surussamme. Talo muuttui minulle vastenmieliseksi. Ajattelematta
ollenkaan tuota rakasta sielua pakenin sieltä. Sitten kun koleera alkoi
raivota täällä ja olot muuttuivat toivottomiksi, oli minun pakko jäädä
tänne, sillä minua tarvittiin täällä. Luullakseni olin hieman itsekäs,
sillä äidistäni tuntui kai hyvin yksinäiseltä. Mutta aion palata hänen
luokseen pian, ehkä jo huomenna».
»Etelka on tietysti viettänyt monta yksinäistä päivää, András, mutta
tuon peloittavan koleeran raivoamisajan kuluessa ei hänen tarvinnut
olla aivan yksinkään...»
Pappi katsahti pelokkaasti noihin nuoriin kasvoihin, joihin suru oli
uurtanut niin syviä vakoja. Isä Ambrosius ei tiennyt juuri mitään
tuosta peloittavasta surunäytelmästä, joka oli pakottanut päivän vanhan
aviomiehen poistumaan kotoaan, muuttanut hänen tumman tukkansa melkein
harmaaksi ja silmien aurinkoisen katseen toivottoman synkäksi.
»_Hän_ oli äitisi luona, András, ettei Etelkan tarvinnut olla yksinään».
»Tiedän sen, isä. Kyllä kai Jumala korvaa hänen vaivansa».
»Hänestä on tullut kyläläisten suojelusenkeli, András. Paitsi sinua, ei
kukaan muu kuin hän osaa niin lohduttaa ja rohkaista sairaita, auttaa
orpoja ja tyynnyttää leskiä».
»Niin, isä», toisti András, »taivas korvaa täydellisesti tuollaisen
rakkauden».
»Kaikki ihmiset siunaavat häntä ja rukoilevat hänen puolestaan».
»Olemme kaikki esirukousten tarpeessa, isä».
»Kaikki rukoilevat hänen — onnensa puolesta».
»Luullakseni suo Jumala sen piankin hänelle», sanoi András tyynesti.
Isä Ambrosius katsoi häneen tarkkaavaisesti. Hän ei oikein ymmärtänyt
Andráksen tarkoitusta, mutta hänen sydämeensä koski huomatessaan,
kuinka syvään surun uurtamat juovat olivat painuneet noihin nuoriin
kasvoihin. Hän arvaili, kauanko viipyy, ennenkuin tuo rautainen mies
kokonaan murtuu tämän raskaan surun alle.
Oli työlästä ajaa tarkoitus läpi. Vanha pappi, joka omisti nuoren
ystävänsä luottamuksen, ei näyttänyt haluavan tunkeutua tuohon
ainoaan salaisuuteen, jota tuo ylpeä talonpoika ei halunnut hänelle
vapaaehtoisesti ilmaista. Kylässä liikkuvat huhut eivät olleet onneksi
kantautuneet Andráksen korviin, vaikka hän tietysti oli arvannut,
että siellä juoruttiin. Hän tunsi oman kylänsä olot niin tarkasti,
ettei hän uneksinutkaan kyläläisten kunnioittavasti vaienneen tuon
suuren toukokuun päivän erikoisista tapauksista. Mutta András ei ollut
milloinkaan ennenkään välittänyt juoruista, ja sitten jonkun ajan
kuluttua alkoi tuo kauhea koleera raivota julmasti lopettaen kaikki
muut, paitsi pelon aiheuttamat puheet.
Miehet kävelivät vaitiollen rinnakkain niin, että lumi narskui heidän
jalkainsa alla. Zárdan harvaan asuttu kylä oli jo kaukana heidän
takanaan ja ainoastaan muutamat yksityiset talot rikkoivat heidän
edessään olevan lakean tasangon yksitoikkoisuutta. Kaikki oli autiota
ja rauhallista, lumi peitti kuin kimalteleva vaippa näkyvissä olevien
puiden oksat, talojen olkikatot ja maissipeltojen lyhyen sängen.
