Suvun kantaisä, Anders Kihlman, muutti 1780-luvun alussa Ruotsista
Vaasaan. Hän oli syntynyt 10/7 1749 talonpoikaisista vanhemmista
Taalainmaan Ahlin pitäjän Kihlin kylässä -- josta nimi on johdettu
-- ja oli ammatiltaan neulaseppä (nålmakare). Kihlman meni Vaasassa
naimisiin seitsemän vuotta nuoremman Margareta Byringin kanssa,
ja syntyi heille neljäntoista vuoden kuluessa kuusi lasta, joista
kuitenkin ainoastaan poika Gustaf Anders, syntynyt 12/4 1788, sekä
tyttäret Greta Sofia ja Anna Charlotta jäivät eloon vanhempiensa
jälkeen. Nähtävästi Anders Kihlman ei täydelleen kotiutunut Suomeen,
sillä viimeksi mainittu, nuorin tytär oli syntynyt (8/3 1799) Ruotsin
Arbogassa. Oliko hänellä taikka hänen vaimollaan siellä sukulaisia,
joiden luona kävivät, siitä ei ole tietoa, mutta Arbogaan neulaseppä
lähti myöhemminkin, nimittäin sodan jälkeen 1810, eikä enää palannut.
Muuttaessaan takaisin alkuperäiseen kotimaahansa Kihlman oli jo v:sta
1805 ollut leskimies, ja seuranaan hänellä oli vain 12-vuotias Anna
Charlotta. Tukholmaan asti sujui matka onnellisesti, mutta siellä
vanhukselta taittui oikea jalka, ja osaksi seurauksena siitä kuolema
hänet saavutti Arbogassa 21/10 1811. Orpona Anna Charlotta jäi sinne
ja eli siellä palvelijattarena, kunnes hän 1816 palasi Vaasaan,
missä omiin hoteisiinsa jääneet vanhemmat sisarukset silloin olivat
turvallisessa asemassa. Greta Sofia oli näet jo 1811 mennyt naimisiin
kultaseppä Anders Gestrinin kanssa, ja veljenkin oli aikaa myöten
käynyt hyvin niinkuin seuraavasta näkyy. Mainittakoon jo tässä, että
Anna Charlotta 1824 tuli, myöskin Ruotsista Vaasaan muuttaneen,
sorvarimestari Jonas Grönvallin vaimoksi.
* * * * *
Gustaf Anders eli, hänen oman kirjoitustapansa mukaan, Anders
Gustaf Kihlman pantiin Vaasan kouluun 1797 ja pääsi ylioppilaaksi
5/2 1806. Joskin on oletettavaa, että isän varat olivat riittäneet
pojan kouluttamiseen, on varmaa, että hänen sen jälkeen täytyi tulla
toimeen omin neuvoin. Jo ensimäisenä lukukautena hän suorittamalla
n.s. examen pedagogicumin hankki itselleen todistuksen, että hän
kykeni "antamaan nuorisolle yksityistä opetusta", ja sen nojalla hän
sai tilapäisen julkisenkin toimen; syyslukukaudeksi 1806 hänet näet
määrättiin apologistaluokan opettajan sijaiseksi Vaasan kouluun.
Sittemmin hän koko vuoden 1807 ja vielä 1808 elokuun loppuun asti oli
Isossakyrössä Orisbergin tehtaanpehtori Tuomas Reiniuksen poikien
kotiopettajana. Jos olisi ollut rauha maassa, olisi hän luultavasti
sieltä lähtenyt Turkuun jatkamaan opintojaan, mutta kun oli sota ja
ylioppilaita oli kehotettu ilmottautumaan lääkäreiksi, hän noudatti
kehotusta. Kihlman matkusti Lapualle, ja siellä, päämajassa, Pehr
af Bjerkén, kunink. majesteetin ensimäinen henkilääkäri ja Suomen
armeijan ensimäinen sotalääkäri, 31 p:nä elok. nimellään vahvisti
todistuksen, että hänet oli otettu lääkärinoppilaaksi (läkare
lärling) armeijaan.
Olihan oloja kuvaavaa, että teologisen tiedekunnan ylioppilas
pitemmittä mutkitta kotiopettajasta tuli lääkärinoppilaaksi, mutta
ei suinkaan vähemmän merkillinen ollut Kihlmanin nopea virkaylennys.
