vanhempieni olisi pitänyt salata minulta milloinkaan. En ymmärtänyt
enkä tiennyt naimisiin mennessäni tuota peloittavaa tilannetta, johon
isä raukkani oli joutunut ja josta teidän jalomielisyytenne hänet
pelasti. En...»
»Jalo kreivitär», sanoi András hyvin tyynesti, »pyydän, ettette
kiihoittaisi itseänne ettekä kuluttaisi kallista aikaanne puhumalla
asioista, jotka tapahtuivat kauan aikaa sitten ja jotka jo on
unhotettu. Voin vannoa teille, että kreivi on tiennyt ja hyväksynyt
kaikki keskinäiset liikeasiamme sellaisin tavoin kuin hän on otaksunut
edullisimmaksi».
»Niin, mutta siihen ei sisälly vielä kaikki», jatkoi Ilonka kiihkeämmin
ja vähitellen kuumenevin poskin. »Olin itsekin tietämättäni suuresti
osallinen noihin liikeasioihin. Tietämättömyyteni ohjasi minua sokeasti
sellaisiin tekoihin, jotka teidän mielestänne tuntuivat kai suurimmalta
kiittämättömyydeltä, puhuessani teille tuona iltana niinkuin puhuin.
Uskokaa minua, en tiennyt ollenkaan, mitä olitte tehnyt puolestamme.
Ah, näen nyt miten halveksittavasti käyttäydyin, ja tuon tekoni
aiheuttama häpeä on suurempi kuin voin sietää. En saanut ennen rauhaa,
ennenkuin kerron teille, miten äärettömästi pahoillani olen».
Puhuessaan näytti hän hyvin kauniilta. Punastunein poskin ja kiihkosta
ja kyynelistä loistavin silmin katsoi hän nyt ystävällisemmin
Andrákseen kuin milloinkaan ennen.
»Sanon teille vieläkin, jalo kreivitär», vastasi András väkinäisesti,
»että kiihdytätte itseänne suotta. Nuo vaatimattomat palvelukset,
jotka hyvä onneni soi minun tehdä isällenne, olivat vain sellaiset
kuin toinen ihminen tekee toiselle, silloin, kun hän näkee tuon toisen
taistelevan ansaitsemattomasti kovaa kohtaloa vastaan».
»Koetatte häväistä minua vain enemmän», sanoi Ilonka, »alentamalla
anteliaisuutenne arvoa. Käyttäydytte hyvin julmasti. Olen tullut
luoksenne kiitollisin mielin, myöhään ehkä, mutta kumminkin
rehellisin tarkoituksin. Otaksuessaan menettelevänsä epäilemättä
minun parhaakseni pettivät vanhempani minut ja pakottivat minut
haavoittamaan kuolettavasti teitä, jota minun olisi pitänyt kunnioittaa
ystävällisyytenne ja ritarillisuutenne vuoksi. Kuultuani teidän tulevan
tänne tänään livahdin ulos, voidakseni sanoa teille...»
András nosti nopeasti kätensä hänelle niin ominaisin käskevin liikkein.
»Suokaa minulle anteeksi, jalo kreivitär, keskeytykseni. Ei ole
olemassa minkäänlaista syytä noiden sanojen lausumiseen, joita
te tyynnyttyänne varmasti kadutte. Tuon illan tapaukset, joihin
viittaatte, ovat haihtuneet muistostani. Jos olette, kuten sanotte,
kiitollinen minulle noista muutamista vanhemmillenne tekemistäni
palveluksista, pyydän vedoten niihin teitä lopettamaan tämän
keskustelun, koska se on luultavasti yhtä tuskallinen meille
molemmille».
Hän kumarsi hyvin syvään ja poistui, ennenkuin Ilonka ennätti
koettaakaan estää häntä.
