IV. APULAISPAPPI 1846 -- 51.

Vaikka Alfred Kihlmanilla vielä oli askel astuttava päästäkseen

papiksi, oli hän kuitenkin lopullisesti eronnut yliopistosta, ja

alotamme senvuoksi uuden luvun.

Edellisestä tiedämme Kihlmanin aikoneen viettää joulunsa

Malmbergilla. Luultavasti tapahtuikin niin, jollei hän kenties

viettänyt sitä Ingmanilla Alahärmässä, jossa hänen morsiamensa

oleskeli. Kaikissa tapauksissa on helppo kuvitella, että hän

vuoden vaihteella aina tilaisuuden sattuessa pistäytyi Alahärmässä

ja myöskin kävi tervehtimässä vanhempiansa Kruununkylässä. Ettei

hän, niinkuin papiksi pyrkijät säännöllisesti tekevät, kohta

Helsingistä taikka ainakin kohta uutena vuotena 1846 lähtenyt Turkuun

vihityttämään itseänsä papiksi, vaan aherteli kotiopettajana ja

suomenkielen harjoittelijana Lapualla, se johtui yksinkertaisesti

siitä syystä, että hän vasta seuraavana vuonna oli täyttävä 22

vuotta, joka ikä laissa oli määrätty papinvihinnän ehdoksi. Kumminkin

oli hän päättänyt (26/2 1846 hän kirjoittaa siitä vanhemmilleen)

jo kesällä mennä naimisiin ja -- arvatenkin aikaa voittaakseen.

-- jo maaliskuun keskivaiheilla matkustaa Turkuun suorittaakseen

asiaankuuluvan tutkinnon, joskin hänen oli sen jälkeen odottaminen

itse vihkiäisiä kunnes oli saavuttanut laillisen iän.

"Maaliskuun 21 p:nä saavuin yhdessä R[einhold] Helanderin kanssa

vanhaan, tuttuun Turkuun, jossa olen kokenut niin monta iloista

ja surullista hetkeä", niin Alfred 17/4 kirjoittaa vanhemmilleen.

Vuokrattuaan 2 huonetta rouva Delvigillä, vastapäätä entistä

postikonttoria, kävivät ystävykset esimiestensä luona, joista

enin osa oli vanhoja tuttuja, nimittäin arkkipiispa Melartin,

tuomiorovasti Edman (Gadolin oli kuollut 1843), sekä lehtorit

Bergenheim, Ahlstedt ja Heikel; uusia olivat Fredr. Hertzberg kreikan

kielen lehtori, C. Jak. Helander pyhien kielten ja Fr. Wilh. Hjelt

latinan kielen. Heidät vastaanotettiin erittäin hyvin; "Edmankin,

jonka tapana muuten on jo ensi kohtauksessa tarjota herroille

pappiskokelaille runsaita annoksia meheviä, suolaisia sanoja, oli nyt

kuin karitsa." Useimmat pitivät sentään Kihlmanin tutkinnon ehtona

sen, että hän hakisi erivapautusta, ja noudattaen saamaansa neuvoa

hän lähettikin valtakirjan kamreeri Vegeliukselle Helsinkiin hänen

puolestaan sisäänjättää hakemus. Professori J. Ph. Palmén kirjoitti

sen, ja viikon päästä olivat asiapaperit jo tuomiokapitulissa,

joka yksimielisesti puolsi hakemusta. Sitten paperit palautettiin

senaattiin lopullista ratkaisua varten. Sillä välin oli tutkinto

alkanut. Ensin (9/4) olivat messuamis- ja lausumiskokeet tuomiokirkon

sakaristossa -- "messuamiseni onnistui erinomaisen hyvin"; sitten

15/4 "olin, pyynnöstä, yksin heprean tentissä Helanderilla." --

"Minua pidettiin kovalla 2 1/2 tuntia taukoamatta. Tentti oli, niin

kuuluu hän jälkeenpäin sanoneen, ihana. Hän oli arvellut, ettei hän

enää koskaan saisi luokseen semmoista heprealaista kuin minä, joka

niin hyvin tunsi hepreankielen kieliopillisen rakennuksen. Jos olisin

lukenut laajemman pensumin, olisi hän ehdottomasti antanut korkeimman

äänimäärän; nyt hän sentään epäili." Latinankirjoitus 18/4 kesti

klo 2:sta 10:een. "Se oli sanomattoman ikävä iltapäivä." Tulokseen

oli Alfred tyytymätön, mutta luuli, etteivät hänen toverinsakaan

olleet kehuttavaa aikaansaaneet. Ruotsin- ja suomenkielen

kirjoitukset olivat seuraavana päivänä; jälkimäisestä hän ei

paljoa toivonut, mutta kuitenkin hän tahtoi kirjoittaa, jotta ura

olisi auki siihenkin suuntaan. -- Kovin ikäväksi Alfred sanoo tätä

Turussa-oloansa, kaukana omaisista ja ystävistä, "erotettuna toisesta

minustani". -- "En ole kahteen viikkoon saanut mitään sanomaa

rakkaalta kyyhkyseltäni." Paitsi tenttejä oli hänellä kaikenlaisia

käytännöllisiä tehtäviä. Hän tilaa Mölleriltä uuden pianon, joka

oli maksava 550 ruplaa, ja parhaalta kultasepältä, Lundgrenilta,

hopeakaluja uuden kodin tarpeeksi -- jälkimäinen tilaus tapahtui

appivanhempien määräyksestä. Edelleen oli kyseessä ajoneuvojen ja

papinpuvun ostaminen.

Seuraavassa kirjeessä (17/5) Alfred ilmoittaa vanhemmilleen, että

hänen erivapautushakemuksensa oli tullut yksimielisesti hyväksytyksi,

"niiden eri tahoilta tulleiden tietojen nojassa, jotka todistavat

minun taitoani ja vakavuuttani aina lukioajoilta saakka. Kuka

olisikaan voinut ajatella tätä? Niin on Jumala nyt johtanut asian,

vastoin kaikkea ihmisajatusta. Minä tulen siis olemaan pappi, pappi

Jumalan seurakunnassa 21-vuotiaana. Tähän saakka on se kuulumatonta;

voi, miten olikaan onnellinen se hetki, jolloin päätitte lähettää

minut Turun lukioon." Ymmärtäähän sen, että vanhemmat puolestaan

olivat iloissaan tästä poikansa menestyksestä, vaikka kyllä isä

ensiksi, saatuaan tiedon hakemuksesta, oli kirjoittanut, että sen

hyväksyminen tietäisi liiallista myötätuulta pojan purjeisiin.

Viimeisessä kirjeessään Turusta (15/6) Alfred kertoo saarnansa

(helatorstaina) onnistuneen aika hyvin. Hänen pelkonsa oli haihtunut

niin pian kun hän oli noussut saarnatuoliin. Muutoin oli tentti

seurannut tenttiä. "Minua on pidetty kovalla 14:ssä tentissä, joista

ei yksikään ole kestänyt vähemmän kuin 3 tuntia. -- Torstaina 11 p:nä

a.p. oli julkinen tutkinto. Arvaako isä lopputulosta? Korkeimmasta

mahdollisesta ääniluvusta, 32:sta, sain minä... 30, s.o. laudatur.

Olen siis kahden vuoden vanha pappi 21-vuotiaana; hyväpä niinkin!

Taistelutoverini R. Helander sai korkeimmasta mahdollisesta, 28:sta

25, siis myöskin laudatur. Pitkiin aikoihin ei kukaan, joka ei ole

ollut maisteri, ole saanut niin korkeaa arvolausetta. Nähdään siis,

että saattaa olla toisiakin taitavia ja kunnon miehiä kuin laakerilla

seppelöidyt. -- Huomenna tiistaina (16/6) on papinvihkiäiset."

Paljon oli kirjeissä puhuttu siitä, mihin Alfred määrättäisiin. Hän

itse halusi suomalaiseen seutuun -- kielen vuoksi; mutta suostui

mielellään rupeamaan isänsä apulaiseksi, kun tämä lupasi, että

poika saisi ajoittain oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa

seurakunnassa. Tämän mukaan hän saikin määräyksen kirkkoherran

apulaiseksi Kruununkylässä. Sen kanssa yhteydessä oli kysymys,

missä nuori pari asuisi? Siitäkin vaihdettiin ajatuksia samoissa

kirjeissä. Äidin ja myöskin isän mielipide oli ensiksikin se, että

häiden vietto jo heinäkuulla (niin näet oli sovittu) oli "kylläkin

hätäistä", toiseksi se, että tuskin kävisi laatuun, että Alfred ja

hänen vaimonsa ("kaksi lasta") heti perustaisivat oman kodin, vaan

ehdottivat he, että nuoret asuisivat heidän luonaan yliskamarissa

ja muuten missä huoneessa halusivat. Siihen ei Alfred kuitenkaan

suostunut. Heillä, nuorilla, oli paljon ystäviä, jotka piankin

pelkäisivät häiritsevänsä vanhaa isäntäväkeä. Sitä paitsi olisi

parempi, että nuori vaimo alusta aikain saisi perehtyä emännän

tehtäviin. Sen vuoksi hän mieluummin asettuisi vuokrattuun asuntoon

ja aikoi jo ennen häitä varta vasten tulla Kruununkylään vuokraamaan

sopivaa huoneistoa.

Näissä kirjeissä ei huomaa hituistakaan siitä hitaudesta, jota

Kihlman ennen oli sanonut yhdeksi luonteensa tunnusmerkiksi.

Keskellä tenttejään hän pitää mielessään ja ajaa monta muuta asiaa,

joista, paitsi jo mainituita, myöskin on merkittävä hänen puuhansa

aikaansaada aviokuulutus, jota varten tarvittiin todistuksia eri

tahoilta. Mutta semmoinen hän oli, että hän osotti tavatonta tarmoa

ja toimeliaisuutta, kun tehtävät olivat hänelle selvenneet --

hidas hän oli vain niin kauvan kuin asiat olivat, niin sanoakseni,

mietiskelyn asteella.

* * * * *

Kihlman matkusti Turusta suoraan Lapualle, jonne saapui kesäkuun

21 p:nä, ja arvatenkin sieltä viipymättä Ylihärmään, mihin Essen

tänä keväänä oli muuttanut kappalaisen apulaiseksi ja missä hän

siis tapasi morsiamensa. Häistä oli sovittu, että ne tapahtuisivat

Lapualla Malmbergin luona, hänen omistamassaan Marielundin talossa.

Se johtui osaksi siitä, että Essenin asunto Ylihärmässä -- niin hän

itse sanoo kutsumuskirjeessään Kihlmanin isälle -- oli liian ahdas

pitoja varten, osaksi siitä, että samaan aikaan ja samassa paikassa

oli toisetkin häät vietettävät, nimittäin Reinhold Helanderin, jonka

morsian, neiti Sofia Forsman, oli hyvin tuttu ja ajoittain oli

asunutkin Malmbergin perheessä. Sitäpaitsi oli huomioon otettava,

että Reinhold Helander samoin kuin hänen veljensä Olof oli jo

ennestään mitä ystävällisimmissä suhteissa Malmbergiin, sekä että

tämän lanko F. H. Bergroth oli naimisissa Kihlmanin morsiamen sisaren

kanssa ja nyt oli tuleva viimemainitunkin langoksi. Tulossa oli siis

kaksoishäät, samanlaiset kuin ennen mainitut Espoon häät.

Lähimmästä ajasta ennen häitä on vähän tietoja. Mahdollista on,

että Kihlman, lupauksensa mukaan, kävi Kruununkylässä, mutta jos

hän ehkä oli ajatellut silloin esittää morsiamensa vanhemmilleen,

on luultavaa, että se jäi tekemättä. Kohta juhannuksen jälkeen

sattui näet surullinen tapaus, joka oli omansa häiritsemään monta

suunnitelmaa. Kesäkuun 29 p:nä Lina Ingman, Anteron nuori vaimo,

kuoli lapsivuoteeseen, kouristuksiin, ennen lapsen syntymistä.

Kihlman oli silloin ystävänsä luona, ja hän kirjoittaa mainittuansa

tapauksen: "Jumala olkoon sielullesi armollinen! Sinä olit minulle

rakas, rakkaampi kuin monet muut naiset. Sinä olit todella

jumalaapelkääväinen, sillä olit aina köyhä. -- Semmoista päivää ja

semmoista yötä, kuin edelliset, en ole elänyt. Klo 4 aamulla [30/6]

matkustin Antero raukan kanssa Lapualle." Helposti ymmärtää, minkä

varjon morsiamen sisaren kuolema heitti häitten yli.

Kaksoishäät Lapualla torstaina 9 p:nä heinäk. 1846 olivat kenties

mahtavimmat, mitkä herännäisyyden aikana nähtiin, aikana, jolloin

perhejuhlat, syystä etteivät viranomaiset voineet kieltää

heränneitä kokoontumasta semmoisiin, kutsuttujen vieraiden lukuun

ja vieraanvaraisuuteen nähden kehittyivät niin suurenmoisiksi,

että ne palauttavat muistiin renessansikauden upeat pidot, miten

erilaisia ne kaikissa suhteissa olivatkaan. Muinoin ruhtinaat ja

muut ylhäiset sekä kaupunkien porvariston varakkaimmat kilpailivat

keskenään maallisen komeuden ja loiston ylellisyydessä ja

vieraitten kestitsemisessä; nyt tahdottiin hämmästyttää surutonta

maailmaa kutsumalla eri suunnilta uskovaisten joukot yhteiseen

antautumiseen Jumalan sanan viljelemiselle, yhteiseen hengellisen

elämän virkistykseen ja tunnustukseen. Juhlien toimeenpanijat ja

vieraat eivät enään olleet maailman ylhäisiä, vaan maalaispappeja

ja maalaiskansaa, mutta sittenkin oli renessansin ja herännäisyyden

edustajissa jotakin yhdenlaatuista, he tunsivat olevansa vapautettuja

vanhasta sovinnaisuudesta, heissä asui uusi henki, ja sen vuoksi he,

vaikka jonkinlainen surumielisyys olikin heränneitten tunnusmerkkejä,

joukossa olivat rohkeita, yritteliäitä, iloisia, jopa ylimielisiäkin.

Itsestään on ymmärrettävää, että juhlimisessa nyt niinkuin ainakin

piili se vaara, että unohdettaisiin asettaa suu säkkiä myöten.

Kun kerran oli tavaksi tullut, että heränneitten perhejuhliin

oli kutsuttava vieraita joukottain, ei monestikaan enää kysytty,

oliko perheellä varaa kestitä kuinka monta tahansa. Niitä, jotka

eivät tahtoneet alistua yleiseen tapaan, syytettiin saituudesta,

ja välttääkseen sitä moni johtui elämään yli varojensa. Vuosia

myöhemmin, kun silmät olivat avautuneet näkemään herännäisliikkeen

aikaa myöten kehittyneitä varjopuolia, Kihlman eräässä kirjeessä

(16/5 1852) Essenille huomauttaa tästä. "Pramea elämä", sanoo

hän, "oli tarpeellinen pramealle kristinuskolle. Tämänlaatuista

kristinuskoa täytyi ylläpitää alituisella kestitsemisellä." --

Joku aika häitten jälkeen Pyhäjärven kappalaisen-apulainen Heikki

Schwartzberg laajassa kirjeessä kuvasi häät ystävälleen K. J.

Engelbergille Pulkkilassa. [Tästä kirjeestä on tiettävästi säilynyt

ainoastaan jäljennös, jonka omistaa Suomen Kirkkohistoriallinen

Seura.] Siitä ovat pääasiassa seuraavat piirteet ja kohtaukset.

Malmberg, häätalon oikea isäntä, ja Essen, joka tytärpuolensa

puolesta myöskin oli isäntä ja toimeenpanija, olivat molemmat

kutsuneet vieraita, yhteensä 200 henkeä säätyläisiä ja 200

talonpoikaisia. Kumminkin oli osa kumpaakin luokkaa, tilan

riittämättömyyden takia, kutsuttu saapumaan vasta toisena päivänä

klo 10 a.p., mutta muutoinkaan eivät vieraat minään hetkenä olleet

kaikki samalla aikaa saapuvilla. "Kaikki päivät olivat matkapäiviä,

ihmisiä tuli ja lähti koko ajan." Joku oli laskenut, että pappeja

oli saapunut 48, mutta Schwartzberg arvelee niitä olleen enemmän.

