huudahdus eivät olleet tyttömäisen ujouden eivätkä lapsellisen pelon
aiheuttamia. Tuon hänen edessään olevan naisen sydämeen oli kätketty
jotakin muutakin, joka ei ollut niin tyyntä eikä jäistä kuin hänen
sanansa ja katseensa, ja pimeässä koetti András nähdä hänen kasvoistaan
muutakin kuin niiden piirteet. Mutta huone oli niin pimeä, että András
voi vain erottaa Ilonkan pään, mutta ei voinut saada selville siellä
piileviä ajatuksia. Hän tarttui nopeasti ja tulisin omistusoikeuksin
vaimonsa molempiin ranteihin.
»Vihaatko minua, Ilonka»?
Huoneessa vallitsi kuolettava hiljaisuus. Kuu oli juuri kiertänyt
yksinäisen talon ympäri ja sen vinosti lankeavat säteet tunkeutuivat
huoneeseen pienistä ikkunoista. Pihalla kasvavien haapojen lehdet
lepattivat iltatuulessa syviä huokauksia muistuttavin surullisin äänin.
Ilonka ei sanonut mitään, ja nopeasti muisti András kuvitelleensa juuri
tällaiseksi tämän loistavan päivän illan. Talossa oli yksinäistä ja
rauhallista, ja äiti oli poistunut sallien hänen jäädä kahden Ilonkan
kanssa, kuten hän oli ajatellutkin. Hän muisti kuvitelleensa vaimonsa
ujoksi ja alussa hyvin säikähtyneeksikin, mutta sitten kuin hän oli
hetkisen kuunnellut hänen rakkaudentunnustuksiaan, rauhoittuneemmaksi
ja taipuvaisemmaksi, kunnes vihdoin sääli ja vastaava intohimo
vähitellen kostuttivat hänen siniset silmänsä ja raottivat hänen
huulensa onnelliseen hymyyn. Voi, miten katkeran ivallista tämä kaikki
olikaan, voi, miten julmalta tämä herääminen tuntuikaan tuosta pitkästä
kauniista unesta!
»Ilonka, etkö halua vastata minulle»? pyysi András.
Ilonka ei koettanutkaan vapauttaa ranteitaan, vaan suoristautui täyteen
pituuteensa ja tuli aivan hänen lähelleen sanoen jokaisen sanan
selvästi hänen korvaansa.
»Kysyit, vihaanko sinua, Keményn András», aloitti hän hitaasti ja
vakavasti. »Viha on yhtä merkityksellinen sana kuin rakkauskin. Olen
vielä niin nuori tyttö, etten tiedä mitään isäni kartanon Bideskuty’n
ulkopuolella olevasta maailmasta, enkä senvuoksi luultavasti noista
molemmista tunteistakaan. Mutta sen tiedän kumminkin, että ihmisen
voidakseen vihata, täytyy myöskin rakastaa, enkä minä voi sinua
milloinkaan rakastaa. Sinulla suurine rikkauksinesi, peltoinesi,
mainesi ja kultinesi ei ollut enää juuri mitään toivomista. Mutta
kunnianhimoisessa sydämessäsi piili kumminkin eräs ylpeä ajatus. Et
halunnut, että joku yhtä alhaissyntyinen ja saita tyttö kuin itsekin
olet tulee jakamaan kanssasi rikkauksiasi, joita te talonpojat niin
rakastatte, vaan halusit, koska eivät rahasi voineet kohottaa sinua
vertaisiasi korkeammalle, saada pöytäsi päähän jonkun, jota työmiehesi
voivat sanoa hänen ansiokseen ja jonka avulla voit päästä jokaiseen
tasangolla olevaan aateliskartanoon vieraaksi kuin olisit niiden
omistajain vertainen. Millaisin vehkeilyin, petoksin ja pakotuksin
kiedoit heikon isäni pauloihisi, en luultavasti saa milloinkaan tietää
enkä siitä suuresti välitäkään. Olen kyllä nuori, mutta en ole sokea,
ja tämä asia selveni minulle heti ensimmäisenä päivänä, jolloin saavuit
isäni taloon kuin riemuitseva voittaja ja kumarruit suutelemaan
kättäni. Minun ei tarvinnut sitä ollenkaan epäillä nähdessäni sinut,
orjan pojanpojan, istuvan äitini pöydässä, että sinä, Keményn András,
olet ostanut minut kullallasi. Maksoit niin ja niin monta floriinia,
niin ja niin monta mitallista vehnää ja viiniä saadaksesi sanoa minua
vaimoksesi, kerskailla toveriesi joukossa ravintolassa ja pöyhkeillä
noiden tyttötuttaviesi nähden, joita ennen kosiskelit ja tanssitit,
saadaksesi nähdä minut taloutesi hoitajana, käskeä ja lyödä minua,
kuten muutkin talonpojat vaimojaan. Minä, jalosukuinen tyttö, olen
nyt vaimosi! Olet ostanut minut samoin kuin ostat karjaa ja lampaita
tasangon kauppiailta. Niin, kauppa on päätetty, ja niistä polveutuva
tytär, jotka kerran omistivat koko sukusi, on orjasi. Ole nyt
tyytyväinen, Keményn András! Pakota hänet tottelemaan, jos haluat,
mutta älä kysy, vihaako hän sinua».