Taivaalla sattumalta lentävä korppipari raakui surullisesti, ja kaukana
etäisyydessä olevan pienen kirkon tapuli muodosti ainoan väritäplän,
kirkkaanpunaisen, harmaalle taustalle. Vasemmalta taasen siintivät
paljaiden akasioiden oksien välistä Bideskuty’n keltaiset ja viheriät
seinät.
»András», sanoi isä Ambrosius vaihtaen nopeasti puheenaihetta, »on
jotakin muutakin, joka on hyvin lähellä sydäntäni, mutta josta, pelkuri
kun olen, tuskin uskallan sinulle puhuakaan...»
»En ole tiennyt ollenkaan, isä, että olen niin kauhistuttava. Näyttää
siltä kuin olisin sotkenut koko elämäni», lisäsi András katkerasti,
»koska ette tekään enää voi pitää minua ystävänänne».
»Jumala estäköön sinua, András, ymmärtämästä niin väärin tarkoitustani.
Tein tyhmästi äsken puhuessani noin ja sitäpaitsi olen kiittämätön
raukka, kun en sano sinulle heti, mikä sydäntäni painaa».
»Ei ole vielä myöhäistä, isä. Teidän risteykseen on vielä pitkälti.»
»Haluan puhua sinulle tuosta koulusta, András»!
Talonpoika synkistyi.
»Tiedän, ettet täydellisesti hyväksy tuota suunnitelmaa», lisäsi
isä nopeasti, »mutta Jumala on uskonut minulle pyhän tehtävän
täällä maailmassa enkä saa olla sellainen raukka, että laiminlyön
velvollisuuteni. Olethan keskustellut kanssani useinkin tuosta
suurenmoisesta aatteesta rakentaa koulu kylämme pienokaisille. Olet
ollut siihen yhtä innostunut kuin minäkin, sinulla on, tiedän sen,
hauskoja muistoja noilta vuosilta, jolloin opetin sinua, ja olet
sanonut minulle useammasti kuin kerran, että elämäsi iloisin päivä
tulee olemaan se, jolloin Heven maakunnan jokainen asukas osaa lukea ja
kirjoittaa».
»Nyt olen kumminkin toista mieltä», sanoi András hieman töykeästi,
»ja silloin kun olette ruvennut puhumaan minulle tuosta asiasta, olen
kieltäytynyt keskustelemasta siitä kanssanne. Niin, olen muuttunut
suuresti sitten noiden päivien, jolloin te Bideskuty’n kauhean
tulipalon jälkeen esititte suunnitelmianne ensimmäisen kerran minulle
ja kunnioititte minua äärettömästi pyytämällä minua auttamaan teitä sen
toteuttamisessa. Sen jälkeen, isä, olen niin katkerasti ja kiihkeästi
ikävöinyt raakaa tietämättömyyttä, joka ei kaipaa muuta kuin ruoskaa
ja jolla ei ole muita ihanteita kuin viini, hyvä mustalaissoitto
ja lihavat talonpoikaistytöt. Olen ikävöinyt äärettömästi noiden
kaipausten ja ihanteiden suomaa onnea, jota voidaan verrata kedoilla
laitumella käypien eläinten tyytyväisyyteen. En halua enää ollenkaan
riistää tuota onnea tasankojen kylissä asuvilta tovereiltani ja
vertaisiltani, sillä heidän saamansa korvaus siitä olisi niin
sanomattoman mitätön».