Jo parin kuukauden päästä 28/10 1808 pohjoisen suomalaisen
armeijan ylipäällikkö K. N. af Klercker päämajassa Pyhäjoella
allekirjoitti valtakirjan, jolla kenttäsairaaloissa palvellut Kihlman
saavuttamiensa "kirurgisten ja lääketieteellisten tietojen" nojalla
nimitettiin "alilääkäriksi". Kihlmanin toiminnasta sodan aikana
ei ole muuta tietoa, kuin että hän 9/11 1808 Raahessa sai käskyn
kiireimmiten matkustaa Siikajoen kirkonkylään ja sieltä veneellä
Hailuotoon, missä armeijaa varten oli perustettava sairaala, jota
hänen tuli hoitaa kahden oppilaan, Löfmanin ja Lindmanin, kanssa.
Käskykirjeen alle on kuitenkin Kihlman itse merkinnyt, että sitä
oli ollut mahdoton noudattaa, syystä että meri jäätyi. Jää esti
veneellä kulkemasta, mutta se oli niin heikkoa, ettei muullakaan
tavoin Hailuotoon päästy. Sen vuoksi ei voitu muuta kuin kuljettaa
sairaat maata myöten pohjoista kohti päälle tunkevan vihollisen
tieltä. Kihlman oli siis mukana tuolla surkealla peräytymisretkellä,
jolla Suomen sotilaitten kärsimykset saavuttivat huippunsa ja jolla
pakkanen ja nälkä, puhumatta taudeista, kilvan harvensivat heidän
rivejään. Vihdoin hän sai osansa siitä kurjuudesta ja epätoivosta,
joka Torniossa odotti peräytyviä ja varsinkin sairaita, kunnes
venäläiset saapuivat sinne, ja hän kreivi Shuvalovin 27/3 (s.o. 8/4)
1809 allekirjoittamalla passilla pääsi matkustamaan "kotiinsa",
Vaasaan.
Kesäkuulla 1809 Kihlman palasi Isoonkyröön ja -- tietenkin entistä
köyhempänä -- rupesi nyt kappalaisen Israel Reiniuksen poikien
opettajaksi, pysyen siinä toimessa tammikuuhun 1811. Silloin
hän vihdoin hyvillä todistuksilla varustettuna matkusti Turkuun
valmistuakseen papiksi, joksi hänet vihittiinkin kesäkuulla 1812.
Että Kihlmanin toimeentulo ajoittain oli sangen huono, siitä on
meillä todistuksena eräs hänen poikansa laatima kirje (elokuulta
1844), jossa tämä sanoo kuvitelleensa, missä oloissa isä oli ollut
hänen ikäisenään (s.o. noin 20:n vaiheilla), miten isä otsansa hiessä
oli taistellut mitä ahdistavinta köyhyyttä vastaan ja elänyt päivänsä
tietämättä mitään huomispäivän toimeentulosta. [Luultavasti kuvaus
tarkottaa sota-aikaa, sillä kyllä kai Kihlmanilla kotiopettajana
oli ainakin ruuan puolesta huoleton elämä. -- Erään perhemuiston
mukaan on kuitenkin mainittava, että Turussa ylioppilasaikana hänen
ateriansa toisinaan oli käsittänyt ainoastaan torilta ostetun
räätikän ja leipäpalasen.] Kaikissa tapauksissa hän voitti vastukset,
ja pappina hänen ei enää tarvinnut puutetta kärsiä. Hän toimi ensin
Vaasan ja Mustasaaren kirkkoherran ja pitäjänapulaisen apumiehenä
v:een 1817, ollen sen ohella pari vuotta kollegan sijaisena Vaasan
koulussa, ja sittemmin vakinaisena opettajana samassa oppilaitoksessa
v:een 1825, jolloin tuli mainitun pitäjän kappalaiseksi. Siinä
virassa hän pysyi v:een 1842, sillä vaikka hän jo 1839 oli tullut
nimitetyksi Kruununkylän kirkkoherraksi, tapahtui muutto sinne vasta
kolme vuotta myöhemmin. Naimisiin Kihlman meni 1819 pitäjänapulaisen
Isak Erik Siniuksen [Isak Sinius, joka oli synt. 1747, oli ollut
pitäjänapulainen v:sta 1785. Kun sodan aikana, kesällä 1808, Vaasan
kaupunki joutui ryöstön alaiseksi, oli Siniuksen talo yksi niitä
harvoja, jotka vihollinen säästi. Sen sai aikaan kruununvouti
Hellman, joka vanhana poikamiehenä asui Siniuksen perheessä. Koska
venäläiset tarvitsivat kruununvoudin apua paikkakunnan hallinnon
järjestämisessä, oli vahti asetettu hänen asuntonsa edustalle.