Mainittu luku saa ymmärtämään, että suurin osa Etelä-Pohjanmaan

heränneitä pappeja oli häissä ja sen lisäksi melkoinen joukko

kauempaakin, ei ainoastaan sukulaisia vaan muitakin, sillä

tiedämmehän jo siitä, mitä on kerrottu Kihlmanin matkoista, että

heränneet papit ympäri maata olivat keskenään tuttuja, veljiä.

Suruttomia (säkra) s.o. ei-heränneisiin kuuluvia pappeja oli tuskin

muita kuin pari kolme Lapuan pitäjän pappia ja rovasti Kihlman, joka

viimemainittu oli vaimonsa kanssa tullut poikansa häihin, mutta

jo toisena päivänä lähti pois. Pukuun nähden oli hääväki vakavan

tummaa, väritöntä joukkoa. Miehet parrattomine kasvoineen, jakaus

keskellä päälakea, papit pitkässä, napitetussa mustassa takissa,

valkoiset liperit kaulassa ja talonpojat harmaassa sarkapuvussa,

jonka merkittävin osa oli lyhyt körttinuttu; naiset, mitä säätyä

olivatkaan, mustassa tai tummansinisessä hameessa, olkapäitä

peittävä, neulalla rinnalle kiinnitetty huivi kaulassa, tukka samoin

kuin miehillä sileäksi kammattu, keskeltä jaettu ja pantu palmikolle,

joka joko riippui vapaana tai oli takaraivolle kiehkuraksi

koottu. Eivät mitkään heleät värit, eivätkä mitkään kultaiset

taikka halvemmatkaan koristeet häirinneet yksitoikkoisuutta.

Semmoista oli hääkansa yleiskatsaukselta; mutta toista oli kun

siihen lähemmin tutustui. Silloin huomasi, että enemmistö pappeja

oli nuoria, noin 30-ikäisiä, vilkkaita, innokkaita, tarmokkaita

miehiä, että talonpoikien vakavissa kasvoissa ilmeni henkevyyttä

ja syvämietteisyyttä, joka ei ollut jokapäiväistä laatua, ja

pian erotti naistenkin joukossa eri-ikäisiä, eriluonteisia, eri

elämänkoulun käyneitä. -- Paitsi Marielundissa oli häävierailla

myöskin käytettävinään läheisen Kauppilan talon huoneet, ja

siellä oleskelivat enimmäkseen talonpojat. Itse häätalossa olivat

varsinaiset asuinhuoneet vanhempien ja naisvierasten hallussa, jota

vastoin yliskamari ja avonainen ullakko oli jätetty "ukkojen" (Paavo

Ruotsalaisen y.m. talonpoikaisten johtajien) ja pappien valtaan.

Schwartzberg saapui häätaloon vaimonsa, Lauran, ja tämän veljen, Iin

kappalaisen Janne Stenbäckin, seurassa keskiviikkona i.p., jolloin

siellä jo oli paljon ennen tulleita, Paavo Ruotsalainen, [J. L. ja

W.] Niskaset, pappeja ja naisvieraita. Paavo oli erittäin reipas

ja hupaisa. Tavatessaan tulijan hän kohta kysyi, oliko hänellä

passia, ja kun hänellä, "niinkuin taitamattomalla", ei ollut mitään

näytettävänä, otti Paavo esiin omansa nimittäin Hedbergin [Kirjanen

oli K. J. Nordlundin tekemä, mutta ilmestyi ilman tekijän nimeä ja

luultiin Hedbergin kirjoittamaksi, syystä että siinä puolustettiin

hänen suuntaansa.] kirjasen "Väärän opin kauhistuksesta j.n.e.",

joka oli kirjoitettu Renqvistin samannimistä kirjaa vastaan, mutta

jota "ukot" sanoivat "Uskon ruumissaarnaksi". Siitä hän luki sen

kohdan, joka sisältää kiitosta hänelle itselleen, vaan ei muuta.

-- Schwartzbergin mielestä seurustelu säätyläisten kesken ei ollut

hauskaa, oltiin kyllä olevinaan kursailemattoman ystävällisiä ja

veljellisiä, mutta kuitenkin oli "hienoa ja väkinäistä", vaikka

veisattiin pianon säestyksellä. Toista oli kun Paavo tuli hetkeksi

sisään. Kävellen edestakaisin salissa hän väliin puhui virsien

välissä, antaen ohimennen milloin toiselle milloin toiselle

letkauksen (s.o. mieskohtaisen muistutuksen, tarkoittaen puhutellun

hengellistä elämää). Siitä mieliala vilkastui, mutta silloin

kutsuttiin illallisille. Kun toisessa huoneessa syötiin, alotettiin

pestä salin lattiaa seuraavan päivän juhlaksi. Mutta työ oli tuskin

puolivälissä, ennenkuin Malmberg, ukko ja muut palaamalla saliin

ajoivat akat vesisaavineen ja kiuluineen niin pikaiseen pakoon,

että he jättivät pesinrievut jälkeensä. Ukko alkoi jälleen kävellä

märällä, liukkaalla lattialla potkien pois rievut tieltään. En ole

koskaan, sanoo kertoja, nähnyt häntä niin innostuneena kalliiseen

asiaan, sillä hän hoiperteli niinkuin humalainen. Sitten hän piti

rukouksen. Mutta sekin tapahtui oudosti ja kummallisesti, sillä

hän löi toisinaan kovasti tuoliin, ja siunaus jäi katkonaiseksi.

("Hupaista olisi ollut tietää, mitä itsekukin ajatteli tästä

illasta.") [_M. Rosendal_, m. p. III, s. 47, (ja hänen mukaansa

_Oravala_ P. Ruotsalaisen elämäkerrassa) kertoo rukouskohtauksen

vähän toisin ja sanoo sen tapahtuneen Paavon astuessa häätaloon.

Schwartzbergin kertomus on ilmeisesti läsnäolleen tekemä.]

Seuraavan päivän aamupuolella veisattiin taas salissa pianon mukaan,

ja ukko käveli ja letkautti ketä sattui. Oli sangen hauskaa.

Iltapäivällä olivat suuret häät, joissa molemmat parit vihittiin

yhdellä kertaa. Malmberg vihki, ja papeista yhtyivät parhaimmat äänet

messuun ja veisuun. Jälestäpäin Julius Bergh luki ja puhui. Huoneet

olivat tungokseen täynnä ihmisiä; kertojamme kuunteli puhujaa,

seisoen porstuassa.

Yleensä Schwartzberg ei viihtynyt alhaalla, jossa hän olettaa

Lapuan hienoston esiintyneen täydessä loistossaan(!), mutta

sitä vastoin hänellä ylisillä oli monta hauskaa hetkeä ukkojen

kanssa. Muun muassa Paavo ukko saneli Niskaselle esipuheen ennen

mainittuun kirjaseen, ja F. O. Durchman kirjoitti sen sitten

(kauniilla käsialallaan) sen kappaleen kanteen, jota ukko sanoi

passikseen, jotta Niskanen veisi sen Iisalmen rovastille, toht.

R. V. Frosterukselle, joka jo ennen oli puolustanut Renqvistin

kirjaa J. L. Niskasta vastaan. Näin se kuului: "Tässä seuraa yksi

vähäinen selityskirja Renqvistin hävytöntä kirjaa vastaan; ja tämä on

tapahtunut jo kuningas Ahasveruksen aikana, ja Mardokai näki silloin

unen, että kaksi suurta lohikäärmettä soti keskenänsä, että maa

jytisi siitä. Ja nämä lokikäärmeet olit, niinkuin jokainen tietää,

että Haaman oli ensimäinen ja Mardokai toinen. Ja nyt tällä aikaa

meidän kristillisessä seurakunnassa on Herra Pastori Renqvisti yksi

ja Hedbergi on toinen. Nämä pedot nyt sotivat keskenänsä niinkuin

lohikäärmeet. Nyt he pyytävät yhdestä mielestä ylösniellä sen vähän

Esterin, mutta hän on sen suuren kuninkaan Ahasveruksen käskystä

suljettu hänen linnaansa, ettei nämä pedot voi häntä vahingoittaa.

Kelvatkoon tämä vähäinen esipuhe tämän kirjan esipuheeksi, vaan

itse lukija taitaa p. raamatusta sen enemmän käsittää ja selkeyden

löytää." (Alla Paavon puumerkki: + d -- risti ja ylösalasin käännetty

P.)

Toisen hääpäivän aamupuolella luki Durchman [arvattavasti

yliskamarissa] ääneen sensorin jo hyväksymästä kolmannesta vihkosta

hänen ja Antero Ingmanin suomentamaa Lutheruksen postillaa ja

aiheutti sillä monijaksoisen kiivaan väittelyn heidän käyttämästään

suomenkielestä, joka laadultaan oli aivan uutta hengellisessä

kirjallisuudessa. Schwartzbergistä (jolla jo ennestään oli "äkää

Durchmania vastaan" -- hän oli tyytymätön tämän suomentamaan

Luteruksen kirjaseen: Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa

ja Isä meitää, Vaasa 1844) lukeminen tapahtui teeskennellysti, ja

loukkasivat häntä myöskin semmoiset lauseparret kuin "tulla tupsahtaa

taivaaseen", "kiiättävä tuulen tupru" (Paavalista) [Mainituista

lauseparsista näkee, että Durchman luki pitkän loppiaissaarnan, jossa

Luterus kuvaa paavilaisia, sovittaen heihin Paavalin sanat 2 Tim.

3: 1-9. Näytteenä käännöksen kansanomaisesta kielestä otan tähän ne

kohdat, joissa nuo lauseparret esiintyy:

187. _Kymmenenneksi, ovat he sopimattomia eli erikoisia_. Mutta tässä

mennä rynnöstää P. Paavali niinkuin kiiättävä tuulen tupru juuri

päätä pahkaa tätä hengellistä pyhää oikeutta kohden, joka kuitenki

niin paljon opettaa edustuksista, vapauksista, muutoksista, ja ampuu

juuri kohden tuota pyhää sydän arkkua (scrinium pectoris) Roomissa.

Luonto ja Jumalan järjestys säätää näin: jos ihmisten pitää elämän

keskenänsä yhteydessä, niin on tarpeellista, että he yhdessäki

raatavat ja kantavat yhteisiä kuormia yhteisillä hartioilla, tekevät

työtä yhteisellä kädellä; niin sitoo heitä yhteinen hätä kiinni

toisihinsa.

223. Mutta pyhän ristin, jonka Kristus pani kaikille seuraajillensa

ja joka ei kärsi mitään hekumata, ovat he pettäneet sangen sievästi:

ovat sen kaivaneet hopiaan, niin että on nyt helppo kantaa eikä

saata mitään vaivaa, jopa myypi muiskujansa ja siunaustansa ja on

heille tullut hyödyttäväiseksi hekuman palveliaksi. Mutta sydämmeen

elköön tulko pyhä risti, eikä olko sillä mitään tekemistä heidän

elämänsä kanssa; sillä heidän vapautensa, röykkeytensä, kerskauksensa

ja paisumuksensa on pannut sille salvan eteen. Kuitenkin kantavat

Herralle kiitokseksi ristinsä kunniallisella tavalla hopiassa,

ja niin tulla tupsahtavat päätä pahkaa taivaaseen.] y.m. Ensin

oli Schwartzberg yliskamarissa, jossa silloin eivät kuitenkaan

suomentajat eikä Paavo olleet läsnä, moittinut uutta suomea. Väittely

uudistui sitten ullakolla, jonne Durchman ja Ingman ja vähitellen

paljon muitakin kokoontui. Murheen masentamana Ingman oli vaiti,

eikä Schwartzbergkaan ensiksi tahtonut käydä asiaan käsiksi, mutta

toiset vetivät hänet esiin. Silloin vaihdettiin kiivaitakin sanoja.

Durchman: "Sinä et osaa suomea." Schwartzberg: "Olen hamasta äitini

kohdusta täysi ja selvä suomalainen, mutta sinä ainoastaan puolisko"

-- -- --; hänen mielestään kielen outous ja koreus teki hengen ja

sisällyksen tärkeyden tehottomaksi. "Perään ajatelkoot itse", oli

Schwartzbergin loppupäätelmä, "jos ei juuri meidän joukko sen kautta,

että me suomea muuttelemme hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle

tilaa muuttaa koko pyhää raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan

sanan." Wilh. Niskanen muistutti vain pikku seikoista, esim.: "Mitä

se hyödyttää, että kirjoittaa prikku ja ei (ett'ei), eikö ole

selvintä kirjoittaa _ettei_ eli myös _että ei_ j.n.e." Malmberg

vertasi koreaa suomea koruihin puettuun porttoon(!) Tämä oli jo

liikaa; luullen, että kaikki olivat heitä vastaan, Durchman ja Ingman

harmistuneina vetäytyivät pois. Suurin osa pappeja ja herroja, jollei

kaikki, oli läsnä, ja sitä paitsi useita talonpoikiakin Isostakyröstä

ja muualta. (Fredr.) Östring, (Edv.) Svan y.m. olivat Schwartzbergin

puolella, mutta toiset taas Durchmanin kannalla.

Kahakan jälkeen Malmberg puhuen kahdenkesken Schwartzbergin kanssa

ilmaisi tälle, että Durchman "akkain juorujen johdosta" kuvitteli,

että ystävät pohjoispuolella ja Savossa olivat tyytymättömiä häneen

ja muihin täällä etelässä, ja käsitti hyökkäyksen hänen suomennostaan

vastaan aiheutuneen siitä sekä todistavan hänen kuvitteluaan.

Malmbergin kehotuksesta Schwartzberg otti asian puheeksi Durchmanin

ja Ingmanin kanssa (jonka jälkimäisen Durchman tahtoi mukaan), ja

eräässä ullakon nurkassa hän yksityisesti vakuutti, että pohjoisessa

ei suinkaan ollut mitään epäluuloa heitä eikä heidän kristinuskoaan

vastaan; ainoastaan siitä oli hän suuttunut, että Durchman oli

kääntänyt Luteruksen "Lyhyt tapa"-kirjasen. Siitä vaihdettiin sitten

ajatuksia, ja oli Durchman tullut tyynemmäksi.

Myöhemmin yhä samana aamupäivänä Paavo meni Kauppilaan, jossa

talonpojat veisasivat, luki ääneen Björkqvistin saarnan kolmantena

sunnuntaina pääsiäisten jälkeen, piti sen johdosta pienen puheen ja

luki sitten vielä kappaleen Björkqvististä. Se oli hyvin hupaisaa

ja kehottavaa. Iltapäivälläkin ukko kävi siellä ja piti lyhyen

jäähyväispuheen. Sen jälkeen hän laittoi itsensä valmiiksi matkaan.

Silloin tulivat melkein kaikki talonpojat Kauppilasta katsomaan

hänen lähtöänsä, ja myöskin Marielundissa mentiin ulos pihalle.

Suuri pihamaa oli niin täynnä kansaa, että tuskin pääsi paikaltaan

liikkumaan. Juuri lähtöhetkellä Paavo sanoi matkatoverilleen,

kauppias Petanderille: "Missä puteli?" Ja kun toinen oli vetänyt

putelin esiin kontista ja antanut sen ukolle, otti tämä siitä aika

siemauksen lausuen: "Juomarin nimeä pitää minun kuitenkin kantaa."

Sitte hän ojensi putelin toverilleen, ja kun tämäkin aikoi juoda,

ukko huusi: "Kah, älä kaikkea juo!" niin että kaikkien täytyi nauraa.

Kaikkea tätäkin ukko suolasi useilla lyhyillä lauseilla: "Katsokaat

eteenne" j.n.e. -- ja niin he lähtivät. Ikävä mielissään talonpojat

palasivat Kauppilaan, ja heitä seurasi Schwartzberg ja jotkut

muutkin yläluokkalaiset. Siellä veisattiin taas, ja J. L. Niskasen

kehotuksesta Schwartzberg luki Wegeliuksen postillasta toisen

pääsiäispäivän saarnan.

