Alfred Kihlmanin lapsuudenkoti ei ole enää kuvattavissa -- ei
ulkonaisesti, sillä hänen kotitalonsa hävisi siinä tulipalossa, joka
3 p:nä elok. 1852 tuhosi vanhan Vaasan, eikä sisällisesti, sillä
kaikki ne, jotka ovat sen näkemältä tunteneet ja sen lämpimästä
elämästä vaikutelmia saaneet, ovat iäksi vaienneet. Lukuunottamatta
muutamia harvoja, hajanaisia piirteitä on kaikki mielikuvituksen
vallassa.
Niinkuin jo tiedämme syntyivät lapset, Siegwarth, Hilma ja Alfred,
1820-luvun alkupuolella, ja heidän nimensä todistavat, että
vanhemmat yhä elivät romanttisen runouden ihailussa, jonka merkeissä
heidän nuoruudenrakkautensa oli kukkinut. Paitsi omia lapsia
asui perheessä 1820-luvulla nuorukainen Adrian Gustaf Ganander,
[Synt. Kaskisissa 31 p:nä toukok. 1807, sukulainen rouva Kihlmanin
puolelta.] joka kirjoittaen Turusta 26/1 1829 alkaa kirjeensä:
"Armaat kasvatusvanhempani", kiittää erinomaisesta hyvyydestä,
jota hän pitkän olonsa aikana "Sedän ja Tädin kodissa" oli saanut
nauttia, ja tervehtii herttaisesti lapsia, joiden hyvä ystävä hän
tietenkin oli. Ganander tuli s. v. papiksi ja pääsi apulaiseksi
Paraisiin, arkkipiispa Tengströmin luokse, mutta kuoli jo seuraavana
vuonna. Ymmärrettävää on, että 23-vuotiaan sukulaisen kuolema
läheltä koski niitä, joiden piirissä hän oli vuosikausia elänyt.
Kovempi isku oli kumminkin Siegwarthin kuolema 1833. Hän oli jo
alottanut koulunkäyntinsä ja häntä mainitaan "toivehikkaaksi".
Vanhempiensa esikoisena oli hän heidän lempilapsensa, ja vielä
vanhoilla päivillään äiti oli sanonut Siegwarthin kuoleman olleen
kovimman iskun, minkä hän elämässään oli kokenut. Alfred oli siihen
aikaan kahdeksan-vuotias ja siis jo niin kehittynyt, että hän
nähdessään veljensä kalman kalpeana, suu ja silmät iäksi suljettuina,
pystyi vastaanottamaan pysyvän vaikutuksen kuoleman järkyttävästä
arvoituksesta. Jollei se ollutkaan alkusyy hänen luonteensa
vakavuuteen, eihän se hänen mieltään huojentanutkaan. [Muutamista,
alempana luettavista sanoista, jotka Alfred 20-vuotiaana kirjoitti
erään ystävän kuoleman johdosta, saattaisi kuitenkin luulla, että
veljen kuolema ei ollut erittäin syvästi häneen koskenut.] --
Hilmasta, Alfredin kahta vuotta vanhemmasta, ainoasta sisaresta,
kerrotaan, että hän lapsena sairasti ankaraa tulirokkoa, joka ei
ollut jättämättä häneen pysyviä jälkiä. Hän tuli näet sen jälkeen
joissakin määrin tylsämieliseksi ja välinpitämättömäksi ulkonaiselle
elämälle. Hän oppi kyllä kirjoittamaan ja lukemaan, teki myöskin
käsitöitä eikä hänen olennossaan ollut mitään outoa, loukkaavaa,
mutta siitä huolimatta hänen kehityksensä jäi keskeneräiseksi. Eräs
tiedonantaja, joka aikoinaan on hänet läheltä tuntenut, on sitä
mieltä, että omaiset jotakuinkin väärin arvostelivat Hilmaa. Hänellä
oli m.m. kaunis lauluääni, ja hän oppi helposti uusia lauluja. Jos
ennen, niinkuin nykyään, olisi yritetty kehittää jälellejääneitä,
arvelee kertoja, olisi Hilma voinut tulla aivan toiseksi. Alfredia
kohtaan sisar osotti suurta kunnioitusta, mutta ymmärrettävää on,
että hän ei veljeen vaikuttanut siihen tapaan kehittävästä kuin usein
huomataan, missä sisarukset ovat keskenään uskottuja ystäviä.
Helmikuun alussa 1839 A. G. Kihlman lähti Turkuun suorittaakseen
pastoraalitutkinnon ja viipyi matkallaan toukokuuhun saakka.
Puolisojen tällä ajalla vaihtamat kirjeet sallivat meidän vilkaista
siihen kotiin, johon huomiomme on kiintynyt. Kovasti siellä kaivataan
isää, samoin kuin tämäkin kaipaa omaisiaan. Akkunasta tähystetään,
poikkeaako Forsblom kirjelaukkuineen taloon vai kulkeeko ohi; jos hän
tulee, Alfred huutaa riemusta. Kirjeissä on lapsillekin osansa: Hilma
saa tietää, että isä joka päivä käyttää tohveleja, jotka tytär oli
ommellut matkaa varten, ja Alfredia kehotetaan tyystin ja tyynesti
miettimään ainekirjoituksiaan; poika näet ahertaa koulutöissään.
Kuvitellen elämää kotona isä kysyy, laulavatko vihervarpuset häkissä
kevätauringon paistaessa. -- Äiti puolestaan hoitaa taloutta ja
antaa kaikesta tietoja. Kerran hän kuitenkin myöntää itselleen
aivan harvinaisen huvin. Venetsialainen noitatemppujen mestari
Olivo esiintyi toht. Sabellin salissa, ja pastorinrouvakin maksoi
pankkoriksin nähdäkseen "ilmamatkan, lumotun mustalaiskeittiön eli
taikakyyhkysen" y.m. "Mutta usko pois, se oli jotakin erikoista, olen
kuin noiduttu, hän teki ihmeellisiä temppuja. Tiistaina hän vielä
esiintyy, ja vaikea minun on olla menemättä -- mutta teatterissa
[jossa näyteltiin 'Sulhanen Mexikosta'] en ole käynyt". Siihen isä
vastaa, että Turussa oli Torslow näyttelijäjoukkoineen; se oli
jotakin merkillisempää kuin Vaasassa näyttelevä kuljeksiva teatteri,
eikä Turussa teatteria pidetty syntinä. Isäkin oli kerran ollut
Torslowia katsomassa. Seuraus äidin käynnistä Olivon näytännössä
oli muutoin se, että hän seuraavana yönä näki unta omasta ukostaan
ja Olivosta yhdellä kertaa! -- Kodin hoidon ohella vei seurustelu
pääosan aikaa. Perheen ystävät ja sukulaiset kävivät usein talossa,
ja olivat niistä läheisimpiä: rehtori J. C. Ebeling, hovioikeuden
asessori G. A. Alán, Calamniuksen, Grönbergin, Vasastjernan perheet
y.m. Ja tietysti kävi siellä myöskin, niinkuin pappilassa ainakin,
kansanihmisiä, ja heistä kerrottaessa toistetaan heidän lauseensa
kansanmurteella. Siitä huomaa, että pastorinrouva, aitovaasalainen
kun oli, osasi ja rakasti kansan alkuperäistä sanontaa. -- Yksi
isän kirjeistä sisältää suoruudessaan rakastettavan kertomuksen
onnettomuudesta, joka häntä kohtasi Turussa. Hänen saarnavuoronsa
oli määrätty pitkäksi perjantaiksi. Lukujen kiireessä hän oli
vaillinaisesti valmistautunut eikä senvuoksi paremmin käynyt kuin
että hän takertui keskellä saarnaa. Hän huomasi, ettei hän voinut
"kartatta" jatkaa, mutta käsikirjoitus oli jäänyt -- kortteeriin!