Ilonkan puhe oli kiihtynyt vähitellen yhä nopeammaksi, ja jokainen
hänen lausumansa loukkaus näytti sattuvan Andráksen kasvoihin kuin
kerran tuo hänen isänsä lyöntikin, jota ei vielä oltu kostettu. Ilonka
oli aivan tyyni ja hillitty nyt, ja vaikka hänen äänensä ei ollutkaan
juuri kuiskausta kovempi, oli se kumminkin selvä eikä se vapissut
ollenkaan.
András oli sallinut hänen puhua koettamatta ollenkaan keskeyttää häntä.
Ehkäpä hänellä ei ollut voimiakaan sellaiseen. Hänen verensä kiersi
hänen suonissaan kuin tuli ja hänen ohimonsa sykkivät niin, että ne
olivat melkein haljeta, mutta kumminkin hän kuunteli kuin haluten
kärsiä tämän kidutuksen kerta kaikkiaan ja tahtoen tietää, millainen
suunnaton viha piili tuon nuoren tytön sydämessä ja millaisen määrän
tuskaa hänen oma murtunut sydämensä voi kestää.
Millainen houkka hän oli ollutkaan luullessaan Ilonkaa lapseksi, joka
ujosteli ja pelkäsi hänelle nyt koittavaa uutta elämää! Millainen
hullu hän oli ollutkaan ihaillessaan häntä vaitiollen ja osoittaessaan
sääliä ja kärsivällisyyttä! Hän ei voinut nähdä vaimoaan, mutta hän voi
tuntea, miten tämä värisi tukahdetuista naisellisuuden herättämistä
intohimoista, katkerasta vihasta ja kuolettavasta kostosta. Hän voi
tuntea, miten llonkan hennot käsivarret tempoivat hänen puristuksessaan
ja miten hänen poskensa kuumeni llonkan lämpimästä ja läähättävästä
hengityksestä, kun hän syyti vääryyttä kärsineen naisen, ei tytön,
sydämen katkeruuden aiheuttamia loukkaavia ja halveksivia sanoja
hänelle vasten kasvoja. Ah, jos hän voi olla noin intohimoisen
vihainen, oli hän sitäkin kauniimpi nainen ja enemmän ihailua
ansaitseva kuin kukaan muu. Vaikka hänen tunteensa olivatkin noin
voimakkaat, halusi András voittaa ne, ja vaikka Ilonka vihasikin häntä
nyt, tahtoi András muuttaa hänen vihansa rakkaudeksi. Koska hän oli
kylmin ja tunteettomin sanoin halveksivasti ja uhmaavasti polkenut
ja murskannut miehensä suuren rakkauden, ja ellei hän taipunut hänen
syvään intohimoonsa eikä hyväksynyt miehensä kunnioitusta, tahtoi
András taivuttaa hänet tottelemaan ja iloita tuosta ehkä helvetissä
syntyneestä ilosta kiduttaa häntä niinkuin Ilonkakin nyt kiusasi häntä
tällaisin äärettömin kidutuksin.
