aina elävän erillään, kuten tähän asti? Ja jos sellainen osoittautuu
mahdolliseksi, voin vain sanoa, että Ilonkan on täytynyt kiusata häntä
äärettömästi, kuten sinäkin minua. Koska hänellä ei ollut leiniä, pääsi
hän pakoon».
»Gyuri, en voi uskoa, että tuo sivistymätön talonpoika on lumonnut
sinutkin, kuten hän on lumonnut tuon tyhmän vanhan papin. Puhut
kiusaamisesta. Elämäni on yhtä vaikeaa kuin marttyyrien kuullessani
kaikkien ylistävän häntä. Sanon häntä kauheaksi raakalaiseksi hänen
käytöksensä vuoksi tytärtäsi kohtaan. Ilonka on liian hellä ja itseensä
sulkeutunut kertoakseen sinulle kaikkia, mitä hän miehensä puolelta on
saanut kestää, mutta varmasti ei hän olisi poistunut miehensä luota
niin pian, ellei mies olisi käyttäytynyt vielä sivistymättömämmin kuin
olin hänestä luullutkaan».
»Teillä naisilla ei ole ollenkaan kunniantuntoa», jyrisi Bideskuty.
»Puhut tuosta miehestä kuin jostakin raakalaisesta ja pedosta,
ja kumminkin olet valmis ottamaan häneltä vastaan kaikki hänen
jalomieliset lahjansa. Hän pelasti koko tämän talon, jossa elämme,
tuon verenimijän, Rosensteinin, kynsistä, ja lahjoitti Ilonkalle
koko maatilan, joka kokonaisuudessaan on kai maksanut hänelle
satojatuhansia. Tyynesti toimittaa hän kaikki puolestamme, että
Ilonka voisi elää niin ylellisesti, ettei hänen eikä meidän
ylpeytemme joutuisi kärsimään. Ja sinä puhut hänen häpeällisestä
käyttäytymisestään tytärtämme kohtaan. Mitä sinä sitten sanot Ilonkan
käytöksestä»?
»Gyuri, sinun on muistettava, ettei lapsi raukka ollenkaan tiedäkään
kotimme luovuttamisesta hänelle. Hän ei tiedä mitään sinun ja tuon
miehen välisistä raha-asioista».
»Minun syytäni ei ole ollenkaan noiden inhoittavien salaisuuksien
keksiminen. Ilonka oli kylliksi vanha saadakseen tietää kaiken. Pelimme
miestä kohtaan ei ollut rehellinen. Koetit parhaasi mukaan häväistä
häntä lapsesi kuullen luovuttaen Ilonkan kumminkin hänelle ja sallien
hänen yksinään taistella taistelunsa Ilonkan voittamiseksi. Sellainen
ei ollut rehellistä peliä».
»Gyuri, et tiedä enää, mitä puhut. Jos olisin kertonut Ilonkalle
sinun ja Keményn välisistä asioista, olisit joutunut hyvin omituiseen
valoon lapsesi silmissä. Olisitko voinut sitten vaatia Ilonkaa
kunnioittamaan isäänsä ja äitiään? Silloin olisi hän menettänyt kaiken
myötämielisyytensä meitä kohtaan».
»Mielestäni olisi se paljon suotavampaa, että hän kunnioittaisi meitä
hieman vähemmän ja miestään enemmän. Murrun melkein tuon kiitollisuuden
taakan alle, jonka Ilonka ja kaikki me muutkin olemme velkaa tuolle
miehelle».
»Gyuri, puheestasi päättäen olet omaksunut lukiessasi noita
ulkomaalaisia kirjoja yhä enemmän noita uusia aatteita, jotka jo kerran
veivät sinut vararikkoon».
»Älä koske niihin kieliin, Irma, tahi...»
