On harvinaista että tuleva merkkimies, minkä lahjainen liekään, jo
kouluaikanaan löytää varman pohjan elämälleen. Kihlman on kuitenkin
esimerkkinä siitä, että niin voi tapahtua. Hänen uskonnollinen
heräyksensä ja asettuminen silloisen herännäisyyden rintamaan
tietää, ei että hän oli muuttumattomasti jäävä tälle kannalle,
mutta kuitenkin että hän jo lukiolaisena tapasi sen uran, josta
hän, miten hän kehittymistään kehittyikään ja miten monipuoliseksi
hänen harrastuksensa tulivatkaan, ei koskaan luopunut: teologina
hän oli pysyvä koko elämänsä. Että näin kävi, siitä tulee ansio
herännäisyydelle, sillä mikäpä muu uskonnollinen suunta maassamme,
jos toisesta semmoisesta voi puhuakaan, olisi kyennyt aikaansaamaan
niin häviämättömän vaikutuksen.
Topelius on jossakin sanonut, ettei mikään paremmin osota
aatteellisen liikkeen voittoa kuin se, että lapset ja alaikäiset
liittyvät siihen, ja todella ovat tiedot heräyksistä Turun ja Vaasan
koululaisten kesken huomiota ansaitsevia todistuksia herännäisyyden
valtavasta kehityksestä 1840-luvun alkuvuosina. Ei ollut paljon
enemmän kuin puoli vuosikymmentä kulunut siitä, kun tämä hengellinen
liike Paavo Ruotsalaisen sytyttämänä oli alkanut kulovalkean tavoin
levitä Pohjanmaalla sekä Länsi- ja Etelä-Suomessakin ja, huolimatta
vanhoillisten ja uskonnollisesti välinpitämättömien vastustuksista
sekä virallisista vainoista, oli se jo saavuttanut alaa, niin että
harva se seurapiiri, jopa harva se perhe, joka ei olisi saanut joko
omissa jäsenissään taikka läheisissä tuttavissaan nähdä ja kokea,
miten oppi jokapäiväisestä armonetsinnästä pelastuakseen synnin
tuottamasta kadotuksesta oli omansa muuttamaan ihmisten mieliä.
Kuinka heränneitä arvosteltiin vanhoillisten puolella, sen olemme
nähneet rovasti Kihlmanin kirjeestä pojalleen. Totuuden mukaan on
tunnustettava, että syytöksissä lahkolaishengestä, ihmisorjuudesta,
luostarimielestä j.n.e. oli runsaasti liiottelua, jollei palavaa
uskonnollista innostusta ja hartautta tahdota semmoisilla
mainesanoilla leimata. Kerran vastaisuudessa oli Alfred Kihlman itse
kohdistava senlaatuisia syytöksiä heränneisiin, mutta nyt puheena
olevana aikana oli herännäisyys vielä puhtaimmillaan. Taistelun aika
ei ollut vielä lopussa, eikä hajaannus eikä repivä keskinäinen riita
vielä alkanut. Onneksi on sentähden katsottava, että Kihlman näin
aikaisin, liikkeen terveyden ja eheyden aikana, siihen liittyi.
Jos Kihlmanin varhainen aseman ottaminen ajan uskonnollisessa
elämässä oli tärkeä hänen tulevaisuudelleen, oli se erikoisesti
määräävä myöskin hänen yliopistoaikaansa nähden. Se tuli näet hyvin
lyhyeksi, eikä suinkaan vähimmin siitä syystä, että yliopisto ja
sen jumaluusoppineet eivät kyenneet kiinnittämään hänen mieltään.
Kaikki teologisen tiedekunnan professorit, nimittäin dogmatiikan
prof. A. A. Laurell (v:sta 1836), kirkkohistorian prof. B. O. Lille
(v:sta 1840), raamatullisen eksegetiikan prof. A. G. Borg (v:sta
1843), teologisen moraalin (sittemmin käytännöllisen teologian) prof.
F. L. Schauman (v:sta 1843) ja teologian apulainen Jak. Algoth Gadolin
olivat vieraita herännäisyysliikkeelle. Ainoa siihen liittynyt
tiedekunnan opettaja oli heprean kielen ja kirjallisuuden dosentti
Julius Imm. Bergh, ja häneen, jota samoin kuin L. Stenbäckiä ja C. G.
von Esseniä heränneet ylioppilaat 1830-luvulta saakka olivat pitäneet
johtajanaan, Kihlman läheisesti tutustui. Muut opettajat, ja erittäin
Borg, jota hän lukiolaisena oli niin ylistänyt, tekivät häneen
enemmän tai vähemmän vastenmielisen vaikutuksen. -- Mutta palatkaamme
jälleen kertomukseemme.
* * * * *
Tietysti oltiin kotona iloisia Alfredin menestyksestä
ylioppilastutkinnossa, mutta ei siellä pitkään aikaan saatu
nähdä häntä itseään. Tosin ei isä ollut mitään vastannut hänen
kysymykseensä, saisiko hän matkustaa Savoon oppiakseen suomea,
mutta "koska isällä ei voinut olla mitään pätevää syytä vastata
kieltävästi", Alfred pysyi tuumassaan. Sitä paitsi hänellä aluksi
oli toinenkin syy olla kotia matkustamatta. Hän oli näet jo Turussa
saanut kutsun häihin 3 p:nä heinäk. C. G. von Essenin luokse Nygårdin
tilalle Espooseen.
Oleskelu Helsingissä, jossa Alfredilla kesän aikana ei ollut tuttuja,
kävi hänelle pian ikäväksi, ja sentähden hän jo juhannuspäivänä
lähti Nygårdiin. Niin tuli hän siellä olleeksi puolitoista viikkoa
ja tutustui perheen naispuolisiinkin jäseniin -- rva von Esseniin
ja hänen tyttäriinsä -- joista nuorin oli tuleva hänen vaimokseen.
Kumminkaan hän ei omaisilleen mainitse heistä mitään, eikä hän
yleensä kerro koko Espoossa-olostaan muuta kuin yhden ainoan, totta
kyllä laatuaan järkyttävän tapauksen. "Eräänä päivänä menin maisteri
Essenin kanssa paikalle, jossa hänen toimestaan louhittiin kiviä.
Siellä oli louhija, en tiedä mistä syystä, tehnyt pienen nuotion. Kun
panos oli valmis, otti hän kekäleen sytyttääkseen tulikivilangan;
mutta -- nyt putosi hiili suoraan ruudin päälle, ja panos laukesi
ilman että kukaan oli ennättänyt astua askeltakaan paikalta, missä
sattui seisomaan. Minä, joka olin korkeintaan kahden sylen päässä,
pääsin eheänä!! Samoin maisteri Essen, mutta louhija itse lensi
kumoon, kasvot raadeltuina. Vielä samana päivänä hänet reellä vietiin
Helsinkiin, missä hän muutaman päivän päästä kuoli."
Ettei Alfred edes häistä jutellut mitään kotolaisilleen, on
tuskin muuten selitettävissä kuin että hän -- tietenkin rauhan
vuoksi -- kerta kaikkiaan oli päättänyt olla vanhemmilleen mitään
kirjoittamatta heränneistä. Ja kumminkin olivat häät, joissa Essenin
käly Aleksandra Arppe ja Säämingin lukkari Pietari Venell, sekä hänen
vanhin tytärpuolensa Hilda Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen
Frans Henr. Bergroth yhdellä kertaa vihittiin, merkillisimpiä
tapahtumia herännäisyyden historiassa -- tietysti ei morsiusparien
vuoksi, vaan erinäisten seikkojen tähden, jotka sattuivat
häävieraitten kesken. Jo ennen. L. Stenbäckin elämäkerrassa,
kerrottuani näistä häistä laajemmin kuin tässä voi kysymykseen
tulla, muistutan tässä ainoastaan pääkohdasta. Vieraitten joukossa
nähtiin Paavo Ruotsalainen, lähes kolmekymmentä heränneitten
tunnetuimpaa pappia Pohjanmaalta ja muista maan osista ja vihdoin
myöskin ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja C. O. Rosenius,
joka Stenbäckin kehotuksesta oli varta vasten saapunut tilaisuuteen
mieskohtaisesti tutustuakseen Suomen herännäisyysliikkeeseen ja
sen johtajiin. Viimemainitun läsnäolo, se suorasukainen, loukkaava
tapa, millä Paavo Ruotsalainen julkilausui vastenmielisyyden,
jonka ulkomaalainen vieras oli hänessä ja muissakin meikäläisissä
herättänyt, ja toiselta puolen se perin epäedullinen käsitys, jonka
tämä sai heränneistämme ja vei mukanaan Ruotsiin -- se se oli, joka
aiheutti, että "Venellin häistä" puhuttiin ympäri Suomennientä. --
Alfred Kihlman, joka vuotta ennen oli jäänyt Turkuun oppiakseen
pappeinkokouksessa tuntemaan "Suomen maineikkaimmat miehet", sai
täällä nähdä monta, jota turhaan oli sinne odotettu, ja tietenkin hän
oli harras osanottaja seurusteluun, joka häissä oli tarjona. Vielä
vanhoilla päivilläänkin, kun minä kerätessäni aineksia Stenbäckin
elämäkertaan otin Espoon häät puheeksi, olivat ne hänellä hyvässä
muistissa, ja erittäinkin hän mainitsi täällä ensi kerran tavanneensa
Stenbäckin.
Heinäkuun 5 p:nä häävieraat hajaantuivat. Ainakin lähti silloin
Alfred Kihlman luutnantti G. A. Collianderin, Venellin ja hänen
nuoren vaimonsa, Paavo Ruotsalaisen y.m. seurassa Valkealaan,
minne luutnantti oli kutsunut hänet viettämään kesää omistamallaan
samannimisellä tilalla. Collianderin ja hänen poikansa, Aleksanterin,
hän nähtävästi oli oppinut tuntemaan Helsingissä, sillä jo sieltä
kirjoittaessaan hän mainitsee kutsun. "Colliander on rikas
tilanomistaja; siellä [Valkealassa] kuuluu olevan suuri liike, kansa
on suomalaista; sitä paitsi on siellä muutamia nuoria oppilaita,
jotka eivät osaa muuta kuin saksaa ja joiden kanssa ehkä sopii
harjotella saksankielen puhumista." Siinä ne tiedot, jotka Alfred
antoi omaisilleen; hän jätti kertomatta, että nuori Colliander, joka
oli tullut ylioppilaaksi 1839, Julius Berghin y.m. vaikutuksesta oli
herännyt, ja että myöhemmin isäkin, ensin oltuaan pahoillaan poikansa
kääntymyksestä, oli täydestä sydämestään liittynyt heränneisiin. [_M.
Rosendal_, m.p. II, siv. 448.] Semmoisina oli Alfred, ehkä Berghin
luona, tavannut heidät, ja varmaankin juuri yhtäläinen uskonnollinen
vakaumus aiheutti, että luutnantti kutsui nuoren pohjalaisen
ylioppilaan maatilalleen suomenkieltä opettelemaan.