Isä Ambrosiuksen opetukset unhottuivat kokonaan, hänen pyrkimyksensä
korkeampaa päämaalia kohti, luennot rakkaudesta ja säälistä, suuren
sydämen puhtaudesta ja jalojen tekojen täyttämisestä haihtuivat
olemattomiin. Ilonka oli puhunut totta sanoessaan häntä orjista
polveutuvaksi talonpojaksi, jonka intohimoja vuosikausia kestäneet
opinnot olivat pitäneet kurissa, mutta jotka kumminkin olivat vielä
olemassa, vaikkakin alistettuina tuon ainoan naisen vaikutusvallan
alaisiksi, jota hän oli kunnioittanut sulkeutuneen luonteensa koko
voimalla. Ilonka oli loukannut ja ivannut häntä, ja vastannut inholla
hänen rakkauteensa, joka nyt makasi rampana ja piestynä llonkan vihan
ja hänen omien toivojensa raunioilla.
András olisi halunnut lyödä häntä, kuten tasankojen paimenet pieksävät
vaimojaan silloin kun he eivät tottele tahi kun he tekevät heidät
mustasukkaisiksi sulasta rakkaudesta senvuoksi, ettei tuota rakkautta
voida valvoa. András voi nähdä vaimonsa valkoisten hartioiden piirteet
kuunvalossa, ja kaikki tuo, mikä kerran oli ollut alhaista hänen
luonteessaan ja minkä isä Ambrosiuksen opetukset ja hänen oma lempeä
sydämensä olivat pitäneet aisoissa, kohosi jälleen voimakkaasti ja
intohimoisesti pinnalle.
»Ilonka», sanoi hän kietoen jälleen nopeasti vapisevat käsivartensa
hänen ympärilleen, »Jumala tietää, että olen kunnioittanut sinua
niinkuin ainoastaan hyvät katoliset kunnioittavat Herraansa, joka
ei unhota, että olen palvellut jokaista maan paikkaa ja jokaista
ruohonkortta, joille jalkasi joskus ovat astuneet. Tätä et nähtävästi
halua uskoa. Korvaukseksi tästä rakkaudesta, jonka olin valmis
laskemaan jalkojesi juureen nöyrästi, olet kohdellut minua pahemmin
kuin lyönneillä. Olet omin käsin särkenyt tuon kauniin unelman,
joka minulla oli kauniista ja suloisesta tytöstä, hennosta ja
tunteellisesta, joka tahtoi turvautua syliini ja sallia minun poistaa
kaikki surut ja murheet tieltään, palkitakseen sitten vaivani selvin
rakkauden hymyin. Tuo kaunis näkyharha on nyt haihtunut, mutta sen
sijaan olet näyttänyt minulle elävän todellisuuden, erinomaisen
kauniin, intohimoisen ja kuolettavalle vihalle alttiin naisen, jonka
puheet viittaavat rakkauteen, joka synnyttyään on voittamisen arvoinen.
Tuota todellisuutta en voi kunnioittaa, sillä se eroaa suuresti
kaikista pyhimysten ja pyhän neitsyen kuvista, mutta ehkä se on enemmän
oman luonteeni kaltainen, tuon alhaiseksi, ahneeksi ja raa'aksi
tuntemasi talonpojan, tuon orjan pojanpojan mukainen. Tuo todellisuus,
kaunis vaimoni, on nyt omani, voin pakottaa sinut tottelemaan, olet
sylissäni ja vaikka rakkauteni onkin muuttunut, on se yhtä voimakas ja
tulinen kuin ennenkin.»
Mutta kuta enemmän András menetti malttinsa, sitä enemmän Ilonka
tyyntyi. Hän ei ponnistellut ollenkaan vapautuakaseen. Hän lepäsi
miehensä sylissä halutonna ja alistuvaisesti kääntäen vain syrjään
päänsä, ettei hän voisi nähdä Andrásta.
»Olen velvollinen tottelemaan sinua, olen myöntänyt sen. Sinun ei
tarvitse olla ollenkaan huolissasi. Lupaukseni täyttäminen on oleva
yhtä ehdotonta kuin halveksimisenikin».