Luultavaa on, että tämä sai kateelliset keksimään uskomattoman
jutun, että ukko Sinius olisi kenraali Demidoffille ilmottanut,
miten vähäinen se ruotsalaisjoukko oli, jolla Bergenstråle hyökkäsi
kaupunkia kohti, ja että hän itse kirkontorniin kiivenneenä olisi
huomion tehnyt. Sitä vastoin oli hänen (silloin 13-vuotiaan)
tyttärensä Sofian lapsuudenmuistoja, että eräs sotilas laukasi
kiväärinsä isää kohti, kun tämä uteliaisuudesta oli yrittänyt
akkunasta katsella kaupunkiin palaavia venäläisiä; onneksi kuula ei
sattunut (ks. _H. E. Aspelin_ Vasa stads historia I. siv. 651 ja
756). -- Kansan kesken oli pitäjänapulaisella nimi "Spraka-Sinius",
joka kuuluu johtuneen hänen äkillisyydestään ja pikaisuudestaan:
hän kiirehti muka aina muitten edelle. Niin virkatoimituksissaan ja
muussa elämässään ja niin kuollessaankin; hän kuoli näet huhtikuun
viime päivänä (1820), odottamatta toukokuun l:stä (joka olisi
tuottanut perheelle yhden vuoden palkan).] ja hänen vaimonsa Sofia
Albertina Krookin tyttären Sofia Siniuksen kanssa, joka silloin
oli 24-vuotias. Avioparille syntyi kolme lasta, nimittäin Gustaf
Siegwarth 1821, Hilma Sofia 1823 ja _Alfred_ Floranpäivänä, toukokuun
13, v. 1825.
* * * * *
Siitä tavasta, millä A. G. Kihlman mitä ahtaimmista oloista raivasi
itselleen tien arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan, voi päättää,
että hän luonteeltaan ja käytökseltään oli vakava sekä lahjoiltaan
kykenevä mies. Rupeaminen lääkäriksi sodan aikana ilmaisee sitä
paitsi miehekästä, tarmokasta luontoa, ja ryhtyminen koulutoimeen,
osaksi pappisviran ohella, osaksi yksinomaisesti, ahkeruutta,
yritteliäisyyttä. Sisälliseltä elämältään hän oli kumminkin enemmän
hiljaisen miettivä ja suljettu, joskin nuorena ystävyyssuhteisiin
antautuva. Oliko hänellä erikoisia kirjallisia taipumuksia, siitä ei
ole todistuksia säilynyt, jollei oteta lukuun paria runosepustusta ja
oivasti laadittuja kirjeitä, mutta kumminkin hän, ainakin nuorempana,
mielenkiinnolla seurasi aikansa kaunokirjallisuutta, vaikka kirjojen
hankinta oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Lähempää kuin Turusta
niitä ei saatu, ja lähetykset sieltä tulivat milloin minkin tutun
taikka aivan tuntemattomankin matkustajan mukana. Mutta nähtävästi
oli avuliaisuus sata vuotta sitten yleisempi hyve kuin nykyään, ja
mitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli hänellä samanhenkisiä ystäviä,
joiden kanssa hän yhdessä sekä nautti runoutta että jakoi kirjojen
hankinnan vaivat. Näistä mainittakoon kultasepän poika Gustaf Adolf
Andström Vaasasta ja rovastin poika Gustaf Emeleus [Isä kirjoitti
nimensä Äjmeläus, joka vastaa nykyään tavallista muotoa Aejmelaeus;
Gustaf poika näyttää sitävastoin ensin käyttäneen muotoa Emeleus.]
Isostakyröstä, molemmat ylioppilaita v:lta 1810. Emeleus oli jo
hovioikeuden auskultantti, kun Andström oltuaan jonkun aikaa merellä
1816 palasi Turkuun ruvetakseen papiksi. Tällä yliopistoajallaan
hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Kihlmanin kanssa ja säilyneistä
kirjeistä [Ks. "Erään pohjalaisen ylioppilaan kirjeitä Turusta
1816-17". _Aika_, 1914 siv. 173-190.] näkyy, millä hartaudella
ystävykset lukivat fosforistien ja gööttiläisen liiton julkaisuja.