Ainoassa kirjeessään tältä matkalta (25/7 1843) Alfred sanoo joka
päivä lukevansa Renvallin suomen kielioppia sekä suomalaista
raamattua ruotsalaisen raamatun ja Heleniuksen sanakirjan avulla
ja sen ohella harjottelevansa suomen puhumista niin paljon kuin
mahdollista oli. Sitä paitsi hän, niinkuin almanakka-muistiinpanot
todistavat, seurusteli pitäjän pappisperheissä y.m. Jopa on 10 p:nä
heinäk. (neljä päivää Valkealaantulon jälkeen!) muistiin pantu
hämmästyttävä uutinen: "Blef -- förlofvad med Sofie W[ahlber]g"
(Menin kihloihin Sofie W--gin kanssa). Neiti oli kappalaisen, Erik
Wahlbergin, tytär, mutta muutoin on asia täydellinen arvoitus. Siitä
näet ei ole olemassa mitään muuta tietoa. Jos olisi kyseessä vähemmän
vakava nuorukainen kuin Alfred Kihlman, käsittäisi muistiinpanon
mieluimmin pilaksi; mutta nyt voi tuskin muuta ajatella kuin että
kihlaus todella tapahtui ja taas yhtä äkkiä purettiin. Neiti kuuluu
olleen Kihlmania 7 vuotta vanhempi, ulkonäöltään viehättävä ja
luonteeltaan "romanttisuuteen taipuva". On siis oletettava, että
hän mielistellen sai kokemattoman nuorukaisen pauloihinsa, mutta
että sitten Collianderit, jotka paremmin tunsivat neidin, saivat
Kihlmanin peräytymään. Kumminkin on tapaus semmoisenaan ilmeisessä
ristiriidassa sekä Alfredin luonteen että heränneitten yleisen
menettelyn kanssa. Olisikohan mahdollista, että pojan peräytymiseen
olisi vaikuttanut isän varotus: "Ainoastaan kirjeestäsi tunnemme
niiden nimet, joiden luona oleskelet. Älä ole heille liian kauan
vaivaksi! Anna mahdollisimman vähän palvella itseäsi! Ole varoillasi
-- naisten suhteen!" -- Heinäkuun 24 p:nä Alfred matkusti Anjalan
Rabbelugniin, tohtorin leskirouva Cleven luokse, jonka heränneisiin
poikiin, Ottoon ja Fredrikiin, hän oli jo Helsingissä tutustunut.
Rabbelugnista, mistä Alfred kirjoitti viimemainitun kirjeen
vanhemmilleen, hän ja Fredrik lähtivät tiistaina 25 p:nä klo 5 i.p.
jalkamatkalle ja saapuivat, katseltuaan Ummeljoen sahan ja kosken,
klo 9 Anjalaan, jossa viettivät yön suntion aitassa. Seuraavana
päivänä katseltiin Anjalan putousta ja ruhtinas Menshikowin asuntoa
(edellisenä vuotena oli senaatin toimesta suuri maatila lahjotettu
ruhtinaalle, Suomen silloiselle kenraalikuvernöörille), juotiin
kahvia parooni Wredellä Wredebyyssä sekä kuljettiin veneellä ja
hevosella Korkeakoskelle. Torstai, unikekojen päivä, oli sateinen,
mutta silti jatkaen retkeä nähtiin Korkeakoski, Kymen linnoitus,
Kotka ja Kymen kirkkomaa; yötä oltiin Kymen kirkonkylässä.
Perjantaina käveltiin 2 peninkulmaa Haminaan, jossa katseltiin
kadettikoulua y.m. Sieltä palattiin lauvantaina osaksi jalan,
osaksi hevosella Rabbelugniin. Fredrik Clevelle näkyy matka olleen
rasittava, sillä koko sunnuntain hän oli sairas; Alfred sitä vastoin
pysyi reippaana, ui maanantaina Kymijoessa ja palasi tiistaina
elokuun 1 p:nä Valkealaan.
* * * * *
Paluumatkalle Alfred lähti 16 p:nä elok. yhdessä Aleksanteri
Collianderin kanssa, joka aikoi Etelä-Pohjanmaalla seurata isänsä
ystävää, kihlakunnan tuomaria J. Fr. Gottsmania, käräjillä. Vaikka
kyydillä kuljettiin, oli kulku hidasta, sillä ajan tapaa noudattaen
matkustajat alinomaa poikkesivat tuttavien luokse päiväksi tai
useammaksikin. Siten käytiin Matias Enrothilla (missä?),[Enroth
vihittiin papiksi 16/12 1843, vietti, niinkuin alemp. kerrotaan,
tammikuulla 1844 häitään Vaasassa ja oli ensin kirkkoherran apulainen
Akaassa.] Julius Berghin luona Peskan talossa Ruovedellä, N. G.
Malmbergillä Lapualla, F. O. Durchmanilla Isossakyrössä, Fredr.
Östringillä Munsalassa ja vielä muuallakin. Uudessakaarlepyyssä
Alfred erosi matkatoveristaan ja tuli kotia 28 p:nä illalla. Matka
oli siis kestänyt lähes kaksi viikkoa.
Alfred jäi syyslukukaudeksi Kruununkylään ja eli siellä jotenkin
tavallista ylioppilaan kotielämää. Hän otti osaa perheen
seurusteluun pitäjäläisten kanssa, joista kappalainen H. W. Wegelius
useimmin mainitaan, lueskeli Homerosta, oli toisinaan kalassa tai
luistelemassa (kastui ensi kerralla vyötäisiin asti), saarnasi
kaikkiaan kolme kertaa ja avusti muutenkin isäänsä j.n.e. Marraskuun
27 p:nä hän lähti Ylikannukseen ystävänsä, s.v. papiksi vihityn Is.
Otto Appelbergin luokse ja sitte tämän seurassa Jonas Laguksen luo
Ylivieskaan, missä oltiin seuroissa samoin kuin Ylikannuksessa,
kun sinne oli palattu 2 p:nä jouluk. Matka oli hengellisesti
virkistävä, sillä tultuaan kotiin 5 p:nä Alfred merkitsee ikäänkuin
matkan tuloksena: "Djefvulen var bra arg" (paholainen oli hyvin
kiukuissaan). Että Lagus oli syynä siihen, huomaa siitä, että
Alfred uutena vuotena jälleen tavattuaan Laguksen (Kruununkylässä)
uudelleen kirjoittaa: "Djefvulen grufligen förargad" (p. oli kauhean
vihastunut).
Muistiinpanoista ei näe muuta kuin että Alfred viihtyi kotona,
mutta ensimäisessä kirjeessä, jonka hän tammikuun keskivaiheilla
1844 palattuaan Helsinkiin kirjoittaa sieltä, me kohtaamme
merkittävän viittauksen pojan ja vanhempien keskinäiseen suhteeseen
vastakuluneena aikana. Hän sanoo eroamisen kotoa, jossa oli ollut
puoli viidettä kuukautta, tuntuneen raskaalta ja tuskalliselta.
Syynä ei kuitenkaan ollut se, että hänen rakkautensa vanhempiin
olisi pitkästä yhdessäolosta kiihtynyt, "sillä sydämeni sykkii aina
lämpimästi Teidän puolestanne, jopa lämpimämmin etäällä ollessani,
kun minua eivät loukkaa kotona alituisesti viritetyt esteet saavuttaa
sitä päämäärää, jota Jumalan omasta kutsumuksesta harrastan,
nimittäin sielun autuasta rauhaa ja lepoa Jumalassa", vaan ajatus,
"että kuolema voisi viedä pois toisen tai toisen meistä ennenkuin
uudestaan yhdytään". Tiesipä hän, että ihminen herää toiseen elämään
haudan tuolla puolen semmoisena kuin hän täällä kuoleman uneen vaipui
ja ijäisesti semmoisena pysyy, sekä että Kruununkylässä aika hiipii
niin ohi, ettei ennätetä ajatellakaan oikeata parannusta. Sitä
paitsi oli hän luultavasti itsekin epäviisaudellaan ja esimerkillään
ehkäissyt Jumalan hengen työtä johtaa vanhempiensa sydämet synnin ja
maailman palveluksesta. Näitä miettien oli hän ollut murheellinen
matkallaan.
* * * * *
Alfred oli lähtenyt kotoa ylioppilas F. V. Bergin (Kokkolasta)
kanssa ja oltuaan yötä heränneen kauppiaan K. J. Collanderin luona
Uudessakaarlepyyssä seuraavana päivänä (16/1) saapunut Vaasaan.
Siellä hän poikkesi toisen heränneen kauppiaan, Gabr. Revellin,
luokse, jonka perhe vanhastaan oli hänelle tuttu. [Turusta Alfred
Kihlman usein oli lähettänyt terveisiä rouva Hedda Revellille (o.
s. Hamrén), jonka sisar, nti Lotta Hamrén, jonkun aika oleskeli
Kihlmanin perheessä ennenkuin (7/3 1844) meni naimisiin nimismies
K. J. Strömmerin kanssa. Heidän äitinsä, vaskenvalajan leski Anna
Elisabet Hamrén oli o.s. Sinius, joten Alfred äidin puolelta oli
sukuakin. -- Olof Helander kirjoittaa Reinhold veljelleen Vaasasta
(16/10 1843): "Niistä, jotka nyt ovat täällä heränneet, tahdon
mainita rouva [Hedda] Revellin, joka on täydessä touhussa, ja
sitäpaitsi nuoren rouva Grenmanin, joka puolittain on päättänyt
seurata hyvää ystäväänsä rouva R:iä."] Revellillä oli juuri ennen
hänen tuloaan pieni tyttölapsi kuollut, mutta siitä huolimatta
oli vieras tervetullut. Muuten ei Alfred paljon häirinnytkään
isäntäväkeään, sillä hän meni ystävänsä Enrothin ja Pyhäjoen
kirkkoherra-vainajan G. A. Appelbergin tyttären, Katar. Sofian,
häihin, joita paraikaa vietettiin; hänen tullessaan oli vihkiminen
jo tapahtunut. Häävieraitten joukossa hän tapasi paitsi muita
ystäviä Collianderin, jonka seurassa edellisenä syksynä oli tullut
Valkealasta ja joka nyt päätti seurata Alfredia ja Bergiä Helsinkiin.
Colliander oli lähinnä edellisenä aikana oleskellut Durchmanilla
Isossakyrössä ja tämän kanssa tullut häihin. Kun sitte toisena
päivänä oli oltu seuroissa morsiamen äidin luona, lähtivät kaikki
yhdessä, ja Durchman kutsui matkustavaiset luokseen yöksi. Seuraavana
aamuna oltiin kuitenkin varhain liikkeellä ja samoin muinakin,
mutta huonojen ilmojen tähden saavuttiin Helsinkiin vasta 21 p:nä,
sunnuntai-iltana. Ruovedeltä asti Alfred Kihlman ja Colliander olivat
matkustaneet kahden, syystä että Bergin heikon terveytensä vuoksi
oli pakko jättäytyä jälkeen. Yksin ei häntä kuitenkaan jätetty, vaan
seurasi häntä Collianderin palvelija.
Mielialasta, millä ystävykset saapuivat perille, Alfred kirjoittaa:
"Hyvin tietäen että Helsingissä-olomme tulisi paljon vaikuttamaan
sekä maalliseen elämäämme että hengelliseen ja ijäiseen etuumme,
olimme jotenkin samalla mielellä kuin kenraali, joka valmistautuu
ratkaisevaan taisteluun(!)" Kumminkin hänen kirjeensä kotia
eivät sisällä paljon tietoja siitä elämästä, johon hän nyt tuli.