»Ja kuin rakkautesi sitten kuin sen olen voittanut», sanoi András
ylpeästi...
Jos Ilonka pelkäsi, ei hän kumminkaan sitä näyttänyt. Hän odotti
hetkisen, ennenkuin hän suuntasi viimeisen kuolettavan iskunsa.
»Rakkauttani», sanoi hän hitaasti, »et sinä, Keményn András, vaikka
olisitkin erilainen kuin olet, voi voittaa, sillä rakastan erästä
toista».
Oliko tuo sydäntä särkevä ääni nyyhkytys vaiko huuto, sillä niin
liikuttava se oli, että tuulikin tuntui pysähtyvän kuuntelemaan
säälistä?
»Nainen», kuiskasi András käheästi, »armahtakoon Jumala sieluasi, sillä
olet mennyt liian pitkälle».
Hänen tuskansa muuttui hulluudeksi ja hänen ympärillään vallitseva
pimeys muuttui nopeasti tummanpunaiseksi sumuksi, joka näytti aivan
vereltä. Haavoittunut peto rupesi lopultakin pitämään puoliaan. Hurjin
raivoin heitti hän tuon valkoisiin puetun olennon jalkoihinsa samalla
kun hän toisella kädellään veti vyöstään suuren kääntöpääveitsensä; ja
kuunvalossa kimalteli tuo paljastettu sininen ja kylmä teräs, kun hän
ojensi sen tytön päätä kohti.
»András, pyhän neitsyen nimessä, miksi olet tarttunut veitseesi»?
Ovesta tunkeutui valovirta huoneeseen. Etelka oli kuullut tuon kauhean
huudon keittiöön asti ja seisoi nyt oviaukossa lamppu kädessään katsoen
tuota peloittavaa kohtausta kalpein kasvoin.
Syntyi muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta,
kestävä vaitiolo. Sitten vaipui Andráksen käsi hitaasti ja veitsi
putosi kumeasti kilahtaen lattialle. Hän seisoi kumartunein päin
katsoen jaloissaan viruvaan hentoon olentoon. Yli-inhimillisin
ponnistuksin koetti hän tyynnyttää raivoavia tunteitaaan. Ilonka
ei liikahtanutkaan, vaan oli puoleksi makaavassa ja puoleksi
polvistuneessa asennossa hänen edessään pystyssä päin ja katsoen
uhmaavasti kylmin ja metallinsinisin silmin Andrásta suoraan kasvoihin.
»Ilonka», sanoi András vihdoin hyvin hitaasti värisevin ja kähein
äänin, »viime tunnin kuluessa pimeni järkeni asteettain ja juuri äsken
menetin viimeisenkin kipinän siitä. Pimeys ja kuunvalo, en tiedä
kumpiko, auttoivat sen haihtumista. Mutta äitini ääni palautti sen
nopeasti entiselleen, ja nyt seison tässä sinun edessäsi häveten ja
vielä enemmän nöyryytettynä omissa silmissäni. Aseta lamppu pöydälle,
äiti rakas», sanoi hän kääntyen Etelkan puoleen, »ja auta tämä neito
johonkin tuoliin istumaan. Hän on sairas ja minä olen peloittanut
häntä, mutta kun hän saa olla kanssasi kahden, tointuu hän kyllä pian.
Minun on kiiruhdettava Zárdaan tärkeitten liikeasioiden vuoksi, ja
Csillag on valmis viemään minut sinne vielä tänään. En tiedä milloin
palaan, mutta tämä neito saa kumminkin olla vieraanani niin kauan kuin
hän on halukas palaamaan kotiinsa. Tiedän sinun valmistaneen hyvän
illallisen ja toivon teidän syövän sen rauhassa, sillä kuten tiedät,
on Csillag varmajalkainen ja minä saavun Zárdaan, ennenkuin yölinnut
alkavat kirkua».
András nosti raskaan viittansa lattialta ja kiinnitti sen hartioilleen.