Silloin hän pyytää seurakuntaa odottamaan, astuu alas saarnatuolista
ja rientää jalan suoraa päätä asuntoonsa, jonne oli noin kilometrin
matka. "Millä mielin olin kaiken tämän aikana, kuinka kiireesti
kävelin, kuinka palatessani olin hiessä ja punainen kuumuudesta
ja häpeästä -- sen voit hyvin kuvitella!" -- Tällä matkalla, joka
huolimatta pitkän perjantain vastoinkäymisestä päättyi hyvin
(lopullinen arvosana: cum laude), Kihlman haki Kruununkylän
kirkkoherranviran, jonka sitten saikin. Yksi kilpailijoista oli
Ebeling, mutta ei se näy häirinneen ystävysten väliä. [A. G.
Kihlmanin pastoraalitutkinnosta on myös tietoja samanaikaisissa J.
L. Gummeruksen kirjeissä (_Jaakko Gummerus_, Pohjal. pappeja past.
tutkinnossa 1830-luvulla, Jouko II siv. 31-56)].
* * * * *
Käytyään Vaasan koulua syyslukukaudesta 1835 Alfred keväällä 1840
erosi siitä ja lähti 20 p:nä elok. Turkuun jatkaakseen opintojaan
sikäläisessä kymnaasissa eli lukiossa; Vaasaan näet sentapainen
opisto perustettiin vasta 1844. Silloin alkoi pojan ja vanhempien
välillä kirjeenvaihto, johon tämä ja seuraava luku pääasiassa
perustuvat. Mutta ennenkuin seuraamme sankarimme elämänvaiheita
kodin ulkopuolella, on hänen kuvansa ainakin muutamin ääriviivoin
luonnosteltava semmoisena kuin hän oli lähtiessään kodista.
Välittömien ainesten puutteessa on siihen käytettävä kirjeistä
otettuja, niin sanoakseni, taapäin viittaavia piirteitä.
Alfred sanoo itsestään, että hän luonnostaan oli hidas, jopa
laiska. Laiska hän ei kuitenkaan ollut tavallisessa merkityksessä,
päinvastoin oli hän erittäin ahkera lukemaan; mutta hän oli --
mikäli päätettävissä on, isäänsä tullen -- hidasverinen. Luontainen
vitkallisuus esti häntä tekemästä pikaisia päätöksiä, reippaasti
toimimasta, vaikka hän toiselta puolen -- äidin tapaan --
lujatahtoisesti harrasti päämääräänsä, kun se oli hänelle selvinnyt.
Hän oli älykäs mietiskelijä, joka puolelta ja toiselta tarkasteli
omia asioitaan ja muittenkin niin malttavasti ja järkeilevästi,
että saattoi muistutuksillaan ja päätelmillään loukata toisia,
jotka olivat taipuvaisemmat noudattamaan tunteitaan. Kun lisäksi
tuli varhain kehittynyt velvollisuudentunto ja -- ehkä osaksi
heikonlaisesta terveydestä johtuva -- vakavuus, on luultavaa,
että hän monesti näytti vanhamaiselta ikäisekseen. Luontaisesta
sulkeutuneisuudestaan hän avautui ainoastaan uskotun ystävän
seurassa, mutta kuuluu hän sentään joskus useammankin kesken
olleen iloinen, niinkuin pojan sopii, ja hupaisa. Vilkaspuheinen
hän ei ollut, mutta hänen sattuvissa, usein ivallisissa
huomautuksissaan ilmeni luontainen kyky tarkata ihmisten heikkoja
ja naurettavia puolia. Sisarensa ja tämän ystävättärien seurassa ja
tanssikoulussakin Alfred tottui seurustelemaan naisten kanssa, ja
kerrotaan hänen koulupoikana yhteen aikaan osottaneen taipumusta
oikeaan kavaljeerimaisuuteen: hän oli tarkoin huolehtinut pukunsa
siisteydestä ja mielellään käherryttänyt tukkansa. Sitä vastoin
hänessä ei -- äly kun alusta aikain oli voitolla ruumiilliseen
verraten -- huomattu taipumusta urheiluun. Isästä tiedetään, että
hän oli luonnonystävä ja m.m. huvitettu kalastamisesta -- nuorempana
sitä varten joskus käyden Isossakyrössäkin, mutta vanhempana
säännöllisesti Molnträskillä, jonka rannalla hänellä oli pieni
viljelysmaa ja tupa ("Stugan vid träsket"); syksyisin hän siellä
pyydysteli lintuja ansoilla. Oliko Alfredilla ollenkaan halua
semmoiseen taikka yleensä ulkoilmaelämään, on epäiltävää, sillä jos
niin olisi ollut laita, olisi hän kai edes ohimennen kirjeissään
viitannut siihen, maininnut sitä kaipaavansa. Kaikesta päättäen
oli Alfredissa jo lapsena ja poikana nähtävissä se mietiskelijä,
se henkisiä ja hengellisiä tähtäävä etsijä, joksi hän yhä enemmän
oli kehittyvä. -- Mitä hän poikana luki koulukirjojensa rinnalla,
siitä on olemassa vain seuraava muistotieto. Kotitalon puutarhassa
kasvoi omenapuita, ja niistä oli yksi niin iso, että Alfred saattoi
kyyristyen istua sen oksilla. Vanhana hän oli kertonut siinä
lukeneensa Robinson Crusoen, Envallsonin (ranskalaisen alkuteoksen
mukaan laatiman) komedian Slotterölet eller Kronfogdarne sekä
Fryxellin kertomuksia.
Alfred matkusti höyrylaivalla Uleåborg, joka rakennettuna Oulussa
ja varustettuna Tukholmasta tuodulla koneella kesällä 1839 kapteeni
Kaarle Rambergin johdolla oli alkanut säännöllisiä kulkuja läntisten
rannikkokaupunkien välillä. Edistys entiseen verraten oli suuri,
vaikka ei kiirettä pidettykään. Niin esim. Bergön edustalla
iltapäivällä viivyttiin useita tunteja, joina matkustajat kävivät
maissa. Sitte jatkettiin eteläänpäin. Alfredilla oli makuusija
lunastettuna peräsalongissa, mutta kun hän, tapansa mukaan, myöhään
yritti menemään levolle, ei hän enää tavannut pienintäkään sopukkaa
vapaana, vaan hänet neuvottiin etusalonkiin. Siellä taas oli niin
kuuma, että hän pian palasi kannelle. Oli yö ja jotenkin pimeä,
eikä muita matkustajia näkynyt. Vähän aikaa hengitettyään raitista
ilmaa, hän äkkiä kuuli pelottavan huudon: "auttakaa! auttakaa!"