Syystä, jonka jo tunnemme, Alfred vanhemmilleen kirjoittaa miltei
yksinomaisesti ulkonaisista seikoista. Sitä vastoin hän ei puhu
juuri mitään tovereistaan eikä seurustelustaan eikä sisällisestä
elämästään. Mutta yksistään hänen mainitsemainsa ystävien nimet
ja useat pikku piirteet, jotka tarkoituksettomasti esiintyvät,
ilmaisevat, että hän johdonmukaisesti pyrki edistymään siihen
suuntaan, jonka hän jo Turussa oli valinnut. Jo Helsinkiin-tulonsa
jälkeisenä päivänä Kihlman sopi silloisen filos. kandidaatin
(sittemmin professorin) A. W. eli niinkuin hän tähän aikaan nimitti
itseään Antero Ingmanin kanssa, että he asuisivat yhdessä turkkuri
Mattssonin talossa Kolmikulmaisen torin varrella. Talossa, joka
vanhastaan oli tunnettu ylioppilaiden asuinpaikkana, oli Ingman
vuokrannut pienemmän rakennuksen kolmihuoneisen yläkerran. Yhden
huoneen hän oli luovuttanut ylioppilaille G. W. Lybäckille ja
Birger Vegeliukselle, toisessa hän asui itse, ja kolmannessa
asui Kihlman. Kaksi jälkimäistä huonetta oli toistensa vieressä,
ja pitivät Ingman ja Kihlman yhteistä taloutta: neitsyt Karolla
Kask, "vanha, pohjalaisten uskollinen palvelijatar", kantoi heille
päivällisen läheisestä ruokalasta; aamuin ja illoin syötiin leipää,
voita, palvattua lihaa ja maitoa. Ensi kirjeessään Alfred tosin
sanoo aikoneensa syödä päivällistä yhdessä ylioppilas (myöhemmin
arkkiaatteri Otto) Hjeltin kanssa, mutta tietysti tuuma raukesi, kun
yhteiselämä Ingmanin kanssa alkoi.
Kihlmanin joutuminen Ingmanin asuintoveriksi oli epäilemättä
sangen tärkeää hänen kehitykseensä nähden. Totta kyllä olivat he
luonteeltaan hyvin erilaisia: toinen herkkä tunneihminen, toinen
tyynesti harkitseva. Mutta kumminkin oli Ingmanilla edellytyksiä
vaikuttaakseen Kihlmaniin. Kuusi vuotta vanhempana ja kandidaattina
hän oli edellä ei ainoastaan kirjatiedoissa vaan myöskin niissä
hengellisissä harrastuksissa, joihin nuorempikin toveri sydämensä
innolla oli antautunut. Ingmankin oli herännyt ja oli (julkaisemalla
kirjasen: "Ännu några ord om pietismen", 1843) jo ottanut osaa
herännäisyysliikkeen aiheuttamaan julkiseen väittelyynkin; sitä
paitsi oli hän silloisen nuoren Suomen hartaimpia miehiä, Kalevalan
ihailija ja suomenkielen innostunut viljelijä. Tämä viimeinen seikka
selittänee, että Kihlman, vaikka hän jo Turussa oli ajatellut
suomenkielen oppimisen tärkeyttä, pian toisin sanoin puhuu sen
merkityksestä.
Vihdoin mainittakoon yksi seikka, joka aivan erikoisesti on voinut
Kihlmaniin vaikuttaa. Ingman oli kihloissa Essenin keskimmäisen
tytärpuolen, Lina Fabritiuksen, kanssa, ja mikä on erittäin
merkittävä, heitä yhdisti ei ainoastaan yhteinen uskonnollinen
vakaumus, vaan myöskin rakkaus. [Sen huomaa eräästä kirjeestä,
jonka Ingman 15/12 1843 Helsingistä kirjoitti tulevalle kälylleen,
Hilda Bergrothille. Siitä otettakoon seuraavat rivit: "Tulit kai,
rakas Hilda, sangen noloksi, kun tullessasi Peskaan [Malmbergin,
J. Berghin, Ingmanin y.m. heränneitten pappien yhteisesti omistama
talo Ruovedellä] et enää tavannutkaan minua siellä. -- Mutta miksi
onkaan sinulla niin viehättävä sisar kuin tuo Lina on. Se oli hänen
syynsä, etten viihtynyt synkässä, yksinäisessä Peskassa, vaan
muitten muuttolintujen tapaan rakkauden siipien kantamana riensin
lämpimille seuduille. Tietänet, Hilda, omasta kokemuksestasi, miten
on tuskallista ja vaikeaa kauan olla erillään rakastetustaan.
Kuitenkaan minulla nyt ei ole syytä valittaa, sillä koko tämän
pitkän (minulle lyhyen) syksyn olen luonnollisilla, likinäköisillä
silmilläni saanut katsella morsiantani, sillä Lina ja [nuorin sisar
Angelika] Gela ovat jo noin 6 viikkoa olleet täällä voimistelemassa.
Ja voit ajatella, kuinka hupaista meillä on ollut. Meistä molemmista
on kumminkin kiusallista olla kauan kihlattuina. Ihanteellinen
kosimiselämä on mielestäni hengellisessä suhteessa -- joskus ollut
minulle vastuksena. Sen vuoksi olemme vähin miettineet viettää häitä
jo tulevana talvena. -- -- -- Tässä lähetän sinulle joululahjaksi
[julkaisemani] sangen huonon kirjasen pietismistä. Pidä se sentään
muistona Linan Antero Vipuselta.
"P. S. Meidän kesken, Lina ei ollenkaan pidä sointuvasta suomalaisesta
nimestä: Antero Vipunen. Niin pilattu suomalainen korva sillä tytöllä
on -- huolimatta soitannollisista lahjoistaan."] Ingmanin läheinen
suhde Nygårdin perheeseen oli omansa saamaan Kihlmaninkin lähenemään
sitä, samalla kun leikkisän ja humoristisen toverin vilpitön rakkaus
morsiameensa oli hänelle noudattamisen arvoinen esikuva.
Mutta selvää on, että Ingman ei ollut ainoa, joka tänä aikana
vaikutti Kihlmaniin. Tiedämmehän, että hän jo ennen oli tutustunut
lukuisiin heränneisiin ja että hän pyrkimistään pyrki samanmielisten
yhteyteen. Ymmärrettävästi hän Helsingissäkin etsi heidän seuraansa,
ja aika oli semmoinen, ettei aiheita puuttunut keskusteluihin,
jotka olivat omansa samassa määrässä kiinnittämään Kihlmanin
laatuisen nuoren miehen mieltä kuin kehittämään hänen käsitystään
hengellisistä ja kansallisistakin kysymyksistä. V. 1844 leimahti näet
edellisenä vuonna virinnyt riita uuden evankelisen suunnan ja vanhan
herännäisyyden välillä ilmi liekkiin, ja samana vuonna J. V. Snellman
alkoi Saima-lehtensä avulla levittää uusia, innostuttavia aatteitaan
kansan ja maan tulevaisuudesta. Luonnollista on, että F. G. Hedbergin
aikaansaama hajaannus heränneissä sitä enemmän koski Kihlmaniin, kun
hän Turussa oli tullut läheiseen tuttavuuteen hänen kanssaan; mutta
silti ei ole tiettynä, että hän olisi epäillyt, kummalle puolelle
kääntyisi. Hän pysyi sillä kannalla, jolla oli seisonut. Että
taasen Kihlman lueskeli Saimaa ja sen herättävistä kirjoituksista
vastaanotti pysyviä vaikutelmia, sen on hän itse vanhempina päivinään
tunnustanut. -- Vihdoin muistettakoon, että tänä kevätlukukautena
tapahtui Lauri Stenbäckin yritys päästä yliopiston opettajaksi,
yritys, joka oli turha, mutta ei sittenkään ollut luettava tappioksi.
Vaikka yliopiston ovet suljettiin häneltä senvuoksi, että hän oli
pietisti, arvostelivat useat korkeakoulun etevimmät miehet häntä ja
hänen edustamaansa suuntaa niin kunnioittavasti ja tunnustavasti,
että hetkellinen vastoinkäyminen, avaten monen silmät, muuttui
herännäisyydelle pysyväksi eduksi. -- Mutta, niinkuin jo on sanottu,
kirjeissään kotia Kihlman syrjäytti sentapaiset seikat, joihin
tässä on viitattu. Ne toverit, paitsi Ingmania, joiden kanssa
Kihlman näyttää enimmin seurustelleen, olivat R. Helander, Edv.
Leon. Levón, Cleve veljekset (Otto ja Fredrik, jotka molemmat,
keväämpänä, makasivat sairaina kotona) [Fredrik Cleve kirjoitti 13/5
R. Helanderille ja pyysi häntä viemään veljesten lääkärintodistukset
yliopiston viranomaisille. Samassa hän lähetti terveisiä Kihlmanille,
Nylanderille, Ingmanille, Collianderille ja Levónille.], And. Abr.
Favorin (s. 1818, ensin medisinari, sitten heränneenä ruvennut
teologiksi), G. R. Petterson, Ad. Abr. Nylander ja A. Colliander.
Säännöllisiä kokouksia eli seuroja ei tähän aikaan pidetty, mutta
joskus kokoonnuttiin sentään Julius Berghin luona. Niin esim. on
Kihlman 26 p. tammik. merkinnyt almanakkaansa: "Illalla Berghillä,
jossa paitsi veljiä oli muutamia Säämingin talonpoikia." Toisinaan
pari, kolme yhdessä käytiin Espoossa pitäjänapulaisen sijaisen G. B.
Hildénin taikka Essenin luona.
* * * * *
Vanhemmat vastasivat kahden kuukauden äänettömyydellä Alfredin
mietiskelyihin siitä, miten hänen uskonnollinen elämänsä kotona oli
ollut esteiden ympäröimä. Vihdoin saatuaan kirjeen hän 23/3 sepitti
vastauksen, joka -- ilmeisesti hänen aavistamattaan -- oli omansa
herättämään ja todella herättikin uutta mielipahaa hänen omaisissaan.
Valittaen, että hänelle niin harvoin kirjoitettiin kotoa, hän
käytti niin liioiteltuja sanoja, että ne tuntuivat ivallisilta ja
pistäviltä, vaikka kirjoittaja nähtävästi vain noudatti luontaista
taipumustaan pilansekaiseen kieleen, jonka kirpeätä makua hän itse ei
huomannut. Hänestä olisi vanhemmilla ollut yllin kyllin tilaisuutta
kirjoittaa, kaksi kertaa viikossa meni posti Helsinkiin ja kolme
hevosta tallissa odotti muka ainoastaan saada liikkua. Joskus oli
hän aikonut kirjoittaa, mutta häntä oli estänyt epätietoisuus siitä,
elivätkö vanhemmat vielä vai lahosivatko aikoja sitten Kruununkylän
yksinäisessä kirkkotarhassa. Nyt hän kuitenkin sydämestään iloitsi,
kun hän kirjeestä huomasi heidän olevan hyvissä voimissa sekä että
he eivät vielä olleet unohtaneet, että heillä oli poika Helsingissä.
Vieläpä hän siteerasi Karollan murinaa siitä, että kotoa ei oltu
lähetetty mitään ruokatavaroita j.n.e. Siihen isä vastasi, että pojan
"kurittajaääni" (ton af tuktomästare) olisi vanhempia hämmästyttänyt,
"jollemme ennenkin joskus olisi saaneet tottua siihen ja jollemme
tietäisi, että se kuuluu uskontunnustukseesi". Ja hän huomauttaa
sitte seikkaperäisesti, kuinka Alfred oli väärin arvostellut oloja,
ja lisää että pojan tapa syyttää toisia ja varsinkin vanhempiansa
saattaisi mahdollisesti aikaansaada semmoisen kylmähkön suhteen,
jonka hän olettaa heidän puoleltaan jo todellisuudeksi tulleen.
-- Tämä kirje sai Alfredin puolestaan vakuuttamaan (3/5), että
hän ei suinkaan ollut mitään pahaa tarkoittanut. Jos hänen
kirjeessään todella oli jotain loukkaavaa, niin oli se johtunut
"liioittelevasta ja sopimattomasta leikillisyydestä, s.o. sulasta
ymmärtämättömyydestä", ja hän pyysi vanhemmiltaan anteeksi sekä
myöskin, etteivät he väärin lukisi sitä hänen uskontunnustuksensa
syyksi, jolla toden totta ei ollut mitään yhteyttä sen kanssa.