»András», sanoi pappi hyvin ystävällisesti, »olet kyllä kärsinyt paljon
ja kuten kaikki muutkin, joille on sattunut joku kauhea onnettomuus,
katsot sinäkin senvuoksi tulevaisuuteen niin synkästi, että ammut
aivan harhaan kuin sokea. Sivistys antoi sinulle suuria pyrinnöitä
ja niiden siivillä kohosit sinä ihanteitten kuningaskuntaan, mutta
nopeasti tapahtui jotakin juuri silloin kun ojensit kätesi poimiaksesi
nuo jo melkein saatavissa olevat hedelmät, ja sinä putosit jälleen
maahan haavoitettuna ja loukkautuneena. Moitit pyrkimyksiä, jotka
kantoivat sinua ylöspäin, ja soimaat ihanteita, joita koetit saavuttaa,
huomaamatta, että niitä ehkä painoivat inhimilliset intohimot, jotka
vetivät ne takaisin maahan».
»Ei, isä, en ole soimannut ihanteitani, jotka ehkä olivat
saavuttamattomissa, kuten sanoitte. Ollessani nuori poika halusin
nähdä isäni pelloilla kasvavan viljan antavan suuremman sadon kuin
kenenkään muun, mutta sitten myöhemmin haaveilin omasta kodista,
jossa äitini istuisi suuressa nojatuolissaan ja minä hankkisin
hänelle kaikki mukavuudet, joita hän vain kaipaisi. Ehkä uneksin
myöskin kauniista vaimosta, jonka ottaisin sitten hänen kuoltuaan, ja
jonka ruoanlaittotaitoa ja kutomia kankaita kehuttaisiin kaikkialla
maakunnassa. Tällaiset ovat, isä, useimpien kylän poikien ihanteet,
jotka hyvin sopivatkin orjien jälkeläisille. Tuollaiset ihanteet
voidaan helposti saavuttaa, ja vaikka talonpojan mieli eksyisikin
liian kauaksi noihin seutuihin tullakseen siellä nöyryytetyksi, ei se
kumminkaan lennä liian korkealle. Hän putoo matalalta ja putoamisen
aiheuttamat haavat paranevat helposti. Tyytyväisyys ja jonkinlainen
tyyni mietiskely muuttavat vanhuuden hauskaksi. Mutta minä rikkauden
aiheuttamine ylpeyksineni rupesin haaveilemaan muista asioista. Ojensin
karkeat ruskeat käteni tunnustelevasti muita esineitä kuin lapiota
ja viikatetta kohti. Te ohjasitte horjuvat askeleeni oppimisen ja
sivistyksen uusiin seutuihin. Hyvinvoinnin suoma onnellinen tunne
täytti mieleni. Aloin ajatella, että tuo lumoava valtakunta olikin
todellinen kotini, ja otaksuin, että olin vapautunut ikuisiksi ajoiksi
talonpojan suuresta tietämättömyydestä, hänen rivoista huvituksistaan
ja hänen raa'asta tavallisesta luonteestaan. Luulin voivani sen jälkeen
kuljeskella mielin määrin ja häiritsemättömästi yhä korkeammalle
monien kauniiden seutujen kautta lumoavien ihanteitteni maahan, jonka
ihastunut katseeni oli nopeasti näkevinään sen pilvimaan takana,
jossa parhaillaan oleskelin. Sitten rupesin unelmieni kehoituksesta
hakemaan tuota ihannetta tähtien joukosta, ja minä saavutinkin
sen. Pilvet hajautuivat ja näin sellaisen paratiisimaisen näyn,
ettei kukaan kuoleva ihminen ole saanut sellaista ennen katsella.
Mutta ojentaessani käteni tarttuakseni siihen, ilmestyikin eteeni
nopeasti tuo julma ja heltymätön raivotar 'Ennakkoluulo' ja sulki
minulta tien paratiisiin. Ivallisin sormin viittasi tuo hirviö
karkeihin käsiini, raskaaseen käyntiini, lammasnahkaviittaani ja
pellavapaitaani, alkaen sitten äänekkäästi ja ivallisesti nauraen
katkoa sydänjänteitäni ja kiskoa niitä rinnastani. Lopulta heitti hän
minut noista pyörryttävistä korkeuksista takasin maahan ja helvettiin.