Ensi hetkessä hän ei tiedä, mistä huuto kuuluu keskellä aavaa
merta. Muutamat ravintolanpalvelijattaret, jotka myöskin olivat
vilvottelemassa kannella, selittävät asian. On näkynyt kuin kari
tai kivi laivan edessä, ennenkuin ennätetään ilmottaa perämiehelle,
huomataan, että se onkin vene, jossa on neljä henkeä ja joka samassa
joutuu laivan rataskodan alle. Kun vene murskaantuneena tulee
esiin, on siinä vain kaksi henkeä. Näkijät huutavat, että laiva on
seisahdettava, mutta kapteeni nukkuu kannen alla, eikä perämies tiedä
mitä tehdä(!) Pirstattu vene hukkuvine ihmisineen häviää yöhön,
ja laiva jatkaa jyskyttäen kulkuaan! -- "Kuinka kauheata", Alfred
huudahtaa, "nukkuvana, sillä varmaankin ihmiset nukkuivat, kun laiva
murskasi heidän veneensä, muuttaa iankaikkisuuteen!" Luonnollista
on, että kaamea tapaus kauan esti häntä saamasta unta ja että se
pysyvästi jäi hänen muistiinsa. [Eräästä isän kirjeestä saadaan
tietää, että tapaus ei sentään päättynyt niin kauheasti kuin Alfredin
kertomuksesta luulisi. Toinen kalastajavene kuuluu tulleen avuksi,
eikä haaksirikkoisia liene ollut useampia kuin kaksi.]
Laivassa oli muitakin Turkuun meneviä lukiolaisia, sekä semmoisia,
jotka Alfred ennestään tunsi, että tuntemattomia. Jälkimäisiä olivat
Raahen kappalaisen And. Helanderin pojat Viktor Lars ja Reinhold,
joihin hän matkalla tutustui ja joille hän antaa arvolauseen:
"luultavasti siivoimmat (de hyggligaste) koko lukiossa". Varsinkin
on tuttavuus Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin välillä
merkille pantava, sillä se ja heidän keskustelunsa _laivalla_
vaikutti, niinkuin pian saamme nähdä, käänteentekevästi edelliseen.
Sen on hän itse myöhemminkin tunnustanut. -- Kun aamulla oli käyty
Kristiinankaupungissa, missä pastori K. J. Roos herätti Alfredin
hänen aamu-unestaan, tultiin yöksi Raumaan ja kolmantena päivänä
illalla Turkuun.
* * * * *
Jos Alfred Kihlman olisi ollut herkkä runoilijaluonne, jonka
sisäinen elämä oli moninaisten ulkonaisten vaikutusten varassa,
olisi kai tässä tarpeen luonnostaa kuva 1840 vuoden Turusta, täynnä
muinaisuuden haamuja, vaikka 13 vuotta ennen tapahtunut palo olikin
supistanut kaupungin varsinaiset muistomerkit mahdollisimman
vähäiseen. Koska hän ei kuitenkaan kirjeissään sanallakaan ilmaise
kiinnittäneensä huomiota siihen, tyydymme mainitsemaan ne opettajat,
joiden johdolla hänen nyt kolme vuotta oli jatkettava opintojaan.
Historian lehtori oli Edv. Bergenheim, teologian J. A. Edman, latinan
kielen Erik Elfgren, matematiikan J. Efr. Ahlstedt, filosofian ja
luonnonhistorian Henr. Heikel; "pyhien kielten" s.o. raamatullisen
kreikan ja heprean lehtorinvirka oli avoinna C. Jos. Estlanderin
jälkeen, joka keväällä oli muuttanut Vöyriin kirkkoherraksi.
Lehtorit olivat, niinkuin tiedetään, myöskin tuomiokapitulin
jäseniä, arkkipiispan, Er. Gabr. Melartinin, ja tuomiorovastin,
Gust. Gadolinin, ohella. Alempana saadaan nähdä, että Kihlmanille
oli kylläkin edullista jo lukioaikanaan oppia tuntemaan hiippakunnan
hallinnon miehet, sillä hänen kohtalonsa oli myöhemminkin saattava
hänet tekemisiin heidän kanssaan. Alfredille oli asunto tilattuna
erään leskirouva Hjeltin luona, joka, Pienen Hämeenkadun varrella
asuen, kahden tyttärensä kanssa elätti itseään pitämällä koululaisia
täysihoidossa. Hänen huonetoverinaan oli ensiksi A. F. Roos,
papin poika Kristiinankaupungista, ja viihtyivät he hyvin, joskin
heidän kamarinsa oli vaillinaisesti kalustettu. Heillä näet ei
ollut piironkia, eikä peiliä, eikä edes sänkyvaatteita tarpeeksi.
Mikä puuttui oli joko kotoa saatava tai yhteisesti hankittava.
Alfred puolestaan tilasi peitteen ja lakanoita kotoa ja samalla
pistoolinkin, jotta hänellä olisi ase, millä puolustaisi itseään,
jos paluumatkalla kotia kohtaisi pahantekijöitä(!). Mietittyään
myöskin vuokrata pianon Alfred, Roos ja kolmas toveri, Jak.
Simelius, markkinoilla yhdessä ostivat kitaran sillä tyydyttääkseen
soitannollisia taipumuksiaan. Kun koulutunnit olivat klo 7 -- 9, 11
-- 1 ja 3 -- 5 ja lukeminen illalla kesti klo 10 -- 11:een saakka, ei
ollut paljon aikaa huvituksiin, ja pian Alfred tuli kannalle, jolla
hän periaatteellisestikin niitä kartti.
Samassa kirjeessä (1/10 1840), jossa Alfred mainitsee kitaran oston,
hän kertoo: "Reinhold Helander asuu nyt ulkokamarissa, ja hänen
kanssaan on minulla tapana keskustella uskonnosta, sillä hän on hyvin
perehtynyt uskontoon ja on n.s. pietisti; mutta miten ylenkatsottuja
nämä pietistit ovatkaan, niin toivoisin kuitenkin olevani oikea
pietisti, niinkuin Olof Helander". -- Olisi halu sanoa: näin se
alkoi, jollei Olof Helanderin nimi saisi ajattelemaan, että siemen
kenties oli jo ennen kylvetty. Innokas herännäisjohtaja Olof Henr.
Helander, Reinholdin vanhin veli, joka 1838 oli vihitty papiksi,
oli näet s.v. tullut Vaasaan kirkkoherran apulaiseksi, ja tietysti
oli -- juhannuspäivänä 1840 ensikerran ripillä käynyt -- Alfred
kuullut hänen saarnaavan ja ehkä muutenkin oppinut hänessä tuntemaan
palavan heränneen, "oikean pietistin" esikuvan. Niinikään oli hän
varmaankin jo ennen kuullut heränneitä ankarasti arvosteltavan ja
pilkattavankin. Vihdoin hän hyvin tiesi, että hänen vanhempansa eivät
suosineet heränneitä. Kaiken tämän huomaa niistä kirjeistä, jotka
lähinnä ovat selostettavat.