Yllä mainitusta kirjeestä, jonka alkupuoli -- niinkuin isän
viittaus Alfredin uskontunnustukseen todistaa -- ei parantanut sitä
kireää väliä, joka jälkimäisen heräyksen jälkeen yhä jatkui pojan
ja vanhempien kesken, on vielä merkittävä pari seikkaa. Alfred
pyytää jälleen tänä kesänä saada oleskella Savossa, oppiakseen
"äidinkieltänsä, suomea". -- "Minä toivon", sanoo hän, "ettei
Teille, jotka jo puoli vuosisataa olette keränneet elämänkokemuksen
aarteita, suomenkielen välttämättömyys ole tuntematon. Mutta miksi
juuri Savossa? 1:o sentähden että siellä puhutaan puhdasta ja
voimakasta suomea, 2:o sentähden että silloin saisin nauttia etevän,
käytännöllisen ja teoreettisen suomalaisen, asuintoverini Ingmanin,
johtoa. Hän, joka tulevana Vaasan lukion apulaisena on opettava
suomenkieltä, aikoo myöskin sinne tutkimuksia varten suomalaisessa
kirjallisuudessa. Minulle, tietämättömälle, olisi hänen seuransa
sangen otollinen." -- Seuraavana sunnuntaina oli Alfred lähtevä
Espooseen hautajaisiin; "Essenin nuorin tytär, Hanna, oli kuollut
hinkuyskään, ja oli siellä suuri suru".
Jo ennenkuin Alfred sai mitään vastausta, kirjoitti hän kaksi
uutta kirjettä, kertoakseen ankaranlaisesta vatsataudista, joka
huhtikuulla vaivasi häntä. Erään osakuntalaisen, lääkäriksi
valmistautuvan Gust. Appelbergin hoidolla hän kuitenkin vähitellen
toipui, mutta kauan jälestäpäinkin hän tunsi voimattomuutta. --
Kaikissa näissä kirjeissä Alfred oli pyytänyt rahaa, jota hän saikin
runsaanlaisissa annoksissa. Kun isä lievästi viittaa siihen, että
vähemmälläkin pitäisi voida tulla toimeen, lähettää Alfred tarkan
tilinteon "Menoista ja tuloista kevätlukukautena 1844" -- niin
tarkan, että vain 42 kop:n ero on olemassa meno- ja tulopuolien
välillä. Selittäessään miten rahaa oli niin paljon mennyt, hän muun
muassa lausuu: "Että jokunen kirja olisi voinut olla ostamatta, sitä
en kiellä. Meillä on kullakin heikkoutemme ja huvimme, erilaiset
eri yksilöillä. Te tiedätte minun antavan suurempaa arvoa hyville
kirjoille kuin kaikenlaisille kalliille maallisille huvituksille.
Senvuoksi ei voitane kummeksia, että olen uhrannut heikkoudelleni.
-- Osakunta (Nation) on aikonut tilata Ranskasta yhden kappaleen
Laokoonryhmää (ks. Virgil. Aeneid. Lib. II: v. 200 -- 230) sillä
koristaakseen kokoushuonettaan. Sen menon, joka jokaisen jäsenen
täytyy suorittaa, olen merkinnyt sanoilla: osakunta-meno (nationell
utgift)."
Mitä Alfred oli toimittanut ensi lukukautenaan Helsingissä saadaan
tietää kirjeestä, joka on päivätty Porvoossa sunnuntaiaamuna 9/6,
vanhempien "toisena hääpäivänä", s.o. hopeahääpäivänä (jota nimitystä
ei kuitenkaan käytetä). Hän oli jo silloin matkalla Rautalammin
kappeliin, Suonenjoelle, missä aikoi viettää kesänsä, ja oli hänellä
toverina Niilo Henrik Bergh, joka vanhan isänsä sijaisena hoiti
kappalaisen virkaa mainitussa seurakunnassa. -- Hän oli tyytymätön
siihen mitä oli aikaansaanut menneenä neljänä kuukautena (joista
sairaus oli vienyt yhden); hän oli muka vain lukenut muutamia
lauluja Homeroksesta, 20 psalmia hepreaa, kirjoittanut muutamia
latinaisia aineita prof. Gyldénille, lukenut latinaa, saksaa y.m.
Mutta vähitellen käy ilmi, että hän toukokuulla oli suorittanut
n.s. "Suuren (pienen!) teologian tutkinnon" sekä kirjoituskokeet:
pro seminario (ruotsiksi) ja pro exercitio (latinaksi) ja
saanut tutkinnossa arvolauseen "erittäin kiitettävät tiedot" ja
kirjoituksissa: "approbatur cum laude" ja "admittitur". -- "Variatio
delectat, sanoo sananlasku sievästi", lisää hän leikillisesti
viitaten vaihteleviin arvolauseihin. Paitsi häntä saivat useat
muutkin (esim. Lindelöf) admittitur. -- Lopulta olivat siis tulokset
aika hyvät. Mutta ihastunut Alfred ei mitenkään ollut Helsinkiin. Hän
sanoo kaupunkia "sietämättömäksi ja ikäväksi" ja huudahtaa: "kunpa
ensimäinen lukukausi olisi ollut viimeinenkin." Syy tyytymättömyyteen
jää sanomatta.
* * * * *
Mitä Kihlman teki Porvoossa, jossa hän viipyi puolitoista viikkoa,
sitä ei näy muistiinpanoista. Mahdollisesti oli hän siellä vain
seuran vuoksi, sillä vähitellen tulivat sinne myöskin Julius Bergh
perheineen, Petterson, Colliander ja Ingman, jolloin vihdoin kaikki
lähtivät, kahdessa joukossa, Valkealaan Collianderille. Matkalla,
kertoo Alfred kirjeessä kotia, "kävimme tohtorinrouva Cleven kahden
kuolevan pojan luona, joista toinen [Fredrik] sairastaa keuhkotautia,
toinen [Otto] kouristustautia. Molemmat olivat taitavia ja kaikissa
suhteissa lupaavia nuorukaisia; nyt he ovat haudan partaalla".
Sairaista toipui kuitenkin Otto, joka myöhemmin tuli tunnetuksi
hartaana heränneenä pappina. -- Valkealassa, "jossa minut nyt
jälleen, samoinkuin viime kesänä, vastaanotettiin ja kohdeltiin mitä
suurimmalla rakkaudella ja ystävyydellä aivan kuin olisin ollut
perheen jäsen", Alfred viipyi kolmatta päivää. Syystä että mainitut
matkustavaiset olivat keskenään hyviä ystäviä ja matkustivat samaan
suuntaan, heitä näyttää huvittaneen vaihtaa matkaseuraa. Alfred
oli Porvoosta tullut Ingmanin kanssa, mutta hän lähti Valkealasta
Julius Berghin perheen seurassa; kumminkin kaikki jälleen yhtyivät
Suonenjoen pappilassa lauvantaina kesäkuun 22 p:nä.
Kohta juhannuksen jälkeen Kihlman ja Ingman muuttivat asumaan
Rajakorven taloon, johon pappilasta päästiin sekä veneellä soutaen
että maitse, ja siellä edellinen nyt alkoi opetella suomea lukemalla
ja harjoittamalla puhumista talonväen kanssa. Suotuisinta aikaa
siihen olivat ne heinäkuun viikot, joiksi Ingman juodakseen
terveysvettä asettui toiseen paikkaan, lähemmäksi lähdettä, mistä
vesi saatiin. Silloin Kihlmanin oli pakko puhua yksistään suomea,
joka nähtävästi tuotti hänelle paljon vaikeuksia. Vasta heinäkuun
lopulla hän mainitsee "hämmästyksekseen ja ilokseen kirkossa
ymmärtäneensä suurimman osan saarnaa". Muuten hän parhaiten ymmärsi
juuri uskonnollista kieltä, senvuoksi että oli lukenut hengellistä
suomalaista kirjallisuutta. "Voi, jos minä lapsuudesta olisin oppinut
suomea puhua (sic)!" hän huudahtaa suomeksi keskellä ruotsinkielistä
kirjettä.
Yleensä kesä ilmojen puolesta ei ollut kauneimpia, mutta ei se
estänyt Kihlmania nauttimasta maallaolostaan. Pappilassa hän oli
alituinen vieras. Pari kertaa hän oli kalalla, toisen kerran
Niilon, toisen kerran Julius Berghin kanssa, mutta tavallisemmin
oli yhdessäolo henkevämpää laatua. Pappilassa kävi pitkin kesää
kaukaisempia ja läheisempiä vieraita, herrasväkeä ja talonpoikia,
joita halu kuulla Bergh-veljesten opetuksia ja neuvoja uskonasioissa
sinne houkutteli, ja kaikkiin näihin Kihlman tutustui, milloin
eivät ennestään olleet tuttuja. Kävijöistä mainittakoon luutnantti
Colliander rouvineen, J. J. Rahm Rautalammilta, Paavo Ruotsalainen
(12-13/7), A. A. Favorin, Niilo Gabr. Arppe j.n.e. kauempaa
sekä Korhoset, Markkaset, Vepsäläiset y.m. omasta seurakunnasta.
Oltuaan Paavon seurassa Kihlman on merkinnyt almanakkaansa: "oli
hyvin hauskaa tänä iltapäivänä." Toisinaan kävivät myöskin "kaikki
pappilasta" Rajakorvella, ja kun se ensi kerran tapahtui (30/6),
hän panee muistiin: "kuulin ensi kerran kielillä puhuvia naisia
(språktalerskor)." Sittemmin mainitaan vielä pari kolme kertaa, että
"Lisette [neiti Maria Elisabet, Bergh-veljesten sisar] puhui". Niin
esim. 28/7: "L[isette] p[uhui]. Älä unohda: Matth. 24: 23-25; Voi
niitä, jotka asuvat maan päällä; sillä perkele tietäen, ettei hänen
aikansa ole pitkä" j.n.e. Niin myöskin 15/8 "L[isette] p[uhui].
Voi! kuinka hauskaa! Matkustin edes ja takaisin Raja[korve]lle
Juliuksen, [hänen rouvansa] Olivian [o. s. Bergroth] ja Lisetten
kanssa." -- Erityistä hupia, kokemusta ja oppia tuottivat varmaan
Kihlmanille monet Bergh-veljesten seurassa tehdyt retkeilyt
Suonenjoella. He kävivät näet useat kerrat tapaamassa ylempänä
mainituita ja muita heränneitä talonpoikia. Kaupungissa kasvanut ja
ainoastaan ruotsalaiseen kansaan tutustunut Kihlman sai nyt nähdä
ja perehtyä savolaisten elämään. Kuitenkin hän valittaa, että huono
kielentaitonsa esti häntä hyötymästä seurustelusta hurskaitten
talonpoikien kanssa niinkuin muutoin olisi mahdollista ollut. Sillä
vaikka moni oli nukahtanut sen herätyksen jälkeen, joka seurakunnassa
oli tapahtunut kymmenkunta vuotta ennen, oli niitä semmoisiakin,
"jotka olivat esimerkkejä siitä, mitä Jumalan Henki saa aikaan
siinä, missä se [saa] esteettömästi jatkaa työtänsä". -- Tavallista
pitemmän matkan Kihlman teki Niilo Berghin seurassa, kun tämä 4 p:nä
elok. lähti Pielisjärven kappeliin Juukaan, jossa hänen setänsä,
pastori G. A. Bergh oli kuollut. Matka tehtiin milloin vene-, milloin
hevoskyydillä, milloin jalan erämaitten halki. Perille tultiin 6
p:nä, seuraavana oli hautaus, mutta paluumatkalle päästiin vasta
12 p:nä, sittenkun perunkirjoitus oli suoritettu. Suonenjoelle
saavuttiin yöllä 15:ttä päivää vastaan, ja oli Kihlman silloin nähnyt
Kuopionkin.
