

herrnhutilaisten) valvonnan alla, toisin sanoen käsityöläiskisällejä,

jotka valmistetaan sisälähetyksen palvelukseen. Näiden veljien

päätehtävänä ei ole oleva opettaminen, vaan tulee heidän enemmän

vaikuttaa ympäristöönsä hyvällä esimerkillään sekä aikanaan

lausumallaan sanalla. Heidän lienee kuitenkin vaikea pysyttäytyä

näiden rajojen sisällä. Ensi hetkellä huomaa, että laitos on syntynyt

epäilyksestä, pystyykö Jumalan säätämä pappisvirka saavuttamaan

tarkoitusperäänsä. Siitä syystä turvaudutaan maallikkoihin, joiden

tulee lähetyssaarnaajina luoda kristillistä elämää. Minä tunnen

tahtomattani vastenmielisyyttä sisälähetystä kohtaan. En tiedä

tuleeko se siitä, että itse olen pappi. Vaikka pidänkin arvossa

sitä, että maallikot keskenään rakentavat toisiaan, on kuitenkin

mieltäni vastaan, että maallikot ottavat sen virakseen. Edellisessä

tapauksessa hän on papin oikea käsi, toisessa hänestä tulee papin

pahin vihollinen Kumminkin ovat nämä sisälähetyksen palvelijat

hyviä pappien vahteja, sillä siten papit pakotetaan tekemään

velvollisuutensa. Valvokaamme itseämme ja laumaamme, niin ei tarvita

lähetyssaarnaajia!" --

Hampurissa Kihlman teetti itsestään sen daguerrotypiakuvan, joka

nähdään tässä jäljennettynä. Hän lähetti sen pikku Hannalleen,

jotta tämä ei kokonaan unohtaisi isäänsä. Itseänsä ivaten Kihlman

määrittelee ulkonäkönsä seuraavin sanoin: "Muotokuva esittää lempeää,

vähän surumielistä, voimatonta ja miehuutonta miestä." Kuva on

varhaisin, joka on hänestä säilynyt; hän oli silloin 26 ja puoli

vuotta vanha.

Marraskuun 1 p:nä aamulla Kihlman höyrylaivalla matkusti Elbe virran

poikki Harburgiin ja sieltä rautateitse Kölniin, johon saapui k:lo

10 illalla, 14 tunnin päästä. "Kuu paistoi ja levitti ihanan hohteen

leveän, kirkkaan Rhein virran yli."

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja silloin Kihlman m.m. katseli

muutamia Kölnin kirkkoja. Ensin hän kävi mainiossa tuomiokirkossa ja

kuunteli n.s. "soitannollista messua", joka hänestä oli erinomaisen

kaunista konserttimusiikkia, mutta ei omansa herättämään hartautta.

Eikä hän tiennyt mitä hyötyä siitä mahtoi olla uskovaisille

katolilaisillekaan, kun ei ollenkaan saarnattu. Kumminkin näytti

osa yleisöä hyvin hartaalta, ja hän tekee sen havainnon, että

katolilaisten jumalanpalveluksessa on enemmän itsetoimintaa kuin

luterilaisten. Jos edellinen tahtoo mielenylennystä on hänen

rukoiltava; jälkimäinen sitävastoin tulee huoletonna kirkkoon, istuu

siellä ajatukset hajalla ja poistuu tuntematta mitään jumalallista

vaikutusta, syystä että useimmiten on kokonaan passiivinen. Papin

tulee tehdä kaikki: herättää, taivuttaa, lohduttaa. Kuulija antaa

vain kiltisti käsitellä itseään -- jollei hän istu ja arvostele

pappia. -- Sitte hän kävi jesuiittakirkossa, jossa alttaritaulu

esittää, ei mitään kohtausta Kristuksen elämästä, vaan Loyolaa,

Xavieria y.m. jesuiitta-isiä, "jollen väärin muista, pyh. neitsyeen

siunaamina. Minua värisytti kun astuin tähän temppeliin. Jesuiitat,

ovathan ne protestanttein verivihollisia. On sentään ihmeellistä:

Loyola, josta tähän saakka en ole kuullut muuta kuin pahaa,

niinkuin mistäkin kirotusta pahuuden edustajasta, hän esiintyy

täällä pyhimyksenä, jota Kristus pitää erityisessä arvossa. Oi,

miten ovatkaan ihmiset hajaantuneet! Mikä on totuus? Eihän Loyola

sentään samalla kertaa ollut paholainen ja enkeli." -- Kolmanneksi

kävi Kihlman eräässä evankelisessa kirkossa. Siellä pidettiin

jonkunlainen lähetyssaarna, missä pappi muutamalla sanalla mainitsi

Lapinmaatakin ja kiihkeästi väitteli katolisuutta vastaan, joka

Kölnissä on voitolla. -- Vielä näki Kihlman täällä "dioraman",

missä näytettiin vaihtelevia kuvia Venetsian Markuskirkosta ja

Vierwaldstätterjärveltä. Nämät "elävät kuvat" miellyttivät häntä

suuresti, jota vastoin hän pahoitteli sitä, että erään taidekokoelman

maalaukset eivät hänen mielestään olleet merkillisiä, vaikka

niiden tekijät, Rubens, van Dyck, Kranach y.m. historian mukaan

ovat erinomaisia. Kihlmanista oli tämä hänelle nöyryyttävää, mutta

todellisuudessa asia ei ollut niinkään ihmeteltävä. Puhumatta

siitä, ettei Kölnissä ole mainittujen mestarien etevimpiä teoksia,

edellyttää taiteen ymmärtäminen jonkun määrän tottumusta katsella

ja nauttia siitä, ja sitä hänellä luonnollisesti ei ollut eikä

voinutkaan olla. Ainoastaan soitantoa Suomessa silloin viljeltiin,

ja laulua ja soittoa Kihlmankin rakasti, mutta kuvaamataiteet jäivät

hänelle vieraiksi, sillä ulkomailla, missä hän olisi voinut niihin

perehtyä, hänellä oli muuta tehtävää.

Sunnuntai-iltana Kihlman rautateitse matkusti Bonniin, missä otti

asunnon Bellevue-hotellissa. Maanantaina (3 p:nä marrask.) hän

kuunteli teologisia luentoja yliopistossa: oppinutta filologia toht.

Friedr. Bleekiä (isagogiikkaa, kuivasti), syvämietteistä prof.

Rich. Rothea (dogmatiikkaa), nuorta prof. Is. Aug. Dorneria (teol.

encyclopediaa, tyyneesti, mielenkiintoisesti). I.p:llä hän käveli

Kreuzbergin pyhiinvaelluspaikalle kaupungin ulkopuolella, jossa on

kirkko ja josta on ihana näköala. Kirkon vieressä on pyhät portaat

(joka portaaseen on kätketty pyhäinjäännös) ja niitä noustaan ylös

polvillaan rukoillen. Eräs jumalaton, joka oli juljennut astua niille

jaloin, oli, niin jutellaan, saanut kauhean lopun. -- "Illalla

menin suureen, kauniiseen Mynsterkirkkoon, jossa pidettiin messu

vainajien sielujen pelastumiseksi kiirastulesta (huomaa: oli pyhäin

miesten päivän jälkeinen päivä). Saadakseni käsitystä siitä, mitä

näin ja kuulin, kumarruin minäkin yhteen penkkiin kansan täyttämässä

kirkossa. Sain siten käyttää virsikirjaa yhdessä erään katolilaisen

kanssa. Ja toden totta rukoiltiin sielujen edestä kiirastulessa!

Urkujen säestäessä laulettiin sama stroofi useita kertoja, ainoastaan

sillä erotuksella, että ensi kerralla rukoiltiin Kristuksen oikean

käden haavan kautta, toisella kerralla vasemman käden haavan kautta

j.n.e. Niin pian kuin stroofi siten oli laulettu, pappi alotti Isä

meidän, ja kun hän oli ennättänyt neljänteen rukoukseen, alkoi

jokainen rukoilla ääneen ja hirveällä vauhdilla. Kirkossa syntyi

tietysti suuri hälinä, mutta se lienee tahallista ja tarpeellista;

sillä katolisuuden Jumala on jotenkin kuuro. Tämä melu uudistui useat

kerrat. Ei ole kumma, että Luther niin kiivaili heidän papattamistaan

(plaudern und plappeln) vastaan. Mitään harrasta rukoilemista se ei

ollut, vaan näytti pääasiana olevan niin pian kuin mahdollista päästä

ameneen."

Marraskuun 4 p:nä Kihlman astui laivaan, joka kulki Rhein virtaa

ylöspäin. Päiväkirjaansa hän merkitsee tämän maailmankuulun

vesitien pääpiirteet: milloin jyrkät, milloin loivemmat,

viiniviljelysten peittämät vuoret ja rinteet, kaupungit ja kylät

rannoilla, missä vuoret vetäytyen etäämmäksi ovat antaneet

asutukselle tilaa, ja linnanrauniot vuorten huipuilla. "Kaikki on

niin erinomaisen romanttista, ihanaa ja kaunista, että minäkin

olin aivan haltioitunut." Koblenzissa hän astui maihin ja kävi

m.m. Kastorkirkossa, jossa muinoin Bernhard saarnasi ristiretkeä.

Seuraavana aamupäivänä hän ihaili Stolzenfelsin uudestaan

rakennettua vanhaa linnaa kokoelmineen ja näköaloineen, sen jälkeen

taas jatkaakseen laivamatkaa. "Täällä on tuhlaamalla tuhlattu

luonnonkauneutta, tulee kerrassaan hämilleen ja epätoivoon: ei voi

käsittää puoltakaan." Illalla tultiin Mainziin, missä Kihlman katseli

tuomiokirkkoa, Gutenbergin kuvapatsasta y.m. Sieltä hän 6 p:nä

matkusti yhä eteenpäin, sivuutti Wormsin kaupungin menemättä maihin

ja saapui vihdoin Mannheimiin, jossa astui pois laivasta.

Nähtävästi Kihlmanilla oli suosituskirje eräälle h:ra Butterfassille

Mannheimissa. Hän näet sanoo hänen kanssaan (7 p:nä) matkustaneensa

Friedensaueen h:ra Reihlenin luokse. Kumpikin on meille tuntematon,

eikä Kihlmankaan näy heihin kiintyneen, päättäen lyhyestä lauseesta.

"On anteeksiannettavaa, että sokeritehtaan perustaja on jotenkin

hajamielinen ja vähän viehättynyt tavatessaan henkilön, joka

matkustaa etsiäkseen kristityitä." Iltapäivällä hän rautateitse

jatkoi matkaa Heidelbergiin, missä viipyi neljättä päivää.

Tietenkin Kihlman huolimatta epäsuotuisasta vuodenajasta ihaili

Heidelbergin luonnonkauneutta ja mainioita linnanraunioita,

mutta samoin kuin Bonnissa oli hänestä täälläkin tärkeintä

tutustua yliopiston teologisiin professoreihin kuuntelemalla

heidän luentojaan. Siten hän mainitsee kuulleensa professoreja K.

Umbreit ("vanha ja kuiva"), Schöberlein ("hurskas ja nöyrä"), K.

B. Hundeshagen ja F. W. K. Ullmann, mutta ainoastaan yksi, Dan.

Schenkel, herätti suuremmassa määrässä hänen mielenkiintoansa.

Viimeksimainittu luennoitsi "evankelisen kirkon kutsumuksesta

selvästi ja voimakkaasti; oli ilo ja nautinto kuulla häntä. Hänestä

sanottiin, että hän oli elävä kristitty ja etevä saarnaaja; vahinko

vain, että hän kallistuu reformeerattujen puoleen. Rudelbeck

nimittää hänen suuntaansa spiritualistiseksi". Ullmannista Kihlman

kertoo, että hän, vaikka olikin jo ikämies, oli nuoren Badenin

kirkon johtaja. Siihen kuuluivat n.s. "ilmestysuskovaiset"

(Offenbarungsgläubige), jolla nimityksellä on parempi ja syvempi

merkitys kuin tavallisella "oikeauskoiset" (ortodoksit) sanalla.