»Hsh, malttisi menettäminen ei hyödytä mitään, Gyuri, sillä tehtyä
ei saada enää tekemättömäksi. Meidän on koetettava tehdä Ilonka niin
onnelliseksi kuin suinkin, että hän voi unhottaa menneisyyden. Hän on
vielä niin nuori ja András on luullakseni jo miehuutensa parhaassa
iässä. On hyvin mahdollista, että Ilonkasta tulee leski, ennenkuin hän
ennättää täyttää kolmeakymmentäkään. Silloin tulee hänestä niin rikas,
että hän voi mennä naimisiin kenen kanssa hän vain haluaa, ja varmasti
on hän ensimmäinen kiittämään meitä tavasta, jolla olemme suunnitelleet
hänen elämänsä. Sillä aikaa on minun koetettava pitää häntä poissa
talon tästä osasta. Tänään...»
Ovi aukeni hiljaa ja Ilonka tuli huoneeseen hymyillen niin iloisesti,
että hän oli melkein entisen näköinen. Kreivitär katsahti häneen
epäluuloisesti, mutta tyttö näytti aivan tietämättömältä ja
iloisemmalta kuin moniin kuukausiin.
»No niin, minun on mentävä katsomaan kukkakoristuksiani», sanoi
kreivitär välinpitämättömästi. »Mielestäni, voisit sinä, Ilonka, tulla
minua auttamaan. Saat koota minulle suuren korillisen noita kauniita
kukkia lavojen takaa. Palvelijattaret eivät osaa niitä katkoa, vaan
repivät kukat juurineen maasta. Tarvitsen niitä melko paljon. Saat
Pannalta korin, ja kun olet täyttänyt sen, tule luokseni leipomatupaan,
jossa sitten järjestän ne».
»Tulen aivan heti, äiti. Mutta», lisäsi hän viehättävästi hymyillen,
»enkö saa puhella hieman isäni kanssa ensin»?
»Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä vain. Tarvitsen noita kukkia, ja
isäsi odottaa erästä liiketuttavaansa luokseen».
»Tulen luoksesi, äiti, viiden minuutin kuluttua».
Poistuminen tuntui kreivitär Irmasta hyvin vastenmieliseltä. Hän ei
halunnut milloinkaan jättää tytärtään isän huostaan. Katsahdettuaan
varoittavasti mieheensä poistui hän kumminkin.
Ilonka odotti, kunnes äidin askelten ääni lakkasi kuulumasta
käytävästä. Sitten hän kääntyi isäänsä päin ja sanoi tyynesti:
»Isä, etkö halua kertoa minulle, mikä tuo 'kiitollisuuden taakka' on,
jonka minä ja me muut kaikki olemme velkaa miehelleni»?
»Ilonka, olet kuunnellut»!
»Tahtomattani, vannon sen. Olin juuri tulossa huoneeseen, kun tuo lause
kantautui korviini aikoessani avata oven. Tunnustan, että koetin kuulla
lisääkin, mutta äidin puheesta en saanut mitään selvää. Kai kerrot
minulle, etkö kerrokin»?
»Puhuin vain ylimalkaisesti», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Et
varmaankaan kuullut oikein»?
»Nyt isä», sanoi Ilonka taivuttavasti, »toivon sinun koettavan muistaa,
etten ole enää aivan sellainen lapsi kuin olen ollut. Kaksi vuotta
on jo pitkä aika», lisäsi hän miettivästi, »ja niiden kuluessa olen
kokenut kaikenlaista. Olen nyt naimisissa ja olen paljon vanhempikin.
Luullakseni on minulla oikeus tietää, miksi olemme kiitollisuuden
velassa tuolle miehelle, jonka nimi minulla nyt on».
»Sinun on taivutettava äitisi kertomaan sinulle kaikki nuo toivomasi
asiat», sanoi Bideskuty.
»Tiedät aivan hyvin, isä, ettei hän kerro minulle mitään.
On aivan hyödytöntä taistella sitä vastaan, rakkaani, sillä en aio
poistua tästä huoneesta, ennenkuin saan tietää, mitä tahdon».