Hän jäi kujanteeseen akasioiden juurelle katsoen miehensä pitkää,
taloon päin kiiruhtavaa vartaloa. András ei katsahtanutkaan taakseen,
vaikka hän nähtävästi kuulikin nyyhkytyksen, joka tahdottomasti
tunkeutui Ilonkan huulilta. Ilonka katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän
katosi taloon, ja juoksi sitten sokeasti ja ajattelemattomasti portista
poppelikujaan ja sitten tasangolle, jossa hän lopultakin sai olla
rauhassa häpeineen ja nöyryytyksineen.
Ah, millainen houkka hän oli ollutkaan! Sokean ja hullun mielijohteen
vaikutuksesta oli hän nöyrtynyt tuon miehen edessä, tarjonnut
hänelle kiitollisuuttaan ja ystävyyttään, eikä hän ollut välittänyt
kummastakaan. Ylenkatsoen oli hän kieltäytynyt kuuntelemasta hänen
selityksiään ja surujaan, ja hän halveksi vaimoaan nähtävästi niin
paljon, ettei hän halunnut koskea tämän käteenkään. Houkka, niin,
millainen houkka hän oli ollutkaan!
Mitä oli hän ajatellut ja toivonut? Hänhän tiesi Andráksen rakkauden
kuolleeksi, sillä olihan András sanonut sen tuona kohtalokkaana iltana.
Hän oli omin käsin tappanut sen, ja nyt oli sen sijalle ilmestynyt
halveksiva välinpitämättömyys, jota vastaan hänen ylpeytensä oli äsken
murskautunut. Ah, András tiesi, miten hän voi kostaa, hän oli maksanut
loukkauksen loukkauksella ja pilkan pilkalla, hänen kylmät sanansa
olivat sattuneet Ilonkan kasvoihin yhtä kipeästi kuin kerran Ilonkankin
sanat häneen. Ilonka vihasi häntä nyt kymmenentuhatta kertaa enemmän
kuin ennen, nyt kun András huvitteli nöyryyttämällä ja kiduttamalla
häntä, nyt kun hän oli voimaton haavoittamaan Andrásta, koska tämä
ei enää välittänyt hänestä. Niin, tietysti vihasi hän Andrásta, ja
senvuoksi tuntuivatkin hänen sydäntuskansa sietämättömämmiltä kuin
milloinkaan ennen. Hän vihasi Andrásta tuon järkkymättömän ylpeyden
vuoksi, joka oli samanlaista kuin hänen omansakin. Hän, tuo talonpoika,
uskalsi olla ylpeä, tuo orja, joka oli syntynyt potkittavaksi ja
halveksittavaksi. Kesyttämätön unkarilainen veri hänen suonissaan
kiehui vihasta. Hän koetti mielessään kuvailla tuota miestä orjuudessa,
kuten hänen esi-isänsäkin olivat olleet, ja lannistettuna tottelemaan
nöyryyttäviä käskyjä, joita valvova päällysmies jakoi, lyöden häntä
kasvoihin ruoskalla, ellei hän totellut. Ilonka ahmi silmillään tuota
näkyä ja nautti hänen kidutuksestaan, joka oli uskaltanut katsoa häneen
halveksivasti jostakin ylpeyden rakentamasta suuresta korkeudesta,
nautti siitä niin kauan kuin hän ei enää voinut pidättää vihan
kyyneliään. Hän heittäytyi kiihkeästi kuumalle kuivalle maalle ja
kätkien kasvonsa käsiinsä nyyhkytti hän häpeästä ja kaipauksesta.
Oli jo myöhäinen ilta, kun hänen kiihkeä itkunsa vihdoinkin loppui.
Ollen äärettömästi toivoton ja häveten hirveästi halusi hän paeta
heti Bideskuty’sta. Mutta hän oli niin kokematon, ettei hän tiennyt
kenen puoleen hän kääntyisi tässä kauheassa odottamattomassa
tapauksessa. Tietysti oli Bideskuty palautettava Andrákselle niin
pian suinkin. Jumalalle kiitos, hänellä oli vielä kylliksi voimia
maksaa halveksiminen halveksimisella ja heittää takaisin tuon rikkaan
talonpojan jalkoihin nuo runsaat lahjat, joilla András oli luullut
voivansa nöyryyttää hänet. Sitten kuin tuo oli suoritettu, poistuisi
hän niin kauaksi, ettei András löytäisi hänestä jälkeäkään. Hän halusi
muuttua niin kuolleeksi Andrákselle kuin tuo kerskaileva rakkaus, joka
ei ollut kestänyt päivääkään.
Ilonka toivoi voivansa kiduttaa häntä vieläkin. Hän tiesi
haavoittaneensa häntä kerran ennenkin, vaikka András sanoi sen
unhottaneensa. Hän vannoi löytävänsä tuon aseen vielä kerran, jolla
hän oli lyönyt Andrásta tuona iltana ja joka satuttuaan oli pakottanut
Andráksen huudahtamaan: »Nainen, olet mennyt liian pitkälle»! Hän oli
sallinut tuon aseen ruostua käytännön puutteesta, se oli jossakin
läheisyydessä melkein unhotettuna, mutta hän aikoi hakea sen käsiinsä
huomenna, jolloin Bideskuty’n huoneet kajahtelisivat naurusta ja
ilosta, jolloin häntä, nuorta vaimoa ja talonpojan suottaleskeä
palveltaisiin ja kunnioitettaisiin yhtä paljon kuin András nyt
halveksi häntä. Hänen iloisuutensa ja naurunsa kaiku kantautuisi hänen
korviinsa, ja poppelien lehvät toistaisivat nuo hellät sanat, joita
muut kuiskailisivat kuutamoiltoina. Silloin ehkä heräisi tuo haudattu
rakkaus kuolleista ja nousisi jälleen maailmaan kärsimään suuria tuskia
vielä kerran.
Hän meni kotiin, jossa hän näki tulevien juhlallisuuksien valmistusten
panneen kaikkien päät pyörälle. Hänen äitinsä oli ollut levoton hänen
vuokseen, ja katsoi epäluuloisesti hänen kyynelien ajetuttamiin
silmiinsä. Mutta Ilonka heittäytyi kuumeisin innoin huviretkien,
kutsujen ja soittotilaisuuksien suunnitteluihin, kiinnitti suurta
huomiota mahdollisten vieraiden luetteloon ja ilahdutti äitiään
riemuitsemalla uudesta puvustaan, jonka hän aikoi pukea ylleen huomenna.
Bideskuty oli parhaimmalla tuulellaan. András oli tuonut hänelle hyviä
uutisia ja kahmalollisen rahaa. Hän toivoi tytärtään niin viisaaksi,
ettei hän kertoisi mitään äidilleen. Ja Ilonka näytti todellakin niin
innostuneelta, iloiselta ja odottavalta, että Bideskuty peruutti
kokonaan sanansa hermostuttavista naisista.
XXXI
RAKKAUS RIEMUITSEE.
Bideskuty’ssä ei ollut milloinkaan ollut niin paljon vieraita,
sillä ratsastustallikin oli muutettu suureksi makuuhuoneeksi. Nuo
vanhat seinät eivät olleet ikinä olleet suurempien juhlallisuuksien
todistajina. Nauru, mustalaisten soitto, tanssi ja muut huvittelut
kestivät aamusta iltaan. Viime vuonna oli tuo peloittava koleera
karkottanut kaikki vieraat Heven maakunnasta, mutta nyt ei noita huolia
enää muistettukaan. Sato oli ollut niin runsas, että Bideskuty’n
vieraanvaraisuuden tiedettiin tulevan kuninkaalliseksi. Jokainen
paloi uteliaisuudesta saada nähdä tuon kauniin perijättären, jonka
salaperäinen avioliitto rikkaan talonpojan kanssa oli kummastuttanut
kaikkia. Äidit, joilla oli täysikasvaneita poikia, halusivat tietää,
joko paavillinen erivapautus oli hankittu ja oliko tuo rikas tyttö,
vaimo tahi leski jo vapaa solmimaan sopivamman avioliiton. Sekä nuoret
että vanhat miehet olivat valmiit hakkailemaan häntä nyt, kun hän oli
vapaa äitinsä holhouksesta. Tiedettiin yleisesti, ettei talonpoikainen
mies saanut tulla näkyviinkään, eikä sitäkään oltu voitu salata, että
Ilonka oli muuttanut vanhempiensa luokse asumaan jo häiden jälkeisenä
päivänä.
Kreivitär Irma oli pelännyt vastenmielisiä kysymyksiä. Unkarin
tasangoilla, jossa kaikki perheet ovat tavalla tahi toisella
sukulaissuhteissa keskenään, ei tunkeilevaisuus ole mikään rikos,
ja Bideskuty vaimoineen oli hyvin varustettu meluavaa pilaa ja
kaksimielisiä puheita vastaan.
Kreivitär Kantássy, joka oli naittanut pari tytärtään mitä
hyväksyttävimmästi, oli taipuvainen surkuttelevaan myötätuntoon Ilonkan
kummallisen polkunaimisen vuoksi.
»Rakkaani», sanoi hän, »millaista kauheata surua olet saanutkaan
kärsiä! Miten voitkaan suostua tuohon kauheaan liittoon»?
»Ilonka oli surra itsensä melkein kuoliaaksi», vastasi äiti kyyneleisin
silmin. »Hän kuvitteli olevansa rakastunut tuohon raakalaiseen eikä
halunnut syödä eikä nukkua, ennenkuin hän sai meidät suostumaan
avioliittoon. Mielestämme oli parempi nähdä hänet talonpojan
nimellisenä vaimona kuin ruumisarkussa».
»Minusta oli tuo vain anteeksiantamatonta heikkoutta», sanoi eräs
vanha rouva, joka oli kreivittären sukulainen ja senvuoksi oikeutettu
sanomaan ajatuksensa suoraan. »Nuoret tytöt eivät kuole niinkään
helposti. Sinun olisi pitänyt viedä hänet Budapesthiin, jossa hän
piankin olisi unhottanut nuo tyhmät haaveensa».
»Gyuri on ollut aina niin heikko vastustamaan Ilonkaa», sanoi kreivitär
Irma huoaten.
»Mutta miten, taivaan nimessä, se vihdoin päättyykään? Aiotteko hakea
paavilta erivapautusta?»
»Tietysti koetamme saada avioliiton puretuksi! Nykyään on kumminkin
lapsi raukkamme hyvin onnellinen luonamme, ja András on hyvin rikas.
Emme puhu hänestä milloinkaan Ilonkan kuullen, emmekä...»
»Hänen sydämensä ei todellakaan näytä olevan murtunut ainakaan nyt»,
sanoi kreivitär Kantássy katsoen huoneen poikki Ilonkaan, joka loistaen
nuoruudestaan ja kauneudestaan, ja ollen melkein meluavan iloinen,
nauroi ja lörpötteli miesjoukossa, joka nähtävästi hyvin innostuneesti
auttoi nuorta suottaleskeä unhottamaan, että jossakin taustalla oli
olemassa salaperäinen aviomies.
»Nuori Madách näyttää olevan yhtä rakastunut Ilonkaan kuin ennenkin»,
sanoi vanha täti.
»Kaikesta päättäen, rakkaani», vihjaisi muudan rouva tyynesti, »on
sinulla tuossa vaikeuden paras ratkaisu. Nuori Madách on armeijamme
paras pistoolilla ampuja. Käske vävysi tänne katsomaan, miten Feri
kosiskelee Ilonkaa ja anna hänen kiihtyä niin, että hän vaatii
kilpailijansa kaksintaisteluun... Madách voi tappaa talonpojan ensin ja
tulla hänen sijaisekseen sitten jälkeenpäin —»
»Aatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa», sanoi kreivitär
haaveillen.
»Rakkaani, onhan aina olemassa poikkeuksellisia olosuhteita».
»En ole sitä kumminkaan milloinkaan ajatellut. Ilonka saa varmasti
hänen kuolemansa jälkeen kaikki hänen rahansa».
»Onko hän sitten niin äärettömän rikas»?
»Kyllä, luullakseni. Emme ole kumminkaan milloinkaan vaivanneet
aivojamme laskemalla, kuinka paljon hänellä todellisuudessa on».
»Niin tietysti. Madách ei voi sanoa hopeafloriiniakaan omakseen,
mutta mitä sen on väliä, kun Ilonka kerran on niin rikas. Ajattele
asiaa, kultaseni. Lupaamme käyttäytyä tuota talonpoikaa kohtaan
hyvin ystävällisesti. Ota vaari neuvostani ja kutsu hänet tänne tahi
järjestä muuten niin, että hän näkee, miten Feri ahmii tuota suloista
suottaleskeä silmillään. Nuo talonpojat ovat hirmuisen mustasukkaisia».
Tämä tapahtui päivällisen jälkeen rouvien juodessa kahvia kuistilla.
Mustalaiset soittivat surullisia unkarilaisia lauluja puistossa.
Oli päivän kuumin aika eikä tukahduttava ilma sallinut nuortenkaan
tehdä muuta kuin kuljeskella puiston varjoisimmissa osissa. Ilonka
oli ollut eilen seurueen iloisin jäsen. Hän oli tanssinut csárdásta
puoleen yöhön ja sietänyt suuttumatta Ferin hakkailua. Hän tuskin
ajattelikaan seurauksia koettaessaan palauttaa muistiinsa menneitä
aikoja ja yrittäessään unhottaa tuon vieraan ja tumman varjon, joka
sitten oli laskeutunut hänen polulleen. Koston ja vihan aiheuttamat
katkerat tunteet ahdistivat hänen sydäntään, ja koettamalla keimailla,
huvitella ja tanssia luuli hän voivansa viihdyttää itsetuntoaan
tuosta polttavasta tuskasta huolimatta. Hän toivoi melkein
salliessaan tuon nuorukaisen viedä hänet pois muiden luota varjoisaan
akasiakujanteeseen, että _hän_ saisi nähdä hänet toisen miehen sylissä,
jota hän sanojensa mukaan oli rakastanut pari vuotta sitten. Ilonka
arvaili, mitä András silloin tekisi, kärsisikö hän, niinkuin hän oli
kärsinyt ollessaan viimeksi täällä kujanteessa.
He saapuivat nyt portille. Ilonka katsoi poppelikujalle ja sitten
tuonne kaukaiselle tasangolle, jossa hän omin käsin oli naulinnut
ristiin rakkauden ja katkerin kielin suunnannut siihen sellaisen
lyönnin, että se oli kuollut, koska se ei enää voinut sietää tuskaa.
Hän siveli väsyneesti silmiään. Poppelien humina kuumassa keskipäivän
ilmassa ja haikaroiden kaukaiset surulliset huudot palauttivat hänen
muistiinsa tuon toukokuun illan ja panivat hänen sydämensä värisemään
surusta ja kaipauksesta. Ferin yhtämittainen puhe väsytti häntä. Hän
halusi paeta tuonne hiekkaiselle tielle ja kauas tasangolle, jossa
villien hevosten laukkaaminen, taivaalla lentelevät linnut, hiekka ja
viljelemätön maa kertoivat hänelle _hänestä_.
»Ilonka!»
Hän säpsähti, kun nuorukaisen hellä ja rukoileva ääni muistutti häntä,
että Ferikin oli siellä, ja toi hänen mieleensä, että hän tietysti
rakasti Feriä ja halusi tuon vanhan, tytön ja pojan välisen rakkauden
avulla unhottaa nuo raa'an intohimon laineet, jotka olivat syöksyneet
hänen ylitseen loukaten ja kiduttaen häntä.
»Sinun on mentävä takaisin», sanoi Ilonka hermostuneesti naurahtaen.
»Luullakseni ovat kaikki muut menneet sisälle ja me olemme vain kahden
täällä puutarhassa. Mitähän äiti sanoneekaan? Kunhan tädit eivät vain
suuttuisi».
»Ilonka», sanoi Feri tulisesti, »aiotko kiusata minua niin kauan, että
tulen hulluksi? Onko aikomuksesi vain leikkiä julmasti kanssani? Olet
koko päivän...»
Feri tuli aivan hänen viereensä ja koetti tarttua hänen käteensä,
vaikka Ilonka peräytyikin hieman.
»Olet koko päivän, Ilonka», kuiskasi hän, »jokaisella sanoillasi ja
huokauksellasi pitänyt minua siinä luulossa, että nuo sanat, jotka pari
vuotta sitten tekivät minut niin onnelliseksi, ja jotka ovat pysyneet
muistissani ja muuttaneet elämäni paratiisiksi, jälleen toistuvat».
»En ymmärrä sinua nyt ollenkaan».
»Etkö muista, että pari vuotta sitten erään samanlaisen kuuman
kesäpäivän kuluessa...? Olimme silloin vielä hyvin nuoria, sinä ja
minä, olit silloin suloinen lapsi, mutta huolimatta siitä jumaloin
sinua jo silloinkin. Muistatko, kun sanoit: 'Ehkä!»?
Kyllä hän sen muisti, muisti tuon onnellisen väristyksen, kun nuo
hiljaa kuiskatut tuliset sanat kantautuivat ensimmäisen kerran hänen
korviinsa ja kun hän ensimmäisen kerran totesi, että maailmassa oli
eräs muita täydellisempi olento. Ja nyt rakasti hän tietysti Feriä
yhtä lämpimästi kuin silloinkin, koska hän tunsi samaa vastaavaa onnea
kuullessaan hänen kuiskaavan jälleen nuo samat hellät sanat, joita
hän oli ikävöinyt niin kauan. Ah, miksi noiden poppelien lehtien
humina kantoikin hänen korviinsa tuon toisen intohimosta värisevän ja
käskevän, mutta kumminkin niin sanomattoman hellän äänen, jonka hän oli
vaimentanut iäksi?
»Ilonka, miksi et vastaa»?
Kun Ilonka katsoi hänen totisiin ja rukoileviin nuoriin kasvoihinsa,
hänen solakkaan, miellyttävään ja ylimykselliseen vartaloonsa, ja hänen
hienoihin valkoisiin käsiinsä, ilmestyi hänen silmiinsä omituista
sumua muistaessaan tuon pitkän maalauksellisen olennon, joka tässä
samassa akasiakujanteessa oli kohdellut häntä niin halveksivasti.
Kärsimättömäsi! karkoitti Ilonka tuon surunsa pois.
»Ilonka», rukoili Feri, »Jumala tietää minun silloinkin jo rakastaneen
sinua, sillä olit mitä herttaisin lapsi. Jos hän olisi antanut sinut
minulle, olisin kunnioittanut ja hellinyt sinua kuin maailman kalleinta
aarretta. Mutta muutamat paholaiset tunkeutuivat väliimme, ja elettyäni
pari vuotta muistelemalla tuota sanaa 'ehkä', vaihtoikin kohtalo sen
sanoihin 'ei milloinkaan'! Kärsin niin, Ilonka, etten olisi voinut
elää, ellen olisi saanut nähdä sinua jälleen. Olet kymmenentuhatta
kertaa kauniimpi kuin ennen, ja minä, Jumala minua armahtakoon,
rakastan sinua kymmenentuhatta kertaa enemmän».
Ilonka kuunteli häntä haaveillen. Talon auki olevista ikkunoista
kuuluvien hurjien unkarilaisten laulujen säveleet sekoittuivat
sulotuoksuiseen ilmaan.
»Minä sanoin 'ehkä', mutta sinä eikä kohtalo muutit sen sanoiksi 'ei
milloinkaan'».
»Minäkö, Ilonka»?
»Niin, sinä juuri! He kertoivat minulle sinun rakastavan toista ja
menevän hänen kanssaan naimisiin».
»Ja sinäkö uskoit heitä? Etkö muistanut silloin, että rakastin sinua»?
»Rakkaus kuolee pian»!
»Sellainen rakkaus kuin minun ei milloinkaan kuole, Ilonka!» sanoi hän
vakavasti.
Rakkaus ei kuole milloinkaan. Kahden vuoden poissaolon ja väsyttävän
odotuksen jälkeen rakasti Feri häntä vielä. Entä hän? Tietysti rakasti
hänkin Feriä. Hän oli aikonut unhottaa Ferin sylissä tuon toisen miehen
ivan ja halveksimisen, ja kumminkin oli hän hermostunut. Nuo nuoret
vakavat kasvot ja tuo rukoileva ääni ärsyttivät hänen hermojaan. Hän
oli aina tuon toukokuun illan jälkeen kuvitellut rakkautta tällaiseksi
— helläksi, kunnioittavaksi ja rukoilevaksi — mutta hän ihmetteli nyt,
miksi hänen sydämensä pysyi kumminkin niin kylmänä.
»Ilonka, miksi et vastaa»?
Vaipuneena ajatuksiinsa oli hän unhottanut Ferin kokonaan, unhottanut,
että Feri rukoili juuri tuota rakkautta, jonka hän oli ollut valmis
lahjoittamaan hänelle.
»Mitä minun on sanottava»?
»Sano minulle, että haluat toistaa nyt, kun olet nainen, tuon suloisen
sanan 'ehkä', jonka lapsena ollessasi lausuit. Ilmoita, että tuo synkkä
kohtalo, joka tuli väliimme, on vain kauhea uni, jonka rakkautemme
pian haihduttaa. Kuule, Ilonka, maailma on suuri; on olemassa muitakin
kauniita maita kuin nämä suloiset tasankomme. Voimme matkustaa sinne
ja ottaa rakkautemme mukaamme kätkeäksemme sen varmasti maailmalta;
voimme, kuten linnut, jotka muuttavat talveksi pois tasangoiltamme,
rakentaa pesämme toisten pilvien alle. Ah, Ilonka, jos tahdot sanoa
tuon 'ehkä', jos haluat antaa minulle luvan haihduttaa menneisyytesi
muistot, näytän sinulle sellaisia taivaan saleja, ettei kukaan ihminen
ole vielä sellaisia nähnyt».
Feri peitti hänen kätensä suukkosilla ollen polvillaan hänen edessään
tuossa autiossa akasiakujanteessa. Ilonka käänsi kumminkin päänsä pois
katsoen poppeleihin, jotka humisivat omituisesti tuulessa.
»Kohtalo on sanonut 'ei milloinkaan'!»
»Mutta se voi vieläkin sanoa 'ehkä'», rukoili Feri. »Ilonka olit lapsi,
etkä ymmärtänyt mitä teit. He lannistivat tahtosi ja veivät sinut
alttarille pakottaen sinut vannomaan...»
»Valan, jonka kehoitat minua rikkomaan».
»Vannoit sen vasten tahtoasi, Ilonka».
»Vannoin sen kumminkin alttarin edustalla Jumalan ja ihmisten kuullen.
Sanot rakastavasi minua ja kumminkin koetat taivuttaa minua syömään
sanani».
»Niin ainoastaan kohtuuttoman maailman silmissä. Rakkaus muodostaa omat
lakinsa huolimatta inhimillisyydestä. Voin suojella sinua, Ilonka. Mitä
sen on väliä, mitä maailma sanoo, jos vain rakastat minua ja sanot
'ehkä'»?
Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Tämä hetki, jota hän oli ikävöinyt
ja jonka hän oli kuvaillut mielessään elämänsä hauskimmaksi, koska
silloin hänen entinen rakkautensa tunkisi riemuiten syrjään nuo varjot,
jotka olivat pimittäneet hänen elämänsä, tuntui niin luonnottomalta.
Tämä sama akasiakujanne, noiden samojen kukkien tuoksu ja kaukaa
kuuluvien mustalaisten soittamien unkarilaisten laulujen häipyvät
surulliset säveleet tuntuivat vain kummalliselta unelta.
Näiden samojen puiden juurella oli _hän_ kohdellut vaimoaan ja hänen
kiitollisuuttaan halveksivasti, ja hän, hylätty ja orpo, oli koettanut
saada toisen rakkauden tulen hehkumaan, huomatakseen vain, että
jokainen palamaan rupeava kekäle jäähdytti hänen mieltään yhä enemmän
ja teki hänet vielä yksinäisemmäksi.
»Rakastan sinua, Ilonka»!
Voi, miksi ei tuo ääni lumonnut häntä? Miksi sen rukoileva värinä ei
sointunut hänen mielestään ollenkaan? Hän toivoi äkkiä mielettömästi
voivansa haavoittaa häntäkin, aiheuttaa hänellekin sellaisia
kärsimyksiä kuin tuolle _toisellekin_ ja ärsyttää hänet mielettömään
ja hurjaan kiihkoon, joka ehkä sytyttäisi tuon kahmalollisen palanutta
tuhkaa, jota hän koetti puhaltamalla virittää tuleen.
»Feri», sanoi hän surullisesti, »en voi sanoa 'ehkä'».
»Miksi et, Ilonka»?
»Koska tuo rakkaus, josta puhut, tuo lapsellinen ihailu, joka lumosi
tytön sydämen, ei ollut tarpeeksi voimakas taistellakseen kohtaloa
vastaan. Se on heikontunut näiden vuosien kuluessa ja nyt, kun luulin
sen jälleen syttyvän, huomaankin sen kuolleeksi».
»Ilonka, erehdyt varmasti», rukoili Feri kiihkeästi. »Olet niin
suloinen ja hyvä, että uskot tuon valan sitovan sinut toiseen mieheen
ja luulet tekeväsi syntiä nyt kuunnellessasi rakkaudentunnustuksiani.
Muista kumminkin, että hänkin vannoi rakastavansa ja kunnioittavansa
sinua, mutta hän on rikkonut valansa ja poistunut luotasi välittämättä
sinusta ollenkaan».
»Ole vaiti! Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua tuollaista eikä
minulla ole oikeutta sinua kuunnella».
»Onpahan! Sinulla on kaikki oikeudet», vaikeroi Feri. »Oma ylpeytesikin
on kai sanonut sinulle, että hän, tuo talonpoika, halusi vain
vaimokseen ylimysnaisen, ja osoittanut sinulle, että hän on liian
typerä kunnioittamaan sitä kallista aarretta, jonka liian suopea
kohtalo antoi hänelle. Hänen olisi pitänyt suojella ja helliä sinua,
niinkuin minä aion sinua suojella ja rakastaa. Mutta kuten sokea ja
tyhmä tolvana, heitti hän kauniin kullan menemään ja on nyt epäilemättä
unhottamaisillaan hänenlaistensa alhaisten huvien pyörteessä sen
taivaallisen onnen, jonka hän vähältä oli saavuttamaisillaan».
Ilonka koetti saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei halunnut kuunnella.
Feri huomasi kyllä hänen silmiensä tuskallisen ilmeen, mutta hän ei
ymmärtänyt sen merkitystä. Hän koetti vain kietoa käsivartensa hänen
ympärilleen ja vetää hänet luokseen.