Muistiinpanot ovat niin lyhyitä, ettei niihin mahtunut tietoja
ystävistä. Ingmanista mainitaan vain, että hän toisinaan saarnasi,
mutta hauskaa olisi ollut saada tietää, eikö tämä kesä ollut
se, jolloin hänessä tapahtui se kääntymys "pakanallisesta"
suomalaisuudesta kristilliseen suomalaisuuteen, josta hän itse on
kertonut Joukahaisen II:ssa vihkossa 1845. Ennen innostuneesti
kuviteltuaan Kalevalaa siksi suomalaisuuden perustukseksi, jonka
pohjalla sekä kieli että kansansivistys oli kehitettävä alkuperäiseen
voimaansa ja rikkauteensa, hän julkilausuu vakaumuksenaan, että
ainoastaan elävä kristillisyys kelpaa perustukseksi uudelle
kielelle ja uudelle elämälle, joka isänmaassa oli nouseva. Ja tämä
mielenmuutos johtui siitä, että eräässä savolaisessa pirtissä, kun
hän hehkuvin mielin kokoontuneelle väelle esitti vanhoja runoja, eräs
vanha ukko keskeytti hänet sanoilla: "Voi, herra kulta, pakanahan
työ outtenki! Näitä runoja muinoin entiset pakanalliset esi-isämme
veisasivat, voan meille kristityille ne ei enää ensinkään sovi.
Savon pirtissä jo kaikuu toinen veisu." Ainakin voimme olettaa,
että ystävykset kerran ja toisenkin keskenään keskustelivat pappien
kansallisesta tehtävästä, sillä Ingmanin, mielestä oli juuri näiden
asia luoda sekä uusi elämä että uusi taikka oikeammin uudistettu,
hengen syvyydestä syntyneillä sanoilla rikastutettu kieli.
Kun Ingman Favorinin kanssa 19 p:nä elok. lähti Helsinkiin, jäi
Kihlman vielä Suonenjoelle, sillä hänen oli oltava pääkaupungissa
vasta syyskuun keskivaiheilla. Hän asui siis taas yksin
suomeapuhuvien keskuudessa, ja tuli tietysti yhä paremmin toimeen.
Että niin oli laita, huomaa siitäkin, että hän syyskuun alussa yksin
käveli Pentti Korhosen [V:sta 1840 naimisissa Paavo Ruotsalaisen
tyttären. Evan, kanssa. _Auk. Oravala_, Paavo Ruotsalainen, siv.
61.] luokse ja viipyi siellä kokonaisen viikon, joka tietenkään ei
olisi tapahtunut, jollei hän jo jotakuinkin vapaasti olisi kyennyt
vaihtamaan ajatuksia isäntäväen kanssa. "Ehkä voin vielä aikaa
myöten tulla välttäväksi suomalaiseksi", hän kirjoittaa kotia,
mainiten samalla, että hän Suonenjoen pappilassa kesän kuluessa oli
saanut osakseen paljon hyvää. -- Tämä on otettu pitkästä kirjeestä
(2/9), jonka Alfred kirjoitti vanhemmilleen saadakseen neuvoa sangen
tärkeässä asiassa. Hän kertoo, että Ingman, jolle yliopiston kamreeri
A. W. Vegelius oli antanut tehtäväksi hankkia kotiopettajan kolmelle
lapselleen, oli tarjonnut paikan hänelle, mutta vaatinut niin
pikaista vastausta, että aikaa ei ollut kirjoittaa kotia. Itsekseen
harkiten asiaa oli Alfred, sen johdosta että hän nyt monen epäilyksen
perästä oli päättänyt valmistautua filosofiankandidaatiksi ja siis
tulisi pitemmän aikaa oleskelemaan Helsingissä, miettinyt, että
hän yhdistämällä käytännöllisen toimen "teoreettiseen elämäänsä"
välttäisi yksipuolisuutta ja epäkäytännöllisyyttä. Sen arvelun,
että kotiopettajatoimi veisi liiaksi aikaa, olivat Ingman ja Julius
Bergh kumonneet huomautuksella, että heidän kummankin kokemuksen
mukaan senlaatuinen tehtävä vain enensi työintoa, joten edistys
tulisi olemaan suurempi eikä vähempi, puhumatta tunnetusta lauseesta:
docendo discimus. Vihdoin tahtoi hän mielellään itsekin ansaita
jotakin, eikä yhä vain tilata rahaa kotoa. Hän tiesi kyllä, että
vanhemmat halusta tyydyttivät hänen kohtuulliset vaatimuksensa,
mutta kun isä oli nuoruudessaan otsansa hiessä taistellut
köyhyyttä vastaan, pitikö pojan säästää laiskaa, flegmaattista
luontoaan! Lopuksi oli sekin huomioon otettava, että Vegelius oli
arvossapidetty, sivistynyt mies, joka monessa kohden saattaisi olla
hänelle hyödyksi. Näistä syistä Alfred oli vastannut myöntäen ja oli
siis syyslukukauden alusta koetteeksi opettava kahta poikaa ja yhtä
tyttöä, joista vanhempi poika juurikaan oli alkanut lukea latinaa.
Korvaukseksi hän oli vaatinut ainakin vapaan asunnon ja elannon.
Vaikka kysymys oikeastaan oli ratkaistu, oli Alfred alkanut
epäillä, oliko hän tehnyt oikein, ja halusi nyt tietää mitä
vanhemmat ajattelivat asiasta. Hän vakuuttaa, että hän ei mitenkään
tarkoittanut vapautumista heistä ja heidän avunannostaan; sen
tarpeessa olisi hän edelleenkin, ja hän asetti kysymyksenalaiseksi,
eikö hän voisi saada kotoa jonkinmoista korvausta siitä, että hän
itse otti ansaitakseen välttämättömimmät tarpeensa. Tosin hän jo
ennen oli saanut tuhatkertaisen "korvauksen", mutta olisihan sentään
hupaista, jos hänellä olisi rahasto, jonka itse oli ansainnut ja
jolla voisi menetellä mielensä mukaan.
Isä vastasi, että kotoa päin Alfredia kyllä ei olisi neuvottu
rupeamaan kotiopettajaksi, koska perheen taloudellinen asema
ei mitenkään vaatinut semmoista, mutta kun hän itse oli siihen
suostunut, niin vanhemmat eivät voineet muuta kuin pitää sitä hyvänä.
Hänen perusteensa olivat päteviä, ja Jumalan avulla oli opettajatoimi
kantava hänelle hedelmiä.
Juuri ennen lähtöänsä Suonenjoelta Kihlman oli kolmatta päivää
Rahmilla Rautalammilla, missä piispa Ottelin 12 p:nä syysk. vihki
uuden kirkon. Paluumatkastaan Helsinkiin hän itse kirjoittaa kotia
27/10: "Syyskuun 16 p:nä lähdin kahden toverin [Pettersonin ja
Simeliuksen] kanssa 'mun omasta Suomenmaastani', joka oli tullut
hyvin rakkaaksi sydämelleni, ja jota senvuoksi suurella kaipauksella
muistelen." -- -- Huolimatta sateisesta ilmasta saavuttiin aikanaan
Valkealan kartanoon. "Me tapasimme herrasväen vast'ikään kotiin
palanneena hautajaisista -- -- Fredr. Cleven, hänen, jonka kanssa
kesällä 1843 kävelin edestakaisin Haminaan, hänen, jota niin
sydämellisesti rakastin ja jonka sairaudesta olen Teille maininnut.
Vaikea rintavesitauti on nyt tehnyt, mitä alkanut keuhkotauti
muuten olisi yhdessä vuodessa aikaansaanut. Olin myöskin kutsuttu
kantajaksi, mutta tulin kaksi päivää liian myöhään. Se oli ensimäinen
tuntuva tappio, jonka kuolema on minulle tuottanut. Kumminkaan hän
ei ole kadotettu, sillä hän sai mitä hän eläessään enimmin oli
toivonut, nimittäin autuaallisen lopun. Tapahtukoon meille kaikille
niinkuin tälle vanhurskaalle nuorukaiselle! -- -- Valkealasta sain
Collianderin matkatoveriksi ja saavuimme 24 p:nä syysk. Helsinkiin."
* * * * *
Edellisestä näkee, että Kihlmanin kesänvietto Savossa oli ollut
sangen vaihteleva. On itsestään selvää, että se myöskin oli ollut
kehittävä, sillä eihän mikään tee merkitsevämpää vaikutusta
älykkääseen, terveeseen nuorukaiseen kuin tutustuminen outoihin
oloihin ja seurustelu erilaatuisten ja varsinkin semmoisten
ihmisten kanssa, jotka elävät jokapäiväistä syvempää henkistä ja
hengellistä elämää. Helsingissä häntä odotti työ, ja siihen hän kävi
tarmokkaasti käsiksi. Saatuaan Vegeliuksella kaksi hupaista huonetta
asuttavakseen hän neljä tuntia päivässä opetti lapsia, tehden omia
töitään aamu- ja iltatunteina. Lapset olivat, hän kirjoittaa,
tottelevaisia, hyvin kasvatettuja ja myöskin, varsinkin pojat,
hyväpäisiä; senvuoksi opettajatoimi tyydytti häntä, joskin se monesti
kysyi kärsivällisyyttä. Omista töistään hän sanoo: "Luen joka päivä
Genesistä, kuuntelen Geitlinin julkisia luentoja arabiankielessä ja
Sjöströmin yksityisiä Iliadissa. Kun ilmoittauduin viimemainitulle,
hän lisää, pyysi hän minua kirjoittaessani tervehtimään Isää ja
Äitiä viimeisestä. Hän mainitsi 1825 olleensa Teillä jymykemuissa,
virkaanasettajaisissa, jos oikein muistan, 'eikä vielä voineensa
kiittää viimeisestä.' Samassa ukko kuvasi kuinka jymyävää oli
ollut, ja huusi minut vielä takaisin eteisestä, varottaakseen,
etten unohtaisi asiaa." -- Tänä lukukautena heränneet ylioppilaat
jälleen pitivät kokouksia toistensa luona. Kihlman on almanakkaansa
merkinnyt: "olimme kokoontuneet": 2/10 Collianderilla, 6/10 O.
Hjeltillä, 20/10 minun luonani, 23/10 N. G. Arppella (luettiin
profeetta Danielia), 7/11 G. A. Forsströmillä. Pari kertaa hän sanoo
olleensa osakunnan kokouksessa, niin 20/11: "Lasse [Stenbäck], C.
G. v. Essen, minä ja Pettersson"; Antero Ingman oli tänä syksynä
Turussa, ja ystävykset vaihtoivat vain kirjeitä.
Kihlman ei lähtenyt jouluksikaan kotiin. Hän oli näet Suonenjoella
saanut hankaushaavan jalkaansa, joka hitaasti parani, ja sen jälkeen
ilmaantui pohkeisiin ruusuntapaisia haavoja, jotka eivät tahtoneet
umpeutua. Haavat olivat varovaisesti hoidettavat, ja pelkäsi hän
sentähden lähteä pitkälle talviselle matkalle. Sitäpaitsi oli hänet
kutsuttu häihin; hänen ystävänsä Ingman, joka joulukuun 19 p:nä
vihittiin papiksi, vietti näet itse jouluaattona häitä 18-vuotiaan
Lina Fabritiuksen kanssa Espoon Nygårdissa. Siellä Kihlman oli
lukuisain ystävien kanssa sekä jouluaaton että joulupäivän. Uutena
vuotena, 4-8 p:nä tammik., teki hän (Kuopioon teologian lehtorina
muuttaneen, mutta häitten vuoksi Helsinkiin tulleen) Julius Berghin,
Otto Hjeltin y.m. ystävien seurassa huviretken Valkealan kartanoon.