»Siinä ei ole mitään kerrottavaa».
»Millaisessa kiitollisuudenvelassa olen minä miehelleni»?
»Ymmärsit sanani aivan väärin», väitti Bideskuty itsepäisesti.
»Isä, olen kysynyt sinulta niin kunnioittavasti kuin lapsenasi vain
voin. Älä pakota minua vaatimaan, mitä minulla on oikeus saada tietää».
»Ilonka, olet luonnoton. Mitä sinua hyödyttää kuulla asioita, jotka
koskevat vain minua ja äitiäsi?»
»Kuinka paljon rahaa antoi Keményn András sinulle saadakseen mennä
naimisiin kanssani»?
»Ilonka, olet menettänyt järkesi», sanoi Bideskuty vihaisesti.
»Enkä ole! Et halua kertoa minulle totuutta ja senvuoksi on minun pakko
tehdä johtopäätöksiä. Jos kieltäydyt kertomasta minulle kaikkea, on
minun mahdotonta oleskella kattosi alla enää tuntiakaan, ja...» lisäsi
hän änkyttäen, »koska ei tietysti mieheni huoli minua luokseen, on
minun mentävä johonkin muualle».
»Kuuntele nyt, Ilonka. Teissä naisissa ei ole hituistakaan
johdonmukaisuutta. Et ole mielestäsi enää mikään lapsi, ja niin
ollen kai ymmärrät, että tulipalo toisena ja tulva toisena vuonna
voivat köyhdyttää rikkaankin maanviljelijän. Sen lisäksi uhkasi ja
petti minua muudan verenimijä, koronkiskuri, kunnes kaikki maani
joutuivat vieraisiin käsiin. Miehesi on lainannut minulle paljon
rahaa maitani vastaan ottamalla niistä vain kohtuullisen koron. Tuo
Rosenstein roisto, jonka kuulemma piru vihdoinkin on korjannut, pakotti
minut allekirjoittamaan muutamia papereita, joiden perusteella hän
sitten pakotti minut maksamaan suunnattomia korkoja. Maksoin niitä
vuosikausia tietämättä ollenkaan, että ne menivät juutalaisen taskuihin
Keményn saamatta niistä penniäkään. Tuli ja vesi täydensivät tuon
koronkiskurin työn. Minusta tuli köyhä mies. Silloin ilmestyivät
jälleen nuo allekirjoittamani paperit näkyviin, joita en ollut
lukenut läpikään, ja sain tietää niiden olevan antamiani velkakirjoja
rahoista, joita en milloinkaan ollut saanutkaan. Rosenstein uhkasi
minua kaikin mahdollisin keinoin, joita en nyt muistakaan. Hänellä
tuntui olevan oikeus puolellaan, koska olin allekirjoittanut nuo
paperit. Keményn András tuli silloin luokseni. Hän tukki juutalaisen
suun kullalla, lunasti nuo paperit minulle takaisin ja maksoi tämän
rakennuksen kiinnityksen, josta Rosenstein uhkasi karkoittaa meidät
pois. Maa oli kumminkin jo hänen omaisuuttaan. Sinä, minä ja äitisi
olisimme muuttuneet samanlaisiksi kerjäläisiksi kuin kaikki kodittomat
mustalaiset. András kertoi rakastavansa sinua ja haluavansa mennä
kanssasi naimisiin. Hän sanoi maiden siten joutuvan sinun ja lastesi
omaisuudeksi. Mitä voinkaan tehdä? Puukko uhkasi kurkkuani — ja minä
suostuin».
Ilonka ei sanonut mitään. Hän tuijotti isäänsä kalpein kasvoin ja
toivottomin, hämmästynein ilmein.
»Hän maksoi tämän talon kiinnityksen, otti maat haltuunsa ja rupesi
hoitamaan niitä niinkuin hän ainoastaan kykenee hoitamaan maatiloja.