Vaivojaan säästämättä Turussaolija toimittaa Vaasaan Phosphorokset,
Idunat, Poetisk kalenderit y.m. kirjallisuutta, samalla kertoen,
miten eräskin runoelma sai hänet "taivaaseen, jonkunlaiseen
hurmaukseen, jota tuskin kukaan muu kuin minä voi tuntea täällä maan
päällä(!)" Emeleuksella ja varsinkin Kihlmanilla oli sitä paitsi
tapana jäljentää kauniimmat runoelmat, ja jälkimäisen pieniksi
kirjoiksi yhdistetyt jäljennökset on kirjoitettu harvinaisen
hienosti, oikein kalligraafisen mestarillisesti, niin että ensi
hetkessä luulee näkevänsä painoa eikä tavallista käsialaa. Yhden
semmoisen kokoelman, "pienen vihreän kirjan koteloineen", Kihlman
lahjotti Andströmille, siten täyttäen tämän "sydämellisimmän
toivomuksen", toisen samanlaatuisen hän antoi neiti Sofia
Siniukselle, tulevalle morsiamelleen. Tämän lahjan ohella hän lähetti
neidille -- jota hän ajan tavan mukaan sanoi serkuksi ("Cousine") --
seuraavan kirjeen:
"Ystäväni! -- Nostakoon tämä kirjanen, joka vastedes on sisältävä
myöskin Serkun mielirunoelmat: Tulevaisuus ja Elgströmin Kirkkotarha,
sielun alhaisesta, maallisesta siihen, joka sisässämme ja
ulkopuolellamme on korkeampaa, ja tulkoon se siten Serkun paremman
elämän virkistykseksi! Toteutukoot viattomat toivomukset ja
iloiset kuvittelut, joihin esim. Hilmassa, Fantasian riemussa y.m.
niin ihastuttavasti viittaillaan, Serkun viattomuus-elämässä, ja
muuttukoot nämä runot, jotka niin elävästi kaikuvat sisimmässäni,
muuttukoot ne jonakin juhlallisempana hetkenä Serkun silmissä
lainaamattomaksi [s.o. välittömäksi] ilmaisuksi siitä ihanasta, siitä
todesta, jota _minä_ aavistan, tunnen ja toivon, ja pelastakoot siten
häviöstä muiston eräästä vieraasta, joka ainakin on aavistanut,
innokkaan iloisesti aavistanut, miten suloista on säilyä ystävien
lämpimässä mielessä. Ja vielä yksi rukous! Vastaanotettakoon kirjanen
ja nämä toivomukset samalla suosiolla kuin ne antaa -- Sophian
päivänä 1817 -- Gustaf."
Siroa sanontaa leimaa ei ainoastaan kirjoittajan hellä tunne, vaan
koko aikakauden haaveellinen romanttisuus.
Millaiset A. G. Kihlmanin papilliset lahjat olivat, siitä ei saa
tietoa lähteistä. Että hän virkatoimissaan harrasti järjestystä sekä
että hänen saarnansa olivat ajan henkeen ja tapaan huolellisesti
valmistettuja ja kaikkeen hyvään kehottavia, on tuskin epäiltävissä;
sitä vastoin ei voi todistusten puutteessa olettaa hänessä olleen
erikoisesti lahjakkaiden saarnaajien sytyttävää tulta. Se seikka,
että hän ilmeisesti oli mieltynyt Hagbergin [Kihlman osti Hagbergin
saarnat itselleen ja lahjotti ne myöskin Arbogasta palanneelle
sisarelleen, jolle hän samaan aikaan antoi saksit, rukin ja 1/2
leiviskää pellavia.] y.m. aikalaisten saarnakokoelmiin ja että
hän myöhemmin pysyi kylmänä herännäisyydelle, osottaa että hän,
niinkuin luonnollista on, mielipiteiltäänkin kuului siihen vanhempaan
pappispolveen, jota vastaan tämä hengellinen liike nousi. Ainoastaan
yhdessä kirjeessä on pieni tunnelmakuva Kihlmanista pappina. Eräs
entinen vaasalainen, rouva Sofia Goes, joka miehensä kanssa oli
muuttanut Ekkerööhön ja oli niin läheinen Siniuksen perheelle,
että hän sanoi vanhaa pastoria "isäksi", kirjoittaa Ahvenanmaalta
"serkulleen" Kihlmanille, että hän kovasti kaipasi Vaasan kirkkoa.