Ah, isä, tuo putoaminen tuntui hirveältä, sillä olinhan uskaltanut
katsoa tähtiin. En kumminkaan moiti niitä. Ne eivät voi mitään omalle
saavuttamattomalle suloisuudelleen, ja raivotar, joka suojelee heitä,
on sitonut lujan siteen heidän silmilleen. Soimaan ainoastaan omaa
tyhmyyttäni, ylpeyttäni ja intohimojanikin, jos niin haluatte, mutta
en voi olla moittimatta tuota näkymätöntä kättäkään, joka alussa
tempaisi silmieni edestä tietämättömyyden onnellisuuden verhon ja
näytti minulle välähdyksiä tuosta paratiisista, jota eivät meikäläiset
voi milloinkaan saavuttaa. Katsokaa, isä, putosin niin äärettömän
korkealta. Olen kuolettavasti loukkautunut ja haavoittunut, mutta
huolimatta heikkoudestani on minulla kumminkin voimia kuiskata: 'Älkää
ponnistelko, houkat! Tietämätön tyytyväisyys on vain onnellisuutta!'»
Hänen äänensä murtui nyyhkytyksiksi. Pappi ei vastannut. Hänen
kokemuksensa ihmisluonteesta, sellaisena kuin se tavallisesti esiintyi
hänelle tässä vaatimattomassa kansassa, joka tuli kertomaan hänelle
surujaan ja huoliaan, ei riittänyt ilmaisemaan, miten hänen oli
meneteltävä tämän omituisen ja intohimoisen miehen voimakkaan surun
lieventämiseksi, miehen, jonka luonteeseen sisältyivät sivistyneen
ihmisen hienotunteisuus ja raa'an unkarilaisen talonpojan ajattelematon
itsepäisyys. Hänen ystävällinen luonteensa suhtautui osaaottavasti
tuohon suruun, jonka laadun hän epämääräisesti arvasi, mutta jota hän
ei voinut ymmärtää. Kuin lohduttaakseen Andrásta nosti hän kumminkin
kätensä pelokkaasti tämän olalle.
He olivat saapuneet teiden risteykseen, ja nuori talonpoika oli
pysähtynyt sanoakseen jäähyväiset. Hän oli puhunut hyvin kiihkeästi, ja
hänen kasvonsa näyttivät kalpeammilta ja surullisimmilta kuin äsken.
Tuntiessaan papin ystävällisen käden olallaan säpsähti hän kovasti.
Ystävällisesti otti hän sen omiinsa ja puristi sitä lämpimästi.
Isä Ambrosius katsoi kauan ja myötämielisesti noihin tummiin silmiin,
joissa oli niin surullinen ja toivoton ilme.
»Eikö sinustakin tunnu, András», sanoi hän hyvin ystävällisesti, »että
mielesi huojentuisi suuresti, jos kertoisit minulle huolesi»?
Andráksen ote heltisi äkkiä, hän laski vanhan ystävänsä käden irti ja
hänen katseensa synkistyi huomattavasti.
»Ei minulla ole mitään kertomista», sanoi hän kartellen.
Isä Ambrosius huokaisi. Hän näytti pettyneeltä ja loukkaantuneelta, ja
hääräili hevosensa luona aikoen kiivetä sen selkään.
»Ettekö halua sanoa minulle jäähyväisiäkään, isä»?
Pappi tarttui nuoren talonpojan hänelle ojentamaan käteen katsoen
häneen moittivasti.
»András, et näytä enää välittävän vanhasta ystävästäsi».