Hän omisti kaiken, mutta ei kukaan tiennyt sitä. Hän neuvotteli
kanssani kaikesta ja toimi puolestani kuin jonkunlainen välittäjä.
Joskus unohdankin kokonaan, etten ole näiden maiden omistaja, ja
annan hänelle määräyksiä, jotka hän aina toimittaa perusteellisesti.
Hän kertoi minulle kerran olevansa vain sinun tilanhoitajasi. Tuolla
miehellä on enemmän sydäntä», lisäsi Bideskuty lyöden nyrkkinsä kovasti
pöytään, »kuin kenelläkään muulla tuntemallani henkilöllä ja...»
»Rakas isä», keskeytti Ilonka, »kerro minulle ainoastaan tosiseikat.
Älä muserra minua häpeällä enemmän kuin on tarpeellista».
»Et ole milloinkaan kertonut äidillesi, miksi poistuit miehesi luota
eikä Andráskaan ole sanonut minulle mitään. Hääpäivänne jälkeisenä
päivänä lähetti hän minulle erään paperin, jonka luin läpi hyvin
huolellisesti. Tuossa asiakirjassa lahjoittaa hän sinulle koko
Bideskuty’n tilan, pidättäen itselleen vain oikeuden valvoa sen
hoitamista. Katsohan, hän ei oikein luota minuun», lisäsi Bideskuty
hymyillen, »enkä ole hänen mielestään mikään kelvollinen tilanhoitaja.
Mutta hän itse on suurenmoinen, Ilonka!» huudahti hän innostuneesti.
»Näet itse, miten ruhtinaallisessa kunnossa tämä talo nyt on. Minulla
on nyt aina runsaasti rahaa, ja käypää metallirahaa päällepäätteeksi,
paljon viljaa myytäväksi, ja karjani lihoo ja lisäytyy, kuten kaikki
muukin. Minulla ei ole ollut milloinkaan niin paljon nautoja eikä
vasikoita, eikä niin suuria määriä vehnää eikä maissia myytävänä. Tuo
mies tuntee jokaisen maajalan arvon. Hän huolehtii kaikesta. Minä
oleskelen vain täällä kotona, hyväksyn hänen toimenpiteensä ja korjaan
rahat, kun hän on tehnyt hyvän kaupan puolestani... tarkoitan sinun
puolestasi, Ilonka, sillä sinunhan tämä kaikki on. Oletko milloinkaan
halunnut jotakin, jota et ole saanut, sano oletko»?
»Sitten eivät nuo rahat, joita jaoin köyhille koleeran raivoamisaikana,
tulleetkaan sinulta, vaan häneltä»? kysyi Ilonka tyynesti.
»Ei, ei oikeastaan häneltäkään, lapseni, sillä omaisuushan kuuluu
sinulle».
»Hänkö on lahjoittanut sen minulle»?
»Niin, hänhän on miehesi».
»Niin», sanoi Ilonka kiihkeästi, kyynelten värisyttämin äänin, »hän on
mieheni. Hän maksoi suunnattomasti huvista saada nimittää Bideskuty’n
kreivin pennitöntä tytärtä vaimokseen. Voi, miten häpeällistä tämä
kaikki onkaan»! lisäsi hän vihaisesti. »Kuinka te voittekaan, ah,
kuinka te voittekaan»?
»En ymmärrä, miksi puhut häpeästä. Lukuunottamatta sitä, että olet
nähtävästi riidellyt miehesi kanssa, ei siinä ole mitään häpeällistä.
Äitisi ja minä olemme riidelleet aikoinamme paljonkin, mutta hän ei
ollut kumminkaan niin itsepäinen, että hän olisi juossut tiehensä.
Tuollaiset riidat unhottuvat kyllä pian».
»Unhottuvat pian! Ah, isä, sinä et tiedä etkä ymmärrä».