Enemmän ja osaksi sangen huomattavia tietoja on säilynyt
kevätlukukaudelta 1845. Maaliskuun 26 p:nä Alfred kirjoittaa
vanhemmilleen paraikaa toipuvansa ankaranlaisesta taudista. Koko
talven oli hänen terveytensä ollut vähemmän tyydyttävä, sitte
hän vilustui ja sai kovan kuumeen sekä sen ohella samanlaisen
vatsataudin kuin edellisenä vuonna; professori Törnrothin hoidolla
hän kuitenkin oli parantunut. Mutta huono hän oli ollut kuin riepu,
ja professori oli ihmetellyt, "miten heikko mies tuo Kihlman sentään
oli." [Yksi syy Kihlmanin heikkouteen oli luultavasti se, että hän
-- ajan tavan mukaan -- niin usein antoi kuppauttaa itseänsä. Niin
tapahtui ei ainoastaan silloin kun hän tunsi itsensä sairaaksi,
vaan väliaikoinakin.] Miten liekään, palasivat työvoimat pian, eikä
lukukausi laisinkaan mennyt hukkaan. Sen ynnä muuta näemme tavattoman
pitkästä kirjeestä 19 p:ltä kesäk.
Suurimmassa osassa kirjettä Alfred laajasti selvittää niitä
näkökohtia, jotka olivat saaneet hänet luopumaan aikeestaan suorittaa
kandidaattitutkinto. Painavimmat syyt olivat, että tutkintoon
vaadittiin niin monta ainetta (kaksitoista), että oli mahdotonta
täysin perehtyä kaikkiin; että useat aineista eivät ansainneet
sitä työtä, jota niiden oppiminen edellytti; että hän yleensä
luki hitaasti, toisin sanoen, että työ ei edistynyt, vaikka hän
esim. viimeisenä lukukautena oli tehnyt työtä 14 jopa 19 tuntia
vuorokaudessa; että hänen terveytensä ei kestäisi semmoista
ponnistusta; sekä vihdoin että hän ilman tutkintoakin saattoi hankkia
itselleen tarpeelliset tietoperäiset ja käytännölliset tiedot.
Todistaakseen tätä viimeistä väitettä oli Kihlmanilla esitettävänä
seuraava tosiasia. Päätettyään jättää sikseen maisteritutkinnon oli
hän vielä samana lukukautena suorittanut seminaaritutkinnon, ja
vaikka tauti oli ryöstänyt häneltä aikaa, oli hän menestynyt niin
hyvin, että hänet tunnustettiin primukseksi 12:lla äänellä 12:sta.
"Tämä ylen harvinainen arvolause, jolla minua kunnioitettiin,
vahvistaa ajatukseni, että minä tähän asti saamillani perustiedoilla
pystyn tutkimaan sekä käytännöllistä että teoreettista teologiaa
kaikkine haaroineen." Näin ollen hän ei luule koskaan katuvansa
valitsemaansa opintotietä. Sitä vastoin hän "kuvittelee, että hänen
omaisensa kotona, 19:nnen(!) vuosisadan lapsina, ehkä tuntevat
itsessään taipumusta uhrata yhdelle tämän vuosisadan heikkoudelle:
turhamielisyydelle, eli toisin sanoen [haluavat] nähdä poikansa
laakeriseppele päässä; kumminkin on hän varma siitä, että he
mieluummin kuulevat erästä parempaa ääntä, s.o. asettavat järjen
tunteen edelle(!)"
Mitä siihen tulee, että hän menetti ne kolme vuotta, jotka
maisterinarvosta virkaylennykseen nähden luettaisiin hänen hyväkseen
-- siihen tapaan, joskin paljon monisanaisemmin, Alfred jatkaa --
niin oli hänestä vahinko korvattavissa. Jos hän näet käyttää sen
ajan, jonka kandidaattitutkinto olisi vaatinut, oppiakseen suomea
niin täydellisesti, että on pätevä hakemaan suomalaisia virkoja
samoin kuin ruotsalaisia, eiköhän ole myönnettävä, että hän on
saanut riittävän korvauksen. "Kun nyt siihen tulee lisäksi, että
kaunis, kieliopillisesti rikas suomenkieli on tai oikeammin on
oleva äidinkieleni, kuka voisi soimata minua, joskin minä yksistään
isänmaan kielen tähden laiminlöisin yksityiset etuni?!" Hän toivoo
siis vanhempiensa tyytyvän hänen päätökseensä.
Mutta luopuminen aikeesta suorittaa kandidaattitutkinto ei ollut
ainoa tärkeä kysymys, jonka Alfred oli omin päin ratkaissut; toinen
koski juuri mainittuja suomenkielen opintoja. -- "Lienee kai vihdoin
meidän aikana", hän lausuu, "niin edistytty, että suomenkieltä
ei ainoastaan olla halveksimatta, vaan että sille annetaan arvoa
muihinkin kieliin verrattuna. Senvuoksi on kai myöskin mahdotonta
tulla Suomessa toimeen ilman suomenkieltä, jollei nuoren Suomen
lämpö isänmaata ja sen kieltä kohtaan kylmene taikka sen intoa
kieltotoimilla ehkäistä." Tästä ja muista syistä oli "ehdoton
välttämättömyys", että hän täydentäisi suomenkielen taitoansa.
Menestyäkseen siinä oli hän harkinnut tarpeelliseksi asettua
semmoiseen seurakuntaan, jossa puhuttiin puhdasta suomea, jossa
hän tapaisi oppineen miehen, joka oli enemmän kuin kotitarpeeksi
kieleen perehtynyt, ja joka (seurakunta) ei ollut kaukana hänen
kodistaan. Miettiessään näitä asianhaaroja oli Alfred kuullut,
että Malmberg Lapualla halusi saada kotiopettajan pojalleen. Hän
oli kohta kirjoittanut ja tarjoutunut siihen toimeen, ja niin oli
sopimus syntynyt, joka tyydytti molempia. Koska oppilas oli niin
nuori, ettei häneltä vielä voitu paljon vaatia, olisi Alfredilla
runsaasti aikaa lukemiseen ja suomenkielen oppimiseen, jossa Malmberg
auttaisi häntä, sekä myöskin, jos hän sitä toivoi, harjottelemiseen
käytännöllisissä papintehtävissä. Palkkaa oli: vapaa asunto ja elanto
ja maksuton kielenopetus Malmbergin puolelta. "Katso, niin on kaikki
yhtynyt edukseni", Alfred huudahtaa. Määräämättä oli vain aika,
milloin hän saisi vaihtaa pääkaupungin melun ja turhuuden Pohjanmaan
maalaiselämän hiljaisuuteen ja yksinkertaisuuteen. Se oli tapahtuva
joko syyskuun taikka joulukuun keskivaiheilla.
Viimeksi Alfred sisältörikkaan kirjeensä lopulla ilmottaa, mistä
syystä hän nyt oleskeli Espoossa, josta se oli kirjoitettu. Jotta hän
ennättäisi valmistautua seminaaritutkintoon, oli kamreeri Vegelius
itse ottanut jonkun aikaa opettaakseen kahta nuorempaa lastaan sillä
ehdolla, että Kihlman osan kesästä jatkaisi kotiopettajatointaan,
johon hän oli sitoutunut ainoastaan lukuvuodeksi. Sen johdosta
hän nyt oppilaittensa kanssa eli eräässä talonpoikaisessa talossa
Espoossa. Kamreerin ja hänen rouvansa tultua maalle Kihlman 11 p:nä
heinäk. pääsisi lähtemään kotimatkalle. -- Lopuksi poika toivoo,
että vanhemmat hyväksyvät kaikki "mitä hän oli tarkoin miettinyt
ja päättänyt" elämänuraansa nähden, semminkin kun hän usein oli
kuullut heidän lausuvan, että vanhempien tulee antaa lasten vapaasti
valita tiensä. Kaikissa tapauksissa hän pyytää vastausta, niin
"ettei tietoisuus tulevista epämiellyttävistä väittelyistä mitenkään
himmentäisi jälleennäkemisen iloa". Raha-asiainsa sanoo hän olevan
hyvällä kannalla, kiitos olkoon kotoa saamansa avustuksen ja 30
hopearuplan stipendin, jolla hänet palkittiin tutkintonsa jälkeen. --
Nyt selostettu kirje on mitä kuvaavin Alfred Kihlmanin luonteelle ja
hänen ja vanhempien keskinäiselle suhteelle. Itsekseen Alfred tyystin
mietiskelee ja suunnittelee ja ratkaiseekin asiansa ja esittää ne
vasta sitten vanhemmilleen, kun heidän neuvonsa ei enää voi vaikuttaa
mitään. Jopa ovat hänen päätöksensä niin perusteltuja, ettei hänen
mielestään vanhemmilla voikaan olla muuta tehtävänä kuin sanoa: jaa
ja amen! Ymmärsikö Alfred nyt jo, että hänen menettelynsä ei suinkaan
ollut sen laatuinen, jommoista vanhemmat oikeudella saattoivat
häneltä odottaa, on epätietoista; että hän myöhemmin sen käsitti, sen
saamme nähdä. Isän vastaus (18/7) luo lisää valoa heidän väliinsä.
Joskin pojan toivomuksen mukainen ja hyvin maltillisesti laadittu,
sisältää se kuitenkin viittauksia, joiden luulisi koskeneen Alfredin
omaantuntoon. Otan sen tähän lyhentämättä:
Rakas Poika! Kiitos pitkästä kirjeestäsi kaikkine siinä meille
annettuine tietoineen tähänastisista harrastuksistasi. Mieluista
on meidän Sinulta itseltäsi saada tietää asiasi, vaikkemme
voisikaan täysin hyväksyä kaikkea. Sitä vastoin on vähemmän
mieluista saada niistä tietoja toisten kautta. [Viittaus siihen,
että prof. F. L. Schauman käydessään Kruununkylän pappilassa oli
ensiksi kertonut, että Alfred oli jättänyt kandidaattitutkinnon
sikseen.] Kiitos siitä ilosta, jonka olet tuottanut meille
ahkeruudellasi ja siitä johtuvalla edistykselläsi. Jos se
ilahduttaa jokaista ystävääsi, niin tietysti vanhempasi
iloitsevat siitä monta vertaa enemmän. Mutta -- niinkuin jokainen
ilo maailmassa on oleva supistettu, jotta se ei olisi liian
suuri, niin piti meidänkin ilomme Sinun jatketusta olostasi
yliopistossa vielä 2 vuotta eteenpäin mennä tyhjiin. Että tieto
siitä on ollut meille vähemmän tyydyttävä, sitä emme voi kieltää,
sillä me 'kahdeksannentoista vuosisadan lapset' [Alfred oli,
niinkuin ylempänä näkyy, kirjoittanut '19:nnen vuosisadan', mutta
isä on oikaissut erehdyksen.] olemme, se tulee meidän myöntää,
niin heikkoja ja turmeltuneita, että me nitimur in vetitum
semper, cupimusque negata! [Ovid. -- Harrastamme aina kiellettyä,
himoitsemme luvatonta.] Ja tokko sinäkään, vaikka oletkin toisen
aikakauden lapsi, olet siitä niin vapaa kuin luulet? -- Tokkohan
olisit yhtä mielelläsi luopunut yliopistosta, jollet olisi
tuntenut toivomuksiamme siinä vetitum'ina? Ja eikö kotiopettajan
toimi Malmbergilla ole niitä seikkoja, joita me nimenomaan olemme
kieltäneet (expressis verbis negata), sillä eihän se ole Sinussa
mikään uusi ajatus, vaan jo vuosikausia sitten täällä kotona
julkilausumasi toivomus, josta silloin neuvoimme Sinua luopumaan.