Illemmalla ryhdyttiin häätalossa keskustelemaan, mitä oli tehtävä

uuteen (J. J. Nordströmin laatimaan) kirkkolakiehdotukseen nähden,

ja tultiin seuraaviin yksimielisiin päätelmiin: Kaikkien säätyjen on

ehdotusta vastustettava, sillä se koskee kaikkia säätyjä; ensin on

kysymys käsiteltävä sanomissa, jotta saataisiin tietää, mitä maailma

ajattelee siitä, ja ehkä houkuteltaisiin viholliset luovuttamaan

aseensa; sillä välin tulee jokaisen panna muistiin, mitä hänellä oli

sanottavaa ehdotusta vastaan, jonka jälkeen yleisessä kokouksessa

näistä muistutuksista laaditaan yhteenveto esitettäväksi suoraan

keisarille, samalla kuin eri tahoilta tulevat muistutukset rovastien,

kuvernöörien y.m. kautta menevät tuomiokapituleihin. Sitä paitsi

päätettiin, että tunnustuskirjat, joista ehdotus hylkää useimmat,

olisivat viipymättä julkaistavat suomeksi, sillä sen jälkeen kun

uusi laki oli vahvistettu, olisi kai niiden ulosantaminen tuskin

ajateltavissa. Jos. Grönberg y.m. ottivat suorittaakseen tehtävän.

[Neuvottelu kirkkolaki-ehdotusta tarkottavista toimenpiteistä on

ennen mainittu _E. G. Palménin_ tutkimuksessa: 1869 vuoden kirkkolain

vanhemmista esitöistä. Kirkkohist. Seuran pöytäk. IV, 97. -- V. 1849

ilmestyi _Lutherilaisen seurakunnan_ opin ja uskon _tunnustuskirjat_.

Latinasta suomensi Joseph Grönberg. Vaasassa, P. M. F. Lundberg.]

Sitäkin myöhemmin, illallisten jälkeen, leimahti väittely

suomenkielestä vielä kerran ilmiliekkiin. Se oli jo alkanut, ukkojen

yliskamarissa, Durchmanin, Ingmanin, Niskasten y.m. kesken, kun

Schwartzberg tuli sinne, ja tämä kiukkuisesti ryntäsi taisteluun:

"Voi, kun ette häpeä sotkea lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin --

Kemellin sotkuiseen juttuun juomareista, koottu kohmeloväen suusta,

Kultalaan, Kanavaan, [Kl. J. Kemell oli Oulun Viikkosanomissa

m.m. julkaissut Bellmanin mukailun: 'Ystävä kullat'; 'Kultala'

oli K. N. Keckmanin kääntämä Zschokken kertomus 'Goldmacherdorf',

'Kanava' P. Hannikaisen sanomalehti Viipurissa.] y.m. senlaisiin

on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta olkaa

tukkimatta sitä hengellisiin". -- -- -- Kun hän yhä jatkoi samaan

tapaan antamatta sananvuoroa kellekään, silloin Durchman asettui

leveästi ja kunnioitettavasti istumaan tuolille ja rupesi kimeällä

äänellä pitämään ruumissaarnaa Schwartzbergille, matkien sitä

ruotsinvoittoista kieltä, jota siihen aikaan monessa kirkossa

saatiin saarnatuolilta kuulla (skjeelu, skynddein, Juumala j.n.e.).

Hän näytteli osaansa mestarillisesti, niin että kaikki nauroivat

ja väittely kerrassaan taukosi. Hetken saarnattuaan Durchman ja

Ingman menivät ulos, palatakseen vähän myöhemmin, niinkuin ei mitään

olisi tapahtunut. -- Sittemmin jatkettiin vielä seurustelua useita

tunteja jutellen milloin mistäkin. Läheltä sentään piti, etteikö

uusi kahakka syntynyt, kun Durchman alkoi ylistää Luterusta. J. L.

Niskanen oli silloin esittänyt autuudenjärjestyksen Wegeliuksen

mukaan ja päättänyt: "Tuskinpa teidän Lutheruksenne niin komeesti

selittää asiaa." -- "Paljon paremmin!" oli Durchman lausunut siihen

ja sitten esiintuonut uskontunnustuksensa Luteruksen kirjoista. Sen

hän teki sangen hyvin, myöntää Schwartzberg, mutta sanoo kuitenkin,

että hänellä oli suuri halu iskeä, kun Luterusta ylistettiin,

mutta hän pysyi vaiti, jotta ei rauha häiriintyisi. -- Seuraavana

päivänä vieraat lähtivät. Sitä ennen olivat kumminkin Malmberg,

Durchman ja Schwartzberg keskenään vielä puhuneet tuosta luullusta

erimielisyydestä (pohjoisempana ja etelämpänä asuvien välillä).

He erosivat veljellisessä sovussa, kukin puolestaan vilpittömästi

tahtoen ottaa huomioon Hedbergin varoittavan esimerkin ja olla

uskomatta kaikkia sanomia, jotka paholainen lähettää aikaansaadakseen

puolueita ja kuolemaa. -- "Senlaiset olivat nämä häät."

Miten paljon kuvaavaa Schwartzbergin kertomus sisältäneekään, on

se sentään yksipuolinen. Se on laadittu maalaispapin kannalta,

joka ei pyytänytkään antaa yleiskuvausta. Hän ei lausu sanaakaan

morsiusparista; hänestä niinkuin kenties useimmista muistakin

olivat ne ja häät semmoisenaan sivuasia, suuren herännäiskokouksen

veruke. Miten aika kului "Lapuan hienostolta" y.m., jotka täyttivät

Marielundin ("Marjaluntin") asuinrakennuksen alakerran, jää

niinikään sanomatta; saamme vain olettaa, että siellä veisattiin

ja laulettiin ja että Julius Berghin jälkeen toinen pappi astui

toisen jälkeen lukemaan ääneen ja puhumaan, sillä muu ajanvietto ei

tullut kysymykseenkään kuin loppumaton seurojen pito. Ainoastaan

ruoka-ajat keskeyttivät hartausharjotuksia. Vihdoin kertoja laiminlyö

puhua siitä, miten vieraita kestittiin. Meille myöhemmän ajan

lapsille olisi kumminkin ollut mielenkiintoista kuulla, kuinka

satojen ihmisten maallisetkin tarpeet tyydytettiin. Vaadittiin siinä

pitkiä pöytiä, suuria patoja ja runsaita ruokavarastoja! Entäs

juomatavaroita! Olihan tapa semmoinen, että illoin juotiin totia,

jopa runsaastikin, ja niin tiedetään tapahtuneen näissäkin häissä.

Sen jälkeen kun tekijä oli edeltäkäsin julkaissut tämän kuvauksen

Lapuan kaksoishäistä ("Aika" 1914, s. 481-490), on hänellä ollut ilo

rouva Lydia Hällforsilta vastaanottaa kirje, joka sisältää tietoja

häitten aineellisesta puolesta:

"Kihlman suoritti Malmbergille tuhat ruplaa häiden pidosta".

(Menoerä onkin aivan oikein merkitty hänen tulo- ja menokirjaansa

-- "för mitt bröllop"). Sitä paitse ostettiin koko hääjoukolle

tarvittavat ruoka-astiat, posliinit, ja ne kaikki jäivät Malmbergin

omaksi. Häävieraat toivat äärettömän paljon ruokavaroja tullessaan

häätaloon. Kauppiaat Uudestakaarlepyystä ja Vaasasta niinikään toivat

ankkurittain ja laatikoittain tavaroitansa. Erityisesti muistan, että

kertojat mainitsivat rusinoita ja rommia.(!)

"Maalaiset tietysti toivat omia herkkujaan, leipää, voita, juustoa,

tuoretta ja paistettua lihaa, niinkuin vieläkin kuuluu olevan tapana

Lapualla ja monessa muussa paikassa. -- Ajattelen, että näistä

pikkutiedoista ehkä käy ilmi, miten köyhän pitäjänapulaisen kannatti

ja miten hänen vaimonsa jaksoi pitää tällaiset suuret pidot". --

Että joukossa oli yksityisiä raittiita ja montakin, on kyllä

tunnettu, mutta raittiuden ajamista ei katsottu miksikään hyväksi,

vaan ulkokultaisuudeksi, tekopyhyydeksi, ja tämä käsitys saa myöskin

ymmärtämään Paavon uhmailevan menettelyn, kun hän koko hääkansan

edessä otti "piiskaryypyn". Hänelle vain naurettiin, eikä suinkaan

ivallisesti, koska menevä jätti "ikävän" jääneiden mieleen. Kaunista

on kertojalta, että hän pidättäytyy arvostelemasta näkemiänsä, mikä

ei lainkaan ole tavallista suurten pitojen vieraissa. Ainoastaan

sulkumerkkien väliin pantu kysymys, sen jälkeen kun hän on kuvannut

Paavon meluavan rukouksen hääpäivän aattona, viittaa siihen, että hän

ei lausunut julki kaikkea mitä mietti, taikka että hän ainakin arveli

muissa liikkuneen sekavia ajatuksia ja tunteita.

Suurin osa hääväkeä matkusti Alahärmään rouva Ingmanin hautajaisiin,

jotka olivat sunnuntaina 12 p:nä. Siellä oli tietysti myöskin Kihlman

ja hänen nuori rouvansa, jotka olivat läheisimpiä surevia, ja joista

häitten kuvauksessa on tuskin sanaakaan mainittu. Niinkuin häissä

oli seuroja pidetty, pidettiin niitä hautajaisissakin, ja "hyvin

hauskaa oli siellä ollut", vakuuttaa Schwartzberg lausetavalla,

jonka merkityksen jo edellisestä tunnemme. Schwartzberg itse ei

ollut Alahärmässä, sillä hänen Lauransa halusi viettää ainakin yhden

päivän veljiensä seurassa Munsalassa, missä sotaisa Pyhäjärven

pappi vielä kerran alkoi väitellä suomenkielestä hengellisissä

kirjoissa lankonsa, Lauri Stenbäckin, kanssa. Kun tämä oli lausunut

sen ajatuksen, että raamatunsuomennos ollen täynnä ruotsalaisuuksia

olisi uudistettava puhtaampaan suomenkieleen, oli toinen huudahtanut:

"Eiköhän tällä ajalla, koska maailma kaikin puolin hampaitansa hioo,

olisi itse kullakin muuta tekemistä kuin käännellä ja väännellä

suomenkieltä ja muita turhanpäiväisiä, tarpeettomia asioita, vai

luuletkos sillä tavoin saavasi asees kuuratuksi ja valmistuvasi

sotaparaadille, kun tarvitaan?" -- Siihen Stenbäck ei vastannut

mitään, ja niin väittely päättyi. --

* * * * *

Häämatkat nykyisessä merkityksessä olivat tuntemattomia heränneitten

piireissä, eikä nimitys myöskään sovi sille matkalle, jolle

Alfred Kihlman lähti 17 p:nä heinäk. näyttääkseen vaimolleen

lapsuudenkotinsa Kruununkylässä. Ei ole mitään muistiinpanoa niiltä

päiviltä, joina nuori pari siellä vieraili, mutta tiettyä on sentään,

että vanhemmat avoimin sylin ja sydämin vastaanottivat uuden

tyttären. Silloin, taikka kenties toisella matkalla, 10 p:nä elok.,

nuoret nimismies Hellbergiltä vuokrasivat Härbärge [Tämä nimi on

nykyjään unohtunut; paikkaa nimitetään nyt "Venmans", muistona siitä,

että siinä 1853-57 asui kappalaisenapulainen Fredr. Vilh. Venman,

jonka vaimo on tunnettu J. L. Runebergin entisenä ystävättärenä.]

nimisen asunnon joen rannalla, noin puoli kilometriä länteenpäin

kirkolta. Rakennus oli tarpeeksi tilava -- sali, kolme kamaria

ja keittiö sekä kaksi yliskamaria -- mutta vaati perusteellista

korjausta. Sen vuoksi ja yhä jatkaakseen suomenkielen opintoja

Kihlman päätti vielä jäädä Malmbergin luokse Lapualle, ja isänsä

suostumuksella hän anoi tuomiokapitulilta lupaa saada 1 p:ään kesäk.

1847 asua Kruununkylän ulkopuolella, vaikka oli määrätty apulaiseksi

sinne. Myöntymys tulikin siinä muodossa, että hän "vähemmän

kiireisinä aikoina" saisi oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa

seurakunnassa.

Näin tuli Kihlman viettäneeksi ensi vuotensa melkein virkavapaana.

"Olen kaikin voimin ryhtynyt suomeen", hän kirjoittaa isälleen,

(28/10 1846). "Niin kauan kuin minä huolehdin poikien luvuista,

en paljonkaan edistynyt, mutta nyt kun Malmberg on saanut tänne

uuden kotiopettajan Helsingistä, ei minulla ole muuta työtä kuin

lukea suomea aamusta iltaan. Jos lukeminen auttaa, niin pitäisi kai

siitä joskus tolkkua tulla. -- Olen luvannut Ingmanille kahtena

tulevana viikkona hoitaa hänen virkaansa Alahärmässä, ei kuitenkaan

saarnoja. Saa nähdä kuinka tulen siellä toimeen! Pahinta on, jos

minut kutsutaan sairaitten luokse. Täytyy repiä häpeältä silmät ja

tehdä parastaan. Ingman [on Isossakyrössä ja] suomentaa [Durchmanin

kanssa] Luterusta. -- -- Kuinka isä on jaksanut virassaan? Isä parka

ei ole saanut suurta apua apulaiseltaan; mutta minä koetan käyttää

aikaani niin hyvin kuin ymmärrän, voidakseni sitten, Jumalan avulla,

suorittaa mitä minun tulee." --

Ei syksy sentään kulunut ilman vaihtelua ja seikkailuja. Lokakuun

12 p:nä Gela lähti Tampereelle tapaamaan ainoata sisartaan Hildaa.

Tämän puoliso, Frans Bergroth, oli näet siellä tehtaan saarnaajana.

Matkan hän teki Ingmanin ja Durchmanin seurassa, joten Kihlman

saattoi olla huoleton; mutta kovin ikävä hänen tuli olla ensi kerran

pitemmän aikaa erillään vaimostaan. Viikon päästä Gela Ingmanin,

Grönbergin y.m. seurassa jälleen suuntasi matkansa kotiinpäin ja

saapui Ruovedelle, Peskaan, 19 p:nä klo 3 i.p. "Ja arvaappas, kenet

tapasin täällä?" Gela kirjoittaa sisarelleen. "Olin tuskin asettunut

istumaan lähelle vieraskamaria, kun Kihlman kauniisti astui esiin ja

tuli tervehtimään minua. Uskotkos, että olin ihmeissäni ja iloinen --

minä, joka olin odottanut täällä saavani kauhean ikävää! Oli kovin

hauskaa tavata." -- Tapauksen yksinkertainen selitys on se, että

ikävä oli ajanut Kihlmanin matkustamaan vaimoansa vastaan. Jos Gela

oli iloinen, niin kyllä oli Kihlmankin. "Mieluinen kohtaus sielusta

ja sydämestä", hän on merkinnyt almanakkaansa. Kotiin tultiin 23 p:nä.

Kertomani pieni välikohtaus todistaa, että -- huolimatta siitä

mitä Kihlman niin järkeilevästi oli kirjoittanut vanhemmilleen,

kun hän elokuulla 1845 Pihlajavedellä oli eronnut morsiamestaan --

tosirakkaus yhdisti hänet ja Gelan toisiinsa.

Kotiopettajana Kihlman oli elänyt Malmbergilla niinkuin perheen

jäsen ainakin eikä tiettävästi häittenkään jälkeen siinä kohden

muutosta tapahtunut, vaan tuli hänen nuori rouvansa uudeksi jäseneksi

samaan perheeseen. Läheiset sukulaissuhteet selittävät tämän, ja

nuorista oli ymmärrettävästi mukavaa lykätä taloushuolet, kunnes

pääsivät omaan kotiinsa Kruununkylään. Mutta toiselta puolen johtui

siitä sekin, että kaikki mikä häiritsi Malmbergin perheen elämää

vaikutti heihinkin, eikä mullistavia tapauksia suinkaan puuttunut.