Ilonka nyyhkytti nyt kiihkeästi, ja kätki kasvonsa käsiinsä
toistaessaan:
»Ah, millainen ääretön häpeä! Kuinka te voittekaan»?
»En näe tässä minkään toivottomuuden syytä», sanoi Bideskuty hieman
hermostuneesti. »En ymmärrä, mikä teitä naisia oikeastaan vaivaa, kun
te aina kiusaatte muita teoillanne. Halusit tietää ja pakotit minut
kertomaan vastahakoisesti asioista, joita äitisi mielestä sinun ei
ollenkaan olisi pitänyt saada tietää. Sanon vieläkin kerran, etten
huomaa tässä minkäänlaista itkun syytä».
»Ei olekaan, isä», sanoi Ilonka kuivaten nopeasti silmänsä ja tullen
aivan isänsä viereen. »Kuten sanoit, halusin tietää ja nyt olet
kertonut minulle. Olen sinulle hyvin kiitollinen».
»Et suinkaan aio kertoa äidille»? kysyi kreivi levottomasti.
»En», vastasi Ilonka hymyillen kyyneliensä läpi isänsä levottomalle
kasvojen ilmeelle. »En aio puhua asiasta hänelle sanaakaan, sillä
mitäpä se hyödyttäisi. Menen hänen luokseen nyt katkomaan noita kukkia».
Sanottuaan sen kumartui hän suutelemaan isäänsä.
»Ilonka, mielestäni on sinun koetettava sopia miehesi kanssa. Hän on
niin erinomainen ihminen. Äitisi mielestä ei minun ole sotkeuduttava
asiaan, mutta András tulee tänne pian ja...»
»Nyt on minun mentävä äidin luo», keskeytti Ilonka tyynesti. »Hän
odottaa varmaankin jo noita kukkia».
Ja ennenkuin Bideskuty ennätti sanoa sanaakaan, livahti Ilonka nopeasti
huoneesta.
Vanha hyväluontoinen Gyuri ei ymmärtänyt tytärtään. Hänestä
tuntui, että naiset vain juonittelivat tyhjästä. Talonpoika oli
näyttäytynytkin olevansa hyvin rehellinen mies, ja Bideskuty’lla
oli jonkunlainen soimaava tunne, ettei Andrásta oltu kohdeltu yhtä
rehellisesti. Sitäpaitsi tuntui hänestä hyvin nöyryyttävältä, ettei
noista lapsenlapsista ollut nyt tietoakaan, joiden vuoksi tuo mahdoton
avioliitto oli jossakin määrin siedettävä. Hän toivoi vieläkin voivansa
taivuttaa Andrásta hyväksymään hänen koneensa ja höyrymyllynsä. Tämä
viimeksimainittu oli nyt tyhjä ja autio, ja lukemattomat hämähäkit
olivat kutoneet verkkonsa suuriin rattaihin ja veiveihin, jotka olivat
olleet melkein aiheuttamaisillaan erään unkarilaisen aatelismiehen
vararikon. Tuo itsepäinen talonpoika ei kumminkaan halunnut vielä
kuulla siitä puhuttavankaan, eikä Bideskuty uskaltanut panna sitä
käyntiin hänen luvattaan. Nyt oli hän iloinen kerrottuaan tyttärelleen
noista raha-asioista. Häntä inhoitti aina käsitellä rahoja ja hänen
rinnassaan oli epämääräinen tunne, että hän oli tehnyt jotakin alhaista
ja kunnotonta jollekin. Hän ei halunnut tunnustaa itselleenkään, että
hän piti äärettömästi »tuosta kirotusta talonpojasta», joka oli niin
taitava liikemies, eikä myöntänyt, että hän mielellään ratsasteli hänen
kanssaan vainioilla ja ihaili aito unkarilaiseen tapaan sellaista
hevosmiestä kuin Kemény epäilemättä oli. Sitäpaitsi oli Andráksella
aina kerrottavana hänelle hupaisia uutisia jostakin onnistuneesta
kaupasta, ja nyt kun Bideskuty’n kreivi tapasi jonkun tilallaan asuvan
talonpojan, tervehdittiin häntä iloisesti, semminkin jos hänellä oli
vävy mukanaan. Viime sadon aikana olivat työmiehet epäilemättä suuresti
kiintyneet Bideskuty’n hankkimiin niittokoneihinkin.