"IImestysuskovainen pyrkii asettamaan elämänsä ja mielensä

sopusointuun uskonsa kanssa. Hän käy siis tosikristitystä. Nimitys

näytti minusta kuvaavalta Badenin kristinuskoon nähden. Nähtävästi

oltiin yleensä hyvin tyytyväisiä kristinuskon tilaan -- enemmän

kuin puolet papistoa on uskovaista -- huomaa, tunnusmerkki on

aina se, että uskotaan Jumalan sanaan, toisin sanoen, ettei olla

rationalisteja." -- Myöskin muutamaan Heidelbergin pappiin Kihlman

tutustui. Niin hän esim. 9 p:nä kuuli dekaani Sabelin saarnaavan

"nisusta ja ohdakkeista". "Hän oli melkein liian intohimoinen;

maltillisuus on tarpeen, muuten näyttää siltä kuin puhuisi oman

itsensä puolesta eikä Jumalan lähettiläänä. Lähettilään tulee vain

selvästi esittää Herransa sanoma." Kihlman kävi sittemmin Sabelin

luonakin ja oli illalla seuroissa, missä saarna luettiin, virrenvärsy

veisattiin ja yhteisesti rukoiltiin. -- Vihdoin mainittakoon, että

hän Butterfassin suosittelemana esittäytyi kauppias Zimmermannilla.

Ensin häntä kohdeltiin jäykänlaisesti, mutta sitten hyvin

sydämellisesti, ja hän mieltyi pian Zimmermanniin ja vielä enemmän

tämän apulaiseen, hurskaaseen I. O. Hiensoniin. Tässä taitavassa

ja ymmärtäväisessä miehessä Kihlman tapasi mielensyvyyttä, vakavaa

kristinuskoa ja veljellistä sydämellisyyttä. -- Nämä ja muutkin

tuttavuudet tekivät, että hän viihtyi hyvin Heidelbergissa. Kumminkin

Kihlman 11 p:nä jatkoi matkaansa, käyttäen postivaunua Heilbronniin

ja sieltä rautatietä Stuttgartiin, Württembergin pääkaupunkiin, minne

saapui illalla ja mikä oli ollut hänen päämääränsä siitä asti kun hän

Lundista lähti.

Matkakuvaukseen lisättäköön vielä, että Kihlman kertoo tapansa olleen

ottaa asuntonsa jossakin paremmassa ja suuremmassa hotellissa,

sillä joskin niissä hinnat olivat kalliimmat, niin saattoi myöskin

olla varma siitä, että kohtelu oli hyvä. Hotelliin tullessa huomasi

kyllä, että tulijan ulkoasua tarkastettiin -- sillä "Kleider

machen Leute" -- mutta totta puhuen eivät vaatteet kuitenkaan

merkinneet kovin paljon Saksassa. Rikkaat ja ylhäisetkin henkilöt

esiintyivät yksinkertaisessa puvussa. Itsestään hän sanoo, että hän

vaatimattomassa asussaan näytti sangen halpa-arvoiselta verrattuna

hotellin hienoihin palvelijoihin. Ikävintä oli hänestä alituisten

juomarahojen maksu, mutta hän keksi sen keinon, että hän pyysi

isännän itse panemaan juomarahatkin laskuun, ja niin hän pääsi

vähemmällä, samalla kuin tiesi, ettei voitu olla tyytymättömiä, koska

oli saatu mitä pyydettiin.

* * * * *

Pitkä, monimutkainen matka ja vaihtelevat vaikutelmat olivat kysyneet

sekä ruumiin että sielun voimia, eikä sentähden ole oudoksuttavaa,

että Kihlman suuresti kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa. Sitä tahtoi

hän nyt tarpeekseen nauttia Etelä-Saksan lauhkeassa ilmanalassa

ja ainakin aluksi elää pääasiassa itsekseen. Siinä tarkoituksessa

Kihlman vuokrasi yksityisen huoneen "terveellisen" (Hauptstädter)

kadun varrella (n:o 15), akkuna erästä toria kohden. "Täällä,

suuressa nojatuolissa, vietän aikani", kirjoittaa hän vanhemmilleen

(21/11) "parhaimman ymmärrykseni mukaan hoitaen sekä ruumistani

että sieluani." Minne hän Stuttgartista lähtisi, oli epätietoista,

mutta siellä hän aikoi olla ainakin helmikuun loppuun. Lääkärinään

hän myöhemmissä kirjeissä mainitsee (päiväkirjaa ei ole ollenkaan

olemassa täälläolon alkuajalta) [Kihlmanin matkapäiväkirjan

ensimäinen osa ulottuu 11 p:ään marrask. 1851, jolloin hän tuli

Stuttgartiin, toinen alkaa 1 p:stä tammik. 1852. Hän näyttää siis

olleen 7 viikkoa muistiinpanoja tekemättä, vai ovatko ne hävinneet?]

professori Kurrin ja tietenkin hän noudatti tämän ohjeita, kun hän

aamuisin valeli ruumistaan viileällä vedellä ja joi vuohen maitoa,

teki säännöllisiä kävelyjä ja tarkoin piti jalkansa lämpiminä. Siinä

oli näet hänen terveydenhoitojärjestyksensä. Mitä taasen tulee

elämänjärjestyksen henkiseen puoleen, oli siinä pääasiana hänen

teologisten opintojensa laajentaminen ja syventäminen, josta kohta

alempana enemmän. Milloin hän kaipasi seurustelua, kävi hän jonkun

kaupungin papin luona taikka erään kristillismielisen liikemiehen,

Reihlenin, kodissa (jonne hän luultavasti oli saanut suosituksen

Mannheimista). Sitä paitsi hän toisinaan pistäytyi "Museoon",

missä Saksan etevimmät sanomalehdet olivat tarjona, mutta joista

hän ei löytänyt riviäkään Suomenmaasta, taikka myöskin erääseen

soitannolliseen yhdistykseen, jossa harjoitettiin klassillista

hengellistä musiikkia. Enimmäkseen hän kuitenkin oli yksikseen

kodissaan, johon hän oli hankkinut pianon, millä välihetkinä soitti

jonkun virren tai ehkä muunkin yksinkertaisen sävelmän. "Näin kuluu

päivä päivän perästä", Kihlman kirjoittaa vanhemmilleen (14/12).

"Totta sanoen ei minulla ole mitään makean leivän päiviä, mutta kun

työskentelee kutsumuksessaan, saa elää hiljaisuudessa Jumalansa

kanssa, eikä ole jokapäiväisten elintarpeitten puutteessa, niin voi

olla tyytyväinen. Jos Jumala siunaa työni, niin että joku pimeä

kohta selkiää taikka joku ristiriitaisuus suoriutuu, taikka jos joku

Jumalan sana käy sydämelleni eläväksi taikka minä vastaanotan jonkun

huomattavamman ijäisyysvaikutelman j.n.e., silloin on minulla juhla.

Silloin voin olla niin onnellinen kuin ken tahansa." -- --

* * * * *

Edellisessä on jo esiintuotu monta Kihlmanin lauselmaa, jotka

osottavat, miten hän oli tyytymätön niihin uskonnollisiin

oloihin, joissa hän Suomessa oli elänyt, ja miten hän ulkomailla,

tyytymättömänä omaan itseensäkin, enemmän kuin ruumiillista terveyttä

harrasti sisällisen terveytensä perustuksen uudistamista. Kumminkin

hän vasta Stuttgartista (11/12) kirjoittaa Antero Ingmanille

täydellisen tunnustuksen s.o. selittää syyt sielunsa rauhattomuuteen

ja miten hän pyrki varmuuteen erinäisistä hengellisistä kysymyksistä.

Tästä kirjeestä, joka sisältää kuusi suurta sivua mitä hienointa

käsialaa, seuraa tässä selostus.

Valitettuaan, että hän matkan mutkien tähden ei pitkiin aikoihin

ollut saanut kirjeitä kotimaasta, Kihlman sanoo kirjoittavansa

"rakkaalle, kaivatulle Antero veljelleen" sentähden, että hän tietää

hänessä kohtaavansa ymmärtämystä, jopa luulee hänen kokeneen samoja

vaikeuksiakin, ja ryhtyy sitten esittämään niitä kotimaan oloja,

jotka painoivat hänen sydäntään:

Suomessa on jumalanpelko ei ainoastaan jotain tavatonta, vaan

ylenkatsottavaakin, josta vain joku pietisti välittää. Ylhäiset

elävät sivistyksessään ja huvituksissaan aavistamatta mitään

autuudesta Kristuksessa; porvarit jäljittelevät ylhäisiä, ja

talonpojilla on viinalekkeri lohduttajana elämän ahdistuksissa.

Papit, vartijat, ovat laiskoja, tietämättömiä ja sokeita. Ne,

joiden tulisi olla maan suola, ovat, suureksi osaksi, menettäneet

makunsa. Kumminkin on Jumala herättänyt joukon, pyhien yhteyden,

siten pelastaaksensa kansan, mutta tämä yhteys on sisällisesti ja

ulkonaisesti hajaantunut, ja sen sijaan, että se yksimielisesti

taistelisi maailmaa vastaan, taistelee se itseänsä vastaan. Maailma,

jonka tulisi vapista kristittyjen uskon, voiman ja totuuden edessä,

nauttii heidän lihallisesta kiihkostaan, valheen puolustuksestaan

ja heikkoudestaan. Niin on Jumalan tarkoitus uudistaa Suomen kirkko

tyhjäksi tehty hajaannuksen siemenen kautta, joka kylvettiin kun

kristillisen elämän harrastuksesta annettiin viekotella itsensä

ylenkatsomaan oppia. Ei yksikään puolueista pysty semmoisenaan

käymään kokonaisuuteen käsiksi, ne voivat vain vahtien toisiansa

kukin tahollaan koettaa mitä kykenevät. -- Mutta jättäkäämme muut

sikseen ja katsokaamme itseämme! Jos katsomme meistä niitä, jotka

ovat pysyneet maltillisina, vakavina, rehellisinä, niin voiko

olla huomaamatta, että useimmissa on huomattavissa jonkunlaista

horjuvaisuutta, epävarmuutta ja epämääräisyyttä. Lukuunottamatta

harvoja poikkeuksia ei osata muuta kuin valittaa. Ei tiedetä missä

suhteessa ollaan Jumalaan, uskotaanko häneen vai eikö, ollaanko

kääntynyt vai eikö. Niinkuin sanottu, poikkeuksia on olemassa, mutta

varmaa on, että monet rehelliset sielut, jotka ovat kääntyneet

Jumalaan, eivät uskalla pitää itseään kääntyneinä, eivät uskalla

uskoa olevansa armosta osallisia, vaikka armo on korkeinta mitä

toivovat omistavansa taivaassa ja maan päällä. Tämä epävarmuus on

juuren tauti ja, samoin kuin juuresta vahingoittunut kasvi tulee

kokonaan sairaalloiseksi, niin on kristittykin koko olennoltaan

sairaalloinen ja kuihtuva, kun rauha Jumalassa on häiritty.