Ilonka oli vaipunut muutamaan tuoliin ja hänen silmänsä seurasivat
miehensä pitkää ja maalauksellista vartaloa, kun András hyvin tyynesti
seisahtui hetkiseksi antamaan äidilleen ohjeita seuraavien päivien
kuluessa tehtäviin töihin. Lopetettuaan määräyksensä tuli hän aivan
Ilonkan viereen.
»Äitini kuullen haluan sanoa sinulle, Ilonka, että milloin ikinä vain
haluat, olet vapaa palaamaan vanhempiesi luokse, jotka ovat niin hyvin
opettaneet sinulle rehellisyyttä, kunniantuntoa ja tottelevaisuutta.
Ja koska hän hamasta lapsuudestani on tiennyt jokaisen ajatukseni ja
kuullut kaikki rukoukseni, haluan, että hän saa myös kuulla tämän
valani. Kuten tänään vannoin alttarin edustalla, vannon nytkin vakavan
valan kuin kristitty ristillä riippuvan Jeesuksen nimessä ja kuten
ihminen sen nimessä, joka on hänelle rakkainta maailmassa, kuten
minulle on ollut rakkaus tuohon tyttömäiseen, nuoreen ja enkelimäiseen
olentoon, jota olen kunnioittanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa,
mutta joka nyt on haihtunut ikuisiksi ajoiksi mielestäni. Tämän
kuolleen rakkauteni muiston nimessä vannon nyt sinulle, etten
milloinkaan sinun elämäsi aikana enää loukkaa korviasi puhumalla
tuosta rakkaudesta, ja lupaan, etten ikinä sanoin enkä teoin muistuta
sinua, että alhaissyntyinen orjista polveutuva talonpoika on herrasi
ja miehesi! Saat asua kattoni alla tahi muuttaa vanhempiesi luokse,
kuten vain haluat. Olet yhtä vapaa kuin ennen tuota kohtausta, jolloin
hävitön talonpoika uskalsi pyytää sinua vaimokseen».
Ennenkuin hänen värisevän äänensä viimeinen kaiku oli lakannut
kuulumasta ja ennenkuin Ilonka sai tarpeeksi rohkeutta katsoa tuohon
pitkään olentoon, joka kaunopuheisuudessaan tuntui niin jalolta ja
arvokkaalta, oli hän poistunut ja laukkaavan Csillagin kavioiden kapse
eteni pustalle päin.
Silloin Ilonka kätki kasvonsa käsiinsä ja itki niin kovasti, että hänen
sydämensä oli murtua.
KOLMAS OSA
XXVIII
RAKKAUDEN SURUA.
»Sallikaa minun taluttaa Dandária, isä, vähän matkaa. Ehkä kävelettekin
mielellänne kanssani tuonne teiden risteykseen saakka»?
»Varmasti, poikani, mikään ei ole minusta sen hauskempaa. Olen harvoin
nähnyt näin kaunista aamua, ja ellen olisi saanut Dandária lainaksi,
olisi minun pakko kävellä koko matka Arokszállakseen saakka».
»Teitte hyvin tyhmästi, isä, kun ette kolme kuukautta sitten kertonut
minulle, että Kope on kuollut. Olisitte saanut Dandárin silloin heti,
ettekä silloin luultavasti olisi pysynyt näin kauan pois luotani».
András heitti hevosen suitset käsivarrelleen, ja nuo pari miestä
poistuivat pienestä olkikattoisesta talosta valtatielle.
Oli tuollainen kirkas ja kylmä joulukuun aamu, jolloin kirkas aurinko
paistoi iloisesti hauraalle, aavikoita peittävälle tasaiselle lumelle.
Ei ainoakaan kumpu eikä kanto riko tuon vaipan yksitoikkoisuutta, joka
kimaltelee talviauringon valossa kuin miljoonat pienet jalokivet.
Zárdan kylä, jota tuskin voitiin sanoa kyläksi, koska ei siellä ollut
kirkkoa, näytti muutamine, harvassa olevine, lumipeitteisine taloineen
hyvin yksinäiseltä ja autiolta. Pelloilla ei ole nyt mitään tehtävää,
ja unkarilainen talonpoika haluaa talvisin kääriytyä viittaansa ja
tuijottaa haaveellisesti suuressa uunissa palavaan tuleen samalla kun
hän vaitiollen ja uneliaasti polttelee toisen piipullisen tupakkaa
toisensa jälkeen. András ja pappi saapuivat pian aukealle tielle.