Ensiksikin mainittakoon, että Malmbergin aikomus oli ollut yhdessä

Kihlmanin kanssa matkustaa Ruovedelle, mutta kun hän meni sanomaan

hyvästiä rouvalleen, sai tämä hänet jäämään kotia, eikä vaimo

syyttä vastustanut miehensä lähtöä, sillä ainoastaan kaksi päivää

myöhemmin (21/10) hän synnytti lapsen. Toiseksi on kerrottava,

että rouva Malmberg ei ollut vielä läheskään entiselleen toipunut,

kun Malmbergiä itseään kohtasi erittäin uhkaava taudintapaus.

Marraskuun 6 p:nä näet verenvuoto aivoihin aiheutti halvauksen, joka

sai ympäristön pelkäämään pahinta. Koska Kihlman oli Alahärmässä,

niin neiti Sofie Nordenkraft, joka Lapualla piti koulua paraasta

päästä heränneitten pappien lapsille, lähti suoraapäätä Vaasaan

puhuttelemaan tohtori Churbergia. Tämä piti kohtausta vaarallisena,

mutta kieltäytyi antamasta määräyksiä näkemättä potilasta.

Silloin -- sangen kuvaavaa ajalle -- ei keksitty muuta neuvoa kuin

lähettää sairas Vaasaan (jonne oli 8 peninkulmaa), vaikka hän oli

niin huono, että hän itse ja muut luulivat viimeisen matkan olevan

käsissä. Malmbergin vahva ruumiinrakennus kesti kuitenkin koetuksen,

ja kaupungissa alotettiin sitten silloiseen tapaan iilimadoilla,

suoneniskuilla ja kuppauksilla vähentää potilaan verivarastoa, mutta

lopulta myöskin pitämällä jäätä pään päällä (nykyään ensimäinen ja

miltei ainoa keino) ajamassa verta aivoista. "Jollei pakkanen olisi

tullut, niin että saatiin _jäätä_", oli tohtori sanonut, "olisi

sairas luultavasti kuollut." Vähitellen Malmberg toipui.

Syystä että rouva Malmberg oli vielä liian heikko lähteäkseen

Vaasaan, asettuivat Alfred Kihlman ja Gela sinne hoitamaan sairasta.

Marraskuun 28 p:nä Alfred kirjoittaa isälleen olleensa kaupungissa

kaksi viikkoa, mutta sen jälkeen hän vielä viipyi siellä kolmatta

viikkoa. Varsinkin ensi aikoina oli Kihlmanin elämä sairaan luona

kaikkea muuta kuin yksitoikkoista. Kun näet tieto Malmbergin

vaarallisesta tilasta oli levinnyt, hänen lukuisat ystävänsä --

yleensä ihmeen liikkuvaa väkeä! -- tulivat toinen toisensa jälkeen

kaupunkiin tavataksensa häntä ehkä viimeisen kerran. "Usko pois",

Kihlman kirjoittaa 2/12 Reinhold Helanderille, "että täältä on toinen

jos toinenkin kirje lähetetty. Sairauden alkuaikoina oli täällä

paljon ystäviä idästä, pohjoisesta ja etelästä, ja silloin oli

täällä kuin mikäkin ministerineuvosto koolla. Essen oli neuvoston

presidentti. Nyt ei täällä ole muita kuin minä, Gelani ja Eliel

[Malmbergin vanhin poika]."

Olof Helander kirjoittaa (Munsalasta 20/11) Reinhold veljelleen

käynnistään Vaasassa seuraavasti: "S.p. kun sain kirjeesi, Keppoensis

[tehtaanisäntä Otto von Essen] kertoi Malmbergin saaneen halvauksen

ja olevan lääkärin hoidossa Vaasassa. Kohta päätin matkustaa sinne

pahimmassa tapauksessa vielä kerran tavatakseni rakasta veljeä.

Patruuna yhtyi asiaan ja lähti lauant. 14 p:nä Purmoon viemään

tietoa Svanille. Pyhänä tulivat molemmat sekä [Jak. Henr.] Roos

luokseni ja maanantaina matkustimme kaikki Vaasaan. -- -- Klo 6

illalla tulimme perille, ja hetken päästä pääsimme sairaan puheille,

joka huolimatta voimattomuudestaan iloisesti vastaanotti meidät,

jopa laski leikkiäkin. -- -- Lääkäri antoi hyvää toivoa. Seuraavana

aamuna matkustimme me neljä toverusta Maalahdelle [tietenkin Svanin

appivaaria tohtori Jak. Wegeliusta tervehtimään]. Kun saman päivän

illalla palasimme sieltä, saimme iloisen uutisen, että tauti oli

taittunut(!) ja tapasimme Malmbergin iloisena ja hilpeänä. Et

voi uskoa, kuinka rakas hän meille oli ja kuinka olimme iloisia.

Seuraavana päivänä palasimme kotia. Kihlmanin tapasin Vaasassa,

käskien hänen kirjoittaa Sinulle, ja sen hän lupasikin tehdä. -- --

Matka oli hauska ja hupaisa; mutta nyt istun jälleen kotona surkeana

kuin Latsarus. Mutta eipä se haittaa. Täytyy oppia jyrsimään kovaa

leipäkannikkaakin eikä aina syödä kräämiä. Sitä tulen nyt koettamaan

kotielämässäni, niin sisällisesti kuin ulkonaisestikin."

Joulukuun 16 p:nä pääsi Malmberg lähtemään kotiin ja samalla hänen

seurueensakin, nimittäin rouva, joka viimein hänkin oli kyennyt

tulemaan Vaasaan, sekä Kihlman ja hänen Gelansa. Lääkäri oli

määrännyt, että ensinmainitun tulisi ainakin puoli vuotta olla

ryhtymättä virkatoimiinsa, mutta siihen rohkealuontoinen mies ei

tahtonut taipua; kumminkin on Kihlman merkinnyt muistiin, että

Malmberg saarnasi ensi kerran sairautensa jälkeen 16 p:nä toukok.

1847, siis aivan täsmälleen kuusi kuukautta siitä päivästä,

jolloin Vaasasta lähti. -- Kihlman oli aikonut viettää joulua

joko Malmbergilla taikka appivanhempiensa luona ja vasta uudeksi

vuodeksi tehdä saarnamatkan Kruununkylään, mutta siihen isä ei

kuitenkaan voinut suostua. Oli nimittäin niin, että sekä Kruununkylän

kappalainen Wegelius että Teerijärven kappalainen L. Schalin olivat

siksi raihnaisia, etteivät tulleet toimeen ilman apua. Alfredin

täytyi siis luvata saarnata joulupäivänä Teerijärvellä, uudenvuoden

päivänä Kruununkylässä ja loppiaisena jälleen Teerijärvellä --

jopa viimemainittuna päivänä sekä suomeksi että ruotsiksi, mikä on

senvuoksi merkille pantava, että hän silloin ensi kerran saarnasi

suomenkielellä. -- Näin tapahtui, ja vastanaineet viettivät

ensimäisen joulunsa erillään toisistaan; Gela näet ei voinut seurata

miestään Kruununkylään, sillä keli oli huono, ja hän oli joutunut

tilaan, joka vaati erikoista varovaisuutta. Heidän vaihtamistaan

kirjeistä näkee, kuinka ikävä heitä vaivasi. Alfred oli jouluaattona

vanhempiensa luona (saarnavuorot oli niin muutettu, että hän

joulupäivänä saarnasi emäkirkossa eikä kappelissa), sai niin paljon

lahjoja -- kaikenlaista, jota tarvittiin uudessa kodissa -- "että

häpesin", ja saarnasi sitten määrätyt vuoronsa, mutta päivät olivat

hänestä kovin pitkiä. Samoin Gelan oli ikävä miestään, ja vaikeaa

hänen oli olla lähtemättä rakkaan "ukkonsa" luokse.

Myöskin kevätkautena (1847) täytyi Kihlmanin joskus vielä

saarnavuorojensa tähden jättää vaimonsa yksin, mutta melkein yhtä

usein, kenties useamminkin hän oli muilla matkoilla milloin Gelan

kanssa milloin ilman. Näistä on vain lyhyitä muistiinpanoja,

mutta ansaitsevat ne kumminkin mainitsemista uusina todistuksina

heränneitten pappien alituisesta matkustamisesta. Tuskin oli Kihlman

uutena vuotena palattuaan Kruununkylästä ollut viisi päivää kotona,

ennenkuin hän 13/1 Malmbergin seurassa lähti Kuortaneelle (A. N.

Holmström), Ruovedelle (Peskaan), Tampereelle ja Längelmäelle,

missä seurusteltiin Grönbergin sekä Frans ja Berndt Bergrothin

kanssa. Kotiin palattiin 22/1, mutta viiden päivän päästä tuli

taas Grönberg Lapualle, ja nyt lähdettiin yhdessä Isoonkyröön

Antero Ingmanin ja neiti Erika Hällforsin häihin 28 p:nä tammik.

Oleskellessaan Durchmanin luona oli Ingman tutustunut kaksi vuotta

sitten Ahvenanmaalta Isoonkyröön muuttaneen rovasti K. E. Hällforsin

perheeseen, jossa tyttäret olivat heränneitä, vaikka isä ja aluksi

äitikin olivat herännäisyysliikkeen vastustajia, ja niin hän sai

uuden, samanhenkisen elämäntoverin kotiinsa. Ohimennen mainittakoon,

että nämäkin häät olivat "kaksoishäät"; samalla kertaa vihittiin

näet Isonkyrön kirkkoherran apulainen Anders Joh. Lilius Henriette

Hällforsin, Erikan kaksi vuotta vanhemman sisaren kanssa. Häämatkalla

oli Gelakin mukana samoin kuin sillä matkalla, joka kohta sen jälkeen

Grönbergin ja Malmbergin seurassa tehtiin Uuteenkaarlepyyhyn,

Kruununkylään y.m. -- Helmikuulta on mainittava Niilo Gabr. Arppen

häät Karolina Snellmanin kanssa Laihian pappilassa (11 p:nä), joissa

Kihlman, Malmberg ja Grönberg myöskin olivat, puhumatta käynneistä

Ala- ja Ylihärmässä, Alavetelissä (A. A. Favorin) y.m.s. --

Maaliskuulla tapahtui laaja kiertomatka, jolla käytiin tervehtimässä

ainakin kymmenkuntaa herännyttä ystävää. Kun Kihlman vaimonsa

kanssa 15/3 oli palannut Kruununkylästä, matkusti hän vielä s. p:nä

Malmbergin ja Essenin seurassa Kuortaneelle (Holmström), sieltä

Keuruulle (Jak. Simelius) ja edelleen Jyväskylän kautta Kuopioon.

Siellä viivyttiin päivä (20/3) Julius Berghin luona. Seuraavana

päivänä matkaa jatkettiin Iisalmeen, jossa tavattiin "ukko", s.o.

Paavo Ruotsalainen, ja J. L. Niskanen. Sieltä meni matka Kiuruvedelle

ja Pyhäjärvelle, jossa Jonas Laguksen luona vierailtiin kokonaista

kaksi päivää. Näiden päivien (24-26/3) kohdalle Kihlman on merkinnyt

sanan: "Risbastun" (selkäsauna), joka tietänee, että Lagus jostakin

syystä nuhteli joko häntä yksinään taikka kenties koko seuruetta.

Loppumatkalla käytiin vielä Reisjärvellä (Jak. Hemming), Halsuassa

(Z. Gallenius) ja Lappajärvellä (F. P. Kemell), josta vihdoin

Kauhavan hautta saavuttiin Lapuan Marielundiin. Matka oli kestänyt

päivää vaille kaksi viikkoa. -- Vielä mainittakoon huhtikuun 12-15

p:nä tapahtunut matka Malmbergin, Ingmanin ja Durchmanin seurassa

Vaasaan ja Maalahdelle hautajaisiin. [Rovasti J. W. Fontellin

suosiollisen tiedonannon mukaan haudattiin 14 p:nä huhtik. 1847

talollisen tytär 22-vuotias Brita Stina Markuksentytär Mattlar, joka

samoin kuin hänen lähimmät omaisensa oli kuulunut heränneisiin.]

Oliko Turkuun saapunut tieto Kihlmanin pitkästä olosta Vaasassa

Malmbergin sairauden aikana taikka hänen matkoistaan, sitä ei

tiedetä, mutta varmaa on, että tuomiokapitulissa hänen elämäänsä

katsottiin liian vapaaksi. Sentähden tapahtui, että Pohjanmaalla

saatiin huhtikuulla Turun sanomista lukea, että Kihlman oli määrätty

armovuoden saarnaajaksi Alatornioon! Saattaa käsittää, minkä

hämmästyksen tämä herätti Kruununkylässä, jossa apulaista sitä

enemmän kaivattiin, kuin Wegelius oli tullut niin huonoksi, ettei

hän ollenkaan pystynyt hoitamaan virkaansa. Onneksi tuomiokapituli,

rovasti Kihlmanin kirjeen johdosta, peruutti määräyksensä, mutta

Kihlmanin oli nyt entistä vaikeampi lähteä Lapualta -- hänen

vaimollaan kun oli viimeinen aika käsissä. Senvuoksi isä kirjoittikin

(17/5): "Älä sentään kiirehdi, äläkä häiritse Angelikaasi! Hänestä ja

hänen tilastaan riippukoon muutto!" Ratkaisu tuli 27 p:nä toukok.,

jolloin Gela onnellisesti synnytti terveen tyttölapsen, joka 31 p:nä

kastettiin ja sai nimen Hanna. Kun sittemmin äidin ja lapsen tilassa

ei mitään huolestuttavaa huomattu, Kihlman 6 p:nä kesäk. matkusti

yksin Kruununkylään hoitamaan virkaansa.

Aviopuolisojen lyhyt ero aiheutti kirjeenvaihdon, josta tässä

muutamia otteita. (Kruununkylä 9/6 1847): "Rakkahin vaimoni! -- --

Vähän ennenkuin tulin tielle, joka poikkeaa pappilaan, huomasin

äitikullan (söta mor) tulevan ajaen, kuorma tuoleja y.m. mukanaan.

Minä pysähdyin nähdäkseni, kääntyikö hän Kokkolaan vai kirkolle

päin. Kun jälkimäinen tapahtui, seurasin hiljaa perässä, ja niin

tultiin yhdessä kotiini. Äiti oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Hän

oli antanut piikojensa alottaa puutarhatöitä. Minä ryhdyin kohta

komentamaan, suunnittelin käytävät y.m. -- -- Nyt on niin paljon

tehty, että vain vähän puuttuu. Rakennuksen keskikohdalta joelle

menevä käytävä jakaa kasvitarhan kahteen osaan. Toiseen on istutettu

ainoastaan mansikoita, sivuille viinimarjapensaita, ja valkosipulia;

toisessa on 4 lavaa herneitä, sekä porkkanoita, punajuuria,

tilliä, persiljaa ja turkinpapuja. Rediisejä on kylvetty kummankin

osaston reunoihin. Pitkin rakennusta on penger, jossa tullaan

näkemään keisarinkruunuja ja muita harvinaisia kukkia. Vahinko että

unohdin Sinun kukansiemenesi. Mutta vähät siitä, ne ovat varmaan

jokapäiväisiä verrattuina minun harvinaisuuksiini. Vielä on olemassa

pienempi osasto keittiönseinän takana. Siinä kasvaa ruoholaukkaa ja

piparjuuria, jos niitä siihen kylvetään ja istutetaan. Kokonaisuus

osoittaa puutarhurineroa, ja, jos edistyn, voi minusta aikaa myöten

tulla taloustirehtööri. -- Huoneita ei enää voi tuntea. Niillä ei

ole taipumusta pysyä kohtuudessa. Niin inhottavia kuin olivat, niin

valoisia ja siistejä ne nyt ovat. Ne ovat, meidän kesken sanoen,

sopimattomia kristityille. Sitten kun raot oli rapattu, on seinille

liisteröity harmaata kartuusipaperia. Keittiökamari, jossa kirjoitan

tätä, on maalattu harmaaksi ja pirskotettu mustilla ja valkoisilla

pilkuilla. Sali on punaisenkeltainen (brandgul) ja makuuhuone

taivaansininen, valkoisella marmoroitu. Toiset huoneet ehkä sopivat

niin vähän kieltäytyville ihmisille kuin me olemme, mutta makuuhuone

on loukkaava. Vanhemmat ovat tehneet parhaimman ymmärryksensä mukaan,

ja sentähden olen kiittänyt kaikkea, jotta en syyttä herättäisi

mielipahaa. -- Astiakaappi seisoo valkoisena salissa. Imperiaalisänky

ja perhekätkyt, myöskin valkoisiksi maalattuina, loistavat

makuuhuoneessa venäläisten tuolien ympäröiminä. -- -- Hyvästi! Nuku

suloisesti, Hannikka!"