Sisälliset ja ulkonaiset viat ja puutteet tietenkään eivät ole

ilmaantumatta, ja ne antavat lisää aihetta epäilykseen. Näin ei

sentään pitäisi olla. Sillä yhtä varmaan kuin syntinen, joka kääntyy

Jumalan puoleen rukoillen Kristuksen tähden armoa, on Jumalalta saava

armon, yhtä varmaan seuraa sitä omantunnon vapautus. Niin Paavalin

sanojen mukaan: Jumalan valtakunta on vanhurskaus, rauha ja ilo

Pyhässä Hengessä. Mutta missä on rauha, siinä ei enään ole ainoastaan

valitusta, vaan myöskin iloa. Ja jollei aina sitä, niin kumminkin

hiljaista, tyyntä olentoa, joka osottaa luottamusta Jumalaan. Mutta

miksi tulemme niin harvoin kokemaan Jumalan valtakunnan voimaa? Tämä

kysymys on vainonnut minua niinkuin kummitus. Olen käsittänyt, että

vastaus on äärettömän tärkeä ja että sen pitää tulla pian, sillä

muutoin käy tauti parantumattomaksi. Mutta ei siinä kyllin, sen tulee

myöskin olla oikea, jos mieli välttää mitä pahimpia seurauksia.

Vielä en ole siitä täysin varma, mutta minä aavistan, että se tulee

olemaan: evankelisen valon puute. Armosta puhutaan kyllä, mutta

siitä ajatellaan, että se on jotain epävarmaa: Jumala antaa sen,

jos tahtoo. Ja onhan kuitenkin niin, että se, joka heittäytyy armon

varaan, saa armon. Lupaukset ovat kyllä huulillamme, silmissämme ja

korvissamme, mutta silti unohdamme tarttua niihin pettämättöminä

pelastuskeinoina. --

Entäs miten on laita ulkonaisesti? Herätykset ovat lakanneet; ei

niin etteikö joukko vieläkin kasvaisi, mutta tavallisesti nykyään

"herätään" ilman heräystä. Siten saamme vielä määrään nähden

välttävästi uutta väkeä talonpojista ja alaluokasta. Mutta ylempänä

meillä ei ole sananvaltaa. Osaksi onkin "herrasväki" jo heitetty

menneeksi ja on lakattu olemasta kosketuksissa sen kanssa. Mutta mitä

kauemmas siitä erotaan, sitä suuremmaksi juopa kasvaa. Seuraus onkin

ollut, että viime vuosina tuskin mitään Jumalan valtakunnan voittoa

sillä alueella on nähty. Helsingissäkin, jossa muinoin ylioppilaat

harjoittelivat kristinuskon taistelukisoja, on nyt enimmäkseen sekä

taistelu että kisa loppunut, ja hedbergiläisyys on miekaniskutta

voittanut. Oi, minun on paha olla ajatellessani ylioppilaita, he ovat

sentään kelpo väkeä ja kansan toivo. Kun on nuori, pitää kuitenkin

muuta mielessään kuin vatsaa; silloin on myöskin tavallista enemmän

totuuden ja oikeuden tuntoa. Mitä on siitä johtuva, että kristinusko

on sammunut ylioppilaitten keskuudessa? Mitä muuta kuin että, sitte

kun me olemme koettaneet seurakunnissamme rakentaa ja repiä alas ja

työmme on lopussa, meidän jälkeläisemme tulevat rakentamaan mitä me

olemme repineet ja repimään mitä me olemme rakentaneet. Kauniita

toiveita! Mutta sanoppas, veljeni, mikä on syynä tähän seisahdukseen?

Kahdessa kaupungissa on meillä nykyään rehellisiä ja tunnollisia

opettajia. Uudessakaarlepyyssä on kaksi, jotka varmaankaan eivät

ole huonoimpia [vt. kpl. Jak. Henr. Roos ja vt. pit. ap. And. Abr.

Favorin]. Olen kuullut monta saarnaajaa, mutta harvoin semmoisella

mielenylennyksellä kuin Uudenkaarlepyyn pappeja. Kaupunkilaisetkin

kuuntelevat heitä ahkerasti, mutta enempää he eivät teekään. Vaasassa

juostaan kuulemassa [kpl. Henr. Aug.] Moliisia, ja kilvan häntä

kiitetään. Mutta kuitenkin ennustan, että korkeintaan joku neiti

tai mamselli kääntyy, koko muun yleisön jäädessä samalle paikalle

taikka tullessa taipumattomammaksi. Miksi niin, vaikka hänellä on

kiitettävät lahjat? Ylempänä mainittu epävarmuus saattaa kai olla

_yksi_ syy, joskin se voidaan kätkeä niin monen toisen totuuden

varmuuden alle. Mutta toinen syy on mielestäni ihmissäännöissä,

jotka vähitellen ovat tunkeuneet kristinuskoon ja yhtäläistyneet

sen kanssa. Saarnatkoot papit niin voimakkaasti, houkuttelevasti ja

suloisesti kuin voivat ja haluavat, niin patriisit (yläsäätyläiset)

kuitenkin aina ajattelevat, että papit tarkoittavat jotain muuta

kuin sisällistä muutosta. He luulevat välttämättömästi kuuluvan

asiaan, että alkaa käyttää erityistä pukua, seurustella alhaisempien

kanssa y.m.s., joko tahtoen tai tahtomatta, joko omantunnon käskien

tai käskemättä. Ja mitä muuta he uskoisivatkaan, kun näkevät, että

kaikki, jotka kääntyvät totiseen kristinuskoon, kohta valetaan

yhteen muotoon. Näinollen ei ainoastaan turhuuden rakkaus pidätä

lähestymästä kristinuskoa, vaan myöskin luonnollinen vaisto, joka

sanoo heille, että semmoinen ei ehdottomasti kuulu kristinuskoon. He

huomaavat yhden vian, yhden yksipuolisuuden, eikä enempää tarvita.

Kristinusko on itsessään kyllä _vihattava_ maailmalle ja lihalle;

jos se lisäksi pukeutuu muotoon, joka ei ole Jumalan sanan pohjalla

puolustettavissa, niin tulee se myöskin _ylenkatsottavaksi_. Ja

kenen on syy? Minun täytyy tunnustaa, etten ole saanut lohdutusta

enkä rauhaa Paavalin sanoista: ettei monta lihallista viisasta, ei

monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta ole kutsuttu.

Eiköhän vain erikoisuutemme tee, etteivät edes ne harvat, joille

Jumalan sanan ovi vielä on avoinna, voi astua sisään. Jokaiselle

pitää olla selvää, että pappi ei tahdo _mitään_ muuta kuin sielujen

kääntymystä synnistä Jumalaan, että hän siis ei tahdo hallita heidän

omiatuntojaan, vaan että he aivan mielellään saavat pitää huvinsa,

pukunsa, seurustelutoverinsa, jos he itse omantuntonsa puolesta

voivat niin tehdä. -- -- Ymmärräthän, etten tahdo uhrata mitään

kristinuskon totuudesta tehdäkseni sen mieluisaksi maailmalle.

Ei, minä tahdon vain, että semmoinen uhrataan, joka voidaan

uhrata omaatuntoa loukkaamatta. Melanchton sanoo apologiassaan de

traditionibus humanis (inhimillisistä perintätavoista): "Kokemus

osoittaa, että semmoiset perintätavat tulevat omientuntojen

pauloiksi; varsinkin jos niihin liittyy ajatus, että ne ovat

tarpeellisia autuuteen nähden; mutta vapauden julistamisella on

myöskin arveluttavat ja epäiltävät puolensa, koska yhteinen kansa

on ulkonaisen kurin ja johdon tarpeessa." Tarkoitukseni ei ole,

että heränneet ryhtyisivät mihinkään ulkonaisiin muutoksiin;

toivoisin vain, etteivät panisi niin suurta painoa körtteihinsä,

alusliiveihinsä y.m. Jos siis joku heräisi eikä tuntisi omantuntonsa

vaativan mitään muutosta, niin olisi mielestäni suotavaa, että hän

saisi olla rauhassa ja ettei pakotettaisi mihinkään. Näin Paavalin

sanojen mukaan: Älköön siis kenkään teitä tuomitko ruuasta eli

juomasta, pyhäpäivistä j.n.e. Puhuin tästä Sinun kanssasi jo kesällä,

kun kävimme Marielundissa.-- Mielellään, sanoo Kihlman sitten, olisi

hän halunnut saavansa semmoisen ratkaisun kysymyksiinsä, ettei

se olisi tehnyt häntä kerettiläiseksi ystävien silmissä. V. 1849

hän varta vasten matkusti Puhokseen ja Kuopioon neuvotellakseen

Juliuksen [Bergh] kanssa. Tämä lohdutti häntä sillä, että "kaikilla

kristityillä on jotakin erikoista, mutta pohjaltaan he kumminkin ovat

yhtä mieltä. Sen vuoksi hänen ei pitäisi loukkaantua Paavo-ukosta,

vaikkei kaikki ollut sopusoinnussa esim. Freseniuksen y.m. kanssa,

vaan oli hänen taisteltava näitä kiusauksia vastaan, jotka kai

vielä uudistuisivat". Siihen hän oli koettanut tyytyä, mutta ei se

kauan auttanut. "Oppirakennukseni liitokset alkoivat aueta, ja kun

samaan aikaan yltiöpäiset hedbergiläiset ahdistivat minua, rupesin

kaipaamaan hiljaista, kaukaista paikkaa, missä häiriintymättä

voisin etsiä neuvoa Jumalan sanasta ja vanhoilta hyviltä isiltä."

Tietoperäisten opintojen ohella hän halusi oppia lähemmin tuntemaan

muitten maitten kristittyjä, nähdäkseen oliko olemassa muunlaista

kristinuskoa kuin Hedbergin, Paavon ja maailman. Se mitä hän näki

Ruotsissa enensi vain hänen tarvettaan saada luja pohja, periaate,

jonka mukaan voisi arvostella erilaisia ilmiöitä. Württembergissä hän

nyt joksikin aikaa on antautunut opintoihin, etsiäkseen vastausta

näihin kysymyksiin: mitä on uskonto, taikka toisin sanoen, milloin

voidaan ihmistä sanoa uskonnolliseksi? mitä ymmärretään hengen

köyhyydellä? mitä uskolla? mitä jokapäiväisellä parannuksella?

uudestasyntymisellä? uudistuksella? kristillisellä täydellisyydellä?

mikä on sakramenttein merkitys kristilliselle elämälle? Edelleen

useihin käytännöllisiin kysymyksiin: mihin suhteeseen on kristitty

asettuva nykyajan taiteeseen, tieteeseen, teollisuuteen y.m. Sitä

varten oli hänestä dogmatiikan kurssi tarpeen, sillä jollei siitä

saanutkaan valoa, niin antoi se kuitenkin tilaisuutta miettiä

noita asioita, kun ne näet siinä tulivat esille. Ensiksi aikoi hän

tarkkaavasti läpikäydä tunnustuskirjat, joita ei ollut lukenut 1843

vuoden jälkeen, sitten [Heinr.] Schmidin ja ehkä myös Martensenin

dogmatiikat. Sitä paitsi oli hänellä mielenkiintoinen teos,

Thomasius: "Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustus kehitettynä

periaatteestaan" [Das Bekenntniss der evang.-luter. Kirche in der

Konseqvenz seines Prinzipes.], jota hän suosittelee Ingmanillekin.

Tunnustuskirjat toivoo hän suorittaneensa jouluksi, sitte hän käyttää

kaksi kuukautta dogmatiikkaan. -- -- -- "Näissä tärkeissä asioissa

ei saa hätäillä. Pikaiset muutokset ovat minulle vastenmielisiä, kun

näet hylkää mitä ennen on pitänyt korkeimpanaan ja mistä on ollut

siunausta. Mutta toiselta puolen on yhtä vastenmielistä ja iljettävää

sovitella valheen ja totuuden välillä, kiinnittää uutta paikkaa

vanhaan vaatteeseen, mikä tavallisesti johtuu itserakkaudesta, joka

ei tahdo myöntää erehtyneensä. Jumala auttakoon minua totuutensa

valoon! Minä uskon hänen auttavan."