Paukkuva pakkanen oli värjännyt vanhan papin nenän pään aivan
punaiseksi, vaikka hän olikin kietoutunut korviaan myöten suureen
mustaan lammasnahkaviittaan, jonka alta näkyivät hänen laihat, suuriin
nahkasaappaihin pistetyt koipensa. András käveli vaitiollen hänen
rinnallaan vähän matkaa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän kylmästä
ilmasta, sillä hänen suuri viittansa suojeli ainoastaan selkää ja
leveät palttinahihat jättivät hänen käsivartensa kokonaan paljaiksi.
Tuo järkyttävä suru, jota hän oli saanut kokea, ei ollut vaikuttanut
häneen ulkonaisesti suurestikaan, sillä hänen pitkä vartalonsa oli
yhtä suora, hänen askeleensa yhtä varmat ja hänen päänsä yhtä ylpeästi
pystyssä kuin ennenkin. Ainoastaan kasvot näyttivät hieman vanhemmilta.
Suu oli painunut enemmän sisään, kulmakarvojen väliin oli ilmestynyt
pari syvää ryppyä ja kun aurinko paistoi kirkkaasti hänen tummaan
tukkaansa, voitiin mustien hiusten joukossa huomata paljon harmaita
karvoja.
»Uskallan sanoa, että tuo pieni Zárdassa oleva talosi on kai tuntunut
sinusta hyvin yksinäiseltä monta kertaa, poikani», sanoi isä Ambrosius
koettelevasti.
»Kyllä», vastasi András hieman miettiväisesti, »ja luullakseni olen
saanutkin siitä jo tarpeekseni. Kaipaan äitiäni suuresti, sillä olemme
tottuneet viettämään kaikki talvi-illat yhdessä. Niin, olen iloinen,
päästessäni jälleen kotiin».
»Tuo on oikein, poikani, olet ilahduttanut vanhaa sydäntäni tuolla
puheellasi. Hei, ratsastukseni kotiin muuttuu hauskaksi, kun minulla on
näin hauskoja uutisia Etelkalle ja kaikille Arokszállaksen pojille ja
tytöille. He toivottavat sinut varmasti tervetulleeksi».
András pudisti hymyillen päätään.
»Ei, isä, sellaista eivät he ollenkaan ajattelekaan. Ette usko itsekään
puhettanne. He kunnioittavat minua nyt liiaksi voidakseen toivottaa
minut sydämestään tervetulleeksi».
»András, et saa puhua noin töykeästi. Jokaisen Arokszállaksessa olevan
talon asukkaat rakastavat sinua suuresti. He olisivatkin todella
oikeita kiittämättömiä paholaisia, jos he unhottaisivat kaiken sen,
mitä olet tehnyt heidän hyväkseen tämän peloittavan kulkutaudin aikana».
»Jumalalle kiitos, nyt se on kumminkin ohi», sanoi András
kiinnittämättä huomiotaan papin puheen ensimmäiseen osaan. »Täällä ei
ainakaan ole ollut yhtään tapausta enää kuuteen viikkoon».
»Emme kumminkaan kärsineet Arokszállaksessa hetikään niin paljon kuin
te täällä Zárdassa. Viimeinen siellä sattunut todellakin onneton
tapaus oli vanhan Rosensteinin kuolema. Hän oli hyvin toivoton, tuo
vanhus raukka, ettei hän saanut tavata sinua ennen kuolemaansa. Olin
hänen luonaan viimeiseen asti ja minun oli hyvin vaikea katsella hänen
kasvojensa äärettömän tuskallista ilmettä ja kuunnella sanoja, joita
hän koetti puhua onnistumatta kumminkaan».
»Minullekin oli se suuri pettymys, isä, sillä nyt emme saa enää
milloinkaan tietää, mikä tuon miesraukan omaatuntoa niin raskaasti
painoi. Se ei luullakseni kumminkaan johtunut tuosta häpeämättömästä
koronkiskomisesta, jota hän harjoitti meitä talonpoikia kohtaan, sillä
otaksuttavasti ei tasankojen juutalaisista koronkiskominen ole mikään
synti».