»Olette aivan väärässä, isä», sanoi András vakavasti. »Teidän on
pyydettävä piispalta erityinen synninpäästö, sillä niin luonnoton
valhe. Kas niin, nyt taasen — teidän on suotava minulle anteeksi. Olen
sellainen kiittämätön raukka. Isä, saatte minulta tuota kouluanne
varten niin paljon rahaa kuin haluatte. Aloittakaa rakentaminen heti
roudan haihduttua maasta. Teidän on huolehdittava siitä kaikesta, sillä
teidänhän se on suunnitelmannekin. Toimikaa, kuten parhaaksi näette.
Hyvästi nyt, ja sanokaa äidilleni, että tulen kotiin huomenna».
»Jumala siunatkoon sinua, András! Minä...»
»Hsh, luultavasti täyttää hän pyyntönne myöhemmin. Nykyään ei hän
muista minua. Hyvästi»!
Vanha pappi oli noussut hevosensa selkään, mutta nähtävästi tuntui
lähtö hänestä hyvin vaikealta. Pari kertaa katsahti hän taakseen
Dandárin juostessa majesteettista ravia. Pitkä talonpoika seisoi kauan
teiden risteyksessä katsellen hänen jälkeensä. Isä Ambrosius voi nähdä
hänet hyvin kirkasta taivasta vasten. Hän kaivoi taskustaan suuren
nenäliinansa ja niisti nenäänsä voimakkaasti, sillä ahdistava pala oli
kohonnut hänen kurkkuunsa.
XXIX
»KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI»!
Bideskuty’n seinät kaikuivat jälleen ilosta ja naurusta. Suuret
keittiöt olivat jälleen täynnä ahkeria tyttöjä ja keittiöpoikia,
kokonaiset härät paistuivat suurissa vartaissa, lampaita ja karitsoita
oli teurastettu, ja suurilla portailla ja kivitetyillä käytävillä
riennettiin edestakaisin. Huomenna oli kreivittären syntymäpäivä, ja
vihdoinkin parin vuoden kuluttua iloittaisiin Bideskuty’ssa jälleen ja
kuunneltaisiin mustalaisten soittoa.
Kreivitär Irma oli kiihtyneempi ja hermostuneempi kuin hän tavallisissa
oloissa olisi pitänyt sopivanakaan. Paljon kauheita tapahtumia oli
sattunut sen jälkeen kuin vierasjoukko oli täyttänyt Bideskuty’n suojat
viimeksi ylimyksellisellä iloisuudellaan, josta kreivitär niin paljon
piti. Hän tiesi tuon ajan vihdoinkin koittaneen, jolloin hänen oli
kuunneltava vieraiden kaksimielisiä puheita ja ivallisen myötätunnon
osoituksia, ja vastattava ystäviensä hämmästyneihin kysymyksiin
maakunnan suloisimman perijättären mahdottomasta avioliitosta. Kun hän
määräili keittiössä ja navetassa, ja valvoi ruokapöydän koristamista,
viinin laskemista tynnyreihin ja vierashuoneiden tuulettamista, voi
hän tuskin todeta, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos
sen jälkeen kuin pari vuotta sitten tuon peloittavan ja salaperäisen
tulipalon jälkeen kaikki vieraat olivat poistuneet nopeasti tästä
silloin niin surullisesta ja autiosta paikasta. Ainoastaan, kun
hän kohtasi Ilonkan portailla ja kun aterioiden aikana tuon pari
vuotta sitten niin iloisen tytön omituinen hiljaisuus kiusasi häntä
tuoden hänen mieleensä sellaisen kummallisen vaikutelman, ettei hän
enää voinut hallita omaa tytärtään eikä keksiä hänen häpeämättömän
käyttäytymisensä syitä, silloin vain muisti hän vastenmielisesti nuo
monet tapahtumat, jotka olivat seuranneet nopeasti toisiaan viimeisten
vuosien kuluessa.