Sen jälkeen Kihlman puhuu tuttavuuksistaan, joita hän täällä

Stuttgartissa ei paljon hakenut eikä kaivannut, osaksi töittensä

tähden, osaksi huomattuaan, että "hyvillä Württembergiläisillä"

oli vähän aikaa seurusteluun. Hän luettelee viisi "uskollista

opettajaa", nimittäin prelaatti A. Kapff, korkeavirkainen

hengellinen, mutta nöyrä, perin kristitty mies; hän saarnasi

tyynesti, eikä niin teeskennellysti kuin yleensä oli tapa Saksassa,

missä puhuja käyttää paitsi suutaan käsiään, käsivarsiaan ja koko

ruumistaan ("suomalaisilla, hidasverisillä talonpojillamme olisi

varmaan joku hieno ivasana tarjona, jos heidän tulisi arvostella

sellaisia saarnaajia"); kaupungin esipappi Alb. Knapp, Christoterpen

julkaisija, hengellinen runoilija, jonka saarnaa Kihlman ei

oikein ymmärtänyt -- niin hän "mellasti äänin ja käsin"; Burk,

Christenboten julkaisija sekä pastoraaliteologian tekijä, joka

saarnatessaan valmisteli sanottavaansa niin kauan, että koko saarna

tuli pelkäksi silpuksi; Dettinger, joka saarnasi Bengelin ja Prinzin

saarnatuolista, hitaasti ja selvästi, puhtaasti ja säälimättömästi

-- Kihlmanin mieleen; Rieger, Conrad Georgin pojanpojan poika,

hyvä saarnamies, ulkonäöltään ei juuri miellyttävä ja vailla

sydämellisyyttä, mutta saarnojensa tähden Kihlmanille yhä rakkaampi.

Viimeksi mainittu oli ainoa, jonka kanssa hän oikeastaan seurusteli;

hän olikin ijän puolesta häntä lähinnä, toiset olivat 40--50-ikäisiä.

Näistä papeista sanoo Kihlman, että he keskenään olivat läheisiä

ystäviä, mutta oli heillä niin paljon puuhia, että he ainoastaan

harvoin tapasivat toisiansa ja myöskin olivat pakotetut

laiminlyömään yksityisen sielunhoidon. Konventikelit, joissa he

tulivat lähempään yhteyteen kuulijoittensa kanssa, eivät paljon

muistuttaneet heränneitten seuroja Suomessa, vaan olivat paremmin

oikeita jumalanpalveluksia. Väki kokoontui suureen täynnä penkkejä

olevaan saliin, jossa oli aidake miesten ja naisten välillä. Kun

oli hetken odotettu, alettiin pienillä uruilla soittaa alkusoittoa.

Sillä aikaa pappi astui kateederiin. Pian soitto taukosi, ja pappi

piti rukouksen. Sen jälkeen veisattiin pari värsyä, niin että säe

aina lausuttiin ääneen ennenkuin se laulettiin. Nyt pappi luki

raamatustaan tekstin ja puhui siitä noin 3/4 tuntia. Sen jälkeen

seurasi rukous ja veisattiin yksi värsy, ja kokous hajaantui ilman

että mitään keskustelua oli tapahtunut. Semmoisia hartaushetkiä

pidettiin joka torstai-ilta. Näiden ohella oli sentään toisiakin,

joissa ei ollut pappia, vaan joissa joku kristittynä tunnettu

maallikko johtajana joko keskusteltiin hengellisistä kokemuksista

taikka joku yksityinen puhui jostakin raamatunkohdasta. Oikeastaan

tuli papin aina olla saapuvilla, mutta jos hän jäi tulematta, niin

ei rangaistus tullut kysymykseen. -- Tässä yhteydessä Kihlman kertoo

eräänä iltana kauppias Reihlenin talossa tavanneensa mielenkiintoisen

seuran: "1) toht. Mariott, Baselissa asuva englantilainen, nykyisin

päässyt vankilasta, johon oli ollut suljettu katolilaisten

vehkeiden johdosta. Hän oli näet herättänyt heidän vihansa saamalla

kirjelmillään ja saarnoillaan useita katolilaisia luopumaan

uskostaan; 2) württembergiläinen Kapff; 3) eräs kenraalin rouva

Tallinnasta; 4) Nottbeck Pietarista, Tampereen tehtaan omistaja;

5) eräs berliniläinen; 6) eräs amerikkalainen; 7) eräs suomalainen

= minä. Oli sydämellisen hauskaa kuulla, että keisarimme [Nikolai

I] joka päivä lukee pari lukua raamatusta ja tekee polvirukouksen,

että kristityt Pietarissa vapaasti saavat pitää kokouksiaan ja että

keisari suosii kristityltä. Me erosimme rukouksen pidettyä."

Kihlman pidättäytyi tarkemmin arvostelemasta kristinuskoa

Württembergissä. "Olen tosin vakuutettu siitä, että täkäläiset

kristityt eivät ole hedbergiläisiä, mutta yhtä varmaan täällä turhaan

etsitään suomalaista suruteoriaa. Enemmän he lienevät Renqvistin

sukua, olematta niin yksipuolisia. Paraiten voi päättää heidän

hengellisyytensä laadusta, kun tietää, keiden tekemiä hartauskirjoja

käyttävät. Ne ovat Bengel, Roos, Rieger G. C. ja C. H. Tersteegen,

Hofacker (jonka 'syvää käsitystä sovitusarmosta' pidetään suuressa

arvossa), Arndt, Kapff y.m. Heillä on myöskin ihana virsikirja,

joka on työntänyt tieltään rationalistisen virsikirjan menneeltä

vuosisadalta. Vahinko vain, että sitä niin vähän käytetään.

Edellisestä tiedät miten vähän seuroissa veisataan. Yhtä köyhää on

kirkossa. Liturgiaa näet ei ole ollenkaan. Jumalanpalvelus alkaa

virrellä, josta veisataan 2 tai 3 värsyä; sill'aikaa pappi nousee

saarnatuoliin, ja saarnaa sitten, jonka jälkeen veisataan saman

virren viimeinen värsy. Siinä kaikki. Tämä lähenee jo reformeerattua

järjellisyyttä, jonka mukaan on järjetöntä laulaen lähestyä Jumalaa.

-- Kenties olemme me suomalaiset menneet liian kauas toiseen

suuntaan, kun näet meidän seuroissamme voidaan laulaa useita tunteja,

joten monestikin täytyy syntyä tyhjää suun rukoilua ilman että sydän

on mukana. -- Elävä kristinusko Württembergissä ei ole uusi, vaan

monen sukupolven perintö, olematta sentään elähtänyt; päinvastoin on

se 1848 vuoden levottomuuksien jälkeen levinnyt. Niin täällä ja niin

muuallakin Saksassa. Ruhtinaat ja kansat käsittävät, että ainoastaan

kristinusko voi vastustaa turmiollisia sosialistisia ja demagogisia

vapausaatteita; kaikkialla koetetaan senvuoksi hävittää onnettomat

rationalistiset mielipiteet, jotka pappien ja kansakoulunopettajien

kautta ovat tunkeutuneet kansan ytimeen. Kristillisiä kansankirjasia

levitetään tuhansittain, ja kristityt panevat pystyyn omia

kristillisiä oppilaitoksia. Siten on Stuttgartissa julkisten

lukioiden ohella yksi kristillinen. Jopa aikoo Preussin kuningas

perustaa Berliniin toisen kristillisen yliopiston entisen rinnalle."

-- -- --

Vihdoin lausui Kihlman jokapäiväisestä elämästään m.m. seuraavaa:

"Elän täällä niinkuin kotona. -- Aina tunnustan itseni syylliseksi,

mutta pidän kiinni Kristuksesta ja hänen sanastaan. _Manet mediator

Christus_: korkeammalle en tahdo tulla. Mielenylennyksekseni käytän

raamattua, Roosin kodin hartauskirjaa, Bengelin 60 rakentavaa puhetta

ilmestyskirjasta (todella rakentava kirja) sekä virsikirjaa ja

pianoani. Pyhinä en harjota opintoja. Silloin elän itsekseni Jumalani

kanssa. Ne ovat paraimmat päiväni. Jokapäiväinen rukoukseni on, että

Jumala taivuttaisi kaikki oikeamieliset isänmaassani rauhaan ja

yksimielisyyteen." -- -- --

* * * * *

Edellisestä tiedämme, miten syvästi Malmbergin lankeemus oli

koskenut Kihlmaniin, ja miten hän lokakuun lopulla kirjoittaessaan

Tranåsista oli vaatimalla vaatinut ystäviään tekemään voitavansa

hänen pelastamisekseen, samalla kun hän itsekin kirjoitti entiselle

ystävälleen. Joulukuulla hän nyt jälleen koskettelee asiaa, mutta

hänen mielensä on silloin ilmeisesti muuttunut, hän ei näy enään

ajattelevankaan mahdollisuutta vaikuttaa Malmbergiin. Muutoksen

oli epäilemättä aiheuttanut Uudessakaarlepyyssä 24 p:nä marrask.

postileimattu kirje, joka sisälsi Ingmanin, Essenin ja Favorinin

vastaukset Kihlmanin heille osoittamiin yhteisiin kirjeisiin. Mitä

ystävät kertoivat on vain päätettävissä Kihlmanin viittauksista;

itse kirjeet ovat hävinneet [Koska Kihlmanin kirjeet ulkomailta

hänen ystävilleen ovat säilyssä hänen jälkeenjättämiensä paperien

joukossa, mutta ne kirjeet, jotka hän heiltä oli saanut, ovat

poissa, on luultavaa, että kirjeiden vaihto toimitettiin hänen

palattuaan kotia. Muutoin tiedetään, että sekä Essen että Favorin

ovat ennen kuolemaansa polttaneet kirjekokoelmansa. Ingmanista ei

semmoista kerrota, mutta mahdollisesti on hän menetellyt samoin,

sillä ei hänkään ole jättänyt mainittavaa jälkeensä.]. -- "Sinun

esittämäsi Malmbergin elämäkerta", Kihlman kirjoittaa ennen

mainitussa kirjeessään Ingmanille, "on uskomaton. Että hän jo

silloin, kun minä asuin hänen talossaan, olisi elänyt nyt vasta

ilmitulleissa synneissään, on kai uskottavaa. Sillä ainakin juotiin

totia ahkerasti, vaikka en voi muistaa nähneeni häntä humalassa.

Mutta kun menet v:een 1838 saakka, hämmästyn mitä syvimmin. Siis jo

sinä aikana, jolloin häntä vainottiin Kalajoella. Siis ennenkuin

Jumala käytti häntä suuren herätyksen välikappaleena Vaasan läänissä.

Se on käsittämätöntä. -- -- -- Hänen sokeutensa, Jumalan tuomion

seuraus, on kuitenkin kaikkein kauheinta. Minä olen nimittäin sitä

mieltä, että hän vielä tänä hetkenä todellisesti uskoo olevansa

totuuden puolella. Hänen syntinsä tietenkin huolestuttavat häntä,

mutta juuri tämä huoli on hänen lohdutuksensa. Hänen täytyy

kai nähdä epähurskautensa ja jumalattomuutensa, mutta tämä

jumalattomuus takaa hänelle, että hän on saava armon. Synnit ovat

siis hänen jumalanpelkonsa ylläpitämisen keinona, ovat osa hänen

jumalanpalvelustaan. -- Luulen niinkuin Sinä, että Malmberg on

oikein oivaltanut Paavon opin. Aivan samaa järjestelmää noudattaa

ukko Paavokin. Jos kaikki tulisi päivän valoon, kuka tietää, mitä

voitaisiin saada nähdä ja kuulla. Hänen kielilläpuhujattarensa

eivät anna paljon takeita. Tunnettua on, että Lisettekin [Bergh]

joutui oman veljensä toruttavaksi, syystä että oli Ukon mieliksi

teeskennellyt kielilläpuhumista. -- -- -- Voi, veljeni, ajatteles,

jos olisi totta mitä Ludvig [Arppe] eno sanoi, että näet meille

ei ole uskottu (att vi icke äro invigda) kaikkein salaisimpia,

vaan että annamme johtajaimme tietämättämme käyttää itseämme

tarkotuksiinsa. -- -- -- Voi! mihinkä seuraan olemmekaan joutuneet!

mihinkä verkkoon takertuneet! -- -- -- Eikä meidän pidä uskoa, että

tämä pysyy salassa. Niin, en tiedä tuleeko meidän itsekään enään

olla salaperäisiä. Minä ajattelen, että olisi parasta julkisesti

rikkoa välit koko joukon kanssa. -- -- -- Kaikissa huolissa voimme

olla rauhallisia, sillä Jumala on puolellamme, niin kauan kuin

vilpittömästi etsimme totuutta." --

Juuri näihin aikoihin oli Malmbergin asia, niinkuin Rosendalkin

kertoo, kehittynyt ratkaisuunsa. [_Rosendal_ m.p. III, siv. 402 ss.]