(16/6) -- -- "Olen nyt oudossa asemassa. Olen samalla kertaa pappi,

sielunhoitaja, marttyyri, ekonoomi, isäntä ja emäntä, piika ja

renki. Pyhänä herätti saarnani monessa kuulijassa tyytymättömyyttä.

Alkusanani olivat: 'Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa _isäänsä

ja äitiänsä_, ja _emäntäänsä ja lapsiansa_ (tämä Sinulle ja minulle)

j.n.e., ei se taida olla minun opetuslapseni' [Luuk. 14: 26,27].

I[sä] on koko ajan ollut hyvin kärtyinen. Harvoin hän on puhutellut

minua; ja silloinkin purevasti. Eräänä iltana tapahtui purkaus.

Silloin tuli esiin viimekesäinenkin synti, että näet tulosaarnani

edellä annoin veisata: Guds ord hafver förgäten legat j.n.e. (Jumalan

sana on ollut unohdettuna). Minä selitin asian niin, että hänen

kunniansa pysyi loukkaamatta, mutta pyysin, että hän vastedes,

jos oli sitä mieltä, että olin tehnyt väärin, kohta ottaisi asian

puheeksi eikä kuukausia ja vuosia hautoisi paisetta sisässään.

Isän mielestä oli tämä liiallista nuhtelemista, ja hän katkaisi

keskustelun tuomittuaan minut hengellisesti ylpeäksi, ilman mitään

todistusta. Saarnani viime pyhänä oli hänestä riittävä vahvistus

hänen väitteelleen. Tulin ohimennen sanoneeksi suruttomia opettajia

mykiksi koiriksi. Se oli anteeksiantamaton synti. Sunnuntaista saakka

on hän enimmäkseen ollut vaiti. Äiti on puhunut hänen sijastaan.

Joka päivä on minua höylätty ja tuomittu. Yhdentekevää, ryhdynkö

selityksiin, selitykset unohdetaan, ja minä olen auttamattomasti

lyöty. Näkyy hyvin, että Sinä, suojelusenkelini, olet poissa. Sinua

he kunnioittaisivat. -- Tänne majataloomme [Härbärge merkitsee

vierasmajaa, majataloa] on tapani joka päivä kävellä; se on kuitenkin

turvapaikka. -- -- Joka ilta kastelen puutarhaa. -- -- Ei meillä

vielä ole lehmää eikä piikaa. Odotan vielä Jumalalta. -- Äiti on

suositellut 14-vuotiasta tyttöä, joka osaa suomea ja ruotsia. Hän

voisi olla keittäjän ja lapsenpiian varana, sillä emme kai ota

useampia." -- --

Jälkimäinen ote todistaa, että Alfredin suhde vanhempiin yhä oli

kireänlainen, ja kuinka se olisikaan voinut parantua, kun nyt isä ja

poika saarnasivat samassa kirkossa. Se erimielisyys uskonnollisissa

katsantotavoissa, joka ennen oli esiintynyt ainoastaan kirjeissä

taikka keskusteluissa neljän seinän sisällä, tuli nyt kuuluviin

julkisuudessa, ja kun Alfred nuoruuden innolla ja vahvalla

vakaumuksella kohdistaen kuulijoihinsa parannuksen vaatimuksia

noudatti Malmbergin y.m. herännäisjohtajien saarnatapaa ja koetti

tehdä opetuksensa mahdollisimman sattuvaksi ja kuhunkin yksityiseen

tehoavaksi, niin ei ole ihme, että isä ja muutkin loukkaantuivat.

He käsittivät mieskohtaisiksi viittauksiksi semmoistakin, joka

lausuttiin yleisessä mielessä. Niin esim. oli ilmeisesti käynyt,

kun Alfred puheena olevassa saarnassa, selittäessään, miten Jumala

kutsuu vieraita taivaallisiin pitoihin, muun muassa oli sanonut

sen tapahtuvan lähettämällä uuden hartaan opettajan seurakuntaan.

"Hänen lähetyksensä on jo merkki siitä", oli hän sitten jatkanut,

"että ehtoollinen on pidettävä, että otollinen aika on tullut

sille seurakunnalle, johon hänet on lähetetty. Tiedän kyllä, mitä

Te, kuulijani, ajattelette tässä asiassa. Te olette iloisia, jos

opettajanne ovat suruttomia ja mykkiä koiria, jotka eivät voi

haukkua. Teistä ovat semmoiset opettajat hyviä, jotka mielellään

makaavat ja nukkuvat hengellisessä suruttomuudessa, sillä he antavat

Teidänkin nukkua, vaikka olisitte aivan helvetin partaalla. Semmoisia

opettajia Te ylistätte, jotka imartelevat Teitä synneissänne ja

huvittavat Teitä hyödyttömällä opilla, jota ette edes ymmärräkään.

Mutta jos Jumala lähettää Teille palvelijoitaan s.o. uskollisia ja

rehellisiä opettajia, jotka julistavat Teille totuuden ja Jumalan

neuvot autuuteenne, niin Te kirootte ja ylenkatsotte heitä. Ja jos

Jumala siunaa semmoisten opettajien saarnaa, niin että ihmiset

heräävät synninunestaan huolehtimaan ikuisesta pelastuksestaan ja

että nämä heränneet eivät enää voi jatkaa samaa kelvotonta elämää,

jossa Te edelleen viihdytte, silloin Te sanotte: 'Niin, se on tuo

saatanan pappi, joka viettelee kansaa. Se on hän, joka pirullisella

opillaan rakentaa eripuraisuutta vanhempien ja lasten, miehen ja

vaimon välille! Voi, rakkaat kuulijani, häntä, joka harrastaa Teidän

ikuista onneanne, Te kirootte. Häntä, joka rukoilee edestänne, Te

vihaatte. Ettekö ymmärrä, että Jumala osoittaa Teille suuren armon,

kun hän lähettää Teille opettajia, jotka etsivät Teidän parastanne,

mutta päinvastoin on se suuri vihan osoitus, kun hän lähettää

paimenia, jotka etsivät' omaa parastaan." --

Kaksi päivää edellisen kirjeen jälkeen Alfred lähetti Gelalle pienen

kirjelipun (18/6), jossa seuraavat sanat ilmeisesti viittaavat

isän ja pojan väliseen riitaan: "Ei minulla nyt ole mitään

kerrottavana täältä, paitsi että kaikki näyttää pimeältä. Saarnakaava

('predikoformulär') on minulle asianomaisesti annettu! -- Ole

rauhallinen, rakas ystävä; minun täytyy, joskin kirvelevin sydämin,

noudattaa muiden tahtoa. Ehkä vastedes vielä valkenee. -- -- --

Yksinäinen ystäväsi Alfred."

Näistä sanoista päättäen oli isä jollakin tavoin rajoittanut

Alfredin saarnavapautta. Siitä oli poika alakuloinen, mutta kun hän

puolitoista viikkoa myöhemmin (28/6) lähti Lapualle noutamaan pikku

perhettään Kruununkylään, oli hän kai jo rohkaissut mielensä. Gelan

rakkautta uhkuvista kirjeistä hän tiesi tämän jotakuinkin toipuneen

ja lapsenkin hyvin menestyvän, joten kodin onni näytti turvatulta --

kodin, joka nyt vihdoin, yksitoista kuukautta häitten jälkeen, oli

heille valmis. Lapualla ei ollutkaan muuta tehtävänä kuin järjestää

kaikki muuttoa varten. Malmberg oli jo matkustanut Peskaan, eikä

Kihlman olisi saanut kiittää häntä suuresta vieraanvaraisuudesta,

ellei hän (Malmberg) olisi heinäkuun 3 p. palannut kotia, arvatenkin

juuri hyvästijättöä varten. Kolme päivää myöhemmin Kihlman lähti

kiluineen kaluineen. Matkalla perhe poikkesi Ylihärmän Liinamaahan

appivanhempien luokse, joten Kruununkylään tultiin 8 p:nä.

* * * * *

Tästä lähtien neljättä vuotta eteenpäin on verraten vähän tietoja

Alfred Kihlmanin yksityisestä elämästä. Hän ei enää ollut

kirjeenvaihdossa vanhempiensa kanssa, syystä että he asuivat samalla

paikkakunnalla, ja hänen muille läheisille lähettämänsä kirjeet ovat

teillä tuntemattomilla. Kuvaus tästä ajasta on sentähden entistä

yleispiirteisempi.

Ensi kesänä ja seuraavinakin Kihlman varusteli asuntoaan ja

talouslaitostaan ikäänkuin pitkääkin aikaa varten. Rakennus

laudoitettiin ja luultavasti jo silloin maalattiinkin punaiseksi,

jommoisena se vieläkin vaatimattomana, mutta siistinä, haapojen ja

koivujen ynnä vihantien peltojen ympäröimänä seisoo paikallaan.

Hevonen ostettiin ja pari lehmää, ja paitsi puutarhaa, josta

ylempänä on puhuttu, oli Kihlmanilla pieni kuokkamaa saarella

kapean joenhaaran toisella puolella vastapäätä kotia. Perunoita

ja vähän muutakin viljaa saatiin siis ostamatta. Mitä ei kotona

ollut, hankittiin Kokkolasta, johon ei ollut kahtakaan peninkulmaa,

puhumatta naapuritaloista. Näin oli toimeentulo mukava, ja

taloudenhoito tuotti nuorelle isäntäväelle enemmän hupia kuin

rasitusta.

Aikaa ei puuttunut seurusteluun. Pappilaan oli vain noin kaksi

kilometriä. Sinne kun käveltiin, kuljettiin joen vartta ylöspäin

ensin valoisan, ristinmuotoon rakennetun kirkon ohitse, kunnes

tultiin Isolle sillalle ("Storbron"), missä ranta-valtatie menee

joen yli, ja siitä edelleen joen pohjoispuolta perille asti. Tämä

kävelytie oli ja on tänä päivänäkin sangen miellyttävä, sillä

molemmin puolin jokea, joka sekin pienine koskineen on näöltään

vaihteleva, on nähtävänä pitäjän parhaimmin viljelty osa taloineen ja

tasaisine viljavainioineen. Ymmärrettävää on, että vanhat ja nuoret

Kihlmanit usein tapasivat toisensa. Sitä paitsi kävi nuorten luona

tavan takaa heidän läheisiä ystäviään, Anttu Favorin, K. Nauklér, F.

P. Kemell, Antero Ingman y.m. Kysyä saattaa, eikö rovasti Kihlmanin

ja hänen rouvansa tutustuminen Alfredin ystäviin saanut heitä

yleensä lähemmäksi heränneitä. Valitettavasti ei niin tapahtunut, ja

lienee ainakin osaksi syy siihen ollut näissä nuorissa ystävissä.

Heistä näet sanotaan, että he usein melkein loukkaavalla tavalla

karttivat vanhojen seuraa. -- Paitsi kaupunkeihin (ei ainoastaan

Kokkola vaan myöskin Uusikaarlepyy ja Pietarsaari olivat aivan

lähellä) ja naapuriseurakuntiin, ei Kihlman ensi aikoina tehnyt muuta

kuin yhden pitemmän matkan, nimittäin Keuruulle Frans Bergrothin

virkaanasettajaisiin (8/8 1847).

Siitä elämän hiljentymisestä, joka oli luonnollinen seuraus

oman kodin perustamisesta, ei kuitenkaan johtunut, että Kihlman

olisi menettänyt halunsa ottaa osaa niihin uskonnollisiin ja

hengellisiin rientoihin, jotka olivat yhteisiä hänelle ja hänen

ystävilleen. Päinvastoin tiedämme hänen v. 1847 innokkaasti ottaneen

osaa kirkkolakiehdotuksen tarkastamiseen, ehdotuksen, jonka

vastustamisesta, niinkuin ylempänä on kerrottu, oli neuvoteltu hänen

häissään, ja josta varmaan oli monesti keskusteltu niillä matkoilla,

jotka Kihlman teki vuoden alkupuolella.

Ensiksikin Kihlman, asian hyväksi, ryhtyi kerrassaan turhaan

yritykseen. Hän näet kirjoitti (toukokuulla 1847) tuomiokapitulin

jäsenelle, lehtori Henrik Heikelille ja kehotti häntä vastustamaan

lakiehdotusta. -- "Uskallan Herra Lehtorille, vanhalle opettajalleni

ja ystävälleni, esittää huoleni eräässä asiassa, joka, mitä enemmän

aikaa kuluu, sitä enemmän minua arveluttaa. Minä tarkoitan Kristuksen

suomalaista kirkkoa, jonka tulevaisuus, jos uusi kirkkolakiehdotus

hyväksytään, on pimeä kuin yö." Sitten hän voimakkain sanoin

viittaa ehdotuksen loukkaavimpiin kohtiin: neljän tunnustuskirjan

hylkäämiseen, nuorempien pappien ja maallikkojen poissulkemiseen

kirkon edustuksesta sekä hengellisten kokousten kieltämiseen,

jollei kirkkoherra joka kerta ollut antanut suostumustaan. "Aika

kuluu pian umpeen, jolloin muistutukset ovat sisään lähetettävät",

kirjoittaja jatkaa. "Kyvyn puutteessa en ole mitään kirjoittanut; en

kuitenkaan olisi vaiti, jos minulla olisi tarpeeksi esitutkimuksia.

Myöskin on helppo ymmärtää, että sanani kohtaisivat kuuroja

korvia, vaikka kyllä sittenkin omantunnon ja tunnustuksen vuoksi

huononkin laululinnun tulisi virittää äänensä. Mutta jos Te, vanha

opettajani, esiintyisitte voimakkaalla ja julkisella kumoamisella,

niin saattaisi jotain asialle koitua. Palkkanne olisi Jumalan

seurakunnan kiitollisuus. Että Herra Lehtori omasta puolestaan on

tyytymätön ehdotukseen, sitä en ole koskaan epäillyt; mutta siitä

on vähän hyötyä, että toinen siellä, toinen täällä on tyytymätön.

Jos kykenevä ja arvokas mies astuisi vastarinnan päähän, silloin

moni epäileväinenkin yhtyisi häneen, ja hyvä asia voittaisi. --

Suokaa anteeksi rohkeat sanani. Asian tärkeys on saanut minut

puhumaan." -- --

Nähtävästi Kihlman ei saanut vastaustakaan. [Millä kannalla Heikel ja

tuomiokapituli yleensä oli, näkyy _E. G. Palménin_ ennen mainitusta

tutkimuksesta.] Mutta huolimatta siitä, että hän alkuaan oli

pitänyt itseään kykenemättömänä julkisesti esiintymään asiassa, hän

kuitenkin otti sepittääkseen lausunnon kirkkolakiehdotuksesta, joka

Kokkolan rovastikunnan nuoremman papiston puolesta oli lähetettävä

Turun tuomiokapituliin. Milloin ja missä tehtävä hänelle annettiin,

sitä emme tiedä, mutta lausunto, jonka hän itse on puhtaaksi

kirjoittanut, on allekirjoitettu Kokkolassa 28 p:nä syysk. Silloin

kaupungissa oli markkinat, joihin heränneillä vanhastaan oli tapana

kokoontua tavatakseen samanhenkisiä -- ja useimmat, jolleivät

kaikki allekirjoittajat [J. Taxell, Kokkolan [2] kappal., A. W.

Chydenius, Kokkolan [1] kappal. H. W. Wegelius, Kruununkylän kappal.,

C. F. Ervast, Alavetelin kappal., A. J. Gummerus. Ylikannuksen

nim. kappal., Z. U. Gallenius, Halsuan saarnaaja, H. R. Aspelin,

Ylivetelin kappal., C. H. Elfberg, Ullavan saarnaaja, S.O. Appelberg,

Kokkolan pitäjänapul., A. A. Nylander, Lohtajan kirkkoherran apul.,

L. W. Schalin, Kokkolan ala-alkeiskoulun op., A. Backman, Kälviän

kirkkoherran apul., Alfred Kihlman, Kruununkylän kirkkoherran apul.,

A. A. Favorin, Alavetelin kappalaisen apul.] olivatkin heränneitä.

Lausunnon pääosa koskee kysymystä yksityisistä hartauskokouksista.