Ekkeröössä oli, hän kertoo, "pieni kirkko niinkuin Maalahdella,
[Tarkotetaan v. 1659 rakennettua ja 1831 revittyä kirkkoa Maalahden
joen pohjoisella puolella; nykyinen kirkko v:lta 1825 on joen
eteläpuolella. Vanhan kirkon paikkaa muistuttaa vain v. 1823
kuolleen kirkkoherra Benjamin Siniuksen hautakivi.] jossa ei ollut
urkuja, ja _tavallinen maalaispappi_." Istuessani kirkossa "minussa
muistot virkosivat sanomattomalla liikutuksella -- oli kuin olisin
nähnyt serkun alttarin edessä ja isän tukka harmaana sakariston
ovella nojaavan seinää vasten niinkuin hänen tapansa oli. Tuskin
saatoin hillitä itseäni, niin etten herättänyt huomiota itkullani."
Onhan luonnollista, että Kihlman syntyperäisenä kaupunkilaisena ja
koulunopettajana oli olennoltaan ja esiintymiseltään "tavallista
talonpoikaispappia" hienompi. Siitä huolimatta hän rehellisenä,
hyväluontoisena ja hyväntahtoisena miehenä ainakin Vaasan tienoilla,
missä toimi elämänsä pääosan, saavutti yhteisenkin kansan suosion.
Merkillisimpiä A. G. Kihlmanin virkatoimituksia oli se, jonka hän
suoritti 27 p:nä kesäk. 1816, kun 25-vuotias murhaaja, Öström,
mestattiin klo 11 a. p. Värnönmäellä ("Värnöbacke") Höstveden ja
Martolan kylien välillä. [G. A. Andströmin päiväkirjan mukaan
tapahtui murha, jonka uhri oli rautakauppias Malmström, yöllä
huhtikuun 2 p:vää vastaan 1813.] Siitä hän kirjoittaa Andströmille:
"Irti ja vapaana hän ajoi ulos [kaupungista] osottamatta halua
karata, vaikka täällä edeltäpäin yleisesti puhuttiin, että niin
tulisi tapahtumaan ja johon ei tilaisuutta puuttunut, sillä hän
ajoi ilman vahtia melkein koko kaupungin läpi -- kiitos olkoon
Appelgrenin huonojen toimenpiteitten. Masentuneena ja murheellisena
hän käveli [kappalaisen Fredr.] Juveliuksen ja minun välillämme
mestauspölkylle, ei kuitenkaan enemmän masentuneena kuin että hän
itsekin veisasi. Ja vihdoin hän itsekin auttoi laskemaan kauluksensa
alas ja vetämään nutunhihansa ylös, ja sitten hän antautui meidän
talutettavaksemme pari askelta eteenpäin ja paneutui niin alas -- -- --
mitä minä silloin tunsin ja seuraavana hetkenä -- taikka varsinkin
mitä tuomittu tunsi -- sitä en voi kuvata. Olkoon hän viimeinen
[mestattava], joka tulee minun hoidettavakseni! -- Mestaus kuuluu
tehneen kamalan vaikutuksen Korsholman vankeihin. He luulivat hänen
palaavan mestauspaikalta -- -- --".