Niin, maailma alkoi todellakin mennä mullinmallin. Mutta, Jumalalle
kiitos, Bideskuty alkoi jo tulla vanhaksi eikä senvuoksi luultavasti
näkisi tuota aikaa, jolloin talonpojat omistaisivat kaiken maan ja
aateliset asuisivat pienissä taloissa kaupungeissa. Nykyään sanoi hänen
vävynsä häntä aina »herra kreiviksi», mutta kreivi nimitti vävyään
aina »pojakseen», ja oli tavallisesti hyvin iloinen odottaessaan häntä
luokseen jonakin päivänä.
Nytkin loistivat hänen kasvonsa, kun hän kuuli välikön kivilattialta
raskaita askelia. Hän koetti suoristautua tuolissaan, mutta hänen
jalkansa oli niin kipeä, ettei hän voinut. Ovi aukeni ja tuo tuttu
pitkä mies ilmestyi tammiseen oviaukkoon. Bideskuty, vaikka hän olikin
huomaamaton, ei voinut olla kumminkaan näkemättä, kuinka aavemaisen
kalpeat ja omituiset talonpojan kasvot olivat ja kuinka hurjalta hänen
silmiensä ilme näytti. Pudistaen päätään nosti kreivi varoittavasti
sormensa.
»Tervetuloa, poikani»! huudahti hän iloisesti. »Mutta mistä ihmeestä
sinä nyt tuletkaan ja millaista viiniä olet juonutkaan? Näytät aivan
siltä kuin olisit ollut tekemisissä vähintäinkin pirun kanssa»!
XXX
RAKKAUDEN HAUTA.
Lopetettuaan keskustelunsa isänsä kanssa tunsi Ilonka olevansa sekä
huumautunut että hyvin pahoillaan.
Tuo ylpeys, joka on poikkeuksetta hyvin luonteenomainen — hyve tahi
pahe — kaikille unkarilaisille, jotka ovat hallinneet keskeytymättä
Unkarin maita vuosisatoja muiden Euroopan maiden hallitsijain
kukistuessa ja noustessa, tuo ylpeys, joka hallitsee kaikkia heidän
tekojaan ja on estänyt heitä omaksumasta nykyaikaista edistystä,
joka on rakentanut sellaisen muurin heidän ympärilleen, ettei
yhdeksännentoista vuosisadan sivistys ole sitä voinut murtaa, tuo
llonkan ylpeyden osa oli kuolettavasti haavoittunut. Jaloista
sotureista suorassa linjassa polveutuva tyttö, sotureista, jotka
olivat auttaneet kuningaskunnan rakentamisessa, oli joutunut tappiolle
kilpaillessaan ritarillisuudessa ja anteliaisuudessa talonpojan kanssa.
Ensimmäisen kerran elämässään Ilonka nyt rikkoi tuon käskyn, jossa
sanotaan: »Kunnioita isääsi ja äitiäsi»! Hän oli hyvin harmissaan
tuosta osasta, jota hänen tietämättömyydessään oli ollut pakko
näytellä, ja tunsi käyttäytyneensä niin huonosti, ettei sitä voitu
sanoin kuvaillakaan. Tuntematta asiain todellista laitaa oli hänet
heitetty erään sellaisen miehen syliin, jollaisia häntä aina oli
opetettu halveksimaan. Petollisesti oli häneltä salattu se tosiasia,
että tuo mies oli jalompi, anteliaampi ja ylpeämpi kuin useimmat muut
ihmiset.