Osana hänen suunnitelmastaan oli aina ollut, että Ilonka poistuisi
niin pian kuin suinkin sivistymättömän miehensä kodista, eikä hän
tuotta ajatuksetta luultavasti olisi milloinkaan suostunutkaan tuohon
kauheaan avioliittoon. Hän oli kumminkin samalla aina luullut, että
hänen lapsensa palaisi hänen luokseen melkein samanlaisena kuin hän oli
ollut, ennenkuin tuo hirveä talonpoikainen kosija oli varjostanut hänen
elämänsä. Hän oli otaksunut, että Ilonka suottaleskenä olisi vielä
viehättävämpi miesten mielestä, ja vapaampi ja hilpeämpi käytökseltään,
mutta kumminkin melkein sama kuin ennenkin ja hyvin iloinen saadessaan
yhtyä äitinsä kanssa yhteiseen ponnistukseen — kartoittaa kaikki tuon
talonpoikaisen aviomiehen muistotkin Bideskuty’n rajojen ulkopuolelle.
Kun Ilonka hääpäivän jälkeisenä päivänä palasi entiseen kotiinsa aivan
entisen minänsä varjona, tunsi äidin sydän ensimmäisen kerran surua ja
katumusta. Täynnä todellista myötätuntoa koetti hän puristaa järkytetyn
lapsensa hellään äidilliseen syliinsä, ja valmistautui kuuntelemaan
kauhistuneena ja itkien syvästi loukkautuneen ylimyksellisen tyttärensä
kertomusta raa'an talonpoikaisen miehensä kohtelusta.
Mutta sen sijaan olikin Ilonka, joka nähtävästi oli vielä heikko ja
sairas kaikesta kokemastaan, kieltäytynytkin kertomasta sanaakaan
lyhytaikaisesta olostaan miehensä kodissa. Hän oli ottanut vaitiollen
vastaan vanhempiensa suutelot, vaitiollen oli hän istuutunut entiselle
paikalleen pöytään ja tyynesti ruvennut jälleen asumaan entisessä
huoneessaan yön poissaolon jälkeen ja jatkamaan tuskin keskeytyneitä
hommiaan.
Kreivittären mielestä oli Ilonka omituisesti muuttunut. Hän näytti
kokonaan unhottaneen hymyilemisen, hän puhui hyvin vähän ja hän oli
omistanut muutamia hyvin omituisia mielipiteitä lyhyen oleskelunsa
ajalta talonpojan kodissa. Kreivitär oli menettänyt vaikutusvaltansa
häneen, ja kreivitär Irma tunsi itsekin, kuinka naurettavaa olisi ollut
koettaakaan ohjata tytärtä, joka kuitenkin oli naimisissa oleva nainen
ja niin ollen oikeutettu menettelemään, miten hän vain halusi. Häntä
harmitti hirveästi llonkan itsepäisyys käydä vierailemassa Kisfalussa
tuon vanhan talonpoikaisnaisen luona, jota hän itsepäisesti nimitti
»äidiksi». Nuoren suottalesken ja hänen anoppinsa välille näytti
syntyneen omituinen ystävyys. Kreivitär Irma ei voinut sitä ymmärtää,
mutta hän oli kuullut aivan varmalta taholta, että Keményn András oli
asunut Zárdassa hääpäivästä alkaen. Hän oli senvuoksi johonkin määrin
tyydytetty, ettei hänen tyttärensä kumminkaan alentunut niin paljon,
että hän vieläkin seurusteli tuon hävittömän talonpojan kanssa, joka
oli uskaltanut tuppautua hänen miehekseen.