* * * * *
On jo mainittu, että Kihlman 1819 nai Sofia Siniuksen. Heidän
tuttavuutensa oli arvatenkin alkanut kuusi vuotta ennen, kun Kihlman
vasta vihittynä pappina palasi kotikaupunkiinsa. Kumminkin nähdään
säilyneistä kirjeistä, että aluksi kummankin sydän oli toisaalla
ankkuroitu. Vasta sinä vuonna, jolloin Kihlman sepitti yllä luetun
kirjeen serkulleen ja ystävälleen, asiat heidän välillään selvisivät
-- vaasalaisten hämmästykseksi. Oli nimittäin niin, että Kihlman
ja hänen lähin ystävänsä nuorempien koulunopettajien joukossa,
Pietari Ulrik Sadelin, [S. 1788 Vaasassa. Hammarlandin kirkkoherra
1828, rovasti ja teologian tohtori, k. 1858.] sekä tämän sisar
Ulla ja neiti Sinius paljon seurustelivat keskenään ja että heidän
tuttavansa luulivat ensinmainitun mieltyneen Ullaan ja Sadelinin
Sofiaan. Itse asiassa oli Sofia sytyttänyt kummankin sydämen, ja
Ulla teki parastaan edistääkseen veljensä toiveita. Kumminkin
Kihlman voitti kilpailussa. Olen maininnut kilpakosinnan sen vuoksi,
että Sadelin Turusta, missä oli pastoraalitutkintoa suorittamassa,
häitten jälkeen kirjoitti Kihlmanille huomiota ansaitsevan kirjeen
(28/2 1819). Esitettyään vilpittömät onnentoivotuksensa ystävälleen
avioliiton johdosta Sofian kanssa -- "tytön, joka kerran oli
sydäntäni lähellä" -- hän ehdottaa, että he -- Kihlman ja hän --
yhdessä perustaisivat sanomalehden Vaasaan. Vuosikausia kirjoittaja
sanoo hautoneensa tuumaa. Virallinen lupa oli pyydettävä Londicerin
[G. V. Londicer perusti 1776 ensimäisen kirjapainon Vaasaan; v:sta
1804 oli kirjapainon isäntä, s.v. ylioppilaaksi tullut, Carl Anton
Londicer (_L. L. Laurén_, Vasa Trivialskola 1684-1884, siv. 136).]
nimelle, mutta toimittajia, Sadelinia ja Kihlmania, mainitsematta,
ja suunnitellen hakemuskirjan sisällyksen hän pyytää, että ystävä
laatisi sen. Miksi asia meni myttyyn on hämärissä; vasta 20 vuotta
myöhemmin kaupunki todella sai ensimäisen lehtensä, "Wasa Tidning'in".
Kihlmanin avio tuli onnelliseksi. Kaikesta näkyy, että puolisot
luonteiltaan ja elämänkäsitykseltään sopivat yhteen. Sofia Kihlman
oli luonnostaan iloinen, toimelias, oikeamielinen ja lujatahtoinen
nainen ja semmoisena kodin hoitajaksi ja perheenäidiksi luotu.
Vanhemmilta päiviltä häntä vieläkin muistetaan suorana totuuden
harrastajana, puheissaan usein humoristisena, olennoltaan aina
arvokkaana rouvana. Elävin piirtein on hänen poikansa Alfred kuvannut
äitinsä puheessa, jonka hän piti tämän hautajaisissa 12/6 1870.
"Hänen luonteensa ei ollut heikko", hän lausui, "päivän vaihtelevien
mielipiteitten mukaan taipuva. Varustettuna hyvällä ymmärryksellä
ja voimakkaalla tahdolla oli hän elämänsä alusta loppuun asti
ympäristöönsä tuntuvasti vaikuttava henki. Hän hallitsi taloaan
niin, että hyvin tiettiin voimakkaan käden olevan peräsimessä, eikä
juuri kenenkään mieleen tullut vastustaa tätä lujaa tahtoa, ja
kuitenkin oli ilma kevyt hänen kodissaan. Varmaankaan se ei tuntunut
raskaalta hänen palvelijoilleen, koska he pysyttelivät siellä
20 jopa 40 vuotta; ainoastaan ymmärtämättömyyttä, oikullisuutta
ja itsekkäisyyttä on raskas totella. Jos sitä vastoin talon
emännässä ymmärrys ja voima esiintyvät yhtyneenä iloisuuteen ja
ystävällisyyteen, joka ottaa osaa halvemmankin suruihin, silloin
tulee koti semmoiseksi kuin sen tulee olla, paikaksi, jossa meidän
on hyvä olla. Ja hyvältä tuntui vainajan kodissa, sillä luonto oli
antanut hänelle iloisen mielenlaadun, tuon onnellisen lahjan, jolla
niin monta erimielisyyttä kotielämästä karkotetaan ja niin paljon
hupia ihmisten yhteiselämälle valmistetaan. Iloisuudellaan hän
monesti haihdutti pilven puolisonsa otsalta ja samalla iloisuudellaan
hän kuolinvuoteellaankin kuivasi kyyneleet niiden silmistä, jotka
hädissään odottivat uhkaavaa vaaraa. Maallisesta rikkaudesta oli
hänen mielipiteensä se, että väärin hankittu tavara oli kirous,
mutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä perustettu omaisuus Jumalan
siunaus. Ei penniäkään hän tahtonut omistaa, joka ei oikeudella
hänelle kuulunut. Mutta mitä hänellä oli ja mitä hänelle kuului, sitä
hän mielestään oli velvollinen hoitamaan ja hallitsemaan Jumalan
uskomana leiviskänä. Sitä tuli hallita ei ainoastaan omistajan
eduksi, vaan myöskin toisten hyödyksi ja avuksi. Tämän perusjohteen
mukaan hän toimi niinä kovinakin vuosina, jotka sattuivat hänen
elämänsä viimeisellä jaksolla. Ei voitonpyynti saanut häntä
lainaamaan muilta lainatakseen hädänalaisille! Jollei häntä olisi
ollut ja jollei hänellä olisi ollut tuota perusjohdetta, olisi
arvatenkin hätä ollut katkerampi monessa tämän seurakunnan mökissä.