»Ei, olen varma, etteivät vaivat johtuneet siitä», sanoi isä Ambrosius
miettiväisesti. »Sinun nimesi pyöri alituisesti hänen huulillaan ja kun
hän makasi kuolemaisillaan, puristi hän kättäni kiihkeästi ja mumisi:
'Luuletteko hänen antavan minulle anteeksi?'. Ah, poikani, niiden
laita on todellakin huonosti, jotka eivät ole katolilaisia eivätkä saa
osakseen pyhän sakramentin suomaa ylevää lohdutusta, joka yksin voi
huojentaa lähdössä olevan sielun vaivoja».
»Lukuunottamatta hänen monia valeitaan, joita hän syötti minulle
elämänsä aikana, ei minulla luullakseni ole muuta anteeksi annettavaa».
»Kun hän lopuksi painoi käteeni tuon paperin, joka sittemmin huomattiin
hänen viimeiseksi tahdokseen ja testamentikseen, hän vieläkin toisti:
'Tämä sovittaa tämä korvaa! Antakaa tämä hänelle!».
»Luultavasti», lisäsi András, »ei tuolla vanhalla naurettavalla
linnunpelätillä ollut ketään, jolle hän olisi voinut lahjoittaa
rahansa, ja senvuoksi teki hän minusta tuon arkun pohjalle kootun
omaisuutensa perillisen. Jumala tietää kumminkin, etten sitä himoinnut.
Olen todellakin hyvin pahoillani, etten saanut tavata vanhaa
Rosensteiniä, jos vain kädenpuristukseni olisi voinut keventää hänen
kuviteltua kuormaansa. Saavuin sinne juuri puoli tuntia sen jälkeen
kuin hän oli ummistanut silmänsä. Tiet olivat niin äärettömän huonossa
kunnossa, ettei Csillagkaan ehtinyt sinne ajoissa, ja kuten tiedätte,
oli täälläkin paljon tekemistä».
»Niin, kyllä tiedän. Tarnan tällä puolella ei ole ainoatakaan ihmistä,
joka ei muistele kiitollisuudella sinun uhrautuvaa ystävällisyyttäsi
ja apuasi. Nuo molemmat lääkärit, jotka kutsuit Budapesthistä, saivat
aivan ihmeitä aikaan Arokszállaksessa, ja Etelka käyttäytyi naisia
kohtaan kuin enkeli — hän ja eräs toinen».
Isä keskeytti melkein ujostellen. András katsoi suoraan eteensä aution,
lumipeitteisen seudun yli.
»Hän on hyvä nainen, András», lisäsi isä ensin pelokkaasti, mutta
vähitellen painostavammin. »Hänellä voi olla kyllä vikansa, hänelläkin,
ja hänen ylpeytensä voi olla syntiä, mutta hän käyttäytyy kuin
sääliväinen enkeli kaikkia sairaita ja huolestuneita kohtaan».
»Kertokaa minulle enemmän kylän asukkaista», keskeytti András tyynesti.
»Muistakaa, etten ole nähnyt heitä enkä kuullut heistä mitään sen
jälkeen kun saavuin liian myöhään katsomaan vanhaa Rosensteiniä».
»Niin», sanoi isä huokaisten pettymyksestä, »tuon päivän jälkeen näytti
koleera menettäneen voimansa ja Jumala armahti meitä vihdoinkin. Mutta
pieni kirkkotarhamme on nyt hyvin täysi, András, ja sunnuntaisin näen
monta tyhjää paikkaa kirkossa».
»Nuoret kasvavat kyllä nopeasti, isä», sanoi András hieman entiseen
iloiseen tapaansa. »Seppä Sándorin pojat ovat jo aika suuria ja Fényen
Margit synnytti kaksoset viime kesänä. Kaikki nuo pienokaiset, jotka
nähdessäni heidät viimeksi olivat vielä kapalossa, alkavat nyt kai
jo kontata. Minulla on todellinen kummilasten armeija Tarnan tällä
puolella olevissa kