Lähtövalmistukset; Ruotsissa.
Paitsi pitkissä kirjeissä ystävilleen, vanhemmilleen y.m. läheisille
on Kihlman päiväkirjassakin kertonut ulkomaanmatkansa vaiheista
ja vaikutelmista. Päiväkirja alkaa johdannolla, jossa hän luoden
valoa sisälliseen elämäänsä on kuvannut, miten matka-ajatus hänessä
kehittyi. Siihen y.m. valmistuksiin seuraa tässä katsaus.
Jo poikana Kihlman oli toivonut pääsevänsä ulkomaille -- enemmän, hän
tunnustaa, uteliaisuudesta ja saavuttaakseen matkustaneen maineen
kuin hyödyn vuoksi; mutta heräys tuli väliin, ja pelosta, että
matkustamisessa piili sielunvaara, hän jätti tuuman sikseen. Sitten
avio ja virka estivät häntä ajattelemasta matkaa, mutta kun hän
aikaa myöten jälleen tuli vapaammaksi ja palasi kirjoihinsa, silloin
uudestaan virkistynyt tiedonhalu herätti myös halun tavata oppineita,
jumalaapelkääviä miehiä, joiden seurasta saattaisi hyötyä. Se sekä
ylempänä mainittu lääkärin kehotus matkustaa ulkomaille parantuakseen
alkavasta keuhkotaudista sai matka-aikeet uudestaan vireille. "Minä
puhuin siitä Gelalleni [syksyllä 1850]. Mutta hän vastusti asiaa. Hän
oli hyvä haltiani, jonka neuvot nyt jälestäpäin olen huomannut mitä
parhaimmiksi. Hän oli Jumalan enkeli rinnallani, joka aina varoittaen
hillitsi minua, kun tahdoin lentää liian kauas. Hänen neuvonsa
perustuivat aina puhtaimpaan intoon edistää todellista parastani,
ja mahdollista on, että niissä piili jumalallinen viittaus, että
minun tuli luopua matkasta vaarallisena ja vahingollisena uutuutena.
Matkan tulos on osoittava, oliko niin, selvittävä mitä vielä on
hämärää." -- -- Mutta kenties oli Gelalla omakin syynsä vastustaa
matkaa. "Hän ymmärsi, ettei hän voinut seurata minua jättämättä
lapsiaan. Hänen oli erottava joko minusta taikka lapsista. Hellästä
äidistä ja rakastavasta puolisosta oli toinen vaihtopuoli yhtä
vaikea kuin toinen, ja luonnollisesti hän asettui sille kannalle,
joka salli hänen pitää kaikki omaisensa luonaan." -- Kysymys jäi
siis lepäämään, se oli riippuva Kihlmanin terveydentilasta. Julius
syntyi. "Kaikki meni onnellisesti: elämäni taivas oli jälleen kirkas,
menestyksenpäivän valo täytti rauhallisen Majataloni. Olin niin
tottunut siihen, etten tiennyt peljätä vastoinkäymistä. En tiennyt
kiittää Jumalaa, en antaa lahjan johtaa itseäni antajan luo. Olin
kyllä huolissani rakkaudenpuutteesta Vapahtajaa kohtaan, mutta en
niin, että se olisi saanut minua muuttamaan mieltäni. Rangaistusta
ansaitseva välinpitämättömyyteni näyttäytyi varsinkin siinä, etten
minä Jumalan sanasta enkä puhdasoppisista kirjoista koettanut etsiä
selvää tietoa siitä, minkälainen se parannus on, jonka Kristus
antaa ja joka ei hävitä hengen köyhyyttä. Jokaisen kristityn ja
etenkin jokaisen opettajan tulisi kumminkin muistaa Jumalan varotus:
ymmärryksessä olkaa täydellisiä. -- -- Jos minä jään vaille Jumalan
lahjaa, niin on minun siitä syyttäminen omaa laiminlyöntiäni.
Ehkä olisin menestyksen jatkuessa jäänyt tähän syntiin ja siten
hidastuttanut Jumalan armotarkoitusta minua kohtaan. Mutta Jumala
ajatteli minua isänrakkaudella ja tahtoi kurittamalla johtaa minut
luoksensa. Kun minä vähimmin aavistin, meni taivas äkkiä pilveen,
aurinko lakkasi paistamasta ja muutamassa silmänräpäyksessä puhkesi
mitä kauhein rajuilma pääni ylitse. Ennenkuin tiesinkään oli ilon
ja rauhan maja muuttunut surun ja tuskan asunnoksi. Kaikkiviisas
vei minulta epäjumalani, jota kyllä en rakastanut liiaksi, mutta
sentään enemmän kuin Jumalaa. Minä pidin häntä kovin rakkaana: hän
oli huvini ja mielihyväni. Ei se ollut väärin, mutta kun en oikein
rakastanut Kristusta, saattoi Jumala ainoastaan ottamalla minulta
rakkaimpani parantaa minut. Maallisesta tappiosta en ainoastaan
oppinut syvemmin tuntemaan maallista mieltäni, vaan tulin myöskin,
kun minulla ei enään ollut katoovaista mielihyvää, ajetuksi Jumalan
sanan ja sen kautta Jumalan tykö. Kun Gelani oli poissa, täytyi
minun ruveta keskustelemaan Jumalan kanssa; nyt huomasin, miten
vastenmielisesti ja vain ohimennen tahdoin seurustella Jumalan kanssa
ja miten siis olin peräti kääntynyt hänestä ja että Jumalan kuva,
joka uudestasyntymisessä luodaan ihmiseen, ei vielä ollut minussa
olemassa. Mutta yksinäisyydessäni, vastaanottaessani vaikutelmia
elämän katoovaisuudesta, sain myöskin rikkaan korvauksen siinä
rauhassa, joka tuli osakseni, kun turvasin Jumalaan ja pysyin
erilläni huvituksista. Rikas valon ja lohdutuksen lähde pulppusi
heprealaiskirjeestä; tuskin uskalsin maistaa tätä suloista vettä.
Maistoin kuitenkin, ja minä maistoin kuinka hyvä ja suloinen
Herra on; mutta vesi oli terveellistä eikä vain hyvänmakuista:
se ei äitelyttänyt, sillä siinä oli suolaakin. Semmoiset lauseet
tulivat minulle tärkeiksi, jotka ennen olin sivuuttanut itseäni
koskemattomina, syystä että ne vaativat pyhitystä, jota pidin osaksi
ei _vielä_ niin välttämättömänä, osaksi tosin välttämättömänä,
mutta itsestään ilmestyvänä hedelmänä, kun vain turvasin
vanhurskauttamiseen. Nyt sanottiin minulle: Katso että sinä tässä
kurjuudessasi vaellat pelvossa. Puhdista itsesi kaikesta lihan ja
hengen saastaisuudesta, täyttäen pyhyyttä Jumalan pelvossa. Minusta
oli kuin olisi pyhitystäkin harrastettava, jopa silloinkin kun
ollaan epätoivossa vanhurskauttamisestaan." -- -- Ulkonaisestikin
oli Kihlman joutunut muuttuneisiin oloihin, jonkunlaiseen
väliaikaistilaan. Ei paljoa puuttunut, ettei hän ollut palautunut
samaan asemaan kuin ennen naimistaan. Ja kun lääkäri nyt vakavasti
kehotti häntä lähtemään ulkomaille, saattoi hän jälleen ottaa
harkintaan "nuoruutensa suunnitelman, joka oli ollut kätkössä kuin
kipinä tuhan alla." Nyt se oli toteutettavissa, ja eikö ollut oikein
käyttää tilaisuutta, joka kenties ei koskaan uudistuisi?
Kumminkin oli Kihlmanin vaikea tehdä ratkaiseva päätös. Hän
kysyi neuvoa sekä Esseniltä että Julius Berghiltä. Edellinen oli
ehdottomasti matkan puolella, jälkimäinen ei kehoittanut siihen,
mutta ei vastustanutkaan. Siitä olivat ystävät yksimielisiä,
että matka oli tehtävä ainoastaan terveyden eikä minkäänlaisten
hengellisten tarkoitusten vuoksi. Mutta tässä kohden oli Kihlman
aivan toista mieltä. Tietenkin tuli hänen pitää silmällä ruumiillista
terveyttään, mutta joskin hän piti näitä ystäviä suuressa arvossa,
ei hän ymmärtänyt miksi hänen ei kävisi yhdistää siihen toistakin
tarkoitusta. Hänessä asui palava into jatkaa opintojaan. "Jos
tarkastan elämääni lapsuudesta saakka, näen itseni aina kirja
kädessä. Minulla ei ole luonnollista taipumusta seurusteluun eikä
mihinkään käytännölliseen taitoon, vaan kirjalliseen harrastukseen
saada ensin itse asiat selville ja sitten antaa tietoa muille. Halu
harjoittaa tutkimuksia on minussa luonnollista, joka aina uudestaan
ilmaantuu ja vaatii tyydyttämistä." Ymmärrettävää on siis, että
Kihlman ei voinut matkasuunnitelmastaan sulkea pois "hengellisiä
tarkoituksia". Ei kunnian- eikä vallanpyynnöstä, vaan ainoastaan
tyydyttääkseen tiedonhaluaan ja voidakseen paremmin kuin ennen toimia
opettajana, hän tahtoi hyväkseen käyttää matkan tarjoamaa tilaisuutta
opintoihin. Mitä taasen opintoalaan tulee, Kihlman mainitsee niitä
kaksi. Toiselta puolen hän ajattelee syventymistä kirkkohistoriaan,
arvellen että siihen perehtynyt voisi "seisten historiallisella
pohjalla, ei ylhäisyydessä vaan kristillisessä nöyryydessä ja
kieltäytymisessä, nousta puolueiden pikkumaisuuksien yläpuolelle ja
kyeten antamaan arvoa hyvälle, missä se esiintyneekään, osaltaan
yhdistää mitä vihollisen toimesta oli hajotettu"; toiselta puolen hän
tahtoi entistä täydellisemmin omakseen tehdä raamatun järjestelmän
s.o. tutkimalla raamattua koettaa yhdistää hajanaiset totuudet
yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirkkohistoriaan nähden hän erittäin
huomauttaa, että sitä voidaan tutkia ei ainoastaan kirjasta vaan
käytännöllisestikin -- "paras tilaisuus semmoiseen käytännölliseen
tutkimukseen avautuisi minulle Ruotsissa, varsinkin, jos saisin aikaa
ja tilaisuutta käydä eri paikkakunnilla. Minusta olisi synti ja häpeä
jättää semmoinen tilaisuus käyttämättä." --
Vasta toukokuun lopulla olivat asiat niin selvillä, että Kihlman
helatorstaina lähti Kokkolaan toimittaakseen virkavapaus- ja
matkalupahakemuksensa postiin. Mutta samana päivänä (30/5) kun
hän lähetti hakemuksen, sai hän kirjeen, että tuomiokapituli
oli määrännyt hänet pitäjänapulaisen sijaiseksi Lestijärvelle.
Odottamaton uutinen hämmästytti Kihlmania, ja hän mietiskeli, mitä
Jumala mahtoi sillä tarkoittaa. Kun hänet Kruununkylästä, jossa
ehkä olisi voinut hyödyttää, lähetettiin Lestijärvelle, missä hän
"inhimillisesti arvostellen ei kyennyt mitään aikaansaamaan, syystä
ettei osannut [suomen]kieltä" -- tahtoi kai Jumala osoittaa, ettei
häntä nykyään Suomessa tarvittu ja vapauttaa hänet omantunnon
vaivoista virkavapauteen nähden(!) Kumminkaan hän ei voinut olla
noudattamatta määräystä, vaan matkusti Lohtajan ja Ylikannuksen
kautta yksinäiseen, jylhään erämaanseurakuntaan. Kuultuaan millä
kannalla Kihlmanin asiat olivat, aikoi hänen lähin esimiehensä,
Lohtajan rovasti (K. G. Elfving), kyllä kohta vapauttaa hänet,
mutta kehotti häntä sitten kuitenkin viipymään Lestissä pari
viikkoa. Niin tapahtuikin. Kaksi kertaa Kihlman Lestijärvellä
saarnasi, mutta muutoin hän yksinäisyydessään luki kreikkaa ja tutki
heprealaisepistolaa, "niin että, jos Jumala tahtoi minut lehtoriksi,
josta myöskin oli syntynyt puhe, olisin siihen kelpaava". Kyseessä
oli teologian lehtorinvirka Vaasan lukiossa. Kruununkylään hän palasi
kesäkuun keskivaiheilla, jolloin odotti vastausta tuomiokapitulista.