-- Nyt kun olet ottanut ratkaisevan askeleen niin toisessa kuin
toisessakin suhteessa, ei meillä ole muuta toivottavaa kuin
että kaikki kävisi toivosi mukaan, ja että ne 3 maisteriarvon
tuottamaa vuotta, joista ylenkatseella olet kieltäytynyt,
tulisivat runsaasti korvatuksi suomalaisilla pappisviroilla. Eikä
nyt enempää siitä. -- Lupauksesi mukaan toivomme pian näkevämme
Sinut täällä hellien vanhempiesi luona
A. G. ja S. Kihlman.
Kruununkylä 8 p:nä heinäk. 1845.
P. S. Hilma tervehtii Sinua sydämellisesti. Paljon terveisiä
[Lapuan rovastille J.D.] Alceniukselle ja hänen rouvalleen.
* * * * *
Nyt tulemme tärkeään tapaukseen Kihlmanin elämässä, hänen
kihlaukseensa Angelika Fabritiuksen kanssa. -- Kun hän juhannuksena
1843 ensi kerran tuli Espoon Nygårdiin, ei Angelika eli Gela,
nuorin Essenin tytärpuolista, ollut täyttänyt 15 vuotta -- hän
oli näet syntynyt 19/10 1828. Ettei tyttö, joka siis vielä
seisoi lastenkamarin kynnyksellä, tehnyt mainittavaa vaikutusta
18-vuotiaaseen ylioppilaaseen, sen todistaa ylempänä kerrottu, samana
kesänä tapahtunut "kihlaus" Kihlmanin ja Sofie Wahlbergin välillä,
mutta sen jälkeen he tapasivat toisensa yhä uudestaan. Aina siitä
saakka, kun Essen oli asettunut asumaan Espooseen, oli heränneitten
ylioppilaitten tapana ollut tehdä kävelyretkiä hänen luokseen, ja
mitä erittäin Kihlmaniin tulee, selittää yksistään hänen läheinen
suhteensa Ingmaniin, kahta vuotta vanhemman Linan sulhaseen, että
hän usein tuli siellä käyneeksi. Tiedämme myöskin, että hän oli
Ingmanin häissä ja samalla vietti joulunsa (1844) Essenillä. Nuorten
läheinen tutustuminen toisiinsa oli siis luonnollinen asia, mutta
sentään on syytä kysyäksemme, rakastuivatko he toisiinsa, vai ottiko
Kihlman ratkaisevan askeleen Ingmanin tai jonkun muun kehoituksesta
-- niinkuin siihen aikaan heränneitten kesken tavallista oli? [Vrt.
Kirjoittamaani L. Stenbäckin elämäkertaan 6:s luku.] Tuntuu vaikealta
olettaa jälkimäistä vaihtopuolta oikeaksi, semminkin kun, niinkuin
edellisestä tiedämme, Ingmanin ja Linan liitto perustui sydämen
tunteisiin, mutta pian saamme kuitenkin kuulla hänen halveksivasti,
etten sanoisi tuomitsevasti, puhuvan romanttisesta rakkaudesta.
Ainoastaan kuivat almanakka-muistiinpanot antavat meille aavistusta
asian kehityksestä. Ollessaan Espoossa Vegeliuksen lasten kanssa
Kihlman jälleen kävi useammin Nygårdissa, ja kun hän juhannusaattona
kirjoitti almanakkaansa: "Tämä päivä ei kulune merkitsemättä jotain
tulevaisuuteeni nähden", saattaa arvata hänen aikoneen kosia.
Kumminkaan ei sinä päivänä eikä yleensä Espoossa mitään ratkaisevaa
tapahtunut. Juhannuspäivänä Kihlman lähtikin oppilaittensa sekä
kamreeri Vegeliuksen ja Essenin seurassa Tenholaan, missä kamreeri,
oltuaan vuoden tai pari leskenä, vietti häitä nti Sofia Vendellin
kanssa, ja jo 1 p:nä heinäk. hän arkitehdinrouva Kjällströmin
kanssa matkusti Pohjanmaalle. Mutta ei tämä sentään tietänyt pitkää
lykkäystä. Kihlman pysähtyi näet Malmbergille Lapualla ja siellä,
jonne Julius Berghkin tuli samaan aikaan (4/7), hän viipyi neljättä
päivää. Sitten hän 8 p:nä lähti Alahärmään, jossa Antero Ingman nyt
toimi kappalaisen sijaisena ja johon Angelika Fabritiuskin oli vähän
ennen tullut sisarensa ja lankonsa luokse. Siellä, niin on muistiin
pantu: "ilmoittauduin Gelalle kosijana ja sain myöntävän vastauksen".
Sen jälkeen Kihlman vielä oleskeli samoilla seuduilla, niinkuin näkyy
seuraavista muistiinpanoista. 9/7: "Pyörryin ja voin kovin pahoin
käydessäni sairaan miehen luona -- 11/7 Lähdimme kaikki [arvattavasti
talonpoikais]häihin Ylihärmään -- 12/7 Veneellinen häävieraita tuli
Lapualta toisiin häihin tänä päivänä -- 13/7 Malmberg saarnasi
Ylihärmässä, kova sade, matkustin vesitse Lapualle" -- kunnes 15 p:nä
on merkitty: "Tulin kihlatuksi Gela Fabritiuksen kanssa", mikä kai
on niin selitettävä, että nuoret silloin ilmoittivat salaisuutensa
Anterolle, Linalle ja Malmbergin perheelle, jonka luona oltiin. Muita
omaisia ei liene ollut saapuvilla, sillä Essen ja hänen rouvansa,
jotka kyllä olivat aikoneet käydä Pohjanmaalla, jäivät yhden lapsen
sairastumisen tähden kotia, eikä luultavaa ole, että Alfred edes
kirjallisesti antoi vanhemmilleen tietoa asiasta, ennenkuin hän 17
p:nä saapui kotia Kruununkylään. Sanoma kihlauksesta arvatenkin
aiheutti, että Essen, niinkuin pian saamme nähdä, kuitenkin elokuun
loppupuolella tuli Pohjanmaalle.
Kotona Kihlman oli elokuun 23 p:ään. Ettei hän nytkään oikein
viihtynyt siellä, saattanee päättää eri muistiinpanoista. Viikon
päästä sen jälkeen kun oli tullut, Alfred matkusti Alaveteliin, jossa
hänen ystävänsä Anttu Favorin nyt oli kappalaisen apulaisena, ja
jäi sinne viideksi päiväksi. Sittemmin hän vielä kävi siellä kaksi
kertaa, ja yhdessä Favorinin kanssa hän sitä paitsi teki kolmen
päivän käynnin Purmossa kappalaisen Edv. Svanin luona. Kruununkylän
pappilan vieraista mainitaan, että sinne 31/7 tuli Pietarsaaresta
rovasti Höckert ja maisteri Malm joukkoineen ("ett stort anhang"),
jotka eivät olleet saman hengen lapsia kuin Alfred. Vihdoin on
suorin sanoin merkitty, että vanhempain ja pojan välillä kiivaita
väittelyjä tapahtui: 2/8 "suuri kalabaliikki vanhempien kanssa" ja
6/8 "pieni kalabaliikki äidin kanssa, joka johtui äidin ylpeydestä ja
minun hengellisen köyhyyden puutteestani." Kumminkaan ei ole syytä
epäillä, että yleensä elettiin hyvässä sovussa, sen todistaa kohta
alempana luettava kirje sekä myöskin että Alfred saarnasi muutama
päivä jälkimäisen kahakan perästä ja että hän vähän myöhemmin äitinsä
kanssa matkusti Kokkolaan.
Kruununkylässä ollessaan Kihlman oli vaihtanut kirjeitä Gelan kanssa;
paluumatkalla Helsinkiin hän jälleen tapasi morsiamensa. Siitä y.m.
hän kertoo seuraavassa kirjeessä:
(Helsinki 7/9 1845) "Rakkaat vanhemmat! Kiitos, sydämellinen kiitos,
hyvä Isä ja Äiti, viimeisestä! Jumala palkitkoon teitä runsaasti
Teidän minua kohtaan osottamastanne suuresta ja sydämellisestä
rakkaudesta, jota en ollenkaan ole ansainnut! Jumala palkitkoon
Teitä myöskin paljosta hyvyydestänne ja anteeksiantavaisuudestanne,
jota niin usein olette osottaneet monien erehdysteni ja tyhmyyksieni
suhteen! Aina olen kiitollisesti muistava hyväntahtoisuuttanne ja,
jos mahdollista, on se ajava hitaan sydämeni rukoilemaan Jumalaa
Teidän puolestanne: ainoa oleellinen hyvä, jolla voin koettaa maksaa
suurta suorittamatonta velkaani Teille." Siinä johdanto; sitten
seuraa matkakertomus. -- Lauvantai-iltana Alfred oli lähtenyt kotoa
ja myöhään saapunut Sundbyn majataloon, missä rouva Kjällström ja
eräs pietarsaarelainen, suomea taitamaton palvelijatar vuorokauden
olivat häntä odottaneet päästäkseen hänen seuranjatkonaan Helsinkiin.
Kolme tuntia levähdettyä lähdettiin klo 3 sunnuntaiaamuna ja tultiin
ennen jumalanpalveluksen alkua Alahärmän kirkolle. Kun siellä
sanottiin, että "vanha supranaturalismin pylväs, Isä Tuomas Calén,
[Yksinkertaisuudestaan kuulu Alahärmän kappalainen, jonka virkaa
Ingman oli määrätty hoitamaan.] oli näyttäytyvä saarnatuolissa (on
näet niin, että ainoastaan joku epäselvä äännähdys silloin tällöin
tunkee kuulijain korviin)", jätti Alfred "naispakaasinsa" Alahärmään
ja ajoi itse Ylihärmään, minne ehti juuri ennenkuin Malmberg
nousi saarnatuoliin. Kirkonmenon jälkeen hän palasi Alahärmään,
poikkesi muutamaan taloon, jossa vietettiin ristiäisiä, sekä
saapui vihdoin illalla Ingmanin kotiin, johon häntä "jo edellisenä
iltana oli odotettu ja ikävöity". -- "Maanantaiaamuna lähdimme
joukolla Lapualle. Siellä viivyttiin Malmbergilla tiistaiaamuun,
jolloin vanha [30-vuotias!] appi-isäni [Essen], morsiameni ja minä
sekä entiset naisseuralaiseni suuntasimme kulkumme etelään. Tänä
päivänä ehdimme Kankaanpään majataloon. Varhain seuraavana aamuna
matkustimme vielä yhden välin Visuvedelle, josta lähetimme rouva
Kjällströmin ja Pietarsaaren tytön Peskaan. Sitä vastoin me muut
kolme kuljimme osaksi veneellä, osaksi jalan Bergroth-langon luokse
Pihlajavedelle, mihin väsyneinä tulimme klo 8 keskiviikkoiltana.
Kahdentoista tunnin päästä s.o. klo 8 torstaiaamuna nähtiin vene
etenevän Pihlajaveden pappilan rannasta; veneessä istui 3 henkeä:
vanha ukko, joka vitkalleen souti venettä, edelleen appeni, joka
piti perää, ja vihdoin minä, joka sydän synkkänä nojasin päätäni
hänen polveensa. Morsiameni jätin Pihlajavedelle, missä hän viipyy
Mikkeliin, jonka jälkeen hän palaa toisen lankonsa, Ingmanin, luokse
Alahärmään. Siellä hän sitten luultavasti viipyy joulun yli. Hän
käski minun paljon tervehtiä Teitä, niin pian kun kirjoittaisin.