Mitä tuohon inhoittavaan Keményn Andrákseen tuli, ei kreivitär
vaivannut juuri aivojaan ajattelemalla häntä. Hääpäivän jälkeisenä
päivänä oli hän lähettänyt Bideskuty’yn tärkeän paperin, jossa hän
kirjallisesti lahjoitti Ilonkalle koko Bideskuty’n tilan. Tuohan oli
niinkuin sen olla pitikin, tietysti, sillä ei suinkaan hän voinutkaan
vaatia, että hänen ylimyksellinen vaimonsa olisi ollut riippuvainen
hänestä tahi tytön omista vanhemmista. Kreivitär Irmasta oli se
kaikkein suotuisin ratkaisu, eikä Ilonka sitäpaitsi ollut milloinkaan
tiennytkään, ettei maatila enää kuulunutkaan hänen vanhemmilleen eikä
hänen tarvinnut saada sitä nyt ikinä tietääkään. Ilonka ei milloinkaan
kysellyt mitään eikä näyttänyt huolehtivan ollenkaan, mistä hän saa
ylläpitonsa ja kuka hänet elättää ja vaatettaa. Tyttö luuli varmaankin,
että isä oli vielä tuo sama rikas aatelismies, jollaiseksi hän oli
kuullut isäänsä aina sanottavan, ja otaksui luultavasti, että hän
mainiosti voi elättää ainoan tyttärensä, ellei tämä halunnut asua
miehensä luona. Vanhemmat kohtelivatkin häntä hyvin ystävällisesti.
Hän sai kaikkea, mitä hän vain halusi, ja tuona kauheana koleeran
raivoamisaikanakin antoi Bideskuty hänelle niin paljon rahaa, vehnää
ja viiniä kuin hän vain halusi jakaa kylän köyhille. Kreivitär Irma
kohotti kauhistuneena kätensä, kun Ilonka ilmaisi tarkoituksensa olevan
jäädä Kisfaluun niin kauaksi, kunnes kulkutauti lakkaa raivoamasta.
Ilonka oli sanonut tuon »Menen sinne»! sellaisin äänensävyin, ettei
sitä voitu vastustaa. Ja mitenpä häntä olisi voitukaan estää, sillä
olihan hän naimisissa. Hän ei ollut enää äitinsä holhouksessa.
Ilonka viipyi poissa neljä kuukautta eikä kreivitär Irma voinut
käsittää, mitä lapsi tuon ajan kuluessa teki. Keményn András oli
Zárdassa, jossa koleera raivosi pahemmin, ja Bideskuty’n jalo kreivitär
toivoi, että tauti täyttäisi velvollisuutensa tuohon vihattavaan
mieheenkin nähden.
Kylässä raivoava koleera ja alituinen tartunnan pelko riittivät isä
Ambrosiuksenkin käyntien lakkaamisen syiksi. Pappi olikin omaksunut
hyvin vastenmielisen tavan puhua aina Andráksesta ja kaikista
tämän kuluttamista rahamääristä kulkutaudin tuottamien häviöiden
korvaamiseksi. Ilonka oli poissa, joten hän ei ollut kuulemassa tätä
alituista ylistystä, mutta hän näytti kumminkin omaksuneen jotakin
sivistymättömän miehensä hellyydestä noita Arokszállaksen likaisissa
taloissa asuvia talonpoika-raukkoja kohtaan.
Vihdoinkin talvella palasi Ilonka jälleen kotiinsa. Hän näytti
onnellisemmalta ja iloisemmalta kuin lähtiessään, mutta hän ei
milloinkaan halunnut kertoa äidilleen, miten hän oli viettänyt
viimeiset kuukaudet. Kreivitär Irma alkoi kumminkin vähitellen
odottaa kevättä ja kesää. Viime vuonna ei hänen syntymäpäiväänsä
oltu ollenkaan vietetty, sillä silloin raivosi juuri koleera, mutta
tänä vuonna tiesi hän monien tulevan, ja vanhat melkein unhottuneet
perinnäistavat uudistettaisiin. Uteliaisuudestakin tulisi Bideskuty’yn
paljon vieraita. Kreivitär Kantássy olisi kai vielä väsyttävämpi kuin
ennen. Mariska oli juuri mennyt naimisiin Bartoczin Zsigan kanssa,
jolla oli hyvä virka Lontoossa olevassa lähetystössä, Bideskuty’n
Ilonkan, tuon maakunnan kuuluisimman kaunottaren, saadessa tyytyä
erääseen isänsä maalla asuvaan talonpoikaan. Tuo vahinko korvautuisi
kumminkin vähitellen. Bideskuty’n vieraanvaraisuus tänä vuonna, viinit,
paistit ja hedelmät, voittaa varmaankin kaikkien naapurien suurimmatkin
vaatimukset.