Sen lisäksi, mitä tunnettiin Kihlmanin kotona ollessa, oli uusia

seikkoja ilmennyt. Juoppouspaheen ohella -- ainoa, josta Kihlmanilla

aluksi oli tietoa, -- syytettiin Malmbergiä muustakin, johon Rosendal

viittaa ainoastaan mainitsemalla rouvan "mustasukkaisuutta".

Luonnollista on, että tämä kaikki kipeästi koski hänen ystäviinsä,

niinkuin erittäin tiedämme olleen Kihlmanin laidan, ja että he

myöskin koettivat häntä varoittaa. Mutta kun hän tiettävästi -- sen

todistaa m.m. hänen ylempänä mainittu kirjeensä Reinh. Helanderille

-- ei tunnustanut ansaitsevansa ystäviensä nuhteita ja varoituksia,

on selvää, että heissä välttämättömästi heräsi ajatus, että heidän

velvollisuutensa oli julkisesti erota hänestä. Ei ole ihmeellistä,

että ajatus ainoastaan vähitellen kypsyi toteutettavaksi, sillä

helposti ymmärrettävää oli, että entisten ystävien irtisanoutuminen

miehestä, jolle niin kauan oli myönnetty johtajan asema heränneitten

laajoissa piireissä, ei voisi pysyä yksityisenä asiana, vaan

vaikuttaisi tuskallisen häiritsevästi ja hajottavasti uskovaisiin.

Silloin tapahtui, että rouva Amanda Malmberg sairastui ja kuoli

Marielundissa 21 p:nä marrask. 1851. Sen johdosta kerääntyi

hautajaisiin, 19 p:nä jouluk., vainajan sukulaisia ja ystäviä, ja

koska useimmat heistä pitivät Malmbergiä syypäänä siihen, mistä häntä

syytettiin, on käsitettävissä, että silloin ero entisten uskonveljien

ja taistelutoverien välillä tuli tosiasiaksi, joskaan ei kohta aivan

julkiseksi.

Seikkaperäisemmin kuin Ingmanille kuvaa Kihlman suhdettaan

Malmbergiin samaan aikaan (14/12) kirjoittamassaan kirjeessä

vanhemmilleen, ja johtui hän aineeseen kertoessaan mitä hän

parast'aikaa tutki. Hän sanoo kriitillisesti tarkastavansa

tunnustuskirjoja tullakseen varmalle pohjalle, riippumattomaksi

muitten mielipiteistä; ihmiset ovat valheellisia, ainoastaan

Kristukseen ja hänen sanaansa on luottaminen. Sen hän tietää

kokemuksesta, sillä hän oli tullut kehnosti petetyksi. "Olen ollut

Lapuan Malmbergin ystävä. En tahdo salata Teiltä sitä, mutta pyydän

ehdotonta vaiteliaisuutta: se ystävyys on loppunut ja luultavasti

iäksi. Jo keväällä 1849 aloin epäillä häntä. Mitä tarkemmin tein

huomioita hänestä, sitä enemmän aukenivat silmäni. Päätelmäni olivat

kauheat: jos Malmberg elää tahallisessa synnissä, niin täytyy hänen,

joka tahtoo esiintyä kristittynä, olla teeskentelijä ja petturi.

Niin, mitä enemmän hän harrastaa kristinuskoa, sitä syvempi täytyy

hänen teeskentelynsä olla, jos hän näet elää tahallisessa synnissä.

Tämä ajatus säikähdytti minua. Olinhan nähnyt ja kuullut niin paljon

hyvää tästä miehestä. Minusta oli mahdotonta, että hän voisi olla

teeskentelijä. Niin kului aika epäilyksessä ja levottomuudessa.

Käyntini Lapualla lakkasivat tosin, mutta en minä uskaltanut

langettaa ratkaisevaa tuomiota. Minä koetin oikaista häntä; turhaan.

Minä ilmaisin epäilykseni Essenille. Hän tahtoi tiedustella lähempää.

Nyt aukenivat hänenkin silmänsä. Vaimoni hautajaiset hävittivät

kaikki epäilykset. Minä sain mitä täydellisimmän todistuksen siitä,

että hän on juoppouteen vaipunut. Siitä ajasta saakka oli kaikki

luottamus ja ystävyys mennyt. Vielä koetin varoittaa häntä; kun hän

oli tehnyt sen tyhjäksi, en enää voinut olla tekemisissä semmoisen

ihmisen kanssa. Se joka saattaa elää yhdessä tahallisessa synnissä,

saattaa elää useammassakin; ja kun jumalisuuden hohde, niin,

jumalisuuden voima on kaiken tämän peittävä, niin täytyy teeskentelyn

olla syvästi perustettu. Inholla käännyin pois tästä jumalisuuden

valepukuisesta ystävästä. -- -- -- Semmoiset kokemukset ja havainnot

eivät ole hauskoja. On syvästi tuskallista huomata pettyneensä

ihmisestä, josta vähimmin on sellaista odottanut. Se minua vähän

lohduttaa, etten koskaan, en silloinkaan kun asuin hänen luonaan

ja olin häntä lähinnä, ole ollut hänen kanssaan oikein likeinen.

Malmberg ei ole ollut kenenkään kanssa likeinen. Ei Durchmanillakaan,

joka iän puolesta on lähinnä häntä, ole ollut hänen luottamustaan.

Hän seisoi kaikkia muita ylempänä. Salainen vaisto piti minut

aina loitolla, niin etten minä neuvotellut sieluni asioista hänen

kanssaan niinkuin muitten kanssa. Ehkä tässäkin toteutuu sananlasku:

kaksi suurta ei sovi saman katon alle. Ulkonaisesti olimme ystäviä,

mutta sisällisesti olimme vuosi vuodelta sitä yhä vähemmin. Minä

epäilin häntä, ja hän aavisti taikka pelkäsi epäilyksiäni. Nyt

on asema selvillä: emme enään epäile toisiamme. Niin ovat asiat.

Almqvistin katastroofi oli kauhea, käsittämätön. Olen kuitenkin

saanut vastauksen arvoitukseen. [Hän oli nimittäin kommunisti ja

kommunististen periaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti.

Mutta Malmberg on tekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa

kautta Almqvistia paljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä

käsittämättömämpi. Jos hänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin

hivuttava suru surmannut Almqvistin katastroofi oli tapahtunut

ei täyteen kolmea kuukautta ennen Kihlmanin Tukholmaan tuloa, ja

oli hän siis siellä kuullut mitä asiasta arveltiin. Kuuluisaa

kirjailijaa epäiltiin ja syytettiin siitä, että hän oli koettanut

myrkyttää vanhan ukon ratsumestari v. Schevenin saadakseen käsiinsä

ainakin jonkun osan hänen omaisuuttaan. Almqvist lähti 11 p:nä

kesäk. 1851 karkuun ulkomaille, josta ei enää palannut. Uudempi

tutkimus on tullut siihen päätökseen, että Almqvist ei ollut syypää

myrkytysyrityksiin, joskaan ei hänen käytöksensä muutoin ollut

täysin rehellistä.] Hän oli nimittäin kommunisti ja kommunististen

periaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti. Mutta Malmberg on

tekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa kautta Almqvistia

paljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä käsittämättömämpi. Jos

hänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin hivuttava suru surmannut

ihmisraukan. -- Te ette ole ajatelleet hyvää Malmbergista, mutta

kuitenkin lienette hämmästyneet, että epäilyksenne ovat olleet

_niin_ oikeita. Oi, ketä onkaan enään uskottava? Tämä paljastus

on kehottanut minua tarkasti tutkimaan, onko mitään väärää,

valheellista, myrkyllistä tästä miehestä yhdessä totuuden kanssa

imeytynyt henkeeni." -- --

Vanhempien mielestä Alfred arvosteli Malmbergiä liian ankarasti,

varsinkin oli heistä liikaa verrata häntä Almqvistiin. Tämä sai

Kihlmanin vielä (9/2 1852) palaamaan asiaan. Hän myöntää, että

helposti voi mennä liiallisuuteen hajaannuksen aikana, mutta kaukana

taistelukentältä on hän pysynyt tyynenä eikä peruuta sanojaan.

Malmberg oli hänen mielestään Almqvistia pahempi sen vuoksi, että

edellinen oli ollut olevinaan hurskas, jota vastoin jälkimäinen oli

soimannut hurskautta. Samassa hän kysyy, miksi ei Malmbergiä tuomittu

niin ankarasti jo heinäkuun 9 p:nä 1846? [Kysymys tarkoittaa sitä,

että Malmberg Alfred Kihlmanin hääpäivänä oli ollut ilmeisesti

juovuksissa, niin että sulhasen vanhemmat sen vuoksi heti seuraavana

aamuna lähtivät kotiin.] Ja vastaus on: "Väärä rakkaus esti, ja se

estää aina totuuden rakkautta. Uskotaan liiaksi omia ajatuksia ja

kuullaan liian vähän, mitä Jumala sanoo sanassaan." --

Emme ole voineet olla ottamatta kirjeistä näitä kohtia, joista

näkee, miten historialliseksi tullut Malmbergin lankeemus vaikutti

Kihlmaniin, ja miten hän sitä arvosteli. Kaikesta päättäen oli

Ingmanin ja muitten ystävien käsitys asiasta sama, vaikka tiettävästi

ei kukaan heistä ollut elänyt yhtä lähellä Malmbergiä, kuin Kihlman

sinä aikana, jolloin hän oleskeli Lapualla. Valaisevinta itse

Malmbergiin nähden lienee se, mitä Kihlman kirjoittaa Ingmanille,

nimittäin että hän (Malmberg) noudatti Paavo-ukon järjestelmää.

Hänen luonteenlaatuansa taasen valaisee eräs vielä mainitsematon

kohta aivan kirjeen lopussa. Kihlman sanoo jossakin lukeneensa

ihmisistä, joilla on jonkunlainen daimoninen voima vetää toisia

ihmisiä luokseen sekä hallita heitä. "Jos kellään on semmoinen voima,

on se Malmbergilla." Sitten hän kertoo kaksi kohtausta, joissa

hän oli sen erittäin tuntenut. "Minä muistan kerran Keuruulla:

tahdoin suurimmassa nöyryydessä varoittaa Malmbergiä juomisesta.