Ah, minkä suuren ja kalliin lahjan onkaan Jumala hänessä antanut
minulle. En olisi koskaan voinut saada lempeämpää, vaatimattomampaa
ja teeskentelemättömämpää tyttöä. Kuinka iloinen olenkaan tavatessani
hänessä sen turmeltumattoman, lapsellisesti yksinkertaisen hengen,
joka niin ylen harvoin on nähtävissä nykyajan naisissa, syystä
että uskonnottomuus, keimailu, mielistelyhalu ja naisen viekkaus
uudenaikaisissa kasvatuslaitoksissa tavallisesti on sen karkoittanut.
Kuinka iloinen olenkaan, etten huomaa jälkeäkään siitä imelästä
tungettelevaisuudesta ja romanttisesta rakkaudesta, joka tavallisesti
runsaassa mitassa tulee näkyviin kihlatuissa, naimahaluisissa
taikka vastanaineissa naisissa. Ad rem vero revertamur (Mutta
palatkaamme asiaan), sanoo Cicero herätessään ajattelemattomista
poikkeuksista." -- Torstai-iltana tulivat matkustajat Peskaan, ja klo
8 lauvantai-iltana (30/8) Espooseen.
Kirjeen lopussa Alfred sanoo Vegeliuksen perheen syyskuun 1 p:nä
muuttaneen kaupunkiin. Silloin täytyi hänenkin muuttaa Helsinkiin,
vaikka hän mieluummin vielä olisi viipynyt maalla; hän jatkoi näet
yhä edelleen kotiopettajatointaan. Jälkikirjoitus ilmaisee, että
Alfredin kihlaus oli salainen. "Toivon, että olette väärinkäyttämättä
luottamustani pieneen(!) rakkausasiaani nähden. Vaikka kuinka monta
ja hyvää ystävää puhuisi asiasta, tulee Teidän kuitenkin _älykkäästi_
koettaa hävittää heidän järjetön luulonsa. Sillä mitä suurimmassa
määrässä järjetöntä on se, että 20-vuotias nuorukainen, joka aina
on pilkannut varhaisia kihlauksia, on tehnyt itsensä syypääksi niin
mielettömään tekoon. Millähän ne elättäisivät ja millä vaatettaisivat
itsensä? Ei, Teidän tulee ylistää itseänne siitä, että olette
kasvattaneet ymmärtäväisemmän pojan(!)"
* * * * *
Alfred Kihlmanin viimeinen lukukausi yliopistossa kului samoin
kuin edelliset ahkerassa työssä, johon vain arvatenkin taaja
kirjeenvaihto morsiamen kanssa toi vaihtelua. Kirjeet ovat
hävinneet taikka -- luultavasti -- tahalla hävitetyt. Kumminkin
tiedämme, että sisällys niinkuin säännöllisesti sekä vanhempain
että nuorempien heränneitten kirjeissä oli uskonnollista; kihlatut
kertoivat toisilleen havaintojaan sisällisestä elämästään. [Vanhoilla
päivillään Kihlman kerran huomautti merkillisenä herännäisajan
piirteenä, että hän lukiolaisena vaihtoi toverin kanssa kirjeitä
uskonnollisista kokemuksistaan ja että hänen nuori viaton morsiamensa
kirjoitti hänelle synneistään ja synnin tunnostaan. Morsiamen
heräys johtui jo lapsuusvuosilta; hän oli 8-vuotias, kun Essen
tuli kotiopettajaksi Puhokseen ja toi uuden hengen perheeseen.]
Tämän todistavat useat otteet Gelan kirjeistä, jotka Kihlman kuusi
vuotta myöhemmin on käyttänyt vaimovainajansa hautajaisia varten
kirjoittamassaan kuvauksessa hänen uskonelämänsä kehityksestä. --
Vanhemmilleen Alfred kirjoitti ainoastaan yhden kirjeen, mutta
on se tavallista huomattavampi, syystä että hän siinä tekee
tiliä Helsingissä saamistaan vaikutelmista. Se on päivätty 19/11
1845 ja kirjoitettu "uudenaikaiselle" paperille, jota koristaa
kivipiirroskuva kaupungista nähtynä eteläsataman puolelta. Siihen
viitaten Alfred kirjoittaa: "Kuva on kaunis ja siitä päättäen voisi
luulla Helsinkimme olevan taivaallinen Jerusalem. Mutta yhtä vähän
kuin kaikki kiiltävä on kultaa on kaikki muukaan sitä, miltä se
näyttää. Niin on Helsinginkin laita. Pinnalta se on kunnioitettava
ja loistava, mutta sisältä on se täynnä kuolleitten luita. Ainakin
olen minä lyhyenä opintoaikanani täällä tavannut vähän hupia.
Täällä rähistään totuudesta ja hyvästä, kieltäytymyksestä ja
isänmaanrakkaudesta, uskonnon ja mielenjalouden harrastamisesta,
mutta kaikki on enimmäkseen vain sanahelinää; senvuoksi ei
epäilläkään, kun niin on tarpeen, kieltää kauniit perusjohteensa ja
asettaa ne syrjään, kunnes oma kunnia ja arvo jälleen vaativat niiden
ottamista noudatettaviksi. Puhutaan suuria ja komeita sanoja, mutta
ainoastaan viran ja aseman puolesta. Muutoin antaudutaan kumarteluun,
ahneuteen, laiskuuteen ja hekumoimiseen. Samoin kuin runoilijan,
kun hän täällä etsi suomalaista isänmaatansa, täytyy minunkin
hakiessani totuutta kääntyä pois 'murhemielin, katsein katkerin',
tyytymättömänä ja saamatta mitään todenperäistä ravintoa henkeni
nälkään. Korkeakoulussa ja sen oppisaleissa olen turhaan etsinyt
jotain sielua tyydyttävää; kaikkea siellä kuulee, vaan ei vastausta
elämän tärkeimpään kysymykseen: missä ja miten löydetään rauha,
sydämen tosi rauha? Olen istunut oppineitten jalkojen juuressa; minua
on ravittu järjen ja mielikuvituksen loppumattomilla unelmilla,
lähdenkin senvuoksi nälkäisenä pois. Tämä lukukausi on ollut ikävämpi
kuin yksikään edellinen, syystä että ei ole saanut, vaikka onkin
liber studiosus, kuunnella sitä opettajaa, jonka luennot on huomannut
mieltäkiinnittävimmiksi ja hyödyllisimmiksi, vaan on täytynyt
kuunnella kurjia teologeja, joiden tulee kiittää tätä raakalaista
pakkoa siitä, että vielä joku muu kuin he itse käyvät teologisessa
oppisalissa. Klo 8 aamulla jokaisena varsinaisena lukupäivänä
menen minä yliopistoon ja messuan klo 9:ään; sitte meitä vaivataan
surkealla kirkkohistorian, kirkko-oikeuden, siveysopin, eksegetiikan
ja symboliikan töherryksellä ('lappverk'). [Lukukauden luentoluettelo
ei anna seikkaperäisiä tietoja opettajien käsittelemistä aineista.]
Iltapäivinä toht. Gadolin lisäksi tarjoskelee uskonkiihkoisia
mietiskelyjä liturgiikassa, naisen vapauttamisesta, hänen suuremmasta
sopivaisuudestaan olla uskonnonopettajana mieheen verrattuna
y.m. Muuan meidän teologisista opettajistamme, professori Borg,
piti meille muutama viikko sitten jäähyväispuheensa. Hän pyysi
anteeksi, että hän luopuu tieteestään hoitaakseen Limingan laajassa
seurakunnassa Cathekismus majoria eli kantokirjaa. Tietysti hän
ei salannut vakaumustaan pappissäädyn tärkeydestä, jopa oli se
'jaloin ja ylevin kutsumus maan päällä', mutta kun semmoinen
vakaumus ei kuitenkaan estä viettämästä iltoja ja öitä ravintoloissa
ja huviloissa, ['Villor'-sanalla tarkoitetaan kai ravintoloita
kaupungin ulkopuolella.] niin en todella tiedä, mitä minun on siitä
sanominen. Niin, älä ihmettele, hyvä Isä, jos kerrankin suuttuu niin
häpeämättömästä teeskentelystä. Kun alinomaa saa kuulla puhuttavan
valistuksestamme, kristillisestä uskostamme ja vakaumuksestamme y.m.
ja sitte elämässä tapaa vain törkeitä hairahduksia ja paheita eikä
vilahdustakaan mainitusta vakaumuksesta, niin eihän muuta voi kuin
sielun ja sydämen pohjasta harmistua. -- -- -- Vapautumishetkeni
on lähellä; pian saan sanoa ijäisen _salve_, voi hyvin, _vale_,
hyvästi, yliopiston suojelusjumalattarelle ja hänen kalvenneille,
laihtuneille, onnettomille palvojilleen. Aikani oli loistava, mutta
lyhyt. Olisin iloinen, jos joutsenlauluni jo olisi laulettu." --
Ovathan nämä 20-vuotisen ylioppilaan jäähyväissanat yliopistolle
sangen merkilliset. Että ne ovat sydämestä lähteneet, se on selvää;
mutta kumminkin on syytä kysyäksemme, paljonko niissä on omaa,
paljonko sen ympäristön, jossa Kihlman oli Helsingissä elänyt. Jos
näet se ankaruus, millä hän tuomitsee Helsinkiä yleiseen ja erittäin
yliopistoa ja varsinkin teologista tiedekuntaa, on kuvaavaa hänelle
itselleen, niin on se varmaankin yhtä suuressa määrässä kuvaavaa koko
sille heränneitten piirille, johon kirjoittaja kuului. Mitä taas
arvostelun oikeuteen tulee, niin on kai sanottava, että se nojasi
samaan oikeuteen ja että siinä myöskin näyttäytyi sama liioittelu,
jotka säännöllisesti kuuluvat nuorelle, edistystä edustavalle
polvelle. Eihän ole kiellettävissä, että yliopisto oli jäänyt jälkeen
siitä nuoresta hengellisestä ja kansallisesta elämästä, jossa oli
kansan tulevaisuus. Ilmeistä on, että Alfred Kihlman ei ollut
ylioppilasaikanaan paljon laajentanut ihmis- ja maailmantuntemustaan.
Kun hän 70-vuotiaana kuvaavana piirteenä mainitsi, että hän
ylioppilasvuosinaan ei kertaakaan käynyt ravintolassa, niin voi
siitä päättää, ettei hän Helsingissä koskaan eronnut hurskaasta
toveripiiristään taikka samoin ajattelevien vanhempien seurasta.
Hän oli siis välttämättömästi yksipuolinen arvostelussaan muista,
mutta toiselta puolen oli hän siten perustanut vahvuutensakin. Hän
oli nuori ja ihmeen kehityskykyinen: hän ei ollut pysähtyvä tälle
asteelle.
Kirjeensä lopussa Kihlman sanoo viimeistään 15 p:nä jouluk.
lähtevänsä Helsingistä. Hänen tuli silloin, kamreeri Vegeliuksen
vanhimman pojan, Adolfin, kanssa, matkustaa Lapualle, ryhtyäkseen
uuteen kotiopettajatoimeensa Malmbergilla. Vihdoin hän valittaa, että
hänen terveytensä oli ollut huononlainen. Koko lukukauden hän oli
käyttänyt lääkkeitä.
Alfred Kihlmanin erotodistus oli Teologisen tiedekunnan pöytäkirjan
mukaan 12 p:ltä jouluk. 1845: "kiitettävä ahkeruus ja edistys."