unhottaa hänet. Eivät mitkään taivaan eivätkä helvetin voimat voi
pakottaa sinua pysymään tuossa vasten tahtoasi vannomassasi valassa.
Tuo mies ei ansaitse, että ajatuskaan velvollisuudesta häntä kohtaan
rasittaa aivojasi. Velvollisuutesi on kuunnella omaa sydäntäsi, joka on
syntynyt onnea varten, ja minua, joka olen rakastanut sinua niin kauan
ja joka vieläkin ryömin kunnioittaen jalkaisi juuressa».
Feri oli vetänyt Ilonkan syliinsä. Voittajan katsein tarkasteli hän
tämän silmiä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Ilonkan kasvoja, että
tämä voi tuntea Ferin lämpimän hengityksen poskellaan. Portin toisella
puolen olevien poppelien lehdet humisivat surullisesti.
Ilonkan sydämen täytti syvä sääli häntä kohtaan. Hän surkutteli Ferin
rakkautta ja heikkouttaan työntää hänet hiljaa etemmäksi.
»Feri», sanoi hän hyvin tyynesti, »tuntuu kuin olisin rikkonut
suuresti sinua vastaan salliessani sinun sanojesi mukaan luulla, ettei
rakkauteni sinuun ollutkaan täydellisesti kuollut. Olen todellakin
pahoillani, ja tuon entisen rakkautemme vuoksi pyydän sinua suomaan
minulle anteeksi käyttäytymiseni».
»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa, Ilonka. Olen...»
»Älä keskeytä minua, sillä minulla on sinulle muutakin sanottavaa.
Vetoan sinun ritarillisuuteesi. Sinun on luvattava minulle, että
unhotat kaikki nuo sanat, joita minulla ei ollut oikeutta kuunnella
eikä sinulla puhua».
»En välitä enää oikeasta enkä väärästä, Ilonka, sillä rakastan sinua».
»Sinun on kumminkin välitettävä», sanoi Ilonka melkein rukoillen.
»Meidän jokaisen on joskus luovuttava jostakin toivosta. Sinun on
tukahdutettava kokonaan halusi saada minut omaksesi».
»En voi, Ilonka! Rakkauteni sinuun on koko elämäni»
»On parempi», sanoi Ilonka vakavasti, »luopua elämästään kuin menetellä
kehnosti».
»Mutta minä en aio luopua sinusta, Ilonka», toisti Feri hurjasti,
»sillä tiedän sinun olevan onneton, tiedän vain rakastavani sinua ja
aavistan hänen ivailevan sinua, joka...»
»Niin», keskeytti Ilonka tyynesti, »sinun ei tarvitse toistaa sitä.
Tiedän hänen ivailevan minua. Mutta huolimatta siitä aion pitää tuon
valani, jonka vannoin alttarin edustalla».
»Tapan hänet, Ilonka, ja silloin pääset vapaaksi».
»Niin», sanoi Ilonka haaveillen, »silloin ehkä vapaudun».
»Anna minulle siihen asti joku toivon sana, Ilonka».
»Toivon sanako? Kuulehan, Feri, sydämessäni taistelevat vallasta
ääretön rakkaus ja ääretön viha. Sitten kuin saan selville, kumpi
noista kahdesta on vahvempi, puhun sinulle rakkaudesta».
»Rakkaus minulle»?
»En voi sanoa, sillä en tiedä».
»Ja viha talonpojalle, tuolle alhaissyntyiselle orjalle, josta kohtalo
on tehnyt sinulle miehen».
»Ehkä, en osaa sanoa. Mutta mene nyt ja anna minun olla tällä yksikseni
vähän aikaa. Mene nyt! Olen väsynyt ja kuumuus on huumannut minut.
Tulen pian takaisin, mutta taivaan nimessä, mene nyt»!
Ilonkaa värisytti kuin pelosta, ja hänen kätensä, jota Feri hellästi
suuteli, oli jääkylmä. Feri sääli sydämestään häntä, mutta totteli
kumminkin ja poistui.
Sitten kuin Feri oli hävinnyt akasiakujanteeseen, kääntyi Ilonkakin
ja meni portista tielle, joka oli kuuma ja pölyinen väräjävässä ja
polttavassa keskipäivän ilmassa. Ääretön ja autio tasanko levisi
hiljaisena ja unettavana hänen edessään.
Hän lähti nopeasti kävelemään kovaa ja kuivaa tietä, johon rattaat
olivat uurtaneet syviä kuoppia. Hän ei tiennyt mitään kuumuudesta eikä
tien kovuudesta, vaan käveli kävelemistään tietämättä oikein minne, kun
hän vain pääsi pois tuosta akasiakujanteesta, tuosta talosta ja noitten
puitten varjosta, jotka eivät sallineet hänen unhottaa.