Mutta hullusti kävi. Hän alkoi sanoa minua omaksitunnokseen. Ja

vaikka olin sisimmässäni vakuutettu, etten ollut mitään väärää

tehnyt, en kyennyt kestämään hänen katsettaan, niin, minä vapisin

vasten tahtoani ja minun täytyi mennä huoneesta." -- "Toinen kerta:

vaimoni hautauspäivän aamuna, kun hän jatkoi [Lauri] St[enbäck]in

yltiöpäistä tuomitsemista, muistutin minä, 'ettei kuitenkaan

pitäisi niin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti hyökätä häntä

vastaan; jos hän ajettaisiin siten maailmaan, niin hänestä voisi

tulla sangen vaarallinen vihollinen'. Nyt Malmberg katsoi minuun

ja lausui: 'Jos sinä ja Essen ja Ingman ja Stenbäck kyninenne

käännytte Jumalan valtakuntaa vastaan, niin minä -- -- -- [Liian

törkeä sana painettavaksi.] (mielisana) teidän kaikkien päälle:

Jumalan valtakunta menee kyllä sittenkin eteenpäin'. -- Jälleen

jouduin kovaan vapistukseen, jota en voi muuten selittää kuin että

se johtui siitä daimonisesta voimasta, jolla hän oli varustettu."

[Tässä vielä yksi Malmbergin luonteenlaatua kuvaava lause Lina

Ingmanin kirjeestä sisarelleen, Hilda Bergrothille, joulukuulta 1845.

Kysyttyään aikoivatko sukulaiset Keuruulta lähteä Niilo Berghin

hautajaisiin 9/1 1846 ja mainittuaan, että Malmberg tuumi lähteä

sinne, mutta että Ingman oli estetty, kirjoittaja lisää: "En uskalla

ajatellakaan matkustaa Malmbergin kanssa, joka lupaa ajaa _niinkuin

hullu yötä päivää_ (som en galning genom natt och dag)." Alleviivaus

on kirjeentekijän.] Nämä tapaukset yhdistettyinä moneen muuhun

Malmbergista kerrottuun seikkaan osoittavat, että hän luonteeltaan

ja suhteessaan muihin ihmisiin oli mitä saksalaiset tarkoittavat

sanalla "Gewaltmensch". "Semmoisena hän häikäilemättömästi esiintyen

aina asetti itsensä ensi sijalle", niinkuin Ebba Stenbäck sanoi,

taikka "seisoi kaikkia muita ylempänä", niinkuin Alfred Kihlman

kirjoitti. -- Luonteenlaadultaan Malmberg ja Kihlman olivat

kerrassaan erilaisia. Toinen ulospäin kääntynyt toimi-ihminen, toinen

sisäänpäin kääntynyt mietiskelijä, kriitillinen totuudenetsijä.

Kihlman pyrki Malmbergin läheiseen tuttavuuteen toivoen tapaavansa

hänessä oppaan ja opettajan. Kumminkin hän pian huomasi erehtyneensä

ja vaistomaisesti hän sulki häneltä sydämensä. Malmberg oli

varsinkin kuuluisa saarnaaja, ja tietysti oletti Kihlman aluksi,

että hän saarnasi täysin itsenäisesti. Vähitellen hän sentään pääsi

selville siitä, että Malmbergin ansio saarnamiehenä pääasiassa oli

loistavassa ja mahtipontisessa esitystavassa. Ulkomailta hän näet

kirjoittaa ystävilleen, että hän ei antanut suurta arvoa Malmbergille

saarnaajana, sillä hänen saarnansa olivat enimmäkseen lainattuja

("plagierade"). Yksistään tämmöinen huomio oli omansa saamaan

Kihlmanin vetäytymään Malmbergista. Kun lisäksi tuli kaikki ylempänä

mainittu, on luonnollista, että Kihlman, sitten kun varoitukset

olivat osoittautuneet tehottomiksi, oli ensimäisiä, jollei

ensimäinen, joka katsoi eron entisestä ystävästä välttämättömäksi.

* * * * *

Toinenkin asia vaivasi Kihlmania täällä kaukana, nimittäin

pitkällinen eripuraisuus hänen ja hänen vanhempiensa välillä, jonka

hänen liittymisensä heränneisiin oli aiheuttanut. Joulukuun kirjeessä

hän koskettelee sitäkin. "Ruotsissa ja täällä Saksassakin olen

tullut nähneeksi monta kristillistä perhettä, joiden yksimielisyyttä

uskossa ja rakkaudessa olen kadehtinut. Se on minussa herättänyt

ajatuksen, miksi ei voisi niin olla meidänkin perheessä? Eihän ole

välttämätöntä, että vieras suhde keskenämme jatkuu. Oi, jo liian

kauan olemme antaneet sen katkeroittaa elämäämme!" Hän on rukoillut,

että Jumala taivuttaisi heidän sydämensä puoleensa, että Hänessä

ja Hänen kauttansa, joka on korkein yhteys, kaikki epätasaisuudet

tasaantuisivat, kaikki soraäänet sulaisivat sopusointuun. "Onnellinen

päivä, jolloin me yksimielisyydessä syleilemme toisiamme! Toivon sen

tulevan. Ainakin olen minä tekevä kaikkeni sitä varten!"

Pari kuukautta myöhemmin (9/2 1852) Kihlman merkitsi päiväkirjaansa:

"Kirje Isältä. Hyvä ukko ei ole harmistunut totuudesta. Se on jo

askel eteenpäin! Ei ole odottaminen äkkinäisiä muutoksia mieheltä,

jossa ymmärrys on niin voitolla. Vähitellen täytyy parannuksen

tapahtua. Eikö totta, Jumalani? Sinä olet ottava pois verhon, joka

peittää hänen silmänsä!" Ja sitten (11/2): "Vastaten Isäni kirjeeseen

kirjoitin, että tahdon yhteyttä ei mielipiteissä, vaan totuudessa,

sekä että minä sentähden olen antautuva yksistään totuuden

hallittavaksi. Se on tarkoitukseni, mutta älkää uskoko sanoihini,

vaan tekoihini." -- Isä oli viitannut siihen, että heränneitten

yksipuolisuus (puvussa y.m.) oli syynä heidän erimielisyyteensä, ja

sen johdosta Alfred esittää muuttuneen kantansa. Hän myöntää olleen

onnetonta, että Suomessa vaatteuksen muuttaminen alkoi käydä käsi

kädessä herätyksen kanssa, että ihmissana sai liiaksi valtaa Jumalan

sanan rinnalla, ja jatkaa sitte: "kun minä luon katseen taapäin

lyhyelle tielleni, täytyy minun katkerasti valittaa; oi, että olisin

1840 noudattanut Isän kehotusta: 'Te olette kalliisti lunastetut,

älkää ruvetko ihmisorjiksi'. En olisi silloin tarvinnut tuntea niitä

tuskia, joita nyt kärsin. Mutta minä luulin, ettei Isä sitä oikein

tarkottanut, luulin sitä vain keinoksi houkutella minut ystävieni

luota takaisin maailmaan." Tällä Alfred ei suinkaan tarkoittanut,

että hän katui silloista kääntymystään, vaan ainoastaan että hän ei

ollut osannut pitää Jumalan sanaa ainoana johtonaan. -- Kirjeenvaihto

katkesi ennenkuin täyden ymmärtämyksen sanat oli toiselta samoin kuin

toiselta puolen julkilausuttu, mutta kumminkin Alfredilla oli syytä

olla tyytyväinen, että hän näin nöyrästi ja avonaisesti oli ottanut

asian puheeksi.

* * * * *

Joulu lähestyi, ensimäinen, jonka Kihlman sai viettää kotinsa

häviön jälkeen. Saksassa ovat suuren juhlan vietto ja sen

valmistukset laajemmat ja touhuisammat kuin meillä, ja kaikki

muistutti voimakkaasti yksinäistä ulkomaalaista siitä, mitä hän oli

menettänyt. Kokonaisen viikon kestivät joulumarkkinat: kaikkialla,

toreilla ja kaduilla nähtiin leluja, leivoksia, hedelmiä, joulupuita

y.m. Kuitenkaan ei Kihlman jäänyt juhlaksi Stuttgartiin, vaan

lähti aattopäivän aamulla Möttlingeniin, lähellä Badenin rajaa,

kirkkoherra Johann Christoph Blumhardtin luokse. "Suurimman osan

päivää olin minä, mies parka, maantiellä", hän kirjoittaa (4/1

1852) vanhemmilleen, "eikä se ollut hauskaa. K:lo 6 illalla tulin

perille, Blumhardtin pappilaan, missä ilo oli ylimmillään. Jokainen

oli saanut joulupuunsa riippuvine kynttilöineen, namusineen, ja sitä

paitsi paljon muutakin. Kutsumattomana minä tulin jouluvieraaksi.

Ystävällisesti minut vastaanotettiin ja mieluista oli katsella

kuinka tätä iltaa Saksassa vietettiin. Mutta -- mutta, vieras on

vieras, enkä voinut olla vertaamatta nykyistä asemaani menneeseen

vuoteen, jolloin vielä onnellisena istuin oman rakkaan perheeni

keskellä. Toivon, että Teillä oli iloisempi joulu kuin minulla!

Minun on kuitenkin kokonaan syyttäminen itseäni, sillä isäntäväkeeni

nähden olin kerrassaan tyytyväinen. Varsinkin minua ilahdutti,

että riemu pyhitettiin Jumalan sanalla, jota ahkerasti viljeltiin.

Kaikki viittasi Vapahtajaan: kaikessa näkyi, että hän oli pääasiana.

-- Möttlingenissä viivyin 4:nnen päivän iltaan; täällä vietetään

3:maskin päivä juhlana." --

Blumhardt (s. 1805, k. 1880) oli merkillinen mies, josta Kihlman

oli jo Suomessa lukenut. Hän oli tullut mainioksi ihmeparannustensa

kautta, ja avunpyytäjiä tuli hänen luokseen niin paljon, että

hän 1852 luopui virastaan ja osti Bollin rikkikylpylän lähellä

Göppingeniä, toimiakseen siellä kuolemaansa saakka sielunhoitajana

ja ihmelääkärinä. -- "Tapasin m.m. erään ylioppilaan", Kihlman

kertoo, "jolla oli ollut kaihi silmissä ja joka toisena päivänä, sen

jälkeen kun oli Möttlingeniin tullut, oli saanut näkönsä, ja oli

hän parannettu -- rukouksella. Monta synkkämielistä, mielipuolta ja

riivaamaa on täällä autettu. En tahdo enkä uskalla mitään tuomita,

en myötä enkä vastaan -- vielä; mutta minä pelkään suuresti kaikkea

tavatonta."

* * * * *

Stuttgartissa Kihlman vastaanotti uuden vuoden 1852. Päiväkirjassaan

hän luo katsauksen menneeseen vuoteen, joka oli hänelle ollut

rangaistuksen ja herätyksen vuosi, ja matkansa tähänastisiin

tuloksiin. Ruotsissa hän oli oppinut, että saattaa olla kristitty

olematta valettu suomalaiseen muotoon, Saksassa hän oli saanut

vahvistusta siihen sekä myöskin huomannut, että voi olla kristitty

kuulumatta mihinkään puolueeseen. Sen ohella oli epämieluisa

paljastus Suomessa äänekkäästi varoittanut: älä luota ihmisiin, älä

usko, että paras sisältyy separatismiin. -- Vuosi 1851 oli mennyt,

mutta jäljellä olivat sen tuottamat surut ja myöskin seuraukset

siitä, mitä se toi mukanaan; hän rukoili, että Jumala antaisi

herätyksestä hedelmän kypsyä ja soisi hänelle ja hänen omaisilleen,

hänen kansalleen ja isänmaalleen armonsa, johtaen kaikki vilpittömään

totuuteen. Samoja ajatuksia Kihlman lausuu uudenvuodenpäivänä

kirjoittamassaan kirjeessä kälylleen, Hilda Bergrothille, joka

antamalla nimen Angelika vastasyntyneelle tyttärelleen oli saattanut

hänet syvästi liikutetuksi. Niinkuin hän vuotta ennen oli aavistanut,

että 1851 olisi oleva surun vuosi, ennustaa hän nyt, että 1852 on

oleva onnellinen armon vuosi hänelle itselleen ja monelle muulle.