Sen otamme tähän näytteenä 22-vuotiaan papin esitystavasta:

[Suomennos on tehty prof. _E. G. Palménin_ hyväntahtoisesti lainaaman

jäljennöksen mukaan.]

"Sen sijaan että Ehdotus edistäisi kirkollisen elämän kehitystä ja

ilmaisua, Luvussa 'Kokouksista ja yksityisistä hartausharjotuksista',

kristittyjä mitä ankarimmin kielletään yhtymästä yhteistä

mielenylennystä varten ja keskinäisesti vaihtamasta ajatuksia

siitä, mikä on heille kalleinta ja mielenkiintoisinta, jopa

ankarammin kuin missään entisessä konventikkeli-asetuksessa. Sillä

lukuunottamatta perheenisän oikeutta kotonaan tahtoo Ehdotus ei

ainoastaan kieltää maallikoita yhdessä ollen kehottamasta toisiansa

lukemalla Jumalan sanaa, laulamalla hengellisiä lauluja, rukoilemalla

ja keskustelemalla, vaan tehdään 'seurakunnan virassaoleva

pappikin', vastoin Jumalan käskyä sekä vanhojen kunink. asetusten

suoria kehotuksia kaikissa tilaisuuksissa huolehtia kuulijoittensa

opetuksesta, 'rikollisena vastuun- ja rangaistuksenalaiseksi', jos

hän ilman kirkkoherran lupaa pitää kokouksen uskonnonharjoituksia

varten taikka ainoastaan 'ottaa osaa' toisten yksityiseen

hartausharjoitukseen. Onko siis Kristinuskoa suvaittava ainoastaan

nimeksi, sen koskaan saamatta esiintyä elämässä? Onko kristillinen

hartaus suljettava kirkonseinien sisälle ja kokonaan karkotettava

seura- ja seurusteluelämästä? Vai onko Pyhässä raamatussa ainoatakaan

sanaa, joka ei hyväksyisi kristillistä yhteiselämää, missä

jumalisuutta harjoitetaan? Eikö kristityltä kaikkialla Jumalan

sanassa kehoteta opettamaan ja neuvomaan toisiaan keskenään ja

kehottamaan toinen toistaan, opettamaan ja neuvomaan toisiansa

keskenään psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla

j.n.e. Ja eivätkö ensimäiset kristityt, joiden jumalanpelko ei ollut

ainoastaan ulkomuotoa, noudattaneet näitä raamatun kehotuksia.

Ei tarvitse muuta kuin vilkaista Apostolien tekoihin tullakseen

vakuutetuksi siitä, kuinka usein ja yksimielisesti Apostolit

oppilaittensa kanssa, jotka olivat osallisia Pyhän Hengen lahjoista,

kokoontuivat, milloin satakaksikymmentä, milloin kolmetuhattakin

luvultaan, ylentääkseen mieltään pyhän uskonsa perustuksella. Niin,

missä vain Jumala tänäkin päivänä saa herättää ihmisiä elävään

huolehtimiseen autuudestaan, siellä on myöskin yhteisen veljellisen

mielenylennyksen ja keskinäisen kehotuksen sisällinen tarve

välttämättömästi esiintyvä, eikä sen tyydyttämistä, syystä että se

on tärkeä armonvälikappale, helposti voi eikä tulekaan laiminlyödä,

ilman että Jumalan herättämä hengellinen elämä tukahdutetaan taikka

sen kehitystä ainakin ehkäistään ja hidastutetaan. Eihän veljellinen

rakkaus koskaan voi olla niin voimaton ja eloton laatuaan, ettei

se ilmenisi keskinäisessä seurustelussa ja ajatustenvaihdossa

samanmielisten välillä. Kaikkien kirkollisten laitosten päämääränä

onkin tähän saakka ollut saattaa kristinusko yksityiselämään; tämä

on niiden kieltämätön tarkoitus, ja missä se ei ole menestynyt, ovat

ne olleet hedelmättömiä. Ja lisäksi: kun vapaasti saadaan kokoontua

aistillisia ja maailmallisia huvituksia ja syntistä ajanviettoa

varten, ei liene liiallista pyytää, vaan kaiken inhimillisen oikeuden

ja kohtuuden mukaista, että sama vapaus myönnetään jumalisuuden

harjoituksille. Vai mitä vaarallisia ilmiöitä yhteiskunnassa ovat

ne sitten aiheuttaneet? Vai onkohan enemmän järjestyksen mukaista,

edistetäänkö kristillistä elämää ja tosisiveellisyyttä paremmin

sillä, että kristityt käyvät teattereissa ja kapakoissa, peli- ja

juomaseuroissa ja tanssiaisissa taikka vain teollisuus- ja

tieteellisissä, maallisissa laulu- ja lukuyhdistyksissä? Terve järki

riittää käsittämään ja arvostelemaan, millä puolen totuus on. Ja

kun isompi tai vähempi luku henkilöitä, joko sattumuksesta taikka

kutsuttuina vieraina on koolla, niin ei edes sokea pakana voi sitä

leimata rikokseksi, jos kokoontuneet mieluummin käyttävät aikaa,

joka kuitenkin on jollakin tavoin kulutettava, Jumalan, kunniaksi

kuin turhuuteen ja syntiin. -- Kuinka järjetöntä toiselta puolen

onkaan koettaa kahleiden, vankilan ja ruumiinrangaistuksen uhalla

vastustaa erehdyksen valtaan pääsöä; jos tätä tarkotetaan kieltämällä

yksityisiä hartausseuroja. Eihän tällä tavoin koskaan voida vastustaa

harhaoppia. Vähintään ovat semmoiset keinot _kristillisiä_,

Ei: Sillä ehkä me lihassa vaellamme, emmepä me sentähden lihan

jälkeen sodi. Sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan

väkevät Jumalan edessä kukistamaan varjeluksia. Tämä ei ole ollut

Lakiehdotuskomiteallekaan tuntematonta, koska se itse perusteluissaan

tunnustaa, että 'evankelisen kirkon dogmaattisesta peruskannasta

ei voida johtaa yksityisten hartausseurojen kieltoa.' Mutta siitä

huolimatta, huolimatta yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä

oikeudesta ja omantunnonvapaudesta, jotka äänekkäästi vastustavat

asiaa, on Ehdotus kuitenkin säätämällä rangaistuksia kieltänyt

poikkeuksetta jokaisen yksityisen hartausharjotuksen, joka ulottuu

perhepiiriä ulommas; niin että evankelinen kristitty ei edes

muutamien ystävien, ei lähimpien naapurien, ei matkalla ollessaan

tuttujen kanssa saa harjottaa vähintäkään jumalisuutta, ilman että

häntä rikoksentekijänä lain mukaan rangaistaan. Ehdotus tahtoo

ehkä näennäisesti lieventää rangaistuksen toimeenpanoa useilla

astemääräyksillä, mutta rangaistusasteita voidaan vain verrata

roviolla polttamiseen heikommalla tulella, missä ruumis kyllä palaa

ja lopulta häviää, mutta ainoastaan kauemmin ja siis tuskallisemmin

kärsien.

"Mutta kaikkein merkillisintä on, että ei edes seurakunnan virassa

oleva pappi, Ehdotuksen mukaan, saa vapaasti kuulijoittensa kesken

käyttää Jumalan sanaa, tulematta laillisen syytteen alaiseksi.

Paitsi raamatun kehotuksia opettajille yleiseen: Saarnaa sanaa,

pidä päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaise,

nuhtele, neuvo, sekä: Kaitkaat Jumalan laumaa ja pitäkäät siitä

vaarin, tavataan vanhoissa kunink. asetuksissa lukuisia kehotuksia

papeille ahkerasti ja kaikissa tiloissa pitää huolta kuulijoittensa

hengellisten tarpeitten tyydyttämisestä, ja selvimmin 1726-vuoden

asetuksessa, jossa pappia kehotetaan 'usein käymään kuulijainsa

luona heidän kodissaan', jopa 'kutsumaan heidät kokoon' saadakseen

selkoa heidän edistyksestään kristinuskossa ja johtaakseen heitä

autuuden perustukseen ja tietoon. Mutta suorastaan päinvastoin

Ehdotus nyt säätää, että pappi, joka ei ole kirkkoherra, ei

edes saa 'ottaa osaa' kuulijainsa kanssa kristilliseen seuraan,

jossa jumalisuutta harjotetaan, vielä vähemmin esiintyä siinä

opettajana, eikä myöskään kirkkoherran luvatta 'kuuluttaa kokousta

uskonnonharjoituksia varten'. Kirkkoherra on siis oleva ainoa,

jolla on seurakunnanopettajan varsinaiset oikeudet; muuta papistoa

katsotaan ainoastaan kirkkoherran palvelijoiksi, ei Herran eikä Hänen

seurakuntansa palvelijoiksi. Ja jos kirkkoherran mieleen juolahtaa,

koska hänellä on rajaton valta kieltää, olla millään ehdolla

suostumatta papin pyyntöön saada kutsua muutamia kuulijoistaan

kokoukseen, ja tämä ei myöskään ilman 'kuritusta' saa käydä

kuulijoittensa kodeissa, jos he vain uskaltavat yhdessä harjoittaa

jumalisuutta, niin täytyy tämän jälkimäisen huomata olevansa

estettynä kaikesta senlaisesta lähemmästä ja tuttavallisemmasta

seurustelusta kuulijainsa kanssa, johon kumminkin Jumalan sana,

omatunto, virkavala ja virkavelvollisuus häntä vaativat. Jos

mitään, on tätä sanottava julman tirannimaiseksi ja hierarkiseksi

yhteiskunnallisen ja omantunnon vapauden sorroksi, sorroksi,

jonka vertaa ei tavattane protestanttisessa kristikunnassa. --

Totta kyllä, Jumalan armollisesta johdosta meillä on kirkkoja ja

saarnatuoleja sekä muita julkisia tilaisuuksia, joissa Jumalan

sanaa selitetään ja tarjotaan seurakunnalle. Mutta ovatko sitten

Kristus ja hänen apostolinsa rajoittaneet toimensa ainoastaan

temppelinmuurien sisäpuolelle? Eivätkö he opettaneet ja saarnanneet

kaikkialla, sekä julkisesti että yksityisesti, temppelissä ja

synagogissa, yksityisessä huoneessa ja taivasalla? Mutta sama

sokea ja mieletön huuto: 'tässä on Herran temppeli!', joka muinoin

kuultiin juutalaisten maassa, kuuluu vielä meidänkin päivinämme.

Sama sokea into kirkonseinien puolesta näyttäytyy myöskin nykyajan

ulkokullatuissa kuin muinoin farisealaisissa, joille Stefanuksen

täytyi sanoa, että 'se kaikkein ylimmäinen ei asu käsillä tehdyissä

temppeleissä'. Mutta eikö evankelisen opettajan toimiala Suomessa ole

saava ulottua saarnatuolia, rippikoulua ja lukukinkereitä edemmäs?

Onko siis pappi, jonka pitäisi olla vapain, oleva yhteiskunnan

orjuutetuin jäsen, seurakunnassaan enemmän sidottu kuin kukaan muu,

kun on kyseessä se sana, jolla hänen kuitenkin tulee syöttää, ravita

ja ylentää hänelle uskottua laumaa?

"Yhteiskunnallisuus on ihmisluonnon vastustamattomia tarpeita.

Lait eivät voi muuttaa tätä luontoa; päinvastoin se vaatii mitä

sille tulee suuremmassa määrässä kuin muutoin, jos sen oikeuksia

kielletään. Turhia ovat siis estotoimet. Niistä on vain haittaa;

mutta lait, jotka itse aiheuttavat rikoksia, toisin sanoen: ovat

mahdottomia noudattaa, eivät voi kauan pysyä voimassa. Me toivomme,

että tämä, joka on non plus ultra luonnottomuudessa, joka sotii

Jumalan sanaa vastaan, joka mitä syvimmin loukkaa omaatuntoa ja

kristityn vapautta, on syntyessään hukkuva. Silti emme kiellä

kirkon oikeutta valvoa opin puhtautta emmekä valtion oikeutta

ylläpitää yleistä rauhaa; mutta me uskomme, että uskonnollisten

seurojen julkisuus turvaa niille tämän oikeuden. Missä kokoonnutaan

ovet avoinna (sillä salaisia kokouksia emme tahdo) ja pääsö on

vapaa kirkon ja valtion palvelijoille, siinä emme luule syntyvän

tai kehittyvän harhaoppeja tai epäjärjestyksiä, jotka häiritsevät

yhteiskunnan rauhaa." --

Seuraavassa arvostellaan ja tuomitaan yhtä ankarasti Ehdotuksen

XXXII:des luku, jossa ehdoton päätösvalta kirkonasioissa annetaan

yleiselle pappeinkokoukselle, mistä alempi papisto ja maallikot

ovat poissuljetut. Siinä uudistuu räikeässä muodossa paavillinen

hierarkia, vaikka uskonpuhdistus on _seurakunnalle_ pidättänyt

oikeuden ratkaista oppia, liturgiaa y.m. kirkon elämää koskevat

kysymykset. Yllä oleva otteemme riittää kumminkin, se kun osoittaa

kuinka nuori Kihlman käsitteli sydämelle käypää asiaa, jommoinen

hartausseurojen pitäminen oli hänelle ja kaikille heränneille

papeille. Esityksen ansio ei ole niinkään tyylin keveydessä,

kirkkaudessa tai luontevassa jäsentelyssä, vaan paremmin

loogillisessa terävyydessä, joka tunkee kysymyksen sisään jättämättä

mitään puolta, mitään näkökohtaa huomioon ottamatta. Saattaa sanoa,

että lausunto on hänen mietiskelevän luonteenlaatunsa, mutta samalla

myöskin hänen sisällisen vakaumuksensa leimaama. Että juuri Kihlman,

nuorin neljästätoista allekirjoittajasta, on lausunnon laatinut,

todistaa, missä arvossa virkaveljet ja toverit häntä pitivät.

Toiselta puolen on tässä muistutettava, että ei-heränneet papit ja

niiden muassa myöskin Kruununkylän kirkkoherra antoivat toisen ja

toisenlaisen lausunnon. [_E. G. Palmén_ m.p. siv. 165.]

Apulaispappien palkat olivat näihin aikoihin hyvin vaatimattomat.

Pääasiallisesti palkka sisältyi vapaaseen asuntoon ja elantoon,

rahapalkkio oli mitätön, joskin välttämätön, sillä olihan apulaisen

esiinnyttävä siististi puettuna. Alfred Kihlmanille oli hänen isänsä

kirjoittanut (3/6 1846): "mitä palkkaan tulee, niin ei se täällä

tule olemaan vähempi kuin missään muualla tahansa", ja sai hän

vuosittain 100 hop. rupl., joka ajan käsityksen mukaan oli runsaasti

maksettu. [Edellisellä vuosikymmenellä s.o. 1830-luvulla vaihteli,

tekijän isän muistiinpanojen mukaan, apulaisen palkka 100 ja 150

riksin välillä.] Sitä paitsi isä korjautti vuokratun asunnon ja

kenties maksoi vuokrankin siitä. Kumminkaan ei Alfredin ja hänen

perheensä toimeentulo ollut yksistään apulaispalkassa, vaan oli

vaimokin tuonut omaisuutta pesään. Isänsä, maisteri J. Fabritiuksen,

jälkeen oli kullakin kolmesta jälkeenjääneestä tyttärestä, ja siis

Angelikallakin, noin 150,000 markkaa, josta jotenkin puolet oli

kiinteää omaisuutta, toinen puoli käteistä. Sisarusten holhooja oli

ollut heidän enonsa, tehtaanisäntä Niilo Ludvig Arppe, jonka hoidossa

omaisuus pääasiassa pysyi vielä kymmenkunta vuotta nuorimmankin

sisaren naimisen jälkeen. Arppe oli näet vuokrannut Puhoksen sahan

Kiteellä, joka muodosti pääosan kiinteästä omaisuudesta, ja rahat

olivat hänen liikkeessään. Paitsi vuotuista vuokraa hän suoritti,

perillisille, entisille holhoteilleen, korkoa rahoista sekä myöskin

suurempia tai pienempiä osia pääomasta sen mukaan kuin häneltä sitä

vaadittiin. Näin ollen tapahtui, että Kihlman ei moneen vuoteen

saanut vaimonsa koko omaisuutta hoidettavakseen, vaikka hänellä

oli siitä varmat tulot ja mahdollisuus saada enemmänkin, kun tarve

ilmaantui.