Kun hän saapui tasangon laidalle, poikkesi hän valtatieltä pehmeälle
hiekalle. Kaukaa siintävästä tienvieren pienen ravintolan kallellaan
olevasta piipusta kohosi ohut savupilvi. Taivas oli tummansininen ja
kaukaa näkyvä kuuma ja punertava taivaanranta oli purppuraisen sumun
peitossa. Silloin tällöin rikkoivat laumojaan ajavien paimenien hurjat
huudot syvän hiljaisuuden tahi hänen lähestyessään pyrähtivät kurjet
peloissaan lentoon kirkuen surullisesti.
Ilonka käveli vain eteenpäin. Hän toivoi ehkä löytävänsä tuolta, jossa
taivas ja maa yhtyivät purppuraisen verhon suojassa, unhotusta, jota
ikävöidessä hänen sydämensä oli melkein murtua.
Silloin hänen kävellessään kohosi tuo verho nopeasti ja sen takaa
ilmestyi näkyviin lumottu maa kultaisine linnoineen ja torneineen, ja
kauniine hopeavirtoineen, joka väreili kuin keijukaisten henkäyksistä.
Ilonka ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin loistavaa kangastusta,
milloinkaan ei hän ollut niin toivonut, että haltijatar soisi hänelle
siivet, joiden avulla hän voisi lentää tuonne ja kävellä tuon
salaperäisen kultaisen kaupungin rauhallisilla ja autioilla kaduilla.
Ei, ei sentään autioilla, sillä eräästä sen torneilla varustetusta
kultaisesta linnasta ilmestyi ratsastaja hevosineen ja läksi tulemaan
häneen päin. Ilonka katsoi ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan
sykkimästä. Mihin hän voikaan kätkeytyä täällä kuivalla autiolla
tasangolla, jossa orvonnukka tahi rosmariini vain rikkoivat hietikon
tasaisen pinnan?
Hän ei voinut liikkuakaan, sillä hänen jalkansa tuntuivat kasvaneen
maahan kiinni. Ratsastaja ei ollut huomannut häntä vielä, sillä elokuun
aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä ja hän istui kumarruksissa kuin
jonkun raskaan taakan alla.
Sitten laskeutui hän maahan, ja taputettuaan hevostaan ystävällisesti
kaulalle laski hän sen irti harhailemaan mielin määrin ja tuli itse
suoraan Ilonkaa kohti.
Nopeasti huomasi hän Ilonkan seisovan aivan hänen edessään valkoisena
ja hentona leveälierisessä hatussaan, kuuman keskipäivän auringon
muodostaessa kultaisen sädekehän hänen kauniin vartalonsa ympärille.
Avuttomasti katsoi hän myöskin ympärilleen kuin paetakseen. Mutta
tasanko oli autio ja Csillag hyvin kaukana.
Hän katsoi Ilonkaan hänelle ominaisin haaveellisin ilmein, ikäänkuin
hän ei olisi nähnytkään Ilonkaa, vaan jonkun näyn. Hänen huulensa
avautuivat kumminkin tahdottomasti sanomaan:
»Ilonka!»
Mutta Ilonka kohotti pienen kätensä.
»Ei, ei», sanoi hän, »ei nyt, ei ennen kuin lumous on haihtunut ja tuo
kaunis kuva kadonnut. En voi sietää julmia sanoja — juuri nyt»!
Ilonka katsoi tuota kaukaa siintävää, loistavaa ja väreilevää
kangastusta. Ja András katsoi häneen, sillä hän ei ymmärtänyt.
»Katso», sanoi Ilonka, »tuolla on ehkä unelmieni maa. Se kertoo
minulle, että olen syntynyt rakkautta ja onnea varten, mutta olen
turhaan etsinyt, löytämättä niitä kumpaakaan. Kerran olivat ne aivan
läheisyydessäni, mutta ylpein ja töykein sanoin karkoitin ne molemmat
pois. Sen jälkeen olen kulkenut täällä tasangolla yksinäni hakien
noita kadottamiani aarteita. Ehkä löydän tuolta lumotusta linnasta
rakkauden haudan, jolloin sen vartija, kangastus, säälii toivottavasti
väsymystäni ja sallii minun paneutua siihen lepäämään».
Oli niin tyyni, että kaukaa kuului pienen kylän kirkonkellon ääni
selvästi ja hopeanheleästi, ja tienvieren ravintolasta kantautui heidän
korviinsa iloista naurua.
Hän ei ymmärtänyt Ilonkan omituisia eikä hurjia sanoja, vaan nähdessään
miten kaunis Ilonka oli kyyneleisine silmineen, risti hän kätensä
rinnalleen, koska halu puristaa Ilonka syliinsä tuli hänelle melkein
ylivoimaiseksi.
Kuumuus oli melkein sietämätön, llonkan silmissä oli nyt hurja ja
kauhistunut ilme. Hän siveli pari kertaa otsaansa ja katsoi sitten
avuttomasti Andrákseen.
»Tämä on unta, tiedän sen, ja pian minä tästä heräänkin, mutta
kumminkin olemme nyt kahden, sinä ja minä. Älä katso minuun niin
omituisesti — tämä on unta, josta pian heräämme. Mutta sen kestäessä
purista minut syliisi vielä kerran, ja ehkä Jumala on niin sääliväinen,
että hän sallii meidän herätä taivaassa».
Ilonka oli vaalennut kalmankalpeaksi. Hän horjui hetkisen ja oli
melkein kaatua, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiertyivät
Andráksen kädet hänen ympärilleen ja András huudahti: »Ilonka!» Ilonka
sulki kumminkin hänen suunsa pienellä kädellään.
»Rakkaani, ikiomani», kuiskasi hän, »älä puhu! Etkö muista vannomaasi
julmaa valaa, että rakkautesi on kuollut? Ah, et tiedäkään, miten
sitten olen kärsinyt! Jos olisit nähnyt tuskani, olisi sydämesi kyllä
heltynyt. Älä puhu, ettet rikkoisi tuota valaasi. Mutta kumarru hiukan,
sillä olet niin pitkä ja haluan kuiskata korvaasi — mieheni.»
»Ilonka!»
Niin, Ilonka oli puhunut totta, että tämä oli unta, niin lumoavaa ja
kaunista unta, että kangastuksenkin luomat muuttelevat näyt eivät
olleet mitään venattuina tähän. András ei voinut puhua, sillä hänen
onnensa oli liian suuri, vaan kiersi ainoastaan käsivartensa vaimonsa
ympärille. Ilonka käänsi suloiset kasvonsa häntä kohti, ja hänen
sinisistä lemmikkisilmistään voi hän nähdä, että rakkaus oli noussut
riemuiten haudastaan.
»Ilonka, rakkaani, vaimoni»! mumisi hän tuhahdettujen nyyhkytysten
välistä, kun hänen vapisevat huulensa pitkään ja intohimoisesti
suutelivat llonkan suloista suuta.
Kuinka kauan he seisoivat siinä paikoillaan taivaan ja maan välillä,
eivät he tienneet eivätkä siitä välittäneetkään. András oli polvistunut
hänen eteensä, ja tuo voimakas suuri mies oli kätkenyt kasvonsa llonkan
hameen pehmeihin laskoksiin itkiessään kuin pieni lapsi sulasta onnesta.
Sitten kuin András tyyntyi, kertoi Ilonka hänelle kaikki. Voi, miten
suloista olikaan kuulla hänen puhuvan rakkaudestaan! Hän ei voinut
sanoa, milloin se oli syntynyt, sillä hän luuli aina rakastaneensa
Andrásta, sillä hänen julmuutensa oli tuon rakkauden aiheuttamaa, jota
hänen ylpeytensä oli koettanut tukahduttaa.
Kun aurinko alkoi laskeutua länteen ja kangastus katosi purppuraisen
vaipan alle, kävelivät he kotiinpäin, tuonne tasangon takana olevaan
pieneen maalaistaloon.
LOPPULAUSE.
Ah, sinä vuoden päivistä suloisin, sinä kesäkuun juhlista hauskin, sinä
Herramme oma päivä, kun hän iloiten Unkarin taivaan kauneudesta ja
loistosta poistuu asunnostaan kylän kirkossa viettääkseen vuorokauden
oman sinisen holvinsa alla turvallisesti ja mukavasti sulotuoksuisessa
ruusumajassa, jonka kunnioittavat karkeat kädet ovat rakentaneet
hänelle pieneen kirkkotarhaan.
Ruusuista ja jasmiineista, kuusamista ja rosmariineista on muodostettu
tuoksuva alttari Herran lyhyen vierailun varalta, Herran, jota hänen
tasangoilla asuvat lapsensa suuresti rakastavat. Hän istuu alttarilla
suloisessa ruusupesässä kirkkaanvärisiin pukuihin pukeutuneitten
sanankuulijain ympäröimänä. Pienen kylän iloiset talonpojat ovat
kokoutuneet tänään hänen ympärilleen ei ainoastaan kunnioittamaan
häntä, vaan myöskin katselemaan iloisinta näkyä, jollaista ei
Arokszállaksenkaan hyvä onni ole ennen milloinkaan saanut osakseen.
Luettuaan ulkoilmamessun ja asetettuaan jumalallisen herransa tarhaan
kukkien keskelle täytti isä Ambrosius suuren astian pyhällä vedellä.
Hänen ystävällisen vanhan suunsa pielissä väreilee iloinen hymy.
Kaikkien kasvot ovat jännittyneet odotuksesta, kun sakaristosta alkaa
kuulua hiljaisia huutoja. Siihen vastataan iloisesti: »Eläköön!»
Kirkon ovi avautuu ja kynnykselle ilmestyy Bideskuty’n Gyuri kaikessa
kansallisessa komeudessaan kantaen käsivarsillaan hieman hermostuneesti
pitseihin ja hienoihin liinoihin kiedottua pientä kääryä. Hänen
takaansa näkyvät Keményn Andráksen ystävälliset onnesta ja ylpeydestä
loistavat kasvot, jotka hymyilevät iloisesti talonpojille, jotka
ovat kirkuneet kurkkunsa käheiksi huutamalla: »Eläköön Andráksemme!
Eläköön Ilonkamme!». Hänen vieressään seisova kreivitär koettaa näyttää
välinpitämättömältä ja halveksivalta. Hän ei oikein halua katsella
tuohon pieneen kääryyn, mutta huolimatta hänen vastahakoisuudestaan
kääntyvät hänen silmänsä kumminkin sinnepäin levottomin ja äidillisin
ilmein.
Kumpi noista kahdesta miehestä on ylpeämpi tänään, isäkö vaiko isoisä?
Tämä viimeksimainittu, huolimatta käsivarsillaan olevan pienen
kääryn selvästi aiheuttamasta levottomuudesta, näyttää kumminkin
riemuitsevalta, kun isä Ambrosius Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä
valaa pyhää vettä tuohon pitsikääryyn, joka sisältää Bideskuty’n,
Kisfalun ja Zárdan perillisen. Lapsi saa Gyurin, Andráksen ja paljon
vielä muitakin nimiä, ja lopuksi suutelon isä Ambrosiukselta, jonka
kurkkua niin kuristaa, ettei hän voi sanoa mitään, vaan ainoastaan
puristaa Andráksen ja kreivin käsiä, ja tarttua lopulta nenäliinaansa
niistääkseen nenäänsä voimakkaasti.
Sitten kun toimitus loppuu, ja noiden rikkauksien ja maiden perillinen
on tullut yhä rikkaammaksi saamalla lupauksen taivaallisestakin
perinnöstä, iloitaan ja huudetaan vielä enemmän. Kaikki puhuvat yhteen
ääneen halutessaan katsella oman Andráksensa ja tuon ystävällisen
Ilonkan poikaa, joka on ollut heidän hyvä enkelinsä vaikeina aikoina,
palauttanut Andráksen iloisen naurun entiselleen ja aiheuttanut, että
hänen iloinen äänensä kaikuu jälleen kylän toisesta päästä toiseen.
Äkkiä kuuluu tiukujen heleätä kilinää ja rattaiden jyrinää, kun
komeat vaunut punaisiin valjaihin ja hopeaheloihin valjastettuine
maidonvalkoisine täysiverisinä hevosineen vyöryvät kirkon portaitten
edustalle viedäkseen Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan perillisen pieneen
maalaiskotiinsa.
Kantaen ylpeästi tuota kallista taakkaa koettaa András kiittää
talonpoikia onnentoivotuksista. Hän ikävöi kotiinsa jälleen, tuonne
pieneen, tasangon laidassa olevaan yksinäiseen taloon, jossa sadoista
päälliköistä polveutuva ylpeä jälkeläinen odottaa talonpoikaista
miestään äärettömän rakkauden hymyin.
Ja kun hän saapuu kotiinsa ja asettaa tuon pienen käärön vaimonsa
viereen, kun hän polvistuu vuoteen viereen ja kietoo hellästi
käsivartensa hänen ympärilleen ja kun hänen onnen kyynelistä kosteat
silmänsä kertovat hänelle selvemmin kuin sanat: »Rakastan sinua,
Ilonka»! hänen tunteistaan, silloin on Ilonkan silmien edessä sellainen
kultainen näky — joka on todellisuutta — että siihen verrattuina
kangastuksen kuvat ovat vain vaaleita ja tunteettomia jäljennöksiä.