Seuraavassa kirjeessä (18/10) Alfred jo tunnustaa sisällisesti
muuttuneensa:
"Nykyään olen ruumiiltani sangen terve", hän kirjoittaa, "mutta miten
on sydämeni laita? Huomaan joka päivä minkälainen kurja syntinen
olen, ja kuinka suuri on Jumalan armo, kun hän on antanut Pyhän
Henkensä vaikuttaa yhteen suurimpia syntisiä. Sikäli on tilani
nyt parempi, että tiedän sieluni olevan saatanan kynsissä ja että
Jumalan hengen kautta olen ruvennut huolehtimaan sen pelastamisesta,
mutta muuten lankean tavan takaa, mikä ei ole ihme, kun aina olen
turvannut omaan itseeni. Vasta tänä iltana olen havainnut luulleeni
että voin omin päin tulla oikeaksi kristityksi, jonka vuoksi myöskin
lukemattomasti olen tehnyt syntiä Jumalaa ja hänen käskyjänsä
vastaan; mutta nyt tahdon rukoilla Jumalaa, että hän Kristuksen
tähden suo minulle voimaa ja rohkeutta taistella saatanaa, maailmaa
ja lihaani vastaan, ja silloin kai minä onnistun. Minä tahdon
tulla totiseksi, eläväksi kristityksi, ja tullakseen siksi täytyy
hyljätä maailma, ja sen minä mielelläni hylkäänkin voittaakseni
Jumalan valtakunnan. -- -- -- En tahdo salata mitään vanhemmiltani,
ja sen vuoksi sanon ennenkuin kukaan muu sen kertoo, että olen --
pietisti. Toverieni suosion, johon pääsin ottamalla osaa kekkereihin
lukukauden alussa, olen nyt kokonaan menettänyt, mutta se tappio ei
ollenkaan vaivaa minua, sillä toivoni on, että saavutan paremman
suosion Jumalan luona. Joka päivä saan kokea ivaa ja pilkkaa, joilla
keinoin saatana koettaa vetää minut maailmaan ja sen huvituksiin. --
Olen Isän neuvon mukaan välttänyt suurempia seuroja ja seurustellut
ainoastaan Roosin ja nuoremman Helanderin kanssa, joka on ollut
välikappale Jumalan kädessä minun herättämisekseni synnin unesta,
johon olin niin sikeästi vaipunut." Sitten hän vakuuttaa, että
huolehtiminen sielun autuudesta ei estänyt häntä täyttämästä
maallisia velvollisuuksiaan, että hän ei kertaakaan ollut käynyt
assembleeoissa eikä teatterissa eikä sirkuksessa, vaan toivoo, että
Jumala vastedeskin varjelisi häntä semmoisista maallisista huveista.
Vihdoin hän lähetti terveisiä Hilma-sisarelle ja Lindbom-neitsyeelle
[Lotta, uskottu palvelijatar], että heidän tulee vakavasti ajatella
sielunsa pelastusta, "mutta kaikkein enimmin toivon", lisää hän
lopuksi, "että Teissä, rakkaat vanhempani, syntyisi totinen elävä
usko Jeesukseen". -- -- Vielä Alfred samassa kirjeessä sanoo, ettei
hän enää seuraavana lukukautena tule asumaan Roosin kanssa, sillä he
ovat eri mieltä uskonnollisissa asioissa; sitä vastoin olisi hänelle
hyödyllistä asua [Isak Otto] Appelbergin kanssa. [I. O. Appelberg
oli myöskin pohjalainen ja Oulun koulusta tullut Turun lukioon. Oman
kertomuksensa mukaan oli hän jo silloin herännyt ja juuri hän ensiksi
vaikutti tovereihinsa tässä oppilaitoksessa, niin että heränneitä
lukiolasia oli noin 20, kun hän 1841 erosi. _J. A. Cederberg_, Teol.
Tidskrift 1907, siv. 317.]
Oliko tämä vanhemmille kokonaan odottamatonta, on mahdoton tietää.
Ainakaan ei Alfredin heräys ollut yksinäinen tapaus laatuaan.
Herännäisyysliikkeen vaikutusta oli näet ilmaantunut Vaasan
koulussakin, ja Alfred kirjoittaa kirjeensä lopussa: "Sanotaan,
että Vaasan koulun pietistit ovat joutuneet kouluoikeuden eteen,
saa nähdä, miten se asia päättyy." [Tästä asiasta kirjoittaa N.
G. Malmberg Frans O. Durchmanille (Lapua 9/10 1840) seuraavaa:
"Nykyisin on valkea päässyt irti Vaasan koulussa ja niin sytyttänyt
rehtorin ja konrehtorin luokkalaiset, että ainoastaan 2 edellisistä
ja 3 jälkimäisistä on enää vanhassa aatamilaisessa elämässään.
Alemmillakin luokilla ovat useat heränneet. Nämä pojat ovat iloisia
ja vilkkaita (muntra och lifliga). He sanovat, etteivät kämmenpatukat
eikä selkäsaunat voi pelottaa heitä vastaanottamasta Jumalan armoa.
Inspector Scholae on todistajain läsnäollessa kieltänyt [Olof]
Helanderia pitämästä seuroja heidän kanssaan; sen vuoksi pitävät he
niitä nyt itsekseen. Koko Mikkelin viikolla ovat he melkein joka
ilta pitäneet seuroja. Näetkös, että Herra armollaan tunkeutuu
kouluihinkin? Eikö kaikki semmoinen sytyttäisi tulta meihinkin
mädänneisiin pilkepuihin (ruttna klabbar)!" -- Kirjeen omistaa toht.
A. W. Koskimies.] Varmaa on, että kirje oli vastenmielinen sekä
isälle että äidille. Isä alottaa kyllä vastauksensa myöntämällä, että
Alfredin kirje yleensä (i det hela taget) oli häntä ilahduttanut,
"sillä sydämessäni ei ole rakkaampaa toivoa kuin että tulisit ja
jäisit siksi, miksi kirjoitat _tahtovasi tulla_ totiseksi, eläväksi
kristityksi". Mutta toiselta puolen on kirje myöskin saanut hänet
levottomaksi ja etenkin se, että Alfred jonkunlaisella ylpeydellä
sanoo: Olen pietisti. Sentähden hän jatkaa: "En voi muuta toivottaa
kuin että Jumala pelastakoon Sinut siitä! Sillä semmoisena
kuin pietismi tähän saakka harvoin poikkeuksin on esiintynyt
parhaimmissakin edustajissaan, sisältää se lahkolaishenkeä,
ihmisorjuutta, luostarimieltä, kaiken maailmallisen ilon hylkäämistä,
joka vain soveltuu orjuuden hengelle, ylvästelyä siitä, että _voidaan
kieltäytyä_ yhdentekevistäkin seikoista, sekä kuvittelua, että
siten kieltäytyen ollaan Jumalalle mieluisempia kuin muut; halua
ulkonaisestikin, vaatteiden kautta y.m. herättää huomiota -- toivoa
saavuttaa marttiiranimi ja tulla vainotuksi, ja siinä toivossa
rikotaan esivallan selvimpiä asetuksia -- uhkarohkeutta tuskin itse
synninunesta heränneenä asettua tuomioistuimelle ja säälimättä
tuomita toisin ajattelevat kadotukseen, uskoa kokevansa ja tietävänsä
mitä ei kukaan muu ole kokenut eikä tiedä ja täydellisyydessä olla
Paavalin vertainen, joka voi toivoa, että kaikki olisivat niinkuin
minä. Että pietismillä suuremmassa tai vähemmässä määrässä on nämä
viat, sen tulet aikoinaan huomaamaan, vaikka nykyään et voisikaan
sitä myöntää, ja että siinä siis ei esiinny kristinuskon pyhä, korkea
ja lempeä henki, siitä rukoilen ja toivon, että Jumala Jeesuksen
itsensä kautta, joka on tosi valo, vähitellen on sinua valaiseva.