Jos kysytään miten Kihlman käytti niitä varoja, jotka täten joutuivat

hänen käsiinsä, niin saattaa hänen tarkan kirjanpitonsa nojalla antaa

luotettavan vastauksen. Vähin osa meni omiin ja perheen tarpeisiin,

enimmän osan hän lainasi isommissa tai pienemmissä erissä ystäville

tai tutuille papeille, talonpojille y.m. ja melkoisen määrän hän

myöskin suorastaan lahjoitti varattomille sukulaisille, ystäville

ja muille puutteenalaisille. Niin esim. oli ensimäisestä (29/9 1846

saapuneesta) 3000 hop. ruplan lähetyksestä jo ennen vuoden loppua

mennyt: velkoihin 325, lahjoihin 360 (suurin erä, 200, eräälle

papille, Angelikan sukulaiselle), lainoihin 2000. Tuo lahja vaimon

sukulaiselle samoinkuin kohta alempana nähtävä ote eräästä kirjeestä

todistaa, että Kihlman kyllä hoiti asioitaan yksimielisyydessä

Gelansa kanssa, mutta ei kysynyt neuvoja muilta. Kun Alfred jouluna

1846 oli yksin vanhempiensa luona Kruununkylässä ja siellä m.m.

oli kertonut perunkirjoituksesta lankonsa Antero Ingmanin luona,

oli äiti ajatellen, että Alfredilla nyt oli yhtä suuri omaisuus,

lausunut: "'Minä alan oikein peljätä puolestasi, sinulla on liian

suuri menestys; mihin se lopulta johtaakaan!' -- Paljon ihmettelyä

on herättänyt", jatkaa Alfred sitten, "mihin olen voinut saada 3000

rupi. hop. menemään; minä vakuutin, että ne on lainattu luotettaville

henkilöille. Muuten en tahdo, minä lisäsin, en nyt enkä vastedes,

että minun asiani ovat yleisen tarkastuksen alaisina. Tulen itse

hoitamaan niitä ja tahdon sentähden pitää niitä omana huolenani."

-- Tässä yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin anoppi, rouva von

Essen (o.s. Arppe ja ennen ollut naimisissa J. Fabritiuksen kanssa),

sekä hänen tyttärensä, rouvat Hilda Bergroth ja Angelika Kihlman,

luovuttivat Ingmanille koko sen omaisuuden, jonka hän vaimovainajansa

kautta oli saanut.

Luonnollista on, että Alfred Kihlman, huolimatta isän mielipiteistä,

pappina noudatti vakaumustaan. Todistuksena siitä on mainittava,

että hän ei epäillyt pitää hartausseuroja milloin kodissaan, milloin

muualla heränneitten kanssa, jommoisia tietysti Kruununkylässäkin

oli. Yhdestä semmoisesta seurasta, joka 18 p:nä heinäk. 1848 oli

Erik Libäckin luona, hän on almanakkaansa merkinnyt: "Nimismies

Hellbergin ilmiannon johdosta meidän nimemme merkittiin kirjaan

siinä tarkoituksessa, että meidät pantaisiin syytteeseen luvattomien

kokousten pitämisestä. Huomaa. Olimme kutsuttuja vieraita, emmekä

katsoneet voivamme paremmin käyttää seurustelu-tilaisuutta kuin

keskinäiseen rankaisemiseen ja kehottamiseen, Jumalan sanan

viljelemiseen ja lauluun. Minä, seurakunnan kutsuttuna opettajana,

johdin seuroja. Meidän olisi välttämättömästi pitänyt tanssia,

niinkuin samana päivänä tapahtui kahdessa toisessa paikassa,

saadaksemme olla rauhassa poliisilta! Ja kristinusko kuuluu sentään

olevan ei ainoastaan suvaittu, vaan myöskin valtionuskonto!"

Nähtävästi tämän tapahtuman aiheuttamassa tunnelmassa Kihlman

kirjoitti N. L. Arppelle, jonka kanssa ylläpidetty kirjeenvaihto

säännöllisesti koski vain raha-asioita, (12/7 1848): "Olen nykyään

yksin kotona. Angelika on pikku Hannan kanssa matkustanut Keuruulle

Bergroth lankomme luokse. He ovat jo olleet kolme viikkoa poissa

ja voivat, mikäli tiedän, hyvin. Yleinenkin terveydentila on

vastaiseksi täälläpäin hyvä, vaikka peljätään kammottavaa itämaista

vierasta [koleraa], joka jo on saapunut Turkuun. Yhtä pelottava

vieras lännestä ja etelästä, s.o. mieltymys tasavaltaan sekä sen

seuralaiset vallankumous, mielenosotukset, häiriöt, verilöylyt ja

sota, ei ole sekään vielä mieskohtaisesti tullut, mutta jokainen

siitä puhuu. Surkeinta ja naurettavinta samalla kertaa on se, ettei

hävetä väittää, että nämä ulkomaiden valtiolliset liikkeet ovat

läheistä sukua kristillisiin liikkeisiin Savossa ja Pohjanmaalla.

Meissä nähdään Lamartinen y.m. ystäviä, syystä että saarnaamme

kuollutta oikeaoppisuutta vastaan ja koetamme johtaa heräykset hyvään

päämäärään. Tarvitaan todella omituinen valo, käsittääkseen meidät

valtiollisiksi kansankiihottajiksi; siihen kuitenkin pyritään. Ja jos

tämä mielipide pääsee valtaan, mitä siitä seuraa meidän ankarasti

yksinvaltaisessa valtiossamme? Tulevaisuus on niin hämärä ja pimeä,

että kuka tietää, kuinka kaikki päättyy. Kunnioitettu Eno, suokaa

anteeksi mielenpurkaukseni." --

Tähän Arppe lyhyesti vastasi (8/10): "Pelkosi, että

Teitä pidettäisiin kansankiihottajina tuntuu minusta kovin

perusteettomalta, koska on kylläkin yleiseen tiettyä, että

harrastuksenne käy hierarkiseen eikä suinkaan vapaamieliseen

suuntaan."

Vastaus ei tyydyttänyt Kihlmania, ja sen vuoksi hän vielä palasi

asiaan (9/11 1848): "Jo edeltäkäsin saatoin pitää varmana, että Eno

ymmärtäisi, kuinka väärin monet rutivanhoilliset pelkäävät oleteltua

vapaamielisyyttämme. Mutta Enon on annettava anteeksi, etten voi

olla vastustamatta Enon vastakkaista syytöstä. Yhtä vieraita kuin

olemme ajan vapaamielisyydelle, yhtä vieraita olemme myöskin kaikille

pappisvaltaisille tarkoituksille. -- Emme me harrasta tasavaltaa,

emme yksinvaltaa emmekä perustuslaillisuutta taikka muuta semmoista;

me jätämme sen puuhan maailmalle, joka arvelee, että sillä on aikaa

semmoiseen. Sitä vastoin me harrastamme Jumalan valtaa (theokrati),

ei valtiollisessa vaan uskonnollisessa merkityksessä. Että Jumala

tulisi herraksi kunkin sydämessä, niin että ihminen uskollisena

palvelijana ja alamaisena noudattaisi ei omaa tahtoansa, vaan

Jumalan, siinä meidän tietoinen päämäärämme. Emme me itse tahdo tulla

seurakunnan herroiksi, vaan me palvelemme jokaista, joka tahtoo

palvelustamme käyttää. Me tahdomme johtaa seurakuntamme Jumalan

emmekä itsemme puoleen. Hierarkisiin prelaatteihimme nähden olemme

taistelukannalla; ja seurakunnat alkavat ymmärtää, ettei kaikki

pyhyys ole tavattavissa papinkauhtanan alta. Olen nöyrästi tahtonut

antaa Enolle tämän viittauksen, jotta Eno pysähtyisi ennenkuin

langettaa kovan tuomion, että 'harrastuksemme käy hierarkiseen

suuntaan'" -- --

Tiettävästi ei nimienkirjoitus Libäckillä johtanut oikeudenkäyntiin.

Eräs vanha, nyttemmin kuollut Kruununkylän pappilan palvelijatar on

kertonut, [Rovasti Joel Vegelius vainajan tiedonanto.] että rovasti

Kihlman oli ankarin sanoin varottanut nimismiestä vetämästä hänen

poikaansa oikeuteen seurojen pitämisestä, ja olisikin Hellberg

sen vuoksi luopunut aikeestaan. Olkoon että ukko Kihlman ymmärsi,

miten tehoton oikeudenkäynti oli uskonnollisten mielipiteitten

oikaisemiseen nähden, taikka että hän vain tahtoi vapauttaa poikansa

ikävistä rettelöistä, kummassakin tapauksessa tuottaa menettely

kunniaa vanhalle isälle -- se näyttää, samoinkuin useat hänen

kirjeensä, että hän osasi malttaa mieltänsä.

* * * * *

Muutoin ei ole paljon sanottavaa Kihlmanin toiminnasta pappina;

se oli nähtävästi enemmän heikkenevän kuin kiihtyvän vauhdin

leimaamaa. Jo loppupuolella vuotta 1847 ja seuraavan alkupuolella

L. W. Schalin (Teerijärven kappalaisen poika, papiksi vihitty

9/6 1847) noin kerran kuukaudessa saarnasi hänen edestään, ja

joulukuun viime päivänä 1848 tuli avustajaksi Kaarle Nauklér,

määrättynä kappalaisen apulaiseksi Kruununkylään. Syynä siihen, että

Kihlman vetäytyi syrjään papintehtävistään -- mikäli näet hänelle

mahdollista oli -- luonnollisesti ei ollut se, että, niinkuin hän

itse kerran sanoo, hänen työnsä "hedelmät olivat vähemmät [kuin hän

oli toivonut]", vaan terveyden puute. On jo ennen mainittu, että

hän ruumiinrakennukseltaan oli heikonlainen, sekä myöskin kerrottu,

että hän ylioppilaana oli pari kertaa ollut ankarasti sairas, mutta

tässä on erityisesti merkille pantava, että hän ennen joulua 1848

tunsi "ensimäiset rinta- [s.o. keuhko-] taudin oireet", jotka tekivät

varovaisuuden pakolliseksi. Kun Kihlman näin oli jälleen joutunut

vapaaksi ainakin rasittavimmista virkatoimista, virkosi hänessä

tiedonhalu uudelleen. Hän otti taas kirjansa esille ja tilasi uusia

sekä alkoi ajatella ulkomaanmatkaa, johon Kokkolan kaupunginlääkäri

toht. J. J. Staudinger häntä kehotti, vaikkei tuumasta vielä totta

tullut. Yhdellä erikoisella tavalla hän, kaikesta huolimatta,

innokkaasti vaikutti herännäisyysliikkeen palveluksessa, nimittäin

levittämällä ruotsalaista ja suomalaista hartauskirjallisuutta.

Muun muassa on mainittava, että Kihlman maksuna velasta 22/10 1850

vastaanotti Malmbergilta 500 kpl Wegeliuksen postillaa (1250 rupl.

hop.) ja 500 kpl Björkqvistin postillaa (625 rupl. hop.) ja möi

ne pappien ja muitten tuttaviensa avulla samasta hinnasta, josta

hän itse oli kirjat saanut. [Nähtävästi oli Kihlman avustuksellaan

tehnyt Wegeliuksen postillan julkaisemisen mahdolliseksi. Hän on näet

merkinnyt 28/6 1847 suorittaneensa Malmbergille 2000 ruplaa ("till

Wegelii postilla").]

Vaikkei asiaa koskevia muistiinpanoja ole olemassa, on kumminkin

varmaa, että Kihlman tarkkaavasti ja suurella mielenkiinnolla

seurasi niitä ilmiöitä herännäisyysliikkeen alalla, jotka vähitellen

johtivat tai myötävaikuttivat v. 1852 tapahtuvaan hajaannukseen.

[_Rosendal_ m. p. III, Luku XI.] Tammikuulla 1849 hän oli mukana, kun

Malmberg, F. O. Durchman, L. Stenbäck, A. O. Törnudd, J. Grönberg,

C. G. von Essen y.m. perheineen kokoontuivat Keuruulle Frans

Bergrothin luokse, sieltä jatkaakseen matkaa Kuopion markkinoille.

Ensinmainitusta sanotaan kuitenkin, että hän juotuaan liiaksi ja

kiivastuttuaan väitellessään toisten kanssa jäi Keuruulle, vaikka

kaikki muut ja hänen vaimonsakin matkustivat Kuopioon. Tällä

matkalla ja erittäin Julius Berghin luona oli keskusteltu Wilhelm

Niskasen opista ja vaikutuksesta Kalajoen varrella ja myöskin

Malmbergistä, joka oli hyvissä väleissä Niskasen kanssa ja jota

ystävät muutenkin näyttävät alkaneen katsella arvostelevasta Siitä

huolimatta pysyi heidän suhteensa Malmbergiin entisellään, ja milloin

aihetta ilmaantui (niinkuin esim. Edv. Svanin hautajaiset Purmossa

30/1 1849, Essenin virkaanasettajaiset Ylihärmässä 1/7 s.v., erään

Bergrothin palvelijan häät lokakuulla 1850 Keuruulla j.n.e.),

yhtyivät he vanhaan tapaan kaikessa ystävyydessä. Että Kihlman itse

-- huolimatta kaikenlaisista epäilyksistä, joista hän myöhemmin

puhuu -- näinä vuosina yhä pysyi herännäisyyden alkuperäisellä

kannalla, todistanee sekin, että hän v. 1850 kaksi eri kertaa kävi

tapaamassa Paavo-ukkoa. Sinä vuonna hän näet on merkinnyt lähteneensä

maaliskuun 1 p:nä Pyhäjärvelle, (Jonas Lagus), edelleen tulleensa 3

p:nä "saareen" (s.o. Syvärinjärven Aholansaareen, missä Paavo asui

Nilsiässä) ja 4 p:nä illalla Kuopioon. Kenen seurassa hän matkusti

on epätietoista, mutta monikkomuoto ("kommo") osottaa, että hän ei

ollut yksin. Toisesta retkestä saamme tiedon eräästä hänen Gelalle

(8/9) osoittamastaan kirjeestä. Siinä Kihlman sanoo onnellisesti

saapuneensa Haapajärvelle, mutta hänen tullessaan oli Reinhold

Helander juuri lähtemäisillään Nilsiään, eikä tämä voinut lykätä

matkaansa, syystä että hänen piti olla kotona määräaikana. "Jotta

ei matkani tarkotus jäisi saavuttamatta, vaan saisin seurustella

Reinholdin kanssa sekä samalla tavata kuuluisaa, monen parjaamaa

ja monen ylistämää Paavo-ukkoa, [Kirje on laadittu näytettäväksi

isälle -- siitä sanat Paavosta, joiden yleisestä muodosta saattaisi

luulla, että Alfred ei ennen ollut ukkoa ravannutkaan.] olen monen

ahdistuksen päästä, päättänyt yhtyä matkaan. Vaikein ja suurin este

on ollut, että minulla ei ole Isän lupaa, ja varmaan en matkustaisi,

jos tietäisin, että Isä matkan johdosta närkästyisi. Mutta toivoen,

että Isä antaa anteeksi, uskallan lähteä." Hän käskee Gelan kohta

mennä pappilaan ilmoittamaan asia isälle, mutta muutoin on matka

pidettävä salassa, "sillä kansa juoruaa, ja piispa on lähimailla

(i farvattnet)." -- Etteivät isän ja pojan välit vieläkään olleet

hyvät, todistanee muistiinpano (13/10 1850): "Olin valmis vuorostani

saarnaamaan; pyhäaamuna tulee rovasti kirkkoon ja sanoo, että hän

saarnaa itse." --

Mitä perhe-elämään tulee, oli se vuoden 1850 loppuun saakka yleensä

onnellista, joskaan ei ilman suruja. Ymmärrettävää on, että

Kihlmanin terveyden heikontuminen herätti huolia; sen osoittaa muun

muassa 4 p:nä huhtik. 1850 tehty muistiinpano: "Syljin ensi kerran

(vähän) verta -- kuoleman edelläkävijä." Mutta sittenkin lienee

ilonsävel ollut kodissa vallalla. Marraskuun 20 p:nä 1848 syntyi

pikku Hannalle veli, joka sai nimen Jonathan ja aluksi näytti hyvin

menestyvän. Kesällä 1849 teki koko pikku perhe matkan Karjalaan,

Puhokseen, ja mikäli voi päättää Kihlmanin kirjeestä N. L. Arppelle,

jossa hän kiittää ystävällisestä vieraanvaraisuudesta, olivat sekä

vanhemmat että lapset onnellisesti suoriutuneet pitkältä retkeltä.