Kreivillä oli nykyään aina runsaasti rahaa, ja tämän vuoden sato oli
ollut niin runsas, että se oli täydellisesti korvannut viimevuotisen
tulvan aiheuttamat vahingot.
Keményn András näytti todellakin ymmärtävän, miten maatilaa oli
hoidettava. Ja sehän olikin luonnollista, sillä kaikki talonpojat
ymmärsivät aina, miten vehnää ja turnipseja oli kasvatettava. András
hoiti kaiken eikä kreivin tarvinnut muuta kuin iloita saavutuksista ja
vuosituloistaan, joita hän ei enää jaksanut kokonaan tuhlatakaan.
»Tuntuu aivan siltä, kuin entiset ajat olisivat palanneet
jälleen», sanoi kreivitär Irma miehelleen, joka istui tupakoimassa
työhuoneessaan. »Muistatko, Gyuri, että me pari vuotta sitten istuimme
juuri näin keskustelemassa syntymäpäiväni vietosta? Kuka olisi
silloin voinut aavistaakaan kaikkia sen jälkeen osallemme sattuneita
onnettomuuksia»?
Bideskuty’n Gyuria vaivasi leini niin, ettei hän voinut laskea
jalkaansa maahan, ja hän oli senvuoksi äreällä ja kärtyisellä tuulella.
Tupakoidessaan murahti hän jotakin vihaisesti vastaukseksi.
»Sinun on nyt myönnettävä, uskallan sen sanoa», lisäsi kreivitär,
»minun olleen aivan oikeassa varoittaessani sinua noista pirullisista
laitoksista. Ja muutkin varoittivat sinua, Gyuri. Huomaat kai nyt,
miten väärässä olit».
Bideskuty ei vastannut mitään, sillä hänen kärsivällisyytensä oli
loppumaton. Sitäpaitsi oli häntä moitittu ja syytetty niin usein, ettei
hän välittänyt sellaisista puheista enää ollenkaan. Hän tupruutteli
piipustaan suuria savupilviä, murahtaen silloin tällöin tuskasta ja
kiroillen aina tämän tästä partaansa. Sitten kuin hänen vaimonsa
lopetti, sanoi hän tyynesti:
»Olen varma, etteivät kaikki ruokalistasi ole vielä valmiit. Ja puoli
tuntia sitten sanoit meneväsi leikkaamaan kukkia pöytäkoristeiksi».
»Haluat siis karkoittaa minut pois. Odotatko ketään»?
»Odotan».
»Ketä sitten»?
»Erästä liiketuttavaani».
»Liiketuttavaako, Gyuri?» kysyi kreivitär epäilevästi.
»Et suinkaan ketään juutalaista koronkiskuria»?
»En, en! Mitä taivaan nimessä se sinua liikuttaa, ketä minä odotan»?
»En ymmärrä tuota sanaa 'liikeasiat'. Vävysihän hoitaa nuo asiat
tavallisesti. Sanoit, ettet odota ketään juutalaista. Kunhan vain
et...?»
»Odotan juuri häntä! Minulla on luullakseni oikeus käskeä talooni kenen
ikinä vain haluan!»
»Aiotko todellakin sanoa, että olet kutsunut tuon miehen tänne»?
»Ja miksi en olisi»?
»Mutta Ilonkahan on täällä»!
»Ei suinkaan hän syö tyttöä».
»Gyuri, sinun on ajateltava hieman tyttäresi tunteita. Ilonka ei saa
nähdä tuota miestä täällä».