-- -- Ensimäinen toivomukseni on, ja minä toivon että suot sille
jotakin huomiota, on se, että hartauskirjana luet ainoastaan
raamattua -- niin että sinä ensin siitä opit tuntemaan Jumalasi ja
vapahtajasi ja mitä hän vaatii ja vastaiseksi jätät sikseen kaikki
muut uskonnolliset kirjat, joihin on enemmän tai vähemmän sekotettu
ihmismielipiteitä, ja 2:ksi neuvon ja käsken minä, että olet itse
toimeenpanematta uskonnollisia seuroja taikka semmoisissa käymättä
toisten luona -- hartauteen on tilaisuutta kirkossa, kaikki muut
seurat ovat tarpeettomina ja useimmiten vahingollisina kielletyt.
Tällä en kuitenkaan tarkota, niinkuin ymmärrät, uskonnollista
keskustelua jonkun hurskaan ystävän kanssa. -- Muutoin, koska
jokainen uskonnollisessa suhteessa seisoo ja kaatuu oman isäntänsä
edessä, tulee Sinun luonnollisesti siinä seurata omaa vakaumustasi
-- mutta älä vain rupea ihmisorjaksi! ei apollolaiseksi, ei
keefakselaiseksi, ei paavalilaiseksi, ei helanderilaiseksi taikka
appelbergiläiseksi! -- vaan Kristuksen opetuslapseksi ja ystäväksi."
-- -- Äiti kirjoittaa lyhyesti, että Alfred on tarpeettomasti
antautunut pietistien seuraan, sillä ilmankin voi peljätä ja rakastaa
Jumalaa. -- -- Jos sydämesi on tullut paremmaksi, tuottaa se meille
suurta iloa, mutta että Sinä nyt olet pietisti -- se ei ole oikein.
Sitä paitsi hän Alfredin vastauksesta päättäen oli sanonut tämän
"menettäneen järkensä", mutta sitä ei näy säilyneistä kirjeistä.
Alfred puolestaan vastaa (14/11) yhdellä kertaa molemmille, isälle ja
äidille, alkaen "Jeesuksen nimeen" ja toivoen, etteivät paheksuisi,
vaikka hän jollakin tavoin ankarasti puhuisi heistä itsestäänkin.
Isä oli erehtynyt olettaessaan, että hän ylpeillen oli tunnustanut
olevansa pietisti. Eihän se nimitys tuottanut muuta kuin vihaa ja
pilkkaa. "Sitä paitsi tunsin ennestään Isän mielipiteen siitä,
enkä siis voinut toivoa mitään kannatusta Isän puolelta." Hän oli
vain tarkottanut, että tahtoi olla tosi, elävä kristitty. Edelleen
isä väärin syytti pietistejä lahkolaisuudesta, sillä olihan heidän
oppinsa yhtäpitävä raamatun kanssa. Mitä tulee maailmallisen ilon
hylkäämiseen, niin oli poika sitä mieltä, että juuri niin tuli
oikean kristityn tehdäkin. Maailmallisella ilolla tarkotettiin kai
näytäntöjä ja tanssiaisia; jos semmoisissa tiloissa alkaisi puhua
Jumalasta, niin joutuisi naurunalaiseksi niinkuin hullu, ja se,
jos mikään, todistaa, etteivät ne ole kristillisiä. Assembleeoissa
maailma näyttäytyy mitä viehättävimpänä, ihminen mieltyy pian
suruttomaan elämään, omatunto vaipuu uneen, ja synninunesta ei
helposti herää. Vetäytyä pois semmoisista viettelyksistä ei hänen
mielestään ollut orjamaista, vaan päinvastoin oli orjamaista
palvella maailmaa. -- Mitä äidin lausuntoon tulee, oli se tehnyt
häneen tuskallisen vaikutuksen, mutta hän oli lohduttanut itseään
ajattelemalla, että äiti ei todella ollut tarkottanut mitä sanonut
oli; "Vaikka kirjeeni paikoittain on jotenkin pietistinen, toivon
sentään, ettei Teissä asu vihaa minua kohtaan." -- --
Kuukauden päästä Alfred palasi kotia joululomalle, ja silloin
arvatenkin keskusteltiin enemmän näistä asioista. Ettei kuitenkaan
täydellistä sovintoa pojan ja vanhempien välillä syntynyt, näkyy
selvästi myöhemmistä kirjeistä. Totta on, että niissä ei väittelyä
uudistettu, mutta kireänlainen väli ilmenee kuitenkin. Alfred
julkilausuu kyllä rakkautensa vanhempiaan kohtaan ja käyttää
tavallisen nöyrää kieltä, joskin siellä täällä joku lause, niinkuin
nuorelta kirjoittajalta saattaa odottaa, on huonosti valittu; sitä
vastoin on isän kirjeissä -- äidin kirjeitä ei ole säilynyt, eikä
hän näy enää kirjoittaneenkaan niin usein kuin ensi lukukautena --
jotain soimaavaa, joka viittaa pysyvään tyytymättömyyteen, vaikka
samalla on tunnustettava, että hän osottaa suurta malttavaisuuttakin
ja varoo sanoja, jotka olisivat voineet johtaa syvempään välirikkoon.
-- Näin oli siis Kihlmaninkin perhe ja koti yksi niitä lukuisia
samanlaisia, joissa herännäisyys sai aikaan eripuraisuutta
toisiaan rakastavien sydämien kesken. Säännöllisesti se oli yksi
tai useampi perheen nuoremmista, joka vanhempien mielipahaksi
joutui voimakkaan uskonnollisen liikkeen valtaan ja siten aiheutti
epäsovun. Ymmärrettävästi nuoretkin siitä kärsivät, mutta palava
vakaumus, että kyseessä oli kaikkein tähdellisin ja korkein, sai
heidät pysymään lujina, ja sanomattakin käsittää, että itsenäisen
aseman puolustaminen hengellisissä asioissa ei voinut olla syvästi
vaikuttamatta luonteenkehitykseen yleensäkin. Mitä Alfred Kihlmaniin
tulee, näkee kirjeistä, että hän monessa kohden vielä oli lapsi,
mutta myöskin, että hän merkillisen lyhyessä ajassa miehistyi.
Siihen ei ainakaan ollut vähin syy se, että hän heräyksen jälkeen
eristettynä vanhemmistaan oli niin sanoakseni pakotettu itse
vastaamaan puolestaan.