Se tulikin, mutta sisälsi vain tiedon, että hänen hakemustaan ei
oltu käsitelty, syystä että joku muotoasia oli laiminlyöty. Hän
korjasi laiminlyönnin ja uudisti hakemuksensa, mutta ei palannut
enää Lestijärvelle, sillä sinne oli toinen sijainen määrätty. Sen
sijaan Kihlman uudella odotusajallaan matkusti meritse Vaasaan
juodakseen terveysvettä [seltterivettä]. Heinäkuun 11 p:nä tuli
vihdoin Turusta myöntävä vastaus s.o. hänelle oli annettu 3 kuukauden
virkavapaus, luettuna heinäkuun 1 p:stä, mutta kun Kihlman kamreeri
Vegeliuksen kautta tilasi matkapassin Helsingistä, ilmoitettiin,
että asia oli lähetettävä keisarin ratkaistavaksi! Passin puutteessa
täytyi hänen siis luopua aikeestaan matkustaa saman kuun 24 p:nä
Berzelius-laivalla Vaasasta Ruotsiin ja sen sijaan, noudattaen
kamreerin neuvoa, lähteä Helsinkiin odottamaan matkalupaa Pietarista.
Näin mutkallista oli 1800-luvun keskivaiheilla päästä Suomesta
ulkomaanmatkalle!
Ennenkuin Kihlman oli saanut tietoa siitä, että hänen oli ties
kuinka kauan odotettava passiakin, oli hän vielä kerran palannut
Kruununkylään hajottaakseen kotinsa. Heinäkuun 14 p:nä hän lähetti
4-vuotiaan Hannan neiti Emma Candelinin turvissa Keuruulle, missä
hänen kälynsä, Hilda Bergroth, oli ottava lapsen äidilliseen
hoitoonsa. Itse hän vielä viipyi viisi päivää, joten hänen
lähtöpäiväkseen tuli heinäkuun 20:s. Siitä alkaa myöskin hänen
matka-päiväkirjansa, vaikka viikkoja vielä kului ennenkuin hän pääsi
kotimaan ulkopuolelle.
* * * * *
Oli sunnuntai iltapäivä kun Alfred Kihlman erosi vanhempiensa kodista
-- omaa hänellä ei enää ollutkaan. Isä saattoi poikaansa Isolle
sillalle. Hyvästijättö oli "surettava" (bedröfvande). Kumpikin lienee
aavistanut, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, mutta sydämet
eivät sentään avautuneet toisilleen. Toinen odotti, että toinen
alkaisi, ja niin jäi vapauttava, kaiken vanhan kaunan hävittävä sana
lausumatta.
Terveyssyistä Kihlman oli valinnut meritien Vaasaan. Neljä tuttua
miestä vei hänet ensin Luodolle (Larsmo), jossa hän oleskeli koko
maanantain 1849 sinne ylimääräisenä pappina muuttaneen ystävänsä Jak.
Simeliuksen luona. Illalla tulivat Kokkolasta veljekset Appelberg,
joista varsinkin Is. Otto oli hänelle läheinen ja jotka olivat
ottaneet saattaakseen hänet purjeveneellä Vaasaan. Lähtö tapahtui
varhain tiistaiaamuna, mutta matka kului hitaasti. Tuuli oli näet
enimmäkseen vastainen, joten usein ainoastaan risteillen päästiin
eteenpäin, puhumatta siitä että se toisinaan niin kiihtyi, että esim.
Pietarsaaren ja Oravaisten kohdalla oli pakko etsiä suojapaikkaa.
Nämä keskeytykset Kihlman käytti alottaakseen päiväkirjansa
kirjoittamalla ylempänä selostellun johdannon. Djupstenillä
Uudenkaarlepyyn saaristossa hän oli toivonut tapaavansa ystävänsä
Ingmanin ja Favorinin, mutta he olivat vähää ennen lähteneet
kaupunkiin. Vasta perjantaina 25 p:nä klo 5 i.p. purjehtijat
onnellisesti saapuivat määräpaikkaansa. Vaarallisempaa seikkailua
päiväkirja ei mainitse kuin että navakka vihuri heitti Kihlmanin
hatun mereen.
Vaasassa Kihlman ensi iltana kauan käveli ja keskusteli ystävänsä
A. A. Levónin kanssa, joka enemmän toisten kuin omasta syystään
oli alkanut joutua erilleen heränneistä tuttavistaan. Hän oli
paljon laajentanut liiketoimiaan ja perustanut suuria laitoksia --
"siinä oli hänellä ansa"; kuitenkaan hän ei vielä ollut luopunut
entisestä hengellisestä kannastaan. Lauantaina Kihlman toimitti
asioitaan, mutta teki myöskin tunnustuksensa (biktade mig) Otto
Appelbergille. Sunnuntaina oli juhlallinen jumalanpalvelus Vaasan
kirkossa, H. Moliis saarnasi; i.p. oli seurat kirjanpainaja P.
Lundbergin luona Ahvensaarella (Abborrön). Appelberg luki päivän
saarnan Björkqvististä, ja toisten kehotuksesta Kihlman puhui
luetun johdosta. Maanantaina 28 p:nä klo 4 i.p., auringon ollessa
pimennyksissä, Kihlman lähti matkalle eteläänpäin tullakseen
illalla F. O. Durchmanille Isoonkyröön. Tiistaina hän saapui Lapuan
Marielundiin. Malmberg lapsineen oli niityllä, missä tehtiin heinää.
Illalla tulivat Essen ja Ilmajoen kirkkoherran apulainen J.W.
Nybergh. "Inter pócula" Malmberg huomautti, että latinan häviäminen
väittelytilaisuuksista ja syrjäyttäminen muiden aineiden hyväksi
oppikouluissa oli huono enne. "Ajanhenki on paha, eikä se voi tuottaa
muuta kuin pahaa." Kihlman puolestaan arveli, että nytkin samoin kuin
ennen voitiin inhimillisissä ja maallisissa asioissa aikaansaada
paljon hyvää. Mutta samassa kun juteltiin milloin mitäkin hän
sydämessään pahoitteli sitä, ettei sanaakaan puhuttu heidän kunkin
sieluntilastaan, vaikka hän niin pitkäksi ajaksi oli heistä eroava.
Keskiviikkona 30 p:nä Kihlman jatkoi matkaa ja tuli seuraavana
päivänä Keuruulle Bergrothin omistamaan luonnonihanaan Lehtiniemeen,
missä pikku Hanna avoimin sylin juoksi isäänsä vastaan. Sinne,
sukulaisiin, Essenkin oli seurannut häntä. Elokuun 1 ja 2 p:vä
"vietettiin ystävyyden, perhe-elämän ja rauhan helmassa. Hannani
liittyi minuun, sukulaiseni olivat ilmeisesti osaaottavaisia;
mutta kaikki tämä, sen sijaan että se olisi parantanut, repi auki
vanhat haavat. Tunsin vain syvemmin mitä olin menettänyt. Milloin
toiset saavat iloita, täytyy minun itkeä. Me viljelimme toisinaan
Jumalan sanaa keskinäiseksi rakennukseksemme, ja se oli elävää ja
voimakasta niinkuin ennen. Varsinkin oli lauantai-ilta, viimeinen,
jona olimme yhdessä, siunattu, sydän tuli palavaksi. -- Essenille
avasin koko sydämeni, kaikki epäilykseni, kaikki mietiskelyni. Olimme
yksimielisiä pääasioissa ('i afs. å riksangelägenheterna'); miten
onnellista onkaan saada kätkeä huolensa veljen uskolliseen huomaan!
miten ilahduttavaa, ettei ole yksin!"
"Pyhäaamuna menimme kirkkoon. Frans [Bergroth] saarnasi. Hänellä
on hyvät lahjat: elävä mielikuvitus, hyvä kieli, selvä, vaikuttava
esitystapa. Jumalanpalveluksen jälkeen ja päivällisen syötyäni menin
rantaan, jossa Kuorevedelle lähtevä kirkkovene odotti minua. Sanoin
kaikille hyvästi, ja vene lähti liikkeelle. -- -- Yleensä oli elämä
Lehtiniemessä hupaisaa; oltiin hyvien, hiljaisten, kristillisten
ihmisten seurassa. Ei eletty lihallisessa kevytmielisyydessä, eikä
myöskään kateus taikka epäluulo saanut sijaa sydämissämme. Me
olimme jotenkin avoimia toisillemme, ja ainakin olin minä vapaa
ja luonteva. Olo siellä jätti hyvän vaikutelman; toivoin saavani
vielä elää semmoisen ajan. Kumminkin huomasin, että olin antanut
sydämeni liiaksi kiintyä näihin hyviin ihmisiin; olin vieraantunut
Jumalasta. Niin voidaan väärinkäyttää parastakin! Olin nyt yksin
Lesti[järvi]-Jumalani kanssa, ja minun täytyi tehdä parannusta.
-- Oli tuskallista ajatella, että kenties en koskaan enää näkisi
omaisiani. Minulla oli niin paljon sanottavaa heille! Niin olisi
yhdessä oltava, kuin oltaisiin sitä viimeisen kerran." --
Illalla klo 11 Kihlman saapui Kuoreveden Maitovalkamaan, johon
hänen kiesinsä oli edeltäkäsin lähetetty, ja klo 4 aamulla hän
lähti eteenpäin. Hän matkusti Kuoreveden, Längelmäen, Kuhmolahden,
Tuuloisten ja Hauhon kautta Hämeenlinnaan. Syystä että yksinäisyys
häntä painoi, hän ei voinut nauttia seutujen luonnonkauneudesta eikä
hänellä Hämeenlinnassa ollut ainoata tuttua sielua. Sentähden hän
elokuun 5 p:nä jälleen oli varhain liikkeellä ja tuli siten hyvissä
ajoissa iltapäivällä Helsinkiin. -- "Kuuden vuoden päästä näen
siis uudestaan tämän kaupungin. Kuinka paljon olikaan sillä ajalla
muuttunut, ja kuinka olin itsekin muuttunut. Iloisena sulhasena
lähdin Helsingistä vuoden 1845 lopulla; palaan murheellisena
leskimiehenä. Terveenä ja reippaana lähdin; palaan terveys
murtuneena. Lähdin heittääkseni -- -- -- syliin, joiden avulla
toivoin saavani rauhan omaantuntooni; palaan eroten (utträdande från)
näistä ihmisistä, jotka eivät voi minua auttaa, siis pettyneenä
toiveissani. Lähdin mieleltäni hedbergiläisyyden vihollisena; palaan
siinä vakaumuksessa, että silläkin puolella saattaa olla rehellisiä
kristittyjä." -- Kihlman asettui asumaan kamreeri Vegeliukselle,
jossa ennen oli ollut kotiopettajana. Tullessaan Kihlman oli luullut
voivansa lähteä elokuun 8 p:nä Storfursten laivalla Tukholmaan,
mutta passi ei ollut vielä saapunut Pietarista. Hänen täytyi
lykätä lähtö 22 p:ään, jolloin laiva taas oli tarjona. Alituiset
lykkäykset painoivat hänen mieltään, ja yhä uudestaan hän kysyi,
piilikö esteiden takana jotain syvempää? Joutilaana ollen hän päätti
seurata kamreeria tämän lähtiessä noutamaan lapsiaan, jotka olivat
oleskelleet Degerbyssä pastori F. J. Wadénin luona. Kun he pyhäaamuna
elokuun 10 p:nä tulivat perille, kerrottiin heille, että Wadén oli
Inkoon emäkirkolla. Silloin hekin ajoivat sinne ja saivat kuulla
professori F. L. Schaumanin (jonka hoidossa pitäjä, yliopiston
prebendana, oli) toimittavan rippilasten konfirmatsionin ja Wadénin
saarnaavan. Kihlman lausuu siitä: Schauman, puhui "puhdasoppisesti,
selvästi, yksinkertaisesti ja rakentavasti, sanalla sanoen hyvin.
Hän kosketteli myöskin asioita, jotka parast'aikaa kiinnittivät
sydäntäni, esim. että kristityn vaellus on hänen uskonsa voimassa --
iloinen, ujostelematon usko (jos se on tosi) antaa rohkeutta käymään
yrityksiin käsiksi, sitä vastoin ahdistus ja epävarmuus tuottaa
ihmiselle siksi paljon puuhaa oman itsensä kanssa, ettei hän kykene
rakkaudella ja osanotolla ajattelemaan muita. Wadén saarnasi vanhaa
oppia vanhalla kielellä. Oli rakentavaa ja terveellistä kuunnella
vakavia sanoja." Schauman kutsui vieraat päivällisille. Seurustelu
oli mielenkiintoista, mutta huoneiden sisustus ja ruokien lukuisuus
eivät Kihlmanin mielestä olleet oikein sopusoinnussa maalaispappilan
kanssa. Illalla palattiin Degerbyhyn Wadénin seurassa, joka herätti
Kihlmanin täyden myötätunnon; "hän on peräti rehellinen mies, Jumalan
hengen koulussa kuritettu". Maanantaina matkustettiin Helsinkiin.
Edelleen Kihlman odottaessaan lähtöpäivää koetti lukemalla Nordisk
Kyrkotidningiä perehtyä uusimpaan Ruotsin kirkkohistoriaan, ja eräänä
iltana, jolloin hän oli yliopiston rehtorin Gabr. Reinin seurassa
-- "nöyrä ja ystävällinen mies" -- hän tiedusteli tältä Suomen
kirkkohistorian lähteitä. Muutamana päivänä hän kävi katsomassa
uutta luterilaista kirkkoa, missä enimmin ihaili Nikolai keisarin
lahjottamaa Neff'in maalaamaa alttaritaulua. "Se on korkeinta mitä
taiteen alalla olen nähnyt. Se esittää Kristuksen hautaanlaskemista.
Kristuksen kuolemankalpeat kasvot ovat erinomaisen hyvin ja
todellisesti kuvatut: rakkaus, vakavuus, korkeus niissä ilmenee,
mutta kaiken peittää kuoleman varjo. Kun näkee sen, täytyy ajatella:
senlainen hän oli näöltään, kun oli täyttänyt kärsimyksensä meidän
edestämme." -- Sunnuntaina 17 p:nä elok. Kihlman kävi [vanhassa]
kirkossa. "Saarna oli laimea, laulu hartautta vailla, seurakunta
prameilevan korea."
Kihlman ajatteli näinä päivinä paljon heränneitä, heidän suhdettaan
hedbergiläisiin y.m. Aihetta siihen antoivat osaksi hänen omat
kokemuksensa, osaksi se mitä hän täällä etäämpänä kuuli heistä
juteltavan: "pietistit pitävät erinäisiä syntejä luvallisina",
"tilaisuuden sattuessa pohjalaiset herännäispapitkin juovat vankasti"
-- eikä hän voinut väittää syytöksiä tyhjäksi panetteluksi. "Voi!
että paholainen on saanut liata Jumalan hyvää teosta", Kihlman
huudahtaa kirjeessä Essenille (15/8). "Miten onkaan Jumalan istutus
niin joutunut häviöön! Siihen on tultu, kun olemme jättäneet Jumalan
sanan kuullaksemme ihmisten sanoja. -- Ei olisi liian varhaista,
jos silmämme nyt aukenisivat. Miten onkaan sisällisesti laita,
_jos_ ulkonaisesti on niin pahoin. Jumala ei varmaankaan sallisi
semmoista tapahtua, jollei hän tahtoisi ilmisaattaa kätkettyä pahaa.
Pyhimysten täytyy kaatua, jotta oppisimme turvaamaan Jumalaan eikä
ihmisiin. Meidän on palattava Sanan ehdottomaan noudattamiseen!"
-- Kolme päivää myöhemmin Wadén tuli Helsinkiin, ja oli hänellä
tärkeitä kerrottavia hedbergiläisistä. Yksityisesti oli kaksi niihin
kuuluvaa pappia tunnustanut hänelle, että oli laiminlyöty saarnata
lakia, ja että siihen nähden parannus oli välttämätön. Sama mielipide
oli myöskin julkisesti esitetty ja saanut kannatusta suuressa
hedbergiläismielisten pappien kokouksessa Tammisaaressa elokuun 11
p:nä. Hedberg itse oli vain kuunnellut, sanaakaan hiiskumatta. Jopa
oli ehdotettu, että rakennettaisiin sovinto herännäisten kanssa ja
että kokous sitä varten pidettäisiin. "Asian nykyisellä kannalla
oli Hedberg valmis sovintoon." -- Inkoon kirkkoherran apulaiselle
Odert Reuterille, joka Wadénille oli kertonut Tammisaaren kokouksen
tapahtumat, oli jälkimäinen sanonut, että hän puolestaan oli
huomannut olevansa täydessä sopusoinnussa Kihlmanin kanssa, ja että
tämä siis oli yhtä maltillinen kuin hän. Siihen oli Reuter vastannut,
että se kyllä oli mahdollista, mutta että hän (Kihlman) ei aina ollut
ollut semmoinen; "kenties ovat ne olot, joihin hän oli joutunut,
johtaneet hänet maltillisuuteen." -- "Ei niinkään väärin arvattu!"
lisää siihen Kihlman seikkaperäisesti kerrottuaan kaikesta A. W.
Ingmanille (20/8). -- Päiväkirjaansa on Kihlman vielä merkinnyt
seuraavat sanat: "Kuinka ihmeellistä! kaukana toisistamme on sama
Jumala samaan aikaan taivuttanut meidät maltillisuuteen. Molemmin
puolin alamme käsittää vikamme; he ovat tehneet väärin saarnaamalla
yksipuolisesti evankeliumia, me yksipuolisesti lakia saarnaamalla.
Miksi piti minun tulla Helsinkiin? Siksikö että saisin tietää tämän?
Miten on tätä tietoa käytettävä? Tulee tutkia itseänsä, rukoilla
itsensä ja heidän edestään, olla heistä puhumatta pahaa ja muutoin
antaa Jumalan johtaa."
* * * * *
Kihlman oli saanut passinsa elokuun 14 p:nä ja 22:na illalla hän,
kokonaisen päivän odotettuaan laivan tuloa Pietarista, vihdoin pääsi
lähtemään Helsingistä. Matkustajain joukossa hän m.m. tapasi erään
Amsterdamin liikemiehen, joka "enemmän kuin kauppiaat yleensä"
harrasti uskontoa ja kertoi luterilaisen kirkon oloista Hollannissa.
Turkuun tultiin 23 p:nä illalla.
Samana iltana Kihlman kävi entisen emäntänsä, mamselli Gustava
Caireniuksen, luona. "Hän on koeteltu nainen", luemme päiväkirjassa,
"jonka vertaisia tunnen harvoja ainakin herrasväessä. Hänellä on
puhdas ja selvä tieto, eikä ainoastaan tietoa vaan kokemustakin,
jopa tuoretta kokemusta. Hänen puheessaan on suolaa, ja se vaikuttaa
terveellisesti. Hän tunsi elävästi arvottomuutensa; hän sanoi
että olisi mitä suurin ihme, jos hän tulisi pelastetuksi, mutta
puhui myöskin kyynelsilmin Jumalan laupeudesta häntä kohtaan.
Missään yhteydessä hedbergiläisten kanssa hän ei ollut; mutta hän
uskoi, että heidänkin joukossaan oli Jumalan valittuja. -- Niin
iloista kuin onkin vaeltajalle aavikolla tavata kosteikko, niin
tuskallista on jälleen lähteä autiolle, hedelmättömälle arolle.
Vaeltajan on kuitenkin riennettävä eteenpäin virvoitettuansa itseään
tien varrella. Minunkin täytyy ulos, ulos maailmaan. Mikä ajaa
minut pois rauhasta? Ja missä löydän satamani? Miksi on minun
käytävä näitä teitä? Onko rangaistus nyt alkava, vai piileekö
tässä armontarkoitus?" -- Seuraavana (sunnuntai)aamuna Kihlman
Maariassa tapasi rovasti H. Heikelin; arkkipiispa Edv. Bergenheim --
Kihlmanin entinen historian opettaja lukion ajalta oli edellisenä
vuonna nimitetty Suomen kirkon päämieheksi -- oli Paraisissa, joten
käynti hänen luonaan ei tullut kysymykseen. Klo 12 p:llä laiva
lähti Turusta. Hitaanlainen kulku tuntui matkustajista ikävältä, ja
muutamat herrat tahtoivat lyödä korttia. Laivalla ei kuitenkaan ollut
kortteja saatavissa, ja se aiheutti monta kirousta. "Samat henkilöt",
kertoo Kihlman, "puhuivat sentään jonkinlaisella kunnioituksella
Kristuksesta ja kristinuskosta. Minä ajattelin ehdottaa, että
pidettäisiin yhteinen hartaushetki, mutta tunsin itseni liian
heikoksi ja maailmanhengen liian voimakkaaksi. Voi, miten kristinusko
onkaan hävinnyt kristityistä! Ei tahdota kuulla Jumalan sanaa,
eikä se, joka sitä tahtoo, uskalla!" -- Yöksi laskettiin ankkuri.
-- Maanantaina kuljettiin Ahvenanmeren yli, ja silloin Kihlman ja
useat muutkin matkustajat kärsivät merikipua. Illalla saavuttiin
Tukholmaan. Kihlman myöntää kaupungin erinomaisen kauniiksi, mutta
syystä että hän oli kuullut sitä niin paljon kiitettävän, hän ei
kuitenkaan ollut kovin ihastunut. Siitä huolimatta hän saatuaan
asunnon Hotel de Finlandissa merkitsee päiväkirjaansa, ettei
ollut oikein entisellään: Tukholman suuret historialliset muistot
täyttivät hänen mielensä, ja hänen "tyyni verensä liikkui tavallista
nopeammin". --
Jo ensi päivänä Kihlman kävi hakemassa kuuluisaa lääkäriä prof.
Magnus Hussia, mutta tämä oli matkoilla ja tavattavissa vasta kahden
viikon päästä. "Aina vain vasta- eikä koskaan myötä[tuulta]!"
Kihlman kääntyi silloin prof. P. H. Malmstenin puoleen, joka Hussin
poissaollessa hoiti hänen potilaitaan, ja pääsi, usean turhan
käynnin jälkeen, hänen puheilleen 29 p:nä. Malmstenin tutkimuksen
tulos oli, että Kihlmanin rinta yleensä oli heikko ja että oikeassa
keuhkossa oli huomattavana tuberkuloosia, mutta oli tauti vielä niin
alulla, että paraneminen oli mahdollinen. Sitä varten oli kuitenkin
välttämätöntä, että hän oli virkavapaa ainakin kymmenen kuukautta ja
matkustaisi lämpimään ilmanalaan, joko Etelä-Amerikaan (Brasilian
Bahiaan) taikka -- kun Kihlman "vapisevin sydämin" vastusti tällaista
matkaa -- Madeiraan. Malmsten kirjoitti paikalla lääkärintodistuksen,
ja koska aika ei myöntänyt lykkäystä, lähetti Kihlman viipymättä
Turkuun hakemuksen saada edelleen nauttia virkavapautta 1 p:ään
elokuuta 1852. Mitä itse matkaan tulee, jätti hän sen riippuvaksi
Hussin neuvosta, jossa hän oli rukoillut Jumalan ilmoittamaan
tahtonsa. Syyskuun 9 p:nä hän vihdoin tapasi tämän lääkärin, ja oli
hänenkin mielestään pitkä merelläolo s.o. Amerikanmatka otollisin
keino. "On siis Jumalan tahto, että matkustan Amerikaan; lähden
senvuoksi, menköön kuinka tahansa", kirjoittaa Kihlman s.p. K.
Nauklérille Kruununkylään. "Varmaa on, ettei mikään matka ole minulle
vastenmielisempi. Ennemmin olisin matkustanut Madeiraan taikka --
kaikkein mieluimmin -- Etelä-Saksaan. Olisin halunnut paikkaan, jossa
olisin saattanut seurustella jumalaapelkäävien ihmisten kanssa,
tavata luterilaisen kirkon mainioita miehiä. Mutta en saakaan
noudattaa omaa tahtoani; monta kuukautta on minun asuttava ohuiden
lankkujen varassa, seurusteltava merijätkien kanssa; vaan -- onhan
Jumala mukanani. Hädässä oppii parhaiten häntä tuntemaan. -- Huss
lupasi, että palaisin terveenä. Jos niin käy, tahdon uusin voimin
alkaa työskennellä viinitarhassa voittaakseni sieluja Vapahtajalle.
Jumala suokoon, että saisin palata kalliiseen tehtävään! Nyt on
edessäni aika, jolloin minulla on tehtävää yksistään oman itseni
kanssa -- matkustan Wartburgiin taikka Arabian erämaahan. Niin
käsitän nykyisen asemani. -- -- Älä ymmärrä minua väärin. Ei minulla
ole mielessä suuria uudistussuunnitelmia. Ei suinkaan! Tunnen liiaksi
heikkouteni ollakseni omahyväinen. Olen luonnostani aina taipunut
siihen, joka herättää vähän ääntä. Mutta onhan minunkin läpikäytävä
puhdistustuli." -- -- "Koska tulen kauan viipymään poissa, lienee
parasta, että lehmäni ja hevoseni myydään. Saaresta saamastani ohrasta
on 1 tynnyri annettava Backin Britalle, 1 Wiklundskalle, ja jollet
paheksu, annan Sinulle 2 puuroksi monille pienokaisillesi. -- Sano
terveisiä kaikille rakkaille sanankuulijoilleni; en mainitse ketään,
kaikki ovat minulle yhtä rakkaita. Usein, usein muistan heitä
rukouksissani. He rukoilevat kai minun edestäni! Tapaamme silloin
toisemme joka päivä, joka ilta armoistuimen edessä." -- --
* * * * *
Kihlman viipyi Tukholmassa neljä viikkoa ennenkuin oli saanut
myöntävän vastauksen virkavapaushakemukseensa ja muuten valmistunut
lähtöön. Mitä ruumiilliseen vointiin tulee, oli ilma sen
määrääjänä: jos oli paha ja kostea sää (niinkuin elokuun lopulla
ja syyskuun alulla), tunsi hän rinnassaan painostusta, pistoksia
ja hengenahdistusta, jos oli kaunis ilma, hengitti hän kevyesti ja
tunsi itsensä aivan terveeksi. Sielullisesti hän oli alakuloinen,
sillä häntä vaivasi koti-ikävä ja ystävien puute. "Olenhan niin
tottunut köynnöskasvin tapaan etsimään tukea heikolle olennolleni",
hän kirjoittaa Ingmanille ja Favorinille 15/9 ja nyt hänen täytyi
yksin kantaa kuormansa. Tuskallisesti häntä tärisytti mainittujen
ystävien antama, tieto erään "isän" paljastamisesta, ja vaikertaen
hän pyytää seikkaperäisempää kertomusta (kirjeessä näet ei oltu
mainittu Malmbergin nimeä, jota tarkotettiin). Itse hän sen johdosta
lausuu: "Aavistin kyllä, ettei kaikki ollut oikein; mutta rakkaus ei
ajattele pahaa. Kun matkallani olen oppinut tuntemaan kaikenlaisia
oloja, olen tullut yhä epäluuloisemmaksi sitä kohtaan, jota maassamme
on parhaana pidetty. Olen ainakin saanut sen vakaumuksen, että meidän
n.s. ja siksi katsotut isät eivät ole erittäin edistyneet ijässä ja
viisaudessa. En voi kuitenkaan vielä lausua heistä muuta arvostelua
kuin sen, johon he itse ovat pakottaneet minut, nimittäin etten voi
heihin luottaa. Mutta näyttää siltä, että on aihetta enempäänkin."
Tämä seikka ja muutkin kotimaan olot sekä hänen asemanottonsa siihen,
mitä hän oli alkanut katsella toisin silmin kuin ennen, tuotti
hänelle hänen yksinäisyydessään miettimistä, jota raskaampaa hän
ei ollut kokenut -- ja juuri nyt hänellä ei ollut ketään koeteltua
ystävää. Olihan se vaikeaa, mutta näin hän parhaiten pysyttäytyi
sillä totuudenetsinnän tiellä, jolle oli lähtenyt.
Sanotusta huolimatta Kihlman ahkerasti koetti tutustua Tukholmaan ja
ennen kaikkea sen ja koko Ruotsin uskonnollisiin oloihin vertaamalla
niitä suomalaisiin. Matkailijain tapaan hän ei laiminlyönyt käydä
katsomassa historiallisia ja taidekokoelmia, kuninkaallisia linnoja
y.m., mutta vähän hän näyttää niistä nauttineen ja hyötyneen.
Palattuaan Byströmin huvilasta, missä oli katsellut veistokuvia, hän
lausuu päiväkirjassaan: "Taiteen suhde kristinuskoon on minulle vielä
arvoitus. Siitä en siis voi mitään sanoa; mutta kokonaisuus teki
minuun ahdistavan vaikutuksen. Oli kuin olisin kävellyt epäjumalan
temppelissä." Sitä vastoin hän väsymättömällä innolla kiinnitti
huomionsa kaikkeen, mikä kuului hänen omaan alaansa, ja miten olikin
hiljainen ja häveliäs esiintymistavaltaan, oppi hän tuntemaan
paljon ihmisiä ja sai runsaasti tietoja, joita arvostelemalla ja
yhteensovittamalla hänessä muodostui epäilemättä sangen todenperäinen
kuva silloisen Ruotsin hengellisestä elämästä. Aivan alussa Kihlman
sattumalta tapaamansa Helsingin professorin B. O. Lillen osotuksesta
kävi pappissäädyn istunnossa ja "kuuli toht. And. Sandbergin
lämpimästi ja ujostelemattomasti puhuvan sunnuntain viettämisen ja
pyhittämisen keinosta: pappien omasta valistuksesta ja esimerkistä".
Siihen hän lisää: "Sain myöskin hetken puhutella kunnianarvoista
harmaahapsista vanhusta, joka oli sydämellinen ja puhelias. Yleensä
hän näytti hyvin vapaamieliseltä ja suvaitsevaiselta: hän oli sitä
mieltä, että uskonnollisten eri ryhmät taivaassa (mihin kaikki
tulisivat, jos olisivat rehellisiä ja vakavia) paremmin ymmärtäisivät
toisiansa. Onko se totta?" -- Kuitenkaan ei Kihlman näin julkisissa
kokouksissa (paitsi tietysti kirkoissa) perehtynyt tutkimusalaansa,
vaan tapahtui se enimmäkseen yksityisessä seurustelussa. Siitä antaa
hänen päiväkirjansa seikkaperäisiä tietoja, mutta sen sijaan että
seuraisimme hänen askeleitaan päivä päivältä, otamme tähän ylempänä
mainitusta kirjeestä kuvauksen, missä hän on yhdistänyt tärkeimmät
huomionsa.
"Täällä Tukholmassa on suuri joukko, maailma, väriltään vaihteleva
ja monipuolinen niinkuin muuallakin. Punainen lanka käy kuitenkin
värivaihtelujen läpi ja tekee sen tunnettavaksi: ajallisen
ja katoovaisen asettaminen iäisen edelle. Enemmistö on siis
samankaltainen kuin Suomessa. Toiselta puolen on monta niitäkin,
joilla on uskonnollinen mieli, mutta nämä eivät ole yksimielisiä.
Puolue, jota lehti 'Pietisten' sanoo pietisteiksi, on hyvin toimelias
ja myöskin lukuisin. Sen johtaja on Rosenius ja tunnusmerkit:
kerskupuheisuus, rauhan ja uskon kiittäminen, käännytyskiihko,
kaikkien niiden hengellismielisten ankara tuomitseminen, jotka eivät
ehdottomasti hyväksy heitä, vanhempien kirjailijain, varsinkin
Schartaun ja Nohrborgin, hylkääminen, haluttomuus kuulla puhuttavan
muusta kuin Kristuksesta, uskosta ja evankeliumista. Suomessa
sanottaisiin heitä hedbergiläisiksi, mutta luullakseni on heistä
Hedberg mennyt liian kauas, joten eivät tahdo, että heitä pidetään
hedbergiläisinä. Ihmeellisellä viehätysvoimalla puolue tempaa
mukaansa kaiken mikä sen tielle tulee. Lehtori [P. M.] Elmblad,
joka on ollut Ternströmin ystävä ja sitten alkoi välittää, on
nyt heittäytynyt tämän lahkon syliin. Hän saarnasi oivallisesti
12:ntena sunnunt. Kolm:den jälkeen. Silloin minä hengessäni sovin
hänen kanssaan ja kävin häntä hakemassa, mutta hän ei ollut kotona.
Kuulin hänen sitte saarnaavan 13:ntena sunnunt., enkä nyt enää tahdo
tavata häntä. Hän on mitä täydellisin hedbergiläinen. Pietistit
riemuitsevat tästä voitosta ja ovat saaneet uutta vauhtia. Elmblad
ei ole ainoa opettaja, joka on antautunut tälle voimakkaalle
hengelle. Useat vanhemmat, vakavuudestaan ja kokemuksestaan
tunnetut opettajat ovat lähestyneet heitä ja ennen pitkää tulleet
yltiöpäiksi. Tämä ilmiö on minua syvästi surettanut. Suomessa näytti
hedbergiläisyys olevan riutumaisillaan; täällä ja kenties monessa
muussa paikassa, Saksassa, Englannissa ja Amerikassa, on se täydessä
voimassaan ja kukoistuksessaan. Hedberg luopunee epätoivostaan,
kun kuulee miten täällä uskotaan ja riemuitaan. Kuitenkin on tämä
puoluehenki ollut minulle nöyryyttävä kuvastin. Jumalan sanaa
pidellään, venytetään ja väännellään, niin että se sopii puolueen
etuihin, aivan samoin kuin minä olen tehnyt puolueeni eduksi.
Teeskennellään iloa ja ujostelemattomuutta samoin kuin Suomessa
teeskenneltiin eräänlaista surua, köyhyyttä ja kurjuutta. Tehdään
väkivaltaa luonnollensa, ja luonnotonta pidetään kristinuskona.
Katsotaan erittäin tärkeäksi, että puolue saa uusia jäseniä, jotka
kaikessa hyväksyvät sen periaatteet ja ottavat osaa seuroihin.
Muusta ei suuresti välitetä: ainakin uskotaan parempaa innokkaasta
puoluelaisesta, vaikka hän olisikin sangen viallinen, kuin jostakin
toisesta kristitystä, jota vastaan ei oikeastaan voida sanoa muuta
kuin että hän ei kuulu puolueeseen. Niin täällä; eiköhän voida
tunnustaa, että niin on osaksi laita Suomessakin. Monta rehellistä
kristittyä esiintynee vielä, jahka päivä koittaa. Miten erilaisia
pietistiset puolueet Suomessa ja Ruotsissa lienevätkin, on niillä
kumminkin monta yhdyskohtaa. Paitsi jo mainitulta, nimittäin Jumalan
sanan alistamista puolueen tunnustusopin alle, luonnottomuutta ja
puoluehenkeä, olen huomannut kykenemättömyyttä käsittää vastustajan
syitä ja varsinkin välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta oppia ja
opintoja kohtaan. Kiihkoiselle ja laiskalle puoluemiehelle on
kuvaavaa, että hän ei voi eikä tahdo vaivata itseään ponnistamalla
ajatustaan. Innostus ei anna rauhaa ja mukavuusaines, joka on
olemassa joka puolueessa, kuolettaa työhalun. -- Niin olen
saanut katsoa peiliin ja hävetä. Mutta koska Jumalalla on ollut
kärsivällisyyttä minuun nähden, toivon, että hän on kärsivällisesti
johtava heidätkin oikealle tielle. Niin, minä uskon, että kaiken
tämän ulkonaisen rauhan ja ilon ja riemun alla piilee salainen
levottomuus. Juuri rauhan vakuutukset ja vannomiset osottavat,
ettei rauha lienekään niin varma. Juuri se, että on täytynyt etsiä
voimaa liittolaisten paljoudesta viittaa siihen, että totuuden voima
puuttuu. Juuri se, että aina esiintuodaan oikea todistaakseen,
että se on oikeaa, ilmaisee, että salassa aavistetaan jotain
väärää, jota tahdotaan olla tietämättä oikean valossa. Expertus
novit [kokenut tietää]. -- Te huomaatte siis tästä, etten suinkaan
kallistu hedbergiläisyyteen: se on minulle vastenmielinen niinkuin
kaikenlainen puoluehenki. Tahdon tästä lähtien olla uskollinen
kirkon ja Jumalan palvelija, joksi olen kutsuttu. En tahdo enää
koskaan olla puoluemies, sillä olen tullut poltetuksi. -- Paitsi
Roseniusta vaikuttaa täällä Tukholmassa ja maaseuduilla eräs
entinen soittoniekka, Oskar Ahnfelt. Hän vetää sanankuulijoita
oikeamielisiltä opettajilta ja on voittoisa varsinkin heikkojen
naisten kesken. Aseista ansaitsee mainita miellyttävä ääni ja kitara.
Hän on ollut Roseniuksen oppilas, mutta kuului kasvaneen häntä päätä
pitemmäksi, ja matkustaa -- Jenny Lindin kustannuksella, joka tyttö
raukka myöskin on tartutettu, vaikkeivät he vielä ole aivan varmoja
saaliistaan. Moni pitää jo enemmän Ahnfeltista kuin Roseniuksesta.
Lyhyesti: hajaannuksen siemen on näiden herrojen välillä. Ahnfelt
on radikaalisempi; Rosenius tahtoo myös panna painoa pyhitykseen.
Toisessakin kohdassa he ovat erimielisiä. Ahnfelt vaatii, että kirkko
on erotettava valtiosta ja hänellä on monta kisälliä y.m. puolellaan.
Rosenius on varovainen ja älykäs: hän pitää kiinni vanhasta. --
Sitä paitsi on olemassa äärimmäispuolue, nimeltä hedbergiläiset.
Ne ovat samanmielisiä kuin n.s. separatistit Suomessa, jotka ovat
eronneet kirkosta. Niihin kuuluu vain yksi pappi, Wiberg. Hänet
on väliaikaisesti erotettu virastaan, syystä että on jakanut
Herranehtoollista vanhan käsikirjan mukaan, ja oleskelee nyt
Hampurissa, missä on -- huomaa! -- ruvennut uudestikastajaksi.
-- Paitsi tätä suurta laumaa, joka tahtoo omistaa evankelisen
nimeä, on olemassa hajanaisia kristityltä, jotka yleensä elävät
hiljaisesti ja syrjässä. Heillä ei ole mitään yhdyssidettä ja he
tuskin tietävätkään toisistaan. Olen heidän kesken huomannut kaksi
vivahdusta, jotka eivät eroa toisistaan opissa, mutta kuitenkin ovat
epäluuloisia toisiaan kohtaan. Eräät, esim. rouvat Molander, Janson
y.m., rakastavat ja arvossa pitävät Ternströmiä. He ovat ylimalkaan
tarkkoja sekä oppiin että elämään nähden. Heidän lisäksi on toisia,
esim. emäntäni, rouva Svanström, tukkukauppiaan Bergmanin perhe
y.m., jotka paheksuvat Ternströmin lihallista intoa Roseniusta ja
Scottia [G Scott Vesleyanilaisen metodistiseuran lähettämä saarnaaja,
joka toimi Tukholmassa 1830-42 Hän saarnasi n.s. 'Englantilaisessa
kappelissa', joka 1830-luvun keskivaiheilla sai nimen Betlehemin
kirkko. Elmblad piti samassa paikassa raamatunselityksiä v:sta
1851, ja Rosenius, johon Scott oli vaikuttanut, oli kirkon saarnaja
1857-67.] vastaan eivätkä ajattele erittäin korkeasti Ternströmin
kristinuskosta. Nämä liittyvät koulunopettaja Finemaniin, mystikkoon,
jota tavallisesti sanotaan böhmiläiseksi. En ole tavannut
Finemania (ikämies, Roseniuksen ehdoton vastustaja, Tersteegenin
hengenheimolainen), enkä siis voi sanoa hänestä mitään varmaa. Mutta
hänen liittolaisensa ovat rakastettavia, ja me tunnemme itsemme
yksimielisiksi. Heissä tapaa todellisen ja syvän kristinuskon, mutta
rosenilaiset tuomitsevat heitä lainharrastajina, ja Ternströmin
ystävät epäilevät heitä harhaoppisina. Minä seurustelen kumpaankin
ryhmään kuuluvien kanssa ja olen molemmilta tahoilta saanut nauttia
sekä hengellistä että ruumiillista hyvää. Tästä lyhyestä kuvauksesta
voitte päättää, että minulla on ollut sekä surun että ilon aiheita."
Niihin tunnustuksiin, jotka tavataan edellisessä, liittyvät vielä
seuraavat rivit: "Epävakaisuuteni opissa, hengellinen kasvatukseni,
entinen yksipuolisuuteni, asemani uutuus ovat tuottaneet minulle
paljon, paljon tuskaa. Olen tullut minulle uusiin ja vieraisiin
oloihin, joissa olen ollut epävakainen; olen tullut kosketuksiin
ihmisten kanssa, joita minun ankarimpien vanhojen periaatteitten
mukaan olisi pitänyt hylkiä, olen kuullut moitteita Roseniuksen
puolueesta, jotka kokonaan sopivat puolueeseen Suomessa ja joiden
oikeus minun on täytynyt myöntää. Oi! olen kärsinyt syntieni tähden!
Se on hyvin ansaittua! Mutta toiselta puolen olen kärsinyt pelosta,
että olen liian ankara itseäni ja meitä kohtaan Suomessa. Olen
Suomesta lähtenyt, ja onhan siellä saamani kasvatus muodostanut
minut niin, että olen yhtä mieltä oikeamielisten kanssa täällä.
Eihän meidän laitamme kuitenkaan liene ollut niin aivan hullusti,
silloinkaan kun oli kaikkein hulluimmin. Julius B[ergh] esiintyykin
vielä miehenä, joka minua hillitsee. Hän on minulle vielä
auktoriteetti. Mutta epätietoisuus on ollut mitä tuskallisin. Siihen
on yhtynyt itsesoimaus laiskuudesta ja ihmisjumaloimisesta, jotka
ovat tämän surkeuden aikaansaaneet." -- --
Sattumalta tuli Kihlman käyneeksi Upsalassakin. Hän tapasi näet
Tukholmassa teologian professorin (sittemmin piispan) And. Fredr.
Beckmanin, ja syyskuun 10 p:nä hän tämän kanssa höyrylaivalla
matkusti vanhaan yliopistokaupunkiin. Matkalla hän ihaili kaunista
Mälar-järveä, ja Fyris-joki mataloine rantoineen muistutti hänelle
elävästi Kruununkylää; itse kaupungissa tuomiokirkko vanhoine
muistoineen ja historiallisine freskomaalauksineen vaikutti häneen
syvemmin kuin kaikki näkemänsä Tukholmassa. Mutta kumminkin hän
täällä niinkuin muualla katsoi pääasiaksi uskonnollisiin oloihin
tutustumisen, ja kiitos olkoon matkatoverinsa hän siinä menestyi
hyvin. Beckman tutustutti minut Upsalan teologeihin. Me kävimme
rehtorin, kirkkohistorian professorin (myöhemmin piispan) Lars
Anton Anjoun luona (ulkonäöltään vähäpätöinen, punanenäinen mies).
Sitten toimeenpani Beckman pienet päivälliset, joihin minä, prof.
Anjou, teol. apul. Carl Axel Torén (joka seur. v:na nimitettiin
pastoraaliteologian professoriksi) ja teol. kand. Nyblaeus olivat
kutsutut. Se oli kuitenkin vähemmän mielenkiintoista. [Päiväkirjan
mukaan oli seurassa vain juteltu kaiken maailman hupaisista asioista,
ja päivällisten jälkeen oli isäntä lukenut ääneen Fahlcrantzin
ivarunoelmaa "Noakin arkki".] Mutta minä sain yksityisesti
seurustella jokaisen kanssa ja opin siten tuntemaan heidät, joihin
halusin tutustua. Teologiset opettajavirat Upsalassa ovat varmaan
oikeaoppisten miesten käsissä. Jopa he tahtovat olla enemmänkin:
Anjoukin, joka vähimmin viehätti minua, pitää kotihartautta
talossaan ja saarnaa seurakunnassaan. Torén, hento 38-vuotias
mies, teki minuun syvimmän vaikutuksen. Hän oli jo maisterina
syvästi perehtynyt klassilliseen kirjallisuuteen ja siihen kokonaan
antautunut. Mutta silloin kristinusko valtasi hänet. Hän alkoi
tutkia Jumalan sanaa ja tuli käytännölliseksi papiksi. Sitten hän
ryhtyi teologiaan ja oli syvästi tunkeunut siihen. Mutta hän on
enemmänkin: hän on tosi kristitty. Hän on luonteeltaan hiljainen
ja vakava ja hyvin ireniläinen, niin että hän tahtoo nähdä hyvää
kaikissa; hän kehotti minua rauhallisuuteen. Hän on kuitenkin samalla
luja, niin että hän ei luovu totuudesta, ja vihaa puoluehenkeä.
Hän on sydämestään helläluontoinen: hän syleili minua kohta ensi
käynnilläni. Siinä ei sentään ollut mitään rosenilaista imelyyttä.
Summa: hän oli mies, teologi, oppinut kristitty, jommoista olen
toivonut näkeväni ja kuulevani. Vahinko vain että hän oli niin kiinni
lisensiaattitutkinnossaan ja professorinväitöskirjassaan, että
hänellä oli vähän aikaa minua varten. Hän vahvisti ja kehotti minua
ahdistuksessani, jumala siunatkoon sitä miestä! -- Helposti voidaan
erehtyä ihmisistä, ja mahdollisesti olen minä erehtynyt Torénista.
Kumminkaan en sitä usko. Hänen olennossaan oli jotain rehellistä,
jaloa, avonaista, joka takaa, etten ole väärin arvostellut häntä.
Jos tahdotte oppia tuntemaan häntä, niin lukekaa hänen kuvauksensa
Saksan-, Englannin- ja Skotlanninmatkastaan (Tidskrift för Sv. Kyrkan
1850).
"Beckman on terävä ajattelija. Hän on jonkun aikaa ollut filosofian
dosenttina. Hänellä on siis suuri lukeneisuus filosofisessa
kirjallisuudessa, eikä hän pelkää filosofeja, sillä hän tietää
mitä heillä on tuotavana. On hyvä, että semmoinen mies astuu
kristinuskon puolelle. Niin hän onkin tehnyt. Tosin hän ei liene niin
käytännöllinen kuin Torén eikä niin sydämellinen kristitty, mutta hän
on sitä enemmän turvana ja suojelijana." Hän oli lukenut ensimäisen
osan Ingmanin kirjaa hedbergiläisyydestä, [Hedbergianismen,
skärskådad enligt den hel. Skrift och vår kyrkas symboliska böcker
I-II, Helsingfors 1851-52.] jonka Kihlman oli antanut hänelle, teki
sen johdosta huomautuksia ja lupasi siitä kirjoittaakin. Kihlman
kehotti Ingmania varteenottamaan hänen muistutuksensa ennen julkaisun
jatkamista. "Keskustellessani Beckmanin kanssa oli minun pakko
puhua Suomestakin, jota yleensä mielelläni vältän. Tunnustin, että
olemme olleet puolueellisia ja että kristinusko Suomessa luonteeltaan
erosi siitä, jota minä ainakin tähän saakka olin voinut huomata
Ruotsissa. -- -- Jumala suokoon, että meillä olisi paljon semmoisia
teologeja Suomessa!" Kihlman päättää, samalla lausuen, että hän ei
suinkaan oleta, että nämä teologit, joihin oli tutustunut, olisivat
liittyneet "meihin". "He moittivat rosenilaisuutta syistä, jotka
olisivat pakottaneet heitä moittimaan meitäkin. Mutta kun he kuulivat
kirkollisen mielialani ja totuudenrakkauteni, he kohtelivat minua
rakkaudella kuin olisin ollut heidän vertaisensa."
Nyblaeuskin oli kristinuskon ystävä, mutta Kihlmanista hän oli liian
kriitillinen. Näytti siltä kuin olisi kristinusko, niin pian kun
se pukeutui positiiviseen muotoon, tullut hänelle epäiltäväksi.
Yliopistopiirin ulkopuolella Kihlman oppi tuntemaan erään papin C. O.
Roosin, jota hän sanoo "oikeamieliseksi opettajaksi", ja neuvosmies
Henschenin, joka oli mitä innokkain rosenilainen. Eräs tuntematon
herrasmies (ylioppilas) pakottamalla pakotti hänet tulemaan
Henschenille ("Olisi niin hupaisaa ja suotavaa!"). Neuvosmies
keräsi tarmokkaasti proselyyttejä (edellisenä iltana oli hän m.m.
ottanut turviinsa päihtyneen kisällin ja luovuttanut hänelle yöksi
oman sänkynsä, jonka vieras ylen antamalla likasi) ja harrasti
yksityisten hartausseurojen pitämistä, josta paraikaa oli oikeudessa
syytettynä. Ei hän Kihlmanista saanut liittolaista. Kun näet Henschen
oli lukenut Kunink. maj:tille osoittamansa puolustuskirjoituksen,
ei Kihlman voinut olla väittämättä sitäkään vastaan. "Minä (joka
intra parenthesin vielä vuosi sitten olin samaa mieltä) muistutin",
sanoo hän päiväkirjassaan, "että koska Jumalan sanassa ei käsketä
pitää konventikkeleitä, ei niitä myöskään voida katsoa ehdottomasti
välttämättömiksi kristinuskon syventämiselle ja levittämiselle.
Sen vuoksi tulisi mukautua olosuhteisiin ja koettaa tehdä työtä
laillisten muotojen sisällä, ja olihan sitenkin laaja toimiala
avoinna." Henschen ei kuitenkaan tahtonut sitä kuulla: jäisihän
silloin vaino, josta hän usein puhui, kokonaan pois. Tästä huolimatta
kohdeltiin suomalaista vierasta ystävällisesti Henschenin perheessä,
mutta hän erosi siitä mielellään, sillä hengeltään hän ei sopinut
siihen. -- Yleensä jätti Upsala matkustajaamme kiitollisen muiston.
Palattuaan Tukholmaan Kihlman tutustui tukkukauppias Bergmanin
perheeseen, jossa hän viihtyi erittäin hyvin. Perheen jäsenet,
isä ja äiti ja kaksi täyskasvuista lasta, (ylioppilas) Robert
ja Henrica, eivät olleet ainoastaan rakastettavia ihmisiä, vaan
lämpimiä kristittyjä kuulumatta mihinkään lahkoon. Heillä oli
huvila Eläintarhassa, ja jo ensi iltana pyysivät he Kihlmania
jäämään yöksi heidän luokseen. Tämän täytyi kuitenkin silloin
palata kaupunkiin, mutta hän lupasi tulla takaisin ja viettikin
sitten kaksi päivää (syyskuun 17 ja 18 p.) Bergmanilla. Yksin
ollessaan hän lueskeli englanninkieltä (Amerikanmatkaa varten!),
toiset ajat hän seurusteli perheen jäsenten kanssa tai teki heidän
seurassaan käyntejä esim. "böhmiläisen" Finemanin luona. "Omituinen
ilmiö. Vakava, sydämellinen, syvä, mutta ehkä kuitenkin pohjalla
semmoista, jota, jos se tulisi esiin, luterilainen kristitty
ei voisi hyväksyä. Hänestä erottiin yhteisen polvirukouksen ja
virrenvärsyn laulamisen jälkeen." Tukkukauppias kuului suomalaiseen
seurakuntaan, ja Kihlman sai asiakseen tiedustella Suomesta pappia
avonaista kirkkoherranvirkaa varten. -- Sydämellisellä kaipaukselia
Kihlman sanoi hyvästi perheelle, jonka luona oli nauttinut puhdasta
kodintunnelmaa.
* * * * *
Vielä kerran käytyään Hussin puheilla Kihlman syyskuun 23-27 p:nä
matkusti kanavatietä Göteborgiin tiedustellakseen Etelä-Amerikaan
lähtevää laivaa. Matkalta on vähän muistiin pantavaa. "Jos
tajuaisin luonnonkauneutta, olisin ollut tyytyväinen, mutta
enhän minä ole juuri muuhun mieltynyt kuin kirjoihin", hän sanoo
päiväkirjassaan. Kuitenkin hän myöntää, että matka palkitsee
vaivan sekä että vaihtelevat kauniit maisemat ja varsinkin
suurenmoinen kanava sulkulaitoksineen vaikutti hänen ajatuksiinsa ja
tunteisiinsa. "Kuinka voimakkaasti saarnaavatkaan", hän huudahtaa,
"nämä luonnollisten ihmisten suurteokset aikamme laiskoille,
ajattelemattomille ja huolimattomille kristityille, jotka niin
mielellään jäävät kaavamaisuuteen, tyytyen siihen, että ovat
tarttuneet auraan! -- -- Maailmassa puuhataan uupumatta, vaivaa,
kustannuksia tai muuta säästämättä, mitään uhrauksia pelkäämättä
päämäärän saavuttamiseksi; niin rakennettiin Götan kanava. Mutta eikö
Jumalan valtakunnassa olisi tarpeen puuhata! Jumalan valtakunnan
hyväksi on vaikea mitään uhrata! Annetaan asiain mennä vanhaan
totuttuun tapaan, huomaamatta aikaa ja ajan vaatimuksia. Niin ovat
maailman lapset valon lapsia viisaammat." -- Trollhättania Kihlman
katseli myöhään illalla ukkosen käydessä ja pitkien salamoiden
valaistessa mustia kuiluja ja valkoisia kuohuja. Göteborgissa
Kihlman viipyi sunnuntain yli (28/9). Seuraavalla viikolla oli
eräs laiva lähtevä Etelä-Amerikaan, mutta hän ei voinut pyrkiä
siihen, syystä että hän ei vielä ollut saanut tarpeeksi rahoja eikä
uutta passiansa, jonka hän sitäpaitsi oli määrännyt lähetettäväksi
Ystadiin. -- Täällä Kihlman kävi kauppias Corn. Johnssonin luona,
joka kyynelsilmin kertoi hänelle parannussaarnaaja Lars Linderot
(k. 1811) ja arkkipiispa Karl Fredr. af Wingård (k. 19 p:nä syysk.
1851) vainajista ja schartaulaisista, sekä kuuli kahden etevän
papin saarnaavan. Toinen, Hallén, saarnasi Kehruuhuonekirkossa
hyvin valmistuneena rakentavasti, vakavasti, valaisevasti, mutta
samalla tyynesti, jopa kuivasti, niin että hän tuskin vaikutti
muihin kuin semmoisiin, jotka todella kaipasivat ohjausta, toinen,
tuomiorovasti (sittemmin Lundin piispa) Joh. Henr. Thomander,
tuomiokirkossa, joka oli kukkuroillaan kuulijoita. Tämä saarnaaja
oli ensi luokan puhuja. Hänen ruotsiansa kelpasi kuulla. Mutta
siinä oli muutakin kuin kielenkauneutta: puhdasta oppia, totuutta,
suolaa, intoa, joskaan ei Hallénin järjestelmällisyyttä, syvyyttä,
nöyryyttä. Kumminkin on kaupunkia onniteltava, jolla on kaksi
semmoista opettajaa. Thomander herättää, Hallén johtaa heränneitä.
Thomander saa julkilausua totuuden sivistyneille, jotka kärsivät
sen hänen suustaan. Mutta jos totuus kerran on saanut sijaa heidän
sydämissään, kärsivät he kyllä totuuden Halléninkin suusta. Maailma
on kuin sairas, itsepäinen lapsi, joka ei tahdo ottaa vastaan
lääkettä, sentähden että se maistuu pahalta. Mutta jos rohtomarjat
annetaan sille jonkun makean aineen mukana, silloin ne kelpaavat.
Niin on totuus tarjottava sivistyneelle maailmalle hyvien lahjojen,
oppineisuuden, kaunopuheisuuden, miehisen äänen, lausumisen y.m.
ohella, ja kas, silloin se ainakin tulee kirkkoon. -- Yhdeksän pitkää
tuntia täytyi Kihlmanin kävellä Göteborgin kaduilla, ennenkuin hän
pääsi höyrylaivaan, joka klo 1 yöllä lähti Helsingöriin. Astuessaan
veneeseen hän putosi veteen ja kastui vyötäisiin asti, ilman
suurempaa vahinkoa.
Helsingörissä, jonne laiva saapui keskellä päivää, Kihlman oli
vain neljä tuntia; illalla hän jälleen meni Ruotsin puolelle
Helsingborgiin. Viipyen siellä, seuraavan päivän (30/9) hän molemmat
päivät vieraili kuuluisan raittiusharrastajan, kirkkoherra Pietari
Wieselgrenin luona, jonka "tapasi hänen perheensä keskellä".
Toisena päivänä, kun oli syöty illallista, pani isäntä toimeen
kotihartaushetken. Luettiin luku raamatusta, jonka johdosta
Wieselgren esitti muutamia lyhyitä selityksiä ja sovellutuksia,
sen jälkeen noustiin ja rukoiltiin Isä meidän ja Herran siunaus;
viimeiseksi veisattiin virrenvärsy. "Se oli ensi kerran, kun olin
läsnä vasituisessa kotihartaustilaisuudessa", sanoo Kihlman, ja hän
ottaa miettiäkseen, miksi kotihartautta ei meillä -- Suomessa --
harjoteta. Mainittuaan eri näkökohtia, joiden nojalla tapaa voidaan
hyväksyä tai vastustaa, hän tulee siihen päätökseen, että kotihartaus
olisi siunauksellinen siinä muodossa, että yhteiseen Jumalan sanan
viljelykseen liittyisi keskustelu, jossa huonekunnan jäsenet
ilmitoisivat kokemuksensa ja hengellisen asemansa. Muutoin itsessään
hyvä tapa helposti veisi väärinkäytökseen. Esittämänsä laatuista
kotihartautta oli hän keväällä 1851 alkanut järjestää kodissaan, ja
oli hänellä ollut siitä hyötyä ja kehotusta. -- Muutoin on Kihlman
muistiinpannut seuraavaa: "Minua kohdeltiin mitä vieraanvaraisimmin.
Rouva miellytti minua paljon. Hän oli niin lempeä, tyyni ja
vähän flegmaattinen; aivan sopiva vilkasveriselle miehelleen.
Wieselgren itse on oikea mestari (öfverskärare), sukkela, nerokas
mies, ajatustavaltaan varma kristitty. Syvää hänen kristinuskonsa
ei sentään ole: hän on elävä historia, hän käsittää kaikki
historiallisesti. Hänellä ei ole aikaa syvempiin mietiskelyihin. Eikä
hänen mielenkiintonsa ulotu paljon ulkopuolelle hänen omaa piiriänsä.
Suomesta esim. hän kysyi hyvin vähän. Ruotsalaiset harrastukset
eivät anna tilaa muille. Seurakunnassaan hän ylläpitää ankaraa
kirkkokuria ja häntä herjataan senvuoksi. Jonkunlainen mielihyvä
siitä että niin oli laita tuli näkyviin, mikä johtunee (lähemmille
tuttaville) huomattavasta taipumuksesta olla samanlainen kuin
vanhat hälytysrummut Muhrbeck, Elfving y.m. Wieselgrenin lieneekin
onnistunut hälyyttää sivistyneet luokat. Heränneitten johtamisen
jättää hän Roseniukselle ja Ahnfeltille."
Täältä oli Kihlmanin mentävä Ystadiin, sillä hän oli jo Tukholmassa
päättänyt käydä Tranåsin kirkkoherran Joh. Ternströmin [Johan
Ternström, synt. Blekingenissä 1803, tuli papiksi 1827 ja
apulaispapiksi Tukholmassa 1839 sekä 1850 Tranåsin kirkkoherraksi.
Tukholmassa ollessaan hän tuli tunnetuksi etevänä saarnaajana ja
Nordisk kyrkotidningin julkaisijana (1840-49). V:sta 1855 hän oli
Fjelkestadin kirkkoherra, toimi edelleen teologisena kirjailijana ja
kuoli 1882.] luona ja sen vuoksi määrännyt, että hänen uusi passinsa
oli osotettava mainittuun lähimpään kaupunkiin. Välttääkseen huonoa
maantietä hän Wieselgrenin neuvosta kuitenkin kulki Tanskan kautta.
Lokakuun 1 p:nä hän näet matkusti laivalla takaisin Helsingöriin
ja sieltä Köpenhaminaan. Siellä hän ilokseen tapasi vanhan tutun,
eläinlääkäri Alrik Wegeliuksen Suomesta, nousi pyöreään torniin,
kävi muinaistieteellisessä museossa ja (arvatenkin "hevostohtorin"
kanssa) kuninkaallisessa tallissa sekä jatkoi sitten 2 p:nä laivalla
Ystadiin. Sieltä hän seuraavana aamuna ajoi kyydillä Tranåsin
pappilaan, noin puolikolmatta peninkulmaa. Mitä hän näki ja koki
tällä matkalla on Kihlman kuvannut yhtä havainnollisesti kuin
mielenkiintoisesti.
"Tie ei vienyt, niinkuin olin kuvitellut, tasangon yli, vaan oli
maa hyvin mäkistä taikka oikeammin aaltoilevaa. Peltoja kaikkialla;
paikoittain kivistä laidunta. Silmä etsii turhaan puita. Joskus
näkee jonkun yksinäisen salavan. Tiet ovat huonoja, maa kun on
saviperäistä. Kansan asunnot ovat rakennetut savesta ja oljista ja
muutamasta hirsikerrasta. Ne ovat matalia ja siivottomia, akkunat
pienet niinkuin meidän navetoissamme. Lämmitys tapahtuu polttamalla
turpeita rautauuneissa. Useissa asunnoissa ei ole puulattiaa.
Kuudenkymmenen tynnyrinalan talo elättää 3 paria hevosta, 10 sikaa,
20 à 30 hanhea ja 4 lehmää sekä tuottaa pari sataa tynnyriä jyviä.
Metsänpuute on Skoonessa huomattavin. Sen puutteen johdosta näyttää
maa paljaalta. Sen puutteen johdosta on skoonelainen talonpoikaistupa
matala, kostea, savuinen ja haiseva hökkeli, johon vastahakoisesti
astuu. Siivottomuuskin johtunee osaksi metsänpuutteesta. Kuinka
onkaan savilattia esim. syysaikana pidettävä siivossa? Mutta
siivottomuuden alituisen savun ja kosteuden yhteydessä täytynee
kai myöskin vaikuttaa mielenlaatuun ja luonteeseen. Skoonen
talonpoika on raaka, tietämätön, tyhmä, salakavala, häijy, mateleva.
Jollei voikaan väittää, että ulkonainen elämäntapa on perisyy
semmoiseen luonteeseen, niin saattaa kuitenkin päättää, että
inhottava sikoläättielämä ei ainakaan paranna, vaan ennemmin estää
parantumista. Metsä on siis suuri Jumalan lahja ja metsänhoito tärkeä
asia semmoisille maille (esim. Suomelle), joilla vielä on metsää.
Jollemme voi jättää jälkeläisillemme muuta ruumiillista hyvää, tulee
meidän kumminkin huolehtia siitä, että jättäisimme heille tarpeeksi
hirsiä ja polttopuita. Nyt on säästettävä, kun vielä on säästettävää,
sitten se on liian myöhäistä. Asian tärkeys vaatii, että sitä ajetaan
ahkerasti ja huolellisesti. Mitä voidaan tehdä suuren päämäärän
hyväksi?" [Todistuksena ettei Skoone ruotsalaisiinkaan tehnyt parempaa
vaikutusta olkoon seuraava ote päiväkirjasta jossa "Gluntien"
runoilija Gunnar Wennerberg samana syksynä kuvaa matkalla saamansa
vaikutelman: "Skoone on ruma maa sille, joka ei erikoisesti ole
mieltynyt lantaan(!) Ristikkorakennukset, vinot ja aivottomat, pihat,
likaiset ja ajokaluja täynnä, ikuiset, lihavat lakeat, harvojen ja
kantomaisten piilipuiden jakamat, liejuiset ja loppumattomat tiet,
naisväen rumat puvut ja miesväen lihavat ruumiit -- kaikki vaikutti
minuun vastenmielisesti Ruotsin parhaimmassa maakunnassa".]
"Pappila ei ollut talonpoikien asuntoja parempi. Päinvastoin oli se
viheliäisyyteen nähden aivan erikoinen. Useat rakennukset olivat
itsestään luhistuneet, jäljellä olevat näyttivät olkikattoineen,
mutkaisine seinineen, pienine ikkunoineen niin kauheilta, että
suuresti täytyi epäillä, olivatko nämä maahan vajonneet huonerähjät
ollenkaan ihmisasuntoja. Ja kuitenkin oli niin -- niin, täällä
asui kirkkoherra. Luonnollisesti ei voinut astua sisään, vaan oli
porstuaan ryömittävä ja samoin siitä kirkkoherran huoneeseen,
jossa kosteus oli niin suuri, että saapaspari, jos se oli päivän
käyttämättä, peittyi homeella. -- Yhtymykseni Ternströmin kanssa
ei ollut erittäin sydämellinen. Näytti siltä, etten ollut oikein
tervetullut, eikä voikaan ihmetellä, että isäntä semmoisissa oloissa
vastahakoisesti näkee vieraan tulevan. Minä puolestani en voinut
olla hämmästymättä Ternströmin ulkonäköä. En ollut kuvitellut
häntä semmoiseksi. Ääretön, luudantapainen, vaaleankeltainen
peruukki, joka näöstä päättäen ei koskaan ollut kampaa nähnyt,
tuuhea poskiparta, alaspäin vahvasti kapenevat kasvot, suuri, ruma
ylähuuli, huolimaton vaatetus, kaikki tämä yhdessä antoi hänelle
epämiellyttävän, kisällimäisen, vastenmielisen ulkonäön, jota hänen
käytöstapansa ei lieventänyt. Olin odottanut jotakin toista, ja minun
oli vaikea tukehduttaa kummastuksen huudahdusta. Samoin kuin Rosenius
tavatessaan Lauri Stenbäckin Suomessa huudahti: Oletko sinä Stenbäck?
samoin tahdoin minä tässä kysyä: Oletko sinä Ternström?" --
Kihlman ei ollut vielä Ystadissa saanut passiansa ja odottaen sitä
hän viipyi kaksi viikkoa Ternströmin luona. "Tällä ajalla minä opin
lähemmin tuntemaan Ternströmiä", hän jatkaa kuvaustaan, "ja luulen
että minulla on syytä olla tyytyväinen tuttavuuteeni. Ternström
ei ole niitä ihmisiä, joissa on mitään viehättävää ja puoleensa
vetävää, kaikkein vähimmin alussa. Mutta jos malttaa, kunnes on
murtanut kovan ja rosoisen kuoren, niin tapaa sen sisältä puhtaan ja
makean ytimen, uskollisuutta, rehellisyyttä, nöyryyttä, vakavuutta,
tunnustuksen puhtautta y.m. Ternström pakottaa siten osoittamaan
itselleen kunnioitusta ja rakkautta ja tulee lopulta kalliimmaksi
kuin se, joka viehättävällä olennollaan voittaa sydämiä. Semmoisissa
rakastaa usein hyvää henkilön tähden, joka osaa peittää sen
hohtavalla taikaloistolla, mikä saa viat ja puutteet himmentymään
taikka kokonaan unohtumaan; Ternströmissä sitä vastoin kulmikkuudet:
kiivaus, itsekkyys y.m. eivät ole kätkettyinä, mutta kuitenkin täytyy
pitää hänestä, syystä että hyvät puolet ovat voitolla. -- Ternström
saarnaa puhdasoppisesti, selvästi, ankarasti; saarnassakin ilmenee
hänen karkeutensa, nimittäin siinä muodossa, että hän epäilee sanan
vaikutusta. Juuri tämän epäilyksen tähden täytyy myöskin vaikutuksen
jäädä tulematta. Kumminkin kuulin myös puhdasta, sydämestä
sydämeen käyvää evankeliumia. Ternström harjoittaa kovin ankaraa
kirkkokuria, ankarampaa kuin vielä olen kuullut. Mutta seurakunta
on taipumaton. Kotielämässään Ternström elää enimmäkseen itsekseen,
seurustelematta vaimonsa ja lastensa kanssa. Aterioidessaan Ternström
näkee perheensä; sillä välin tuskin koskaan. Sisällinen yhteiselämä
rakkaudessa ja luottamuksessa on siis täällä vierasta. Ternström
ei hyväile ketään eikä leiki kenenkään muun kuin koiransa kanssa."
-- Tähän luonnekuvaukseen lisättäköön vielä eräästä kirjeestä
(28/10) seuraavat sanat: "Ternström on ruumiillistunut Nordisk
Kyrkotidning. -- -- Kun häneen lähemmin tutustuu, huomaa että hän on
kirkon oikeaoppinen poika, totuudentaistelija, uskollinen ystävä.
Hänelle uskottu salaisuus pysyy salassa. Mutta Ternström on ihminen:
toivoisin, että hänessä olisi enemmän tunnetta. Hän on nuoruudestaan
oppinut elämään eristyneenä; häntä ovat usein pettäneet ihmiset,
jotka ensin ovat osottaneet ystävyyttä, mutta sitten vihamieltä;
viimein on hän kodissaan sulkeutunut itseensä, kirjojensa keskelle,
niin että vaimo näyttää enemmän olevan ensimäinen palvelijatar taikka
taloudenhoitajatar kuin uskottu, osaaottavainen, tukeva auttaja;
kaikki tämä on painanut häneen jonkinlaisen ankaruuden ja synkkyyden
leiman. Hänellä onkin senvuoksi vähän ystäviä Ruotsissa. Luullakseni
hän sittenkin on semmoinen, joka kestää muita kauemmin: koeteltua
monta ollaan iloisia, että saadaan palata hänen luokseen, varsinkin
hädän hetkellä."
* * * * *
Niiden kysymysten joukossa, joita Kihlman Tranåsin hiljaisina
päivinä mietiskeli, oli "M[almbergi]n katastroofi" muita raskaampi.
Mietiskelynsä tulokset hän julkilausuu kirjeessä Essenille ja
Ingmanille (15/10). Hän selittää tapahtumissa ilmaantuvan saatanan
kavalan suunnitelman vahingoittaa kristinuskoa. Jotta ei tämä
joutuisi pilkanalaiseksi, oli ankara vaitiolo tarpeen, ja samalla
oli vitkastelematta ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin M[almbergi]n
pelastamiseksi. "Niin kauan kuin meillä on aikaa, tulee meidän
-- mitä? 1:ksi yksityisesti ja yhteisesti rukoilla Jumalaa hänen
edestään. Paitsi niitä suuria lupauksia, jotka esirukouksella
on Jumalan sanassa, on siitä myöskin se hyöty, että se poistaa
lihallisen innon sydämestämme, että se antaa meille voimaa kärsiä
mitä väärimpiä syytöksiä, sekä tekee meidät samalla kykeneviksi:
2:ksi vakavuudella ja totuudella, mutta samalla kertaa rakkaudella,
nöyryydellä ja toivolla ojentamaan luopunutta. Järkkymättömänä
päämääränä on oleva M[almbergi]n pelastus. Emme saa myöntää valtaa
ajatukselle, että se olisi liian myöhäistä taikka mahdotonta. Ei saa
syntyä eroa taikka puoluetta. Taistelu voi tosin tulla kuumaksi.
Ehkä ei onnistuta ensi kerralla, mutta me tulemme voittamaan,
meidän täytyy voittaa. Hän ei voi vastustaa totuuden, rakkauden ja
väsymättömyyden yhdistettyä voimaa. Hän on käsittävä lankeemuksensa,
osoittava parannuksensa, ja silloin olemme pelastaneet ei yhden,
vaan monta sielua kuolemasta. Matkustakaa sinne Te kaikki, jotka
olette samaa mieltä, ja taistelkaa hyvä taistelu. Jos olette sen
tehneet, mutta ilman menestystä, niin uudistakaa matka. Minä olen
kirjoittanut M[almbergi]lle; lähetän Teille jäljennöksen. Jollei
joitakin erikoisia seikkoja tapahdu, joita en täällä voi aavistaa,
niin viekää perille myötäseuraava kirje." [Vrt. _M. Rosendal_
m.p. III s. 404, jossa tekijä ei ota uskoakseen Essenin eräässä
kirjeessä antamaa tietoa, että Malmbergiä monesti koetettiin
"veljellisesti varoittaa."] -- Jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu:
"Toivoakseni ette ihmettele, että minä hädässäni tälle luotettavalle
miehelle (Ternströmille) olen ilmaissut huoleni. Hän on hyväksynyt
toimenpiteeni M[almbergi]n suhteen."
* * * * *
Toinen asia, jota Kihlman yhä mietiskeli, oli tietysti hänen
matkansa. Viimemainitusta kirjeestä näkyy, että kaikki hänen
ystävänsä kotimaassa kehottivat häntä olemaan matkustamatta
Amerikaan taikka Madeiraan. Kummassakin paikassa hän muka nääntyisi
ikävään. Tätä syytä. Kihlman ei kuitenkaan pitänyt pätevänä.
Vaikka yksinäisyys painoikin hänen mieltään, ei hän kuitenkaan
epäillyt kestävänsä yhtä vuotta ulkomailla eikä hän ajatellutkaan
palata niin kauan kuin oli virkavapaa. Kumminkin hän oli kahden
tai useamman vaiheilla, mihin mennä. Tranåsissa hän alkoi tuumia,
eikö olisi parasta asettua talveksi -- Tukholmaan. Siellä hänellä
olisi lääkäri ja lääkkeitä, tilaisuus lukea ja arkistoissa
harjoittaa tutkimuksia Suomen kirkkohistoriassa, jopa oli hänellä
siellä hyviä tuttujakin. Mutta -- ilmanala, eihän se ollut parempi
kuin Suomessakaan! -- Vastaanotettuaan lokakuun 14 p:nä kamreeri
Vegeliukselta kirjeen, joka kyllä ei vielä sisältänyt passia,
mutta kuitenkin ministerivaltiosihteerin antaman luvan, että hän
ilman sitäkin saisi matkustaa, lähti Kihlman 18 p:nä Tranåsista
Ystadiin tarkotuksella mennä sieltä Lyybekin kautta Hampuriin
josta arveli tapaavansa Amerikaan lähtevän laivan. Ystadissa
kohtasi matkustajaamme tieto, että laiva jolla hänen oli päästävä
Lyybekkiin, oli Tukholmaan mennessä joutunut epäkuntoon eikä tulisi
sieltä ennenkuin 20 tai 21 p:nä. Hän päätti siis odottaa ja jäikin
Ystadiin kolmeksi päiväksi. "Mutta nämä kolme päivää", hän kertoi
Favorinille, Essenille ja Ingmanille osottamassaan kirjeessä (Malmö
28/10), "olivat kauheita. Asuin kurjassa ravintolassa, kylmässä,
kolkossa kamarissa, myrsky ulvoi akkunoilla ja ovella, sade esti
ulkona kävelemästä, eikä kristittyä ihmistä kaupungissa jonka luona
olisi voinut käydä. Ajatus lähteä merelle tähän aikaan ei lieventänyt
oloni hankaluutta. Muistelin Hannaani entistä elämääni hyvinvointini
aikana. Muistelin kuulijoitani. Oi, kuinka katkeralta, kuinka
sanomattoman tuskalliselta tuntuikaan minusta tämä nykyisyys, tämä
todellisuus verrattuna entisyyteen ja mahdollisuuteen. Minun tuli
ikävä. Tämä sana merkitsee paljon enemmän kuin sillä tavallisesti
tarkoitetaan ja juuri tässä syvemmässä merkityksessä minun oli ikävä.
Koti-ikävä on jotakin taudintapaista: ei hallitse itseään eikä
ajatuksiaan. Ne menevät vastustamattomasti ja taukoamatta kotiin,
yhdentekevää syökö vai juoko, nukkuuko vai valvooko, tekeekö työtä
vai onko joutilas. Se enenee, kunnes on saavuttanut huippukohtansa
s.o. kunnes sortuu, menehtyy eikä enää voi sitä vastustaa. Minun
täytyi etsiä apua Vapahtajalta, minä tunnustin hänelle kurjuuteni ja
että olin hukkumaisillani, jollei hän auttaisi, ja katso: täten minä
virkistyin ja vahvistuin." -- Tämä kokemus, ettei hän ollutkaan niin
voimakas kuin luullut oli, laivan viipyminen, tilaamiensa vekselien
viipyminen ja myöhäinen vuodenaika saivat nyt Kihlmanin luopumaan
Amerikanmatkasta. Mutta mihin oli hänen käännyttävä? Lähinnä hän
ajatteli Tukholmaa, ja hän päättikin matkustaa sinne Göteborgin
kautta (johon hän oli tilannut vekselinsä). Lokakuun 21 p:nä hän
siis matkusti Malmöhön. Tie oli kauhean huono -- "minä luulin, että
sydän tärisisi ulos ruumiistani." Seuraavana päivänä hän jatkoi
dilisanssilla Lundiin, missä viipyi 28 p:ään ja missä matkasuunnitelma
vihdoin sai lopullisen muotonsa.
* * * * *
Kihlmanin ensimäinen käynti tässä Ruotsin toisessa
yliopistokaupungissa tarkotti kuuluisaa lähetyssaarnaajaa Pietari
Fjellstedtiä, "Pohjolan Mezzofantia", joka erittäin ystävällisesti
vastaanotti hänet ja kutsui hänet pöytävieraakseen siksi ajaksi kun
hän viipyisi Lundissa; tuleva lähetyssaarnaaja, ylioppilas Gust.
Eman. Lundgren puolestaan tarjosi hänelle huoneensa asuttavaksi
samana aikana. "Niin olin aavikolta joutunut pieneen kosteikkoon.
Fjellstedt ei ollutkaan, niinkuin olin luullut, mikään 'Kristuksen
kavaljeeri', maailman maun mukainen profeetta, suolaton suola, mies
kykenemätön tutkimaan henkiä, kimaltelevan hengellisyyden hyväksyjä.
Hän on päinvastoin hyvin vakava, tarmokas työntekijä, hän huokaa
usein, on nuhteeton elämässään, ahkera rukoilija, sydämellinen
ja tunteellinen ja elää erillään maailmasta. Hänellä on varsin
rakastettava vaimo ja hyviä, hurskaita lapsia; perhe-elämä on
kotihartauden pyhittämä. Joka päivä luettiin yhdessä Jumalan sanaa,
jonka jälkeen Fjellstedt rukoili omin sanoin, usein lämpimästi ja
sydämellisesti. Kerrankin kun oli yhden lapsen syntymäpäivä, me
rukoilimme nuoren ystävän edestä hänen läsnäollessaan. -- Enhän voi
mennä takaukseen hänen kristinuskonsa totuudesta. En kysynyt 'passia'
-- Ruotsissa ei ole tapana siten ahdistaa toisiansa. Mutta yleensä
ei ole lainkaan helppoa taata toisen tai toisen kristinuskoa. Eikä
se liene tarpeenkaan. Varmuus on siinä kohden ehkä vaarallinenkin.
Kuitenkin, kun ihminen, joka tahtoo tunnustaa puhdasta oppia,
ilmaisee kristinuskonsa nöyryydessä, itsensäkieltämyksessä,
maailmankieltämyksessä, kärsimyksessä y.m. kristillisissä hyveissä,
niin on se minusta ainakin yhtä luotettava todistus kuin helposti
opittu vastaus: 'että menee helvettiin'. Minulla ei ole yhtään syytä
uskoa pahaa Fjellstedtistä, vaan päinvastoin monta aihetta uskoa
hyvää. Senvuoksi uskon jälkimäistä."
Edelleen Kihlman tällä Schartaun entisellä toimintapaikalla oppi
tuntemaan rovasti Cedergrenin, jota göteborgilaisen papin, toht.
Joh. Henr. Holmqvistin ja Uddevallan rovastin (sittemmin piispan)
Gust. Dan. Björckin ohella pidettiin schartaulaisten pylväänä.
"Kävin kaksi kertaa hänen luonaan. Harmaahapsi vanhus on todellinen
Schartaun oppilas, hänen omia hengellisiä lapsiaan, mutta iloinen
ja hupaisa niin kauan kun on loukkaamatta hänen mielipiteitään.
Kuulin hänen pitävän hyvän saarnan, jossa oli lakia ja evankeliumia,
rangaistusta ja lohdutusta. Esitys oli kuivahkoa, tyyli, joskin
huomattavasti schartaulainen, kylläkin elävä käänteiden ja
vastakohtien kautta. Cedergren on sitä mieltä, että hän täyttää
kutsumuksensa väsymättömästi julistamalla sanaa kirkossa. Jumala
huolehtikoon hedelmistä. Saarnattuansa Cedergren on iloinen ja
tyytyväinen, vaikka ei mitään hedelmää näy eikä kuulu. Mitä suurimman
painon hän panee rippikouluun, joka kestää kauan. Oppilaat käyttävät
varsinkin erästä Schartaun kirjoittamaa kristinuskon oppikirjaa,
jota on ilmestynyt 13 painosta. Heränneet sielut käyvät ahkerasti
Cedergrenin luona puhumassa sielunasioistaan. Mitä sielunhoitoon
tulee, on merkittävää, että Cedergrenistä ei ole erittäin tärkeää
ihmisen autuuteen nähden ajassa ja iankaikkisuudessa, että hän on
vakuutettu uskostaan. Suoranainen usko on hänessä tärkeämpi kuin
tietoisuudessa heijastava. Sen vuoksi hän onkin 'ylen varovainen ja
säästäväinen todistusten antamisessa'. Hän ei ole liittynyt mihinkään
raittiusyhdistykseen eikä myöskään harrasta lähetysasiaa; hän ei edes
seurustele Fjellstedtin kanssa. -- Yleensä en voinut olla pitämättä
Cedergrenistä ja hänen ystävistään. He ovat vakavia ja tarkkoja sekä
opissa että elämässä. Saattaisi tosin muistuttaa, että kaikki menee
niin käskyn mukaan, että järjestelmällisyys aikaa voittaen voinee
käydä kuolettavaksi ja että eri luonteenlaadut eivät pääse vapaasti
kehittymään; mutta mitä vastaan ei voi tehdä muistutuksia, jos
tahtoo?"
Ainoastaan kadulla Kihlman tapasi dosentti Carl Wihl. Skarstedtin.
Apulaispappina maalla oli tämä jatkanut opintojaan ja sitten palannut
yliopistoon. "Hän väitteli sangen menestyksellisesti dogmatiikan
professorinvirkaa varten, mutta ei saa virkaa [hän tuli vasta 14
vuotta myöhemmin käytännöllisen teologian ja sitten eksegetiikan
professoriksi]. Hän on nerokas, kiltti mies, suora kristitty,
kasvatukseltaan schartaulainen ja ankara raittiudenharrastaja.
Skarstedt on L. Stenbäckin ja myöskin Roseniuksen vanha ystävä, ja
hän se oli, joka toimitti Roseniuksen Suomeen. Roseniuksen palattua
sai Skarstedt häneltä laajan kirjeen, missä Rosenius humoristisesti
(!) kuvaa Espoon häät (ks. ylemp.): Malmberg lasi kädessä; Paavo
ukko oraakkelinamme; Lauri Stenbäck, joka paljon menettää kun häneen
tutustuu; H--t [?], ei mikään uskonsankari, vaan nurkassa-istuja,
joka huudahtaa: 'Se, joka menee raittiusyhdistykseen, on pirun oma';
koko joukkue itsevanhurskauden ja tekoihin perustuvan pyhyyden
vallassa." Näin Kihlman kertoo Skarstedtin mukaan; nykyään tiedetään,
että Roseniuksen kirje oli kaikkea muuta kuin humoristinen. Osaksi
väärinkäsityksestä osaksi kai loukkaavan kohtelun aiheuttamasta
vastenmielisyydestä oli hän siinä kuvannut Suomen herännäisyyden
edustajineen kerrassaan kelvottomaksi, hyljättäväksi. [Vrt. _Eliel
Aspelin_, Lauri Stenbäck, siv. 378 ss. ja _Rosendal_, m.p. II, siv.
409 ss.]
Vielä Kihlman mainitsee tutustuneensa pastoraaliteologian prof.
(sittemmin piispa) Ebbe Gust. Bringiin, joka oli hyvin rakastettava
mies luonnollisessa suhteessa (ja joskus kristillisessäkin),
apulaiseen, rovasti (sittemmin piispa) Wilh. Flensburgiin,
mestarillinen luennoitsija, dosentti And. Blomstrandiin
(Kurtzin kirkkohistorian ruotsintaja), tuomiorovasti (sittemmin
arkkipiispa) Henr. Reuterdahliin, jonka humaniteetti on ihmeteltävä
ja joka ihmisenä on todistus siitä kuinka kauas voi päästä
itsensähillitsemisessä pelkkien luonnollisten voimien avulla, sekä
vihdoin useampiin nuorempiin yliopistolaisiin, jotka silloin tällöin
viikon kuluessa kokoontuivat lauluharjoituksia varten ja sunnuntaisin
yhdessä lukeakseen Jumalan sanaa ("luullakseni on heidän puuhansa
sentään enemmän teologista kuin kristillistä.")
Eräässä myöhemmässä kirjeessä (13/11) Kihlman Lundissa-olostaan
yleisesti lausuu: "Lundissa viihdyin sangen hyvin. Tässä kristinuskon
perinpohjin hapattamassa kaupungissa unohdin entiset suruni.
Olihan täällä eri kristillisiä suuntia; mutta vaikkeivät ole
keskenään veljellisessä kosketuksessa, eivät ne myöskään seiso
vihollisina toisiansa vastassa. Minä asuin Fjellstedtin luona ja
kävin useita kertoja Cedergrenillä, ilman että kumpikaan minua
moitti. Antinomistinen rikkaruoho suurine rauhansilmikkoineen ja
loistavine ilokukkineen ei ole voinut menestyä schartaulaisessa
maaperässä. Ja niin ollen saattaa käsittää, miten Lund kristillisessä
suhteessa saattaa olla jaettu olematta hajotettu. Ajattelen näet,
että itserakas, suvaitsematon antinomia on hajaannuksen synnyttäjä.
Cedergren ei tuntenut Hedbergiä niineltäkään. Ymmärrätte siis,
miksi viihdyin hyvin Lundissa. Olikin oikein mieltäkiinnittävää
oppia tuntemaan schartaulaisia kristityltä, joissa tosin on jotain
omituista (jopa he puvussaankin eroavat muista: naisilla --
huomaa! alemman luokan -- on punaruutuinen kaulahuivi erityisellä
tavalla kiinnitetty päähän), mutta samalla myöskin jotain vakavaa,
kunnioitettavaa ja rakastettavaa. On kumminkin varottava, ettei
loukkaa mitään heidän mielipidettään, sillä silloin on ystävyys
helposti mennyt. He tulevat synkiksi, sulkeutuneiksi, vaiteliaiksi ja
puhuvat vain maallisista asioista."
Niinkuin ennen on sanottu, teki Kihlman Lundissa vihdoin lopullisen
matkasuunnitelman: hän päätti näet talveksi asettua Etelä-Saksaan,
Württembergiin. Sitä hän oli jo ennenkin ajatellut, mutta vasta
kun Fjellstedt ehdottomasti puolsi tätä tuumaa, hän ratkaisi
asian. "Jollen olisi tullut tänne (Lundiin), en varmaankaan olisi
matkustanut Saksaan, sillä minä olin niin väsynyt matkustamiseen ja
vieraana olemiseen, että olisin todella kiirehtinyt Tukholmaan."
Württembergissä hän olisi lauhkeammassa ilmanalassa, siellä hän
myöskin saisi tehdä mielensä mukaisia tuttavuuksia. "Minä ikävöin
niin sydämellisesti lämpimämpää ilmaa ja hiljaisuutta. Miten
käyneekään, ainakin siellä on oleva parempi olla kuin Lestijärvellä!"
"Sitten kun Fjellstedt oli rukoillut minun kanssani ja edestäni,
lähdin monen onnentoivomuksen seuraamana ja suosituskirjeillä
varustettuna Malmöhön. Täällä etsin erään herrnhutilaisen,
kauppias Eman. Bagerin, joka vanha mies mitä sydämellisimmällä
hyväntahtoisuudella avusti minua kaikessa. Hän ja hänen herttainen
poikansa (pappi) elävät minulla hyvässä muistissa."