Kirjeen lopulla hän ensi kerran sanoo lähtevänsä Tübingeniin, josta

kuitenkin taas palaisi Stuttgartiin. Hän kertoo (stuttgartilaiseen

tapaan) ystäviensä onneksi avanneensa raamatun ja mainitsee, mikä

lause oli kullekin sattunut. Eräs saksalainen ystävä oli Kihlmanille

itselle saanut lauseen, joka tuotti hänelle mitä suurinta iloa: _Minä

neuvon sinua, ja osoitan sinulle tien, jotas vaellat: minä johdatan

sinua minun silmilläni_. Ps. 32:8. -- Ohimennen mainittakoon, että

Kihlman luonnollisesti ei myöskään unohtanut lähettää sydämellistä

kirjettä "rakkaalle pikku Hannalleen", joka lapsen tavalla oli

täysin kotiutunut lempeän tätinsä perheessä. Kihlman jatkoi yhä

hiljaista, yksinäistä elämäänsä. "Kirjat ovat parhaat, luotettavimmat

ystäväni", hän kirjoittaa (4/1) vanhemmilleen; "niiden kanssa

työskentelen, niiden kanssa puhelen, niiden kanssa väittelen, niiden

kanssa naurankin, ja kun olen niiden kanssa väsynyt, tuottavat ne

minulle virkistystä." Hän myöntää kyllä, että alituinen lukeminen

ja yksinäisyys oli moitittavaa, "mutta -- minulla on yksi vika,

en tiedä onko se synnynnäinen vai itsehankkima; en voi oikein

käyttäytyä ihmisten ja varsinkin vieraitten kesken, olen sanaton ja

ajatukseton ja senvuoksi hyvin vähän mielenkiintoinen. Minä liikun

enemmän aatteiden maailmassa, enkä sentähden voi oikein sydämestäni

ottaa osaa kaikenlaisiin maailman pikkuseikkoihin, enkä miellyttää

seurustelussa. Ei voi aina väitellä ja keskustella, ja vielä vähemmin

kykenen huvittamaan vilkkailla kuvauksilla, sattuvilla jutuilla,

sukkelilla päähänpistoilla y.m. Tunnen itseni senvuoksi usein

enemmin tai vähemmin sidotuksi seurassa, tunnen, etten ole kotona.

Toista on kun istun rakkaitten kirjojeni parissa, silloin tunnen,

että minun on hyvä olla. Kuitenkaan en ole semmoinen kirjatoukka,

että _aina_ tyytyisin kuolleisiin kirjoihin; se olisi luonnotonta,

jopa tarttuu minuun joskus 'böhmiläinen tautikin' (böhmische

Krankheit), joksi täällä laiskuutta sanotaan. Silloin olisin valmis

viattomaan huvitukseen, siivoon leikinlaskuun. Mutta tuttavuuteni

ovat niin uusia ja koettelemattomia: seurustelu ei luonnistu. Siten

tapahtuu, että saan palata yksinäiseen asuntooni alakuloisempana

kuin lähdinkään, enkä voi siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni.

-- Luulen olevani syntynyt en puhumaan, vaan lukemaan, ajattelemaan

ja kenties -- kirjoittamaan. -- Toinen seikka, joka ajaa minut

kirjojen ääreen, on se, että oleskelen keskellä Saksan kirjamerta.

On uskomatonta mitä kaikkea täällä painetaan. Saksalaiset eivät voi

laisinkaan ajatella ilman kynää ja mustetta. Tietysti ilmestyy paljon

kelvotonta, mutta paljon on hyvääkin. Tulen oikein sairaaksi, kun

joskus uskallan pistäytyä kirjakauppaan, niin runsaasti siellä tapaa

houkuttelevaa ja niin pelottava on paljous." -- --

Essenillekin Kihlman kirjoittaa (23/1) siitä, että hänen oli

vaikea päästä läheiseen tuttavuuteen ihmisten kanssa, mutta lisää

samalla, että se kuitenkin kävisi päinsä, jos häntä kohdeltaisiin

sydämellisesti. Mutta juuri sydämellisyyttä hän kaipasi

schwabilaisissa. He tarkoittivat kyllä hyvää, mutta eivät tulleet

sitä osoittaneeksi toiminnassa. Ainoastaan 4-5 kertaa häntä oli

kutsuttu kotoisille illallisille. "Sekä Ranskassa että Englannissa

sanotaan kristittyjen olevan vieraanvaraisempia." Hän siis ei

ollut oikein tyytyväinen stuttgartilaisiin. "He ovat niinkuin

kaupunkilaisten on tapana olla." Poikkeuksia oli sentään olemassa:

"Professori Kurr, lääkärini, on kerta kaikkiaan lausunut minut

tervetulleeksi iltahetkinä. Itse hän on 'gläubiger' (uskovainen),

eikä minulla ole syytä epäillä hänen kristinuskonsa todenperäisyyttä.

Hänen rouvansa on oikein sydämestä kristitty, ja hän on minulle

erittäin rakas, syystä että hän vilpittömällä osanotolla on kysynyt

minulta tietoja vaimovainajastani ja pikku Hannasta. Hän vuodatti

kyyneleitä, kun kerroin Angelikan kuolemasta. Semmoiset ihmiset,

jotka mielellään tahtovat tietoja maastani, oloistamme, minusta

itsestäni ja omaisistani, voittavat pian ystävyyteni. Ajattelen:

heissä on rakkautta, siis on heissä uskoakin. Ne taasen, jotka

välittävät vain itsestään ja omista oloistaan, jäävät minulle

vieraiksi. On niinkuin ei minulla olisi tilaa heidän majatalossaan.

-- Toinen poikkeus on eräs asessori Römer, ehdottomasti kristillinen

mies. Hän on sitä paitsi enemmän luterilainen mieleltään kuin

täällä on tavallista. 'Lutherisch' on nimittäin täällä melkein

lahkolaisnimitys, jolla tarkotetaan jotakin yksipuolista,

itsepäisesti oikeauskoista kiinnipitämistä kirjaimesta; Luteruksen

kirjoja ei paljon lueta. -- Reihlenillä seurustelen myöskin; siellä

on nuorisoa, 2 minunikäistä poikaa ja 2 vähän nuorempaa tytärtä.

Sielläkään en voi oikein kotiutua. Erittäin ukossa, mutta myöskin

pojissa, ilmenee jonkunlainen riippumattomuuden tunto -- he ovat

hyvin rikkaita eikä heidän tarvitse kursailla kenenkään edessä.

Oi, miten vaarallinen onkaan rikkaus! Emännästä pidän enimmin, ja

tyttäret ovat äidin tyttösiä. Mutta en ole täysin sopusoinnussa

heidänkään kanssaan, vaikka en epäile heidän jumalanpelkonsa

suoruutta. He ovat niinkuin perheen muutkin jäsenet Micheliaaneja

[Teosofinen lahkokunta, jonka nimitys on johdettu sen perustajan

Joh. Michael Hahnin (1758-1819) nimestä.] s.o. he uskovat kaikkien

kappaleiden palauttamiseen ('Wiederbringung aller Dinge'): kaikki

ihmiset tulevat autuaiksi, sillä helvetin rangaistukset eivät ole

ijankaikkisia. Tämä vakaumus on ainakin 40,000:llä Württembergin

kristityllä. Niin mielellään kuin sydämeni tahtoisikin uskoa, että

Jumala ei ole luonut miljoonia ihmisiä ikuiseen kadotukseen, en

kuitenkaan uskalla noudattaa tätä taipumusta, niin kauan kun en

Jumalan sanasta ole tullut vakuutetuksi siitä. Ijäinen, selittävät

he, on sama kuin pitkä aika, ja mainitsevat todistukseksi, että

Vanhan Testamentin mukaan Jumala useasta juutalaisesta uhrimenosta

lausui: se on teillä oleva ijäisenä tapana. He puhuvat useammista

ijäisyyksistä: yksi ijäisyys on heidän tietäen 49,000 vuotta. En

tiedä missä se on kirjoitettu. Kun Antikristus tulee, on heidän

tietääkseen pako tapahtuva Venäjälle (syystä että venäläisessä

vaakunassa on kotka) y.m. lapsellisuuksia, mikä todistaa, että he

uskovat yhtä ja toista sen vuoksi, että tahtovat uskoa sitä. Mutta

sillä tiellä voidaan helposti menettää totuus."

Noin viikkoa ennen tätä kirjettä oli Kihlman (15/1) lähettänyt

toisen kirjeen Essenille, joka näyttää kadonneen. Viittauksista sen

sisällykseen näkyy, että hän siinä oli ystävilleen ehdottanut, että

heidän tulisi toimeenpanna pappeinkokouksia. Entiset pappeinkokoukset

latinaisine väittelyineen olivat menettäneet merkityksensä, "mutta

pienet kokoukset kontrahdittain eli läänittäin olisivat, oikein

järjestettyinä, ainakin nykyään sangen tarkoituksenmukaisia. Eihän

niistä saisi liikoja odottaa; hengellistä elämää saadaan ainoastaan

elämän lähteestä. Mutta ne herättäisivät halua opintoihin, mikä

meille suomalaisille olisi kovin tarpeen, syystä että tulemme

papeiksi melkein ilman teologisia tietoja". -- Kihlmanin mielestä oli

pappien sivistys maassamme mitä suurimmassa määrässä laiminlyöty.

Württembergissä luettiin 14:nnesta v:sta neljä vuotta filologiaa,

historiaa y.m., mitä meillä opittiin lukiossa. Nämä neljä vuotta

oleskeltiin luostarissa niitä on uskonpuhdistuksen ajoilta tätä

varten säilytetty. Sitten tultiin yliopistoon, jossa taasen neljä

vuotta luettiin teologiaa. Silloin katsottiin kurssi suoritetuksi,

mutta useat jatkoivat vielä n.s. repetentteinä jonkun vuoden

opintojaan. Tietoihin nähden sikäläinen pappi oli meikäläisen

teologian tohtorin veroinen, siellä käytettiin neljä vuotta siihen,

mihin meillä neljä kuukautta. Arvatenkin oli meillä tarkoitettu, että

papit jälestäpäin jatkaisivat opintojaan, mutta tiettyä oli, että

useimmat heittivät kirjansa "kaivoon" -- ajatellen, että tiesivät

mitä heiltä voitiin vaatia. -- Tietysti olisi pappeinkokouksista

muutakin hyötyä, kun niissä vaihdettaisiin mielipiteitä ja

kokemuksia, ja kaiketikin merkitsisi niiden aikaansaanti askelta

pois erillisyydestä. Tällä Kihlman ei kuitenkaan tarkoittanut

mitään maailmanmukaisuutta. Hän oli ulkomailla tavannut vilpittömiä

kristittyjä, jotka pysyivät erillään kotiseutunsa erikoista

(partikularister), ja semmoisia oli varmaan Suomessakin olemassa.

Jopa saattoi hän mainitakin senlaisia, esim. [kkh. ap. Joh. Ant.]