* * * * *
Kevätlukukautena 1841 oli kirjeenvaihto hyvin laimea. Äiti oli jo
kotona sanonut, että hänellä ei ollut mitään kirjoitettavaa, sillä
tiesihän poika kuinka kodissa elettiin, ja toukokuun lopulla Alfred
huomauttaa isän viimeksi kirjoittaneen helmikuun keskivaiheilla.
Toiselta puolen olivat Alfredin kirjeet hurskaudessaan niin naiveja
taikka, sanoisinko, kömpelöitä, että vanhemmat kai katsoivat
parhaimmaksi olla niihin vastaamatta. Siten hän neuvoo heitä
(viitaten äidin sanoihin, ettei ollut mitään kirjoitettavaa)
kirjoittamaan Jeesuksen rakkaudesta ja heidän omasta hengellisestä
tilastaan, "sillä minun on sydämestäni tähdellistä tietää, ovatko
rakkaat vanhempani hyvällä vai huonolla tiellä", ja toisessa
kirjeessä hän varottaa heitä antamasta rikkauden estää heitä
kääntymästä -- "ajatelkaa näitä sanoja: rikkaitten on vaikea päästä
taivaan valtakuntaan". -- Että Alfred itse pian ymmärsi, ettei
hänen asiansa ollut opettaa ja johtaa vanhempiansa, varsinkaan ei
näin nuhtelevasti, sen huomaa myöhemmistä kirjeistä. Kumminkin ovat
nämä piirteet kuvaavia aikakaudelle: kun herännyt vaati muitakin
muuttamaan elämäänsä, niin noudatti hän hehkuvan vakaumuksensa
pakotusta. Niin saattoi lapsikin katsoa velvollisuudekseen nuhdella
vanhempiaan; mutta toiselta puolen tämä saa käsittämään, että
perhesopu niin helposti häiriintyi herännäisyyden vaikutuksesta.
-- Isän vastaus kirjeisiin, joista viimeinen päättyy kysymykseen:
"Tuleeko minun tulevana lukukautena asua rouva Hjeltillä, vai mihin
olette aikoneet lähettää minut?" oli jotenkin ankara. Alottaen:
"Meidän poikamme Alfred!" kirjoittaja näet huomauttaa, että "ei ole
kylläksi että lapsi kirjoittaa _rakkaat_ vanhemmat, vaan on rakkaus
osottautuva _koko kirjeessä"_, s.o. ilmenevä teoissa eikä sanoissa.
Asunnosta puhuttaessa ovat sanat sitä kovemmat: "Meidän tahtomme,
toivomme ja käskymme on, että asut yksin, ja tämä toivomus on niin
vakava -- että ei Helanderin sinua hallitsevien sanojen ja katseiden
eikä sinun _'aavistuksesi'_ taikka jonkun _rouvan toimenpiteiden_
tule kumota ja tyhjäksi tehdä sitä rakastavassa pojassa." Muuten
oli heistä yhdentekevä, asuiko hän entisessä vai toisessa siistissä
paikassa -- "luultavasti olet ymmärtämättömällä innollasi pahottanut
ja väsyttänyt isäntäväkeäsi". Pojan on senvuoksi pyytäminen heiltä
anteeksi ja vanhempien puolesta kiittäminen heitä heidän häntä
kohtaan osottamastaan hyvyydestä.
Kesällä välit paranivat, ja sen jälkeen on isän kirjeissä enemmän
lämpöä. Alfred matkusti Uleåborg laivalla myrskysään vallitessa ja
merikipua kärsien Turkuun, ja isä kirjoittaa, että hän "tuvassa
järven rannalla" kuullessaan tuulen tohinan oli toivonut pojan
Kristiinankaupungista tai Raumalta jatkaneen maitse. Vanhempien
tahdon mukaan Alfred nyt asui yksin entisessä huoneessaan, johon
oli tuonut piirongin kotoa, ja lokakuusta alkaen oli neiti Gustaava
Cairenius hänen emäntänsä. Rouva Hjelt oli näet vuokrannut toisen
huoneuston, ja hänen kanssaan oli Helanderkin muuttanut; Alfred kävi
vain syömässä rouvan luona. Isä selittää nyt, miksi hänen tuli asua
yksin: "Ihmisen täytyy itse ajatella -- eikä aina kuunnella toisen
lavertelua -- ei aina eikä kaikessa olla toisen johdettavana --
hänen tulee itse etsiä tiensä ja itse vaeltaa sitä." Jumala antaa
valoa ja tukea, kun nöyrästi etsii häntä; mutta "häntä on etsittävä
hänen _omasta_ sanastaan, eikä lahkolaiskirjoituksista. Älä ymmärrä
minua väärin. Ei kukaan toivo enemmän kuin minä, että olet Jeesuksen
ystävä ja opetuslapsi." -- Nähtävästi vanhemmat syyttivät Helanderia
Alfredin mielen muutoksesta ja olivat sen vuoksi tyytyväisiä, kun
toverukset asuivat erillään. [Tuskin tarvitsee sanoa, että Alfred
Kihlmanin ja R. Helanderin ystävyys pysyi muuttumatta. Sen todistaa
m.m. heidän kirjeenvaihtonsa väliaikoina. Edellisen kirjeitä ei
ole olemassa, mutta kyllä muutamia jälkimäisen kirjoittamia ja
näistä näkee, että he kirjeissään pääasiassa puhuivat sielunsa
tilasta samoin kuin vanhemmillakin heränneillä oli tapana.] Alfred
ei enään antaudu vastaamaan, eikä hän myöskään mainitse mitään nti
Caireniuksesta, joka hänkin oli herännyt. Sitä vastoin hän kertoo
opinnoistaan y.m.s. Lukukauden alkupuolella (22/9) hän ensikerran
esiintyy opponenttina väittelyssä, joka tietenkin tapahtui latinan
kielellä. Ensin hän oli ollut aivan kalpea pelosta, sanoivat
toverit, mutta kaikki meni hyvin. Huutokaupoista hän ostaa kirjoja,
Beckerin maailmanhistorian (josta lukee lisää läksyjen ohella),
Passowin kreikkalais-ruotsalaisen sanakirjan y.m., osottaen siis
jo 16-vuotiaana sitä kirjanrakkautta, joka hänessä pysyi virkeänä
niin kauan kuin hän eli. Varsinkin Passowin ostamista hän pelkäsi
isän moittivan. Se maksoi melkein yhtä paljon "kuin kokonaisen
kuukauden toimeentulo täällä Turussa", mutta syystä että hän aikoi
suorittaa maisteritutkinnon oli hänestä hyvä, että hän nyt jo sai
hyötyä siitä. "Sitä paitsi on sillä aina arvonsa, ainakin niin kauan
kuin Suomenmaa katsoo klassillisten kielten olevan välttämättömiä
todelliselle sivistykselle(!)" Isä, joka itse oli kirjojen ystävä
ja yhä tilasi uusia (enimmäkseen kuitenkin saarnakirjallisuutta) ei
moittinut poikaansa, vaan lähetti rahaa. -- Opettajistaan Alfred
tänä lukukautena erittäin mainitsee toht. Aron G. Borgin, joka
1841 oli nimitetty pyhien kielten lehtoriksi, mutta jo seuraavan
vuoden lopulla tuli eksegetiikan professoriksi ja muutti Helsinkiin.
"Erinomaisen taitava ja kaikkein suosima", sanoo hänestä Alfred.