Niin ylpeä, ylpeä jaloista töistä, niin ylpeä, ettei hän viitsinyt
vastata ansaitsemattomiin loukkauksiinkaan.
Voi, miten hän oli mahtanut halveksiakaan vaimoaan! Miten
ylenkatseellisesti tuo orjista polveutuva talonpoika oli mahtanut
ajatellakaan häntä, pennitöntä ylimysnaista ja jalosukuista
kerjäläistä, joka oli lyönyt sekä omaa että vanhempiensa elättäjää!
Ah, miten kauhistavalta se nyt tuntuikaan! Polttava häpeä nosti
kyyneleet llonkan silmiin. Hän kidutti itseään muistelemalla
kaikkia niitä herjauksia ja loukkauksia, joita hän sokeassa
kiittämättömyydessään oli syytänyt tuon miehen kasvoihin, joka oli
kuormittanut sekä hänet että hänen vanhempansa lahjoilla, pyytäen vain
hieman rakkautta palkakseen.
Vaikeneminen, jonka Ilonka luuli merkinneen häpeää ja katumusta,
tuntui hänestä nyt kuvaamattomalta ivalta. András ei ollut viitsinyt
selittää hänelle, kuinka vähän hän ansaitsi noita ylpeyden aiheuttamia
herjauksia. Ilonka muisti Andráksen sietäneen kaikki vaitiollen,
kunnes, kunnes... Ah, millaisen julman iskun hän oli suunnannutkaan,
ja Ilonka kummasteli nyt, mikä pahahenki oli sen tuonutkin hänen
mieleensä. András oli tehnyt niin paljon voittaakseen hänet, ja hän oli
kylmästi sanonut rakastavansakin toista. Silloin oli András sanonut
hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle, silloin vain oli tuo raaka
talonpoika vihoissaan uhannut kostaa hänelle nuo katkerat loukkaukset
ja vaimentaa ikuisiksi ajoiksi hänen kiittämättömän kielensä.
Ah, miksi Etelka olikaan tullut väliin? Miksi ei hänen oltu sallittu
elämällään maksaa vihattavan käytöksensä aiheuttama velka? Yksi ainoa
lyönti olisi silloin lopettanut miehen intohimon ja naisen ylpeyden
välisen riidan. Silloin... ah silloin... ei hänen olisi ollut pakko
täyttää tuota velvollisuutta, jota hänen ylpeytensä ei sallinut nyt
laiminlyödä.
Talonpoika ei voinut voittaa ylimystä ritarillisuudessa. Hän
oli haavoittanut miestänsä ja tämän ylpeyttä, ja hänen oli nyt
pyydettävä anteeksi ja sovitettava. András oli uhrannut melkein
kaikki saavuttaakseen hänen rakkautensa, ja nyt halusi hän koettaa
lahjoittaa sen. Nöyrtyen hänen eteensä halusi hän nyt rukoilla
anteeksiantoa. Hän halusi palata tuohon kotiin, josta hänen julmuutensa
ja oikeudettomuutensa oli karkoittanut Andráksen tuona kohtalokkaana
iltana. Hän oli rikkonut äärettömästi, mutta hän aikoi sovittaa sen
yhtä voimakkaasti. Rakkautta ei hän kyllä voinut miehelleen antaa, ah
ei, sillä hänhän oli rakastanut jo kerran varhaisimmassa nuoruudessaan
erästä hienoa ylimystä, joka oli ollut niin kunnioittava lausuessaan:
»Ilonka, rakastan sinua»!, uskaltamatta koskea hänen käteensäkään. Ah
ei, hän ei voinut milloinkaan rakastaa tuota miestä, jolla oli niin
karkea ääni, jonka silmät tuntuivat näkevän hänen sieluunsa ja jonka
omituiset ja hurjat sanat värisyttivät häntä aiheuttaen kuvaamattoman
tunteen, joka ei voinut olla muuta kuin _pelkoa_. Ilonka muisti hänen
jäähyväisensä, kun hänen äänensä oli lakannut värisemästä silloin kun
hän oli vannonut vaimolleen, ettei hän milloinkaan enää puhu hänelle
kuolleesta rakkaudestaan.
Kuolleesta rakkaudesta! Voiko rakkauskin kuolla? Ainakin hänen
rakkautensa tuohon kauniiseen nuoreen husaariin eli vielä hänen
sydämessään. Tuntui niin julmalta puhua kuolleesta rakkaudesta. Ei
ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että peloittava tuska oli kouristanut
hänen sydäntään poistumatta sieltä enää milloinkaan, silloin kun András
oli vannonut tuon kummallisen valan. Tuo tuska oli niin omituinen,
ettei Ilonka voinut sitä ymmärtää. Joskus kun tuulen surullinen humina
poppeleissa oli kantavinaan hänen korviinsa Andráksen karkean äänen
kaiun, muuttui se aivan sietämättömäksi. Ja öisin, kun kuu loisti
kylmästi tasangolle, tuntui Ilonkasta joskus, kuin hänen sydämensä
olisi ollut särkymäisillään. Silloin hän aina arvaili, miksi.
Ah, ei, ei, tuhat kertaa ei! Hänkö, Bideskuty’n Ilonka, niiden tytär,
jotka ovat omistaneet tämän kauniin maan vuosisatoja, voisiko hän
rakastaa talonpoikaa? Mutta hän voi olla kumminkin kiitollinen, hän
voi hyvittää tekemänsä vääryydet ja maksaa alistuvaisuudellaan,
kuuliaisuudellaan ja tarpeen vaatiessa, nöyryydellään, tuon suuren
velan, jonka hänen vanhempansa olivat ottaneet hänen nimessään.
Hän saapui vihdoinkin puistoon. Keskipäivän aurinko paistoi kuumasti ja
polttavasti. Ilonka käveli haaveillen akasiakujannetta, jossa maa oli
kylmä ja tuoksuva suuresta kukkien paljoudesta. Saavuttuaan portille
katsoi hän etäisyyteen ja huomasi kaukana tasangon toisella puolella
pienen pisteen taivaanrannalla. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.
Hän oli vihainen itselleen oman raukkamaisuutensa vuoksi, sillä eihän
hänellä ollut mitään pelättävää. Hänen nöyryytyksensä olisi kyllä
ääretön, mutta kuta suurempi se olisi, sitä tyytyväisempi hän olisi
itseensä ja sitä täydellisempi olisi sovitus.
Saavuttuaan portille hyppäsi András maahan sallien Csillagin mennä
minne se vain halusi. Itse läksi hän kulkemaan kujannetta taloon.
Ilonka kuuli hänen hyvästelevän hevostaan sanoen tälle, ettei hän
aikonut viipyä kauan, ikäänkuin tamma olisi ollut inhimillinen olento
ja hänen paras ystävänsä. Nyt astui Ilonka esiin.
András ei säpsähtänytkään, vaan katsoi Ilonkaan niin tyynesti kuin hän
olisi odottanutkin näkevänsä hänet juuri siinä. Ilonka huomasi heti,
että András näytti paljon vanhemmalta nyt, kuin tuona päivänä, jolloin
hän ensimmäisen kerran oli suudellut llonkan kättä. Ja kun hän nosti
lakkiaan, näki Ilonka, miten hänen tukkansa oli ohimoilta harmaantunut.
András olisi mennyt vaitiollen hänen ohitseen, mutta Ilonka sanoi
arasti:
»Isäni odottaa teitä, mutta koska haluan sanoa teille jotakin, tulin
tänne teitä vastaan. Haluatteko kuunnella minua?»
András pysähtyi lakki kädessään ja katsoi Ilonkaan melkein
hajamielisesti, kuin hänen ajatuksessa olisivat olleet jossakin muualla.
»Jos se on välttämätöntä», vastasi hän, »haluan kuunnella».