Nordgrenin Porissa, joka oli ollut kirjeenvaihdossa Ternströmin

kanssa eikä voinut sopia hedbergiläisten kanssa ja [kpl. Gustav]

Polvianderin Janakkalassa, joka ihastuksissaan oli lähettänyt

Ternströmille Ingmanin julkaisun Hedbergin opista. -- --

* * * * *

Kihlmanin aikomus oli ollut viipyä tammi- ja helmikuun Stuttgartissa,

olla maaliskuun Erlangenissa, jossa Franz Delitzsch ja Gottfried

Thomasius edustivat luterilaisuutta ja jostapäin hän myöskin voisi

tutustua Joh. Konr. Wilh. Loheen, Wachereriin y.m., jotka paraikaa

puuhasivat vanhan luterilaisen suunnan perustamista, huhtikuulla

käydä Baselissa ja Sveitsissä sekä toukoja kesäkuulla suunnata

matkansa pohjoiseen Heidelbergin, Hallen, Wittenbergin ja Berlinin

kautta -- niin hän joulukuulla kirjoitti Ingmanille, mainiten myöskin

ehkä keväällä tekevänsä matkan Palestinaan -- mutta tammikuulla hän

muutti suunnitelmansa. Syynä siihen oli toiselta puolen se, että

hän niinkuin tiedämme ei oikein viihtynyt Stuttgartissa, toiselta

puolen, että erään Tübingenin professorin maine houkutteli häntä

sinne. Hän päättää näet kirjeensä Essenille seuraavin sanoin: "Olen

matkapuuhissa; huomenna k:lo 7 lähden Tübingeniin. Tarkoitukseni

on kuunnella professori Beckiä, antipietististä teologia, joka

koettaa kehittää kristillistä dogmatiikkaa ei rationalistiselta eikä

tunnustukselliselta, vaan puhtaasti raamatulliselta kannalta. Hän

kuuluu olevan erinomainen mies. Hän on pietistisen yhdistyselämän

ja hemmottelevan evankelisen kristinuskon vihollinen." Kuka se oli,

joka sai Kihlmanin mielen kiintymään Beckiin, jää sanomatta; se olisi

kuitenkin ollut hauska tietää, sillä Stuttgartissa Beckillä yleensä

ei ollut suosijoita. Ehkä se oli kohta mainittava Lämmert.

Tammikuun 24 p:nä Kihlman siis, pastori Riegerin seurassa, matkusti

Stuttgartista. Lähin määräpaikka ei kuitenkaan ollut Tübingen,

vaan Weilin pappila, minne kirkkoherra Aug. Lämmert tutustuttuaan

Kihlmaniin Stuttgartissa-käynnillä oli kutsunut hänet. Lämmert,

viidettäkymmentä käyvä, mutta näöltään nuorempi mies, muistutti

monessa kohden Blumhardtia. Hänkin oli hyvä saarnaaja ja myöskin

ruumiillisten tautien parantaja, vaikkei sentään Blumhardtin

jäljittelijä eikä edes oppilas. "Ei voi näitä miehiä arvostella",

Kihlman kirjoittaa Essenille, "muutamien päivien seurustelun nojalla;

sanon vain, miten he ovat minuun vaikuttaneet. Blumhardtista en

oikein pitänyt. Kenties olin vähän peloissani sen johdosta, että

toht. De Valenti oli, puhuessaan siitä, miten Blumhardt karkotti

pahoja henkiä, sanonut tämän langenneen saatanan paulaan niinkuin

lintu pyydystäjän ansaan. En kuitenkaan antanut näille sanoille

suurta arvoa, koska usealta taholta kuulin, että De Valenti kauan

oli tahtonut mestaroida kaikkia ja vihdoin ylpeydestä tullut

mielipuoleksi. Mutta Blumhardt on suuren herätyksen jälkeen

saanut hyvin runsaasti kuulijoita ja sairaita luokseen, ja hänen

maineensa on levinnyt kauas ulkomaillekin. Semmoinen menestys on

vaarallinen heikolle ihmiselle, ja minusta hän olikin jo vähän

pilalla. Hän nauroi niille, jotka luulivat hänen tulevan ylpeäksi.

Olin sentähden niin vapaa, että sanoin, ettei se ehkä kuitenkaan

ollut niin mahdotonta. En myöskään oikein pitänyt hänen saarnata

vastaan. Hän oli niin mahdikas tekstiin nähden, niinkuin ei sillä

olisi ollut mitään sanottavaa hänelle. Minä pidän siitä syvästä

kunnioituksesta Jumalan sanaa kohtaan, joka saa saarnaajankin

asettumaan opetuslapseksi. -- Lämmert sitä vastoin oli minusta

nöyryyden perikuva. Koko hänen olennostaan loisti jotain, joka

muistutti Jumalaa. Hänen hiljainen, suruissa puhdistettu, uskossa

luottavainen henkensä levitti hänen avonaisille, kalpeille

kasvoilleen rauhallisen tyyneyden. Kuolema oli häneltä vienyt kaksi

rakasta uhria: hänen morsiamensa ja hänen puolisonsa. Mahdollista on,

että tämä viimeinen seikka puolestaan teki, että tunsin myötätuntoa

häntä kohtaan, vaikkei se häikäise minua. Samoin kuin Blumhardt on

Lämmertkin parantanut monta. Kuitenkaan hän ei halveksi luonnollisia

keinoja: yrttejä, joita hän usein itse kokoilee." (Jäljestä päin hän

kirjeessä Tübingeniin neuvoi Kihlmania ottamaan kaksi kertaa päivässä

veitsenkärjellisen hunajaan sekotettua, hienoksi jauhennettua

norsunluuta.)

Koska käynti Lämmertillä näyttää jättäneen Kihlmaniin tavallista

syvemmän vaikutuksen, annamme tässä tilan hänen kertomuksensa

jatkolle: "Päivällisiksi tuli edelleen eräs naapuripappi sekä kaksi

repetenttiä (jotain sentapaista kuin meidän dosentit), Ege ja

Klett, Tübingenistä. Ege on minun ikäiseni, ehkä vähän vanhempi.

Hän on suuriarvoinen mies: vakavuus, yksinkertaisuus, arvokkaisuus,

miehekäs kypsyys tekevät hänet esimiesten, toverien ja ylioppilasten

kunnioituksen esineeksi. Klettillä ei ole Egen vakavuutta eikä

ylemmyyttä, mutta hän on kuitenkin sydämellinen, suoramielinen ja

nöyrä nuorukainen. Nämä olivat kokoontuneet viettämään yhdessä

iloista iltapäivää. Haluat kenties tietää mitä silloin tehtiin? Kun

oli syöty ja kahvia juotu, asetuimme pöydän ympäri keskustelemaan

aineesta, joka oli määrätty kokouksesta sopiessa, nimittäin 'uhrin

merkityksestä'. Ensin veisasimme muutamia värsyjä, jonka jälkeen

Lämmert piti lyhyen rukouksen. Sitte käsiteltiin kysymystä:

koetettiin aluksi päästä selville uhreista ennen Moosesta (Abelin,

Noakin, Abrahamin), sen jälkeen Mooseksen ja viimein Kristuksen

aikuisista. Kaikki tapahtui ilman muodollisuuksia, tupakoitiin, ja

kukin lausui vapaasti mitä ajatteli. Keskustelun jälkeen juteltiin

erinäisistä aineista. Illemmalla yhdyttiin jälleen yhteiseen

(polvi)rukoukseen. Sitten veisasimme useita virsiä, pakinoimme,

nautimme olutta, viiniä, hedelmiä. K:lo 10:een asti oltiin

yhdessä. Silloin repetentit palasivat Tübingeniin, mutta Rieger ja

minä jäimme yöksi. -- Päivä oli ihana, ja minusta on esikuvaksi

otettavaa, että veljellisessä yhdessäolossa erityinen aine tehdään

keskustelun pohjaksi." -- Tästä johtuu Kihlman vielä kerran siihen,

mitä hän ennen oli kirjoittanut pappeinkokouksista. Silloin hän oli

pitänyt esikuvanaan Stuttgartissa näkemiään pappien konferensseja.

Nyt hänestä ne ja niitten mukaan ehdottamansa kokoukset olivat

liian juhlallisia, ja katsoi hän Lämmertin luona käytettyä tapaa

paremmaksi. Jos niin Suomessakin meneteltäisiin, ei pappien yhdessä

ollen päivä kuluisi turhaan jutteluun, vaan jäisi siitä jokin muisto,

joku parannuksen siemen sydämeen. Eikä mikään estäisi aikaa myöten

kehittämästä ja laajentamasta kokousten ohjelmaa.

Seuraavana päivänä Lämmert saarnasi "raamatullisesti,

yksinkertaisesti ja vaatimattomasti". I.p:llä Rieger matkusti kotia,

mutta Kihlman jäi vielä Lämmertille. Tämä oli kutsuttu sairaan tytön

luokse, joka oli "kääntynyt olematta sentään herännyt". "Hän [tyttö]

ei tiennyt mitään synneistä, ja jos häntä voitiinkin vakuuttaa

niistä, niin ei hän voinut suuresti tuskaantua niiden johdosta. Niin

pian kun hän oli rukoillut Jumalalta anteeksi, oli hän iloinen ja

tyytyväinen. Hän oli siis aivan kuin lapsi, vaikka oli jo 16-vuotias.

Lämmert tunsi hänet ennestään ja oli tutkinut häntä, jonka tähden

minä voin olla mukana. Hän seurasi kokonaan heidän käsikirjaansa ja

antoi sairaalle synninpäästön ja Herran ehtoollisen. Sen jälkeen

hän piti lyhyen kehotuspuheen sukulaisille vallan kristillisessä

hengessä. Koko sairaanluonakäynti oli niin yksinkertainen,

sydämellinen ja liikuttava, että luottamukseni Lämmertiin yhä

vahvistui. -- Istuimme sitten yhdessä. Lämmert kertoi asemastaan

seurakunnan opettajana. Siellä oli kaikenlaisia puolueita, mutta

kun hän ei kuulunut yhteenkään, ei mikään puolue häntä hyväksynyt.

Jokainen toivoi, että hän liittyisi heidän riveihinsä, silloin olisi

ollut hyvin. Mutta kun hän ei voinut niin tehdä, pitivät he itseänsä

ymmärtäväisempinä. Kirkossa käytiin, mutta ei oppiakseen jotain,

vaan järjestyksen vuoksi. Jos hän saarnasi parannusta, ajattelivat

micheliaanit, että hän oli oleva heidän miehensä; jos hän saarnasi

uskoa, toivoivat pregitseriaanit hänen saaneen valon. Mutta kun hän

ei heittäytynyt kenenkään syliin, sanoen: Te olette oikeassa, te

olette oikeita kristityitä, niin arveltiin hänen jääneen puolitiehen

eikä häneen luotettu. Hän ei siis voinut vaikuttaa puolueisiin

ja tuskin muihinkaan. Ainakaan ei näkynyt paljon hedelmiä. Hänen

ecclesiolansa muodosti 4 kisälliä, jotka olivat lähemmin liittyneet

häneen. Ja kuitenkin hän oli kärsivällinen. Totta kyllä hän ei voinut

riemuiten julistaa sanaa, mutta hän tiesi, ettei se sittenkään

ollut turhaa, vaikka ihmisistä siltä näytti. Hän oli tyytyväinen ja

alistuvainen ja erosi siinä kohden Blumhardtista, joka aikoi erota

virastaan perustaakseen sielunsairaita varten laitoksen, missä voisi

vaikuttaa suurisuuntaisesti." Kihlman ajatteli kotoisia oloja ja

arveli, että "mekin, jos vaellamme totuudessa, saamme kokea samaa,

jos esim. Lapualle tulisi rehellinen ja tunnollinen mies, niin

pelkään, että hänellä 'isissä' olisi pahimmat vastustajansa, jos

hän ei alistuisi heidän allensa." -- Sen jälkeen kun Kihlman oli

Tranåsista lähtenyt, hän ei ollut voinut kenenkään kanssa puhua niin

luottavaisesti. "Älä sen vuoksi ihmettele, että käytin tilaisuutta

keventääkseni raskautettua sydäntäni!" -- "K:lo 9 illalla tulivat

hänen kisällinsä hänen luokseen saadakseen opetusta Uuden Testamentin

johdannossa, jota myöskin annettiin sangen sopivalla tavalla. --

Minulla oli siis jälleen ollut siunauksellinen päivä." --