"Senkin vuoksi on hän merkillinen, että hän ei koskaan kiivastu,
vaan aina hallitsee mielensä, olkoot vastaukset kuinka tyhmiä
tahansa. Hän voittaa kuitenkin yhtä paljon ja kenties enemmänkin
sävyisyydellään kuin toiset kiihkoisuudellaan. Kun muut eivät osaa,
kysyy hän minulta; se pakottaa minua, jollen muuten tahtoisi,
tarkkaan lukemaan kreikan läksyni. Minä luenkin ahkerasti, siitä
olkoon Isä vakuutettu." -- "Olin läsnä", hän kertoo edelleen, "kun
eroavia tutkittiin venäjän kielessä. Kun Ryssä oli päättänyt, kuulin
hänen sanovan rehtori Edmanille: 'Ne olivat kovin kehnoja'. Siihen
vastasi Edman: 'Jaa, ketä on siitä syyttäminen, oppilaita vai
opettajaa?'" -- "Ryssä" (J. Fredr. Wallin) oli huono opettaja, jolla
oli tapana hyvässä hutikassa ilmestyä luokalle; hänen aineessaan
Alfredkin tunnusti hutiloivansa. -- Isä puolestaan sanoo saaneensa 7
teertä, 7 pyytä ja 1 metsäkanan, jotka mielellään jakaisi poikansa
kanssa, iloitsee tämän ahkeruudesta ja että hän on Borgin suosiossa;
mutta kun Alfred on laiminlyönyt ilmottaa vastaanottaneensa erään
rahalähetyksen, isä kiivastuu: "semmoiseen ilmotukseen, kun rahoja on
kyseessä, ei saa koskaan puuttua aikaa. Muista se!"
Jollei olisi muita lähteitä kuin kotiin kirjoitetut kirjeet,
saattaisi helposti luulla, että Alfredin uskonnollinen into
vähitellen laimeni, mutta semmoinen olettamus olisi väärä.
Kuinka hänen heräyksensä määräävästi vaikutti hänen ajatus- ja
katsantotapaansa, todistavat m.m. hänen ainekirjoituksensa.
Useimmissa hänen uskonnollinen vakaumuksensa tulee näkyviin, joskus
johtaen hänet sangen omituisiin päätelmiin. Kun esim. lehtori Henr.
Heikel syksyllä 1841 oli antanut hänelle käsiteltäväksi aineen: Hyvän
nimen arvo (Värdet af ett godt namn), on kirjoituksen tulos se, että
"hyvällä nimellä on mitä suurimmassa määrässä vähäinen arvo(!)".
Tämän hän perustelee sillä, että vaikka hyvästä nimestä voikin olla
hyötyä maallisessa elämässä, ei se merkitse mitään kuoleman ja
tuomion edessä, ja koska ijäinen elämä on äärettömästi tärkeämpi
kuin nykyinen, eikä hyvä nimi mitenkään auta meitä pääsemästä tuohon
parempaan elämään, niin ei sitä käy arvossa pitäminen. Joskus
vanhempina päivinä Kihlman on tullut lukeneeksi tämän kirjoituksensa
ja silloin hän on siihen liittänyt muistutuksen, jossa hän osottaa
kuinka hän nuoruudessaan oli erehtynyt. Hän näet huomauttaa, että
ijäinen elämä ei ole jotain nykyisestä kokonaan eroavaa, vaan alkaa
jo täällä, ja sentähden on tälläkin elämällä mitä suurin merkitys ja
arvo. Kaikki maallinen tulee ihmiselle arvokkaaksi samassa määrässä
kuin se on ollut välikappaleena ijäisen elämän edistämiseksi. Hyvä
nimi, joka on saavutettu ei missään itsekkäässä tarkotuksessa vaan
rehellisen elämän seurauksena ja joka tekee ihmisen kykenevämmäksi
vaikuttamaan Jumalan valtakunnan hyväksi maan päällä, on siis sekin
kristitylle arvokas. Siihen tapaan Kihlman jatkaa päättääkseen
Syrachin (41, 15) sanoilla: Katso, ettäs pidät hyvän nimen, joka
vahvempana pysyy kuin tuhannen kullaista tavarata.
* * * * *
Keväällä 1842 kirkkoherra Kihlman perheineen muutti Kruununkylään, ja
oli muutto useasta syystä vastenmielinen. Mukava kaupungintalo oli
vaihdettava ränstyneeseen pappilaan, jonka uudestaan rakentaminen
tavallisuuden mukaan oli aiheuttava hankauksia pitäjäläisten kanssa.
Edelleen Kruununkylän emäkirkolla oltiin vastahakoisia auttamaan
uutta kirkkoherraa muuttopuuhissa, vaikka kappelista, Teerijärveltä,
tuli yhdellä kertaa 17 hevosta. Vihdoin oli Kihlmanille ja hänen
rouvalleen raskasta erota Vaasasta, heidän syntymäkaupungistaan.
Alfred Turussa oli utelias tietämään, miten muutto tapahtui, mutta
ei se sentään näy hänelle olleen sydämeen käypä asia. Purkaessaan
haikeat tunteensa kirjeeseen pojalle isä lausuukin: "Luullakseni
tiedän kaikki mitä sinulla saattaa olla siihen nähden viisaan
tasamielisyydellä huomautettavana, mutta se ei paranna asiaa.
Kevyesti puhutaan semmoisesta, joka ei paina sydäntä." -- Tähän
aikaan äitikin tulee kirjoittaneeksi pojalleen. Muun muassa hän
kertoo isän jäähyväissaarnasta 17 p:nä huhtik. Kirkossa oli ollut
väkeä enemmän kuin koskaan ennen. Paljon maalaiskansaa oli jo
edellisenä iltana tullut kaupunkiin, ja klo 7 aamulla alkoivat
ihmiset vaeltaa kirkkoon. Kaduilla oli liike semmoinen kuin
markkinoilla. Klo 8, kun ensi kerran soitettiin, oli kirkko, penkit
ja käytävät täynnä, ja yleinen sydämellinen suru tuli näkyviin. --
"Kotona käy joka päivä vanhoja ja nuoria hyvästelemässä. Jumala
antakoon minun päästä pois täältä, täällä on nyt niin surullista." --
Alfredin kirjeet sisälsivät hajanaisia tietoja. Eräänä päivänä
hän toveriensa kanssa julkilausui rouva Hjeltille heidän
tyytymättömyytensä huonoon ruokaan ja aikaansai siten laajalle
kuuluvan juorujutun Turun rouvamaailmassa. -- Mielenkiinnolla
hän seuraa papiksivihkimisiä, pastoraalitutkintoja y.m.