Se ei kuitenkaan estänyt Jonathania vuoden lopulla sairastumasta

hinkuyskään, johon hän kuoli 1 p:nä marrask. -- siis ennenkuin oli

vuottakaan täyttänyt. Vuosi 1849 päättyi siis katkeraan suruun,

mutta 12 p:nä jouluk. 1850 Gela lahjotti miehelleen toisen pojan,

jolle annettiin nimi Julius, ja koska sekä äiti että lapsi --

"asianhaarojen mukaan" -- voivat hyvin, ei tämän vuoden lopulla ollut

aihetta muuhun kuin iloon ja toivoon. Mutta kumminkin oli ankara

käännekohta lähellä.

* * * * *

Vuosi 1851 aikaansai täydellisen mullistuksen Alfred Kihlmanin

elämässä. Se rauhallinen kodin onni, jota hän oli nauttinut viidettä

vuotta, hävisi äkkiä, ja hän joutui uudestaan yksinäiseen elämään

ja levottomiin oloihin, täynnä kysymyksiä ja epäilyksiä, hänelle

avautui uusi opinto- ja kehityskausi, ihan kuin olisi ollut pelkkää

unennäköä, että hän kerran oli ollut perheellinen mies ja valmiina

pappina palvellut seurakuntaa.

Seuraava kertomus järkyttävistä tapauksista, jotka hävittivät

Kihlmanin kodin, nojaa hänen omiin kirjeisiinsä (Keuruun

pitäjänapulaiselle) Frans Bergrothille ja hänen vaimolleen.

(Kruununkylä 11/1 1851.) "Rakas lankoni ja kälyni! -- -- Kotini,

joka oli onnellinen ilon koti, jos mitään maan päällä voidaan

onnelliseksi sanoa, on kerrassaan muuttunut surun asunnoksi. Minun

vaimoni ja Sinun sisaresi, rakas Hilda, on päättänyt vaelluksensa ja

lähettää Teille viimeiset tervehdyksensä. Hän kuoli, kovan taistelun

jälkeen, keskiviikkona 8 p:nä klo 1/2 12 i.p." -- Sitten seuraa

seikkaperäinen esitys taudista ja vainajan viimeisistä hetkistä.

Tauti oli alkanut hiljalleen; vasta lauantaina 4 p:nä Gela oli

toivonut, että lääkäri kutsuttaisiin. Toht. Staudinger ei kuitenkaan

ymmärtänyt taudin laatua eikä määrännyt mitään, mutta kuume kiihtyi

ja sairas alkoi vähin hourailla. Sunnuntaina tuli toht. Fontellkin

(Pietarsaaresta), mutta ei hänkään tiennyt neuvoa. Maanantaina

Staudinger selitti taudin "hermokuumeeksi" (lavantaudiksi) ja hoiti

sairasta sen mukaan. Mutta ei mitään parannusta huomattu. Saamatta

hetkeksikään unta sairas tuli yhä voimattomammaksi ja houraili

samassa määrässä enemmän, joskin tunsi ympäristönsä. Oltuaan

keskiviikkona aamupuolella levollisempi sai hän iltapäivällä ankaria

kouristuskohtauksia. Klo 9:ltä kouristukset lakkasivat, ja sairas

makasi kolmatta tuntia hiljaa valittaen, kunnes hengähti viimeisen

kerran. -- "Minä poloinen (Jag arme man) olen nyt yksinäinen leski

kahden äidittömän lapsen kanssa, nuorempi niistä kuukauden vanha.

Sinä, Hilda, olet kadottanut ainoan jälelläolevan sisaresi. Nyt

olemme vapaita etsimään sitä mitä ylhäällä on." -- Kuvaus vainajan

kilvoituksesta ennenkuin hänen sielunsa rauhoittui jääköön tässä

selostamatta -- "keskiviikkona hän ei enää jaksanut puhua paljon,

mutta se vähä, minkä hän sanoi, todisti, niinkuin hän itsekin lausui,

että aamutähti oli noussut." -- Kuollessaan Gela oli vain vähän

päälle 22 vuotta.

Huumaavan iskun sattuessa oli kuin kaikki olisi yhtynyt enentämään

häiriötä. Oli markkina-aika ja Kihlmanilla oli vieraina ystävät

Favorin, Simelius ja Östring; pikku Hannakin oli loppiaispäivänä

sairastunut ja tuli päivä päivältä huonommaksi (vaikka hän sittemmin

parani); Julius taas vaikeroi luonnollisen ravinnon puutteessa.

Anoppi, Gelan äiti, ei tiennyt mitään, sillä Kihlman oli viimeiseen

asti toivonut voivansa antaa hyviä uutisia. Kaksi "tätiä", Emma

Riska ja Emma Candelin, [Mamselli Emma Amanda Candelin, s. 1819,

oli jo 1848 tullut perheeseen. -- Emma Riska, neuvosmiehen tytär

Kokkolasta, oleskeli kymmenkunta vuotta pastori Gummeruksen perheessä

Ylikannuksessa ja sittemmin Pietarsaaressa ja Vaasassa, missä

elätti itseään pitämällä koululaisia täyshoidossa.] oli kyllä apuna

hoitamassa sairaita ja kotia; mutta sittenkin ymmärrämme Kihlmanin

masennuksen. "Kyllä olisin valmis antamaan äidittömän tytönkin

kuolla -- mutta miksi tuli kaiken tämän minua kohdata? Vielä olen

sokea syyhyn nähden, joskin aavistan sen. -- Tämä suru, mitä vaikein

maailmassa, on kova isku horjuvalle terveydelleni; kenties olen

minäkin lähellä kuolemaa. Siinä tapauksessa mainitsen, että Gela

terveenä ollessaan sanoi, että hän, jos me molemmat kuolisimme,

mieluimmin antaisi lapset Teidän, Fransin ja Hildan, hoitoon.

Kasvattakaa ne Jumalalle, jotta he tulevat pelastetuiksi. Se on

pääasia; kaikki muu ei merkitse mitään."

Toisessa kirjeessä (Lapua 15/1) Kihlman kutsuu lankonsa ja kälynsä

hautajaisiin, jotka olivat määrätyt tammikuun 29 p:ksi ja joissa

Malmberg oli luvannut pitää ruumissaarnan. -- "Olen Lapualla,

ensimäisessä kodissani, jossa ensimäisen rakkauden muistot kaikkialla

kohtaavat minua. Malmberg tuli viime pyhänä Kruununkylään ja laahasi

minut kuin vangin muassaan tänne. Yhdentekevä, missä olen: kaikkialla

on pelkkää tyhjyyttä. Kaikki on menettänyt värinsä, kauneutensa ja

häikäisevän loistonsa; näen vain katoovaisuutta ja tuskaa. Muistan

vain: 'Maaksi olet jälleen tuleva!' -- Pikku Hannan tauti on alkanut

väistyä. Julius parka huutaa paljon köyhyydessään. Meillä ei ole

imettäjää, emmekä tiedä mistä semmoinen on saatavissa." -- --

Itse hautajaisista kerromme Rosendalin mukaan: "Läheltä ja kaukaa

kokoontui niihin heränneitä pappeja, ja tilaisuus muodostui valtavan

juhlalliseksi. Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaiseksi, piti

Fredr. Östring [eikä Malmberg, joka oli vähemmän tottunut saarnaamaan

ruotsin kielellä], ja Malmberg y.m. elävähenkisiä seurapuheita.

-- Illalla sattui sitten tapaus, jolla oli laajalle ulottuvia

seurauksia. Tavallisuuden mukaan juotiin totia ja väiteltiin jonkun

aikaa vireillä olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä

illallisen jälkeen jatkui väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin

hermostunut, tilasi totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu

yösijat hänelle, Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin

pappeja, väittelyä jatkettiin yhä edelleen ja sen aikana Malmberg joi

silloisenkin käsityksen mukaan ylenmäärin. Kirjeessä R. Helanderille

(11/12 1852). hän itse tunnustaa ja selittää asian näin: 'Kun

olin nähnyt ystävieni alituisen pyrkimyksen tekopyhyyteen, join

kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan

saadakseni ystävieni salatut sydämet paljastetuiksi'." [_Rosendal_,

m.p. III, 363. -- Alfred Kihlman on kertonut tapahtuman vähän

toisin. Malmberg oli ollut samassa huoneessa, missä Essen ja hän

itse (Kihlman) makasivat. He olivat ensin juoneet kukin yhden lasin

totia, jonka jälkeen Essen ja Kihlman panivat maata, mutta Malmberg

oli yksin jatkanut juomistaan, kunnes oli aivan humalassa. Aamulla

oli Kihlman odottanut, että Malmberg olisi ollut pahoillaan asiasta;

mutta niin ei suinkaan ollut laita. Malmberg oli noussut ja mennyt

ulos ennen Esseniä ja Kihlmania, joten nämä tapasivat hänet pihalla,

ja silloin oli Malmberg hyvätuulisena tervehtinyt heitä sanoilla:

"Nytkö vasta te olette nousseet, minä olen jo ennättänyt tehdä paljon

syntiä."]

Malmberg selitti ja puolusti siis viimeiseen saakka väkijuomien

nauttimista samalla tavalla kuin Paavo Ruotsalainen ja muutkin

heränneet: raittiudenharrastus oli muka tekopyhyyttä, he joivat

osoittaakseen, etteivät olleet teeskentelijöitä. Valitettavasti,

taikka onneksi -- arvostelu riippuu kunkin kannasta -- tämä

selitys ei enää tyydyttänyt kaikkia. Varsinkin oli Malmbergin niin

usein nähty unohtavan kohtuuden rajat, että ystävien ehdottomasti

täytyi käsittää asia toisin, ja juuri hänen päihtymisellään näissä

hautajaisissa oli siinä kohden ratkaiseva merkitys. --

* * * * *

Kuinka Kihlmanin olot edelleen muodostuivat, saamme tietää

seuraavista kirjeistä, jotka nekin ovat osotetut samoille läheisille

ystäville.

(Kruununkylä 27/3 1851) "Rakas kälyni! -- -- Älä usko, että

täältä tuleva kirje tuottaa Sinulle huvia. Kotini on surun oma ja

ilonaiheita on vähän. Uudenvuoden aattona ennustin, että tämä vuosi

tulisi murheen vuodeksi, ja näinä kolmena kuukautena olen riittävästi

saanut kokea sitä. Gelan hautajaisten jälkeen tauti ei ole poistunut

meiltä. Julius sai ensin, niinkuin ehkä tiedät, riutumustaudin

-- -- -- Minulla on vähän toivoa hänen toipumisestaan, vaikkei

Jumalalle mikään ole mahdotonta. Paitsi Juliusta ovat palvelijamme

maanneet sairaina, ja vieraitakin ihmisiä on meillä niin äkkiä

sairastunut, ettei heitä ole voitu kuljettaa pois, vaan ovat he

jääneet meille makaamaan. Täällä on sentähden ollut täydellinen

sairaala. Kerran makasi meillä viisi sairasta. Nykyään on niitä

kaksi, nimittäin lukkari Nessler, naapurini, joka jo on maannut minun

kamarissani neljä viikkoa kovassa lavantaudissa, ja entinen renkimme

keuhkotulehduksessa. [Tämä kuvaus näyttää todistavan, että Kihlmanin

vanhemmat olivat oikeassa kun he -- niinkuin tekijälle on kerrottu --

pahoittelivat sitä, että heränneet läheltä ja kaukaa väärinkäyttivät

heidän poikansa vieraanvaraisuutta.] Kuolema tahtoo käydä meillä ja

koputtaa ovellemme; tähän asti se ei ole saanut tulla sisään, mutta

kaikki me täällä uskomme, että vielä on yksi uhri lankeava.

"Kaikesta tästä voit helposti kuvitella ulkonaisen ja sisällisenkin

elämämme. Olemme vaeltaneet keskellä kuolemaa ja eläneet pelkissä

kuolemanajatuksissa. Elämän sulo ja ilo on minulta hävinnyt; mutta

eipä niinkään, vielä on minulla ainakin yksi epäjumala, Hannani, joka

on terve ja kaunis kuin ruusu ja iloinen lapsellisessa riemussaan.

Hän on sydämeni huvi; usein hän on saanut minut iloiseksi. -- --

"Suruni on luullakseni vähentynyt; en voi toivoa Gelaa takaisin

tänne, mutta kaipaukseni on suuri. Poissa taikka kotona, aina olen

yksin. Uskolliset ystävät ovat osottaneet minulle paljon ystävyyttä.

Ingman ja Favorin ovat käyneet luonani, Julius Bergh ja Jonas

Lagus ovat kirjoittaneet minulle. Eräs Juhana Arndtin kirje hänen

ystävälleen Gerhardille, joka myöskin menetti vaimonsa, on tehnyt

minulle paljon hyvää. Evankeliumi, joka on suonut minulle toivoa

Vapahtajaan, on niinikään tukenut minua." -- --

(Kruununkylä 24/4 1851) "Rakas kälyni! Sinun täytyy antaa minulle

anteeksi, että kirjoitan lyhyesti; en sitä tahdo, mutta en mitenkään

jaksa enempää. Juliukseni on tullut yhä sairaammaksi; rinta on

korissut joka hengenvedosta, mutta hän on terve, aivan terve. Hän ei

itke eikä valita enään; hänen ei tarvitse sitä tehdä, sillä hän on

Jumalan ja Äitinsä luona taivaassa, missä he nyt riemusta laulavat,

isot ja pienet. Hänen kuolinkamppauksensa oli pitkä; -- hänen lyhyt

elämänsä päättyi torstaina (17/4) ennen pitkääperjantaita klo 3 i.p.

--

"Nyt olemme jälellä ainoastaan Hanna ja minä. Hän ei sure, vaan

kysyy, miksi isä huokaa. En minä enää valita, en edes nyt; mutta mikä

on poissa on poissa, eikä kaipauksen tunnetta voi painaa alas. Olen

alkanut ymmärtää, että maallinen onni ei ole päämäärämme, vaan tulee

olla valmis uhraamaan kaikki. Vähän olen minä oppinut kärsimyksen

alla, mutta minusta näyttää välttämättömältä, että meidän tulee,

missä tilassa olemmekaan, rukoilla Jumalan Henkeä _joka päivä_

musertamaan meitä ja rakentamaan meitä Jumalan sanalla. -- Luulen

että Jumala tahtoo antaa meille enemmän kuin me tahdomme, mutta Hän

tahtoo tehdä sen sanallaan. Siinä olisi meidän asuttava, ja silloin

olisimme turvissa; mutta missä on turvamme, kun laiminlyömme sanan?"

--

* * * * *

Mihin nyt ryhtyä? oli kysymys, johon Kihlman onnensa raunioilla

mietiskellen itsekseen, kysellen neuvoa uskotuilta ystäviltä ja

rukoillen Jumalalta johtoa etsi vastausta. Eikä hän tyytynyt

yksistään ajatteluun, vaan hän kirjoitti tapansa mukaan mustalla

valkoiselle kaikki jos- ja mutta-väitteet, kaikki eri näkökohdat,

joiden pohdinnasta päätös lopulta selviytyi. Niin varsinkin

nyt, sillä hän käsitti aivan oikein, että ratkaisu oli oleva

käänteentekevä hänen elämässään. Mietiskelyjen tulos oli päätös

tehdä ulkomaanmatka. Mikä oli matkan tarkoitus, se ilmenee hänen

mietiskelyistään, ja sen vuoksi kuuluu niiden selostus seuraavaan

lukuun, jossa itse matkakertomuskin alkaa.