Tavallisesti ihmiset vuosien lisääntyessä tulevat säästäväisemmiksi;
vainajan oli päin vastoin: mitä kauvemmin hän eli, sitä vähemmän
tappiot häntä surettivat, hän vain iloitsi voidessaan auttaa
semmoisia puutteenalaisia, jotka olivat autettavissa -- mutta nekin,
jotka eivät olleet autettavissa, muistanevat häntä kiitollisuudella.
"On melkein itsestään selvää, että semmoinen luonne kuin tässä
kuvattu ei tekeytynyt toisenlaiseksi kuin oli. Vainajan mielestä ei
mikään ollut inhottavampaa kuin petollisuus ja teeskentely. Itse
hän suoraan julkilausui ajatuksensa, ja ne rankaisevat sanat, jotka
hänen suustaan kohtasivat laiskaa, huolimatonta ja siveetöntä, eivät
olleet kaksimielisiä taikka helposti unohtuvia. Rangaistuksessa oli
vakavuutta samoin kuin avunannossa hyvyyttä ja sydämellisyyttä
-- -- -- Semmoinen hän oli. Taikka kenties oikeammin: semmoisen
kuvan hän on jättänyt sydämeeni. Olen koettanut kuvata häntä
imartelematta." -- --
Ymmärrettävää on, ettei poika ilman erityistä syytä ottanut
puhuakseen äidin suhtautumisesta maalliseen rikkauteen. Perhe oli
varakas, ja luultavasti sanottiin sitä, tavallisuuden mukaan,
rikkaammaksikin kuin se todellisuudessa oli. Alkuaan oli A. G.
Kihlman niinkuin tiedämme ollut köyhä, mutta rouva oli tuonut pesään
pääomaa, jonka hänen kerrotaan perineen ennen mainitulta kruununvouti
Hellmanilta (ks. aiemp. muist.). Eräänä päivänä oli Hellman -- niin
perhetarina tietää -- joka paljon piti kodin ainoasta lapsesta,
silloin aivan nuoresta Sofia Siniuksesta, antanut tälle rahoja ja
arvopapereita sisältävän lippaan (shatullin) ja sanonut: "Tämä on
oleva Fiian oma." Paljonko lippaassa oli, sitä ei mainita, mutta
varmaa on, että tyttöä sen jälkeen pidettiin varakkaana, ja kun hän
oli tullut A. G. Kihlmanin vaimoksi, näkyy heidän kirjeistään, että
heillä oli lainassa rahoja, joiden korot lisäsivät viran tuottamia
tuloja. Vaasassa he asuivat omassa talossa (vastapäätä Ilkesgrändiä
saman kadun -- Stora långgatan -- varrella kuin koulu ja jotenkin
lähellä sitä), joka myytiin, kun perhe muutti Kruununkylään.
[Vaasan kaupungin tonttikirjan mukaan oli talon (n:o 139) arvo 5000
ruplaa. Sitä paitsi omisti Kihlman saman kadun varrella toisenkin
talon (n:o 137), joka kuitenkin on arvioitu vain 676 ruplaksi, ja
Itäisen Stakettikadun varrella asumattoman tontin (n:o 120), arv.
200 r. Näistä osti postiekspeditööri Bladh ensimäisen ja kolmannen;
keskimäinen joutui langon, Jonas Grönvallin, haltuun.]