tapauksia kirkollisella alalla ja kertoo niistä isälle, enää
mitään mainitsematta uskonnollisesta elämästään. Tänä keväänä
vihittiin m.m. Lauri Stenbäck papiksi, ja Fredrik Gabriel
Hedberg suoritti pastoraalitutkinnon. Jälkimäisen kanssa (joka
innokkaana heränneenä oli ollut ja vieläkin oli konsistorin vainon
esineenä) Alfred sanoo usein seurustelleensa ja oli hän myöskin
kutsuttu hänen jäähyväiskekkereihinsä -- "saan siis", hän lisää,
"olla lehtori Heikelin ja tohtori Borgin seurassa"; Hedberg
oli määrätty välisaarnaajaksi Raippaluotoon, tuohon syrjäiseen
saaristoseurakuntaan Vaasan ulkopuolella ja vei Alfredilta
suullisiakin terveisiä kotia. -- Lukukauden päättyessä Alfred
primuksena pääsi viimeiselle luokalle ja sai sitä paitsi palkinnon
ahkeruudesta (Bibliothek i populär Naturkunnighet, 3 nid.). Vapaana
hän ei kohta palannut kotia, vaan jäi Turkuun ollakseen saapuvilla
kesäkuulla pidettävässä pappeinkokouksessa, tuossa aikoinaan suurta
huomiota herättäneessä kokouksessa, jossa herännäisyys tuli julkisen
keskustelun ja arvostelun alaiseksi. Jo maaliskuulla Alfred oli
ilmottanut halunsa olla läsnä merkillisessä tilaisuudessa, "osaksi
senvuoksi että aina on hyödyllistä olla oppineitten miesten seurassa,
osaksi sentähden että olisi hauskaa nähdä ja oppia tuntemaan tämän
ajan mainehikkaimmat miehet Suomessa(!)" [Kokouksesta kertoo _M.
Rosendal_, Suomen Herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II,
siv. 391-408.] Toiselta puolen hän myöskin piti tärkeänä saapua
kotiin, Kruununkylään, isän virkaanasettajaisiin kesäkuun 19 p:nä.
* * * * *
Alfred ei enää palannut rouva Hjeltille, vaan asui syyslukukautena
ensin muutaman maalarinlesken luona, josta niinikään huono ruoka
(reikäleipä, eltaantunut voi, hapan maito j.n.e.) pian karkotti
hänet, ja sitten erään kirjansitojan luona Aleksanterintorin
varrella, missä viihtyi hyvin. Kerrottuaan näistä asioista hän
myöskin mainitsee teettäneensä uuden "kaprokin", jommoisia
lukiolaiset samoin kuin ylioppilaatkin tähän aikaan vielä käyttivät.
"Minä ostin", hän sanoo, "7 1/2 kyynärää tummansinistä verkaa à 6
rupl. kyynärä, 5 kyyn. boyia à 3 rupl. 60 kop., 3 korttelia samettia
1 rupl. 20 kop., 3 1/2 kyyn. shertinkiä à 55 kop. kyyn. Tekohinta
oli 6 rupl. Kaikkiaan se siis maksoi 72 rupl. 13 kop. pankin ass.
(noin 82 mk.). Yksi vika sillä on, se on liian korea." -- Siihen
isä vastasi: "Oli oikein, että teetit itsellesi kaprokin -- liian
korea se ei voi olla. Toivon, että olisit ostanut kalliimpaa verkaa;
se olisi ollut kestävämpää." Muulloinkin isä muistutti poikaansa
siitä, että hänen tuli käydä siististi puettuna. -- Ettei Alfred
ollut Turkuun kiintynyt huomaa seuraavista sanoista (30/10 1842):
"Kaikki menee täällä, kuivassa ja elottomassa Turussa, tavallista
kulkuaan. -- Senvuoksi olen iloinen, että lukukausi pian loppuu ja
että saan vaihtaa tämän epäterveellisen ilman Pohjanmaan raittiiseen
ja voimakkaaseen sekä että saan tulla yksinkertaisten ihmisten
luokse, jotka eivät aina puhu tieteestä, vaan muustakin, joka on
tärkeää kristityn sydämelle". --Joululomalta on merkittävä, että
Alfred loppiaisena Kruununkylän emäkirkossa saarnasi ensi kerran
eläissään; hän oli silloin kahdeksannellatoista. Kevätlukukautena
1843 Alfred muutti asumaan yhdessä Kokkolan postimestarin pojan,
K. F. Öllerin, kanssa, joka oltuaan neljä vuotta apteekissa palasi
lukutielle, ja oli heillä oma talous, jota Öller hoiti. Nähtävästi
oli Alfredin asuintoverikin herännyt, sillä he näyttävät molemmat
seurustelleen nuorten heränneitten pappien kanssa, kun semmoisia
kävi Turussa (esim. markkinoilla helmikuun kahtena viimeisenä
päivänä: F. G. Hedberg, C. G. v. Essen, E. M. Rosengren y.m.), ja
kävivät myöskin Rosengrenin luona Perniössä, missä tämä oli v.t.
kappalaisena. -- Lukukausi oli viimeinen, ja Alfred kirjoittaa
23/4, että valmistukset erotutkintoon vaativat paljon työtä; hän
nukkui tuskin 5 tuntia yöllä. "Kunpa edes olisin [talvella kotona]
lukenut suomea!" hän huudahtaa, mutta aika oli mennyt "navetan-,
tallin- ja sikoläätin-tarkastuksiin(!)" -- "Miten menestyn
ylioppilastutkinnossa, on Jumalan kädessä. Voin kyllä helposti saada
reput, mutta on sekin mahdollista, että saan laudaturin. Latina,
matematiikka, venäjä, melkein kaikki minua pelottaa. Jumala johtakoon
kaikki hyvin!" -- Jos tutkinto päättyy hyvin, hän pyytää saada
matkustaa Savoon oppiakseen suomea. Siihen oli hänestä nyt suotuisin
aika, vaikka hän ei tiennyt, tulisiko hänestä maisteria. "Savoon
lähden mieluimmin sen vuoksi, että siellä _puhutaan_ hyvää suomea ja
_harjotetaan_ hyvää kristinuskoa. Syyt ovat päteviä, jonka tähden
toivon ensi kirjeessä saavani myöntävän vastauksen(!)"
Viime ajastaan Turussa ja ensi ajastaan Helsingissä Alfred
kirjoittaa vanhemmilleen juhannusaattona: Tentit arkkipiispan ja
muun konsistorin edessä alkoivat toukokuun 29 p:nä ja kestivät 5
päivää. Eroavaa oli 16, hän itse kuudes järjestyksessä. Kesäkuun 9
p:nä käytiin hyvästillä opettajien luona. "Edman suuteli jokaista 3
kertaa, joten suudelmain luku nousi 48:aan!" Ainoastaan 10 matkusti
suoraa päätä Helsinkiin. Alfred lähti viiden toverin seurassa 11
p:nä klo 4 aamulla höyrylaivassa Storfursten ja saapui klo 7 illalla
perille. Hänen pulpettinsa kuljetus (hän teki siis jo silloin
niinkuin myöhemminkin työtä pulpetin ääressä seisoen) maksoi 5
rupl., ja hänen oma lippunsa (kansisija) 14. Ylioppilastutkinto kävi
loistavasti. Eteläpohjalaiseen osakuntaan ilmoittautuneet saivat
kesäkuun 21 p:nä kaikki laudatur: J. A. Lindelöf, Gust. Lithén ja
Kihlman 35 ääntä ja C. G. Hällsten 21 ääntä. "Se oli kaunis ja
kunniakas tulos! -- Olisi hauskaa tietää, olenko tuottanut Teille
iloisen hetken?", Alfred päättää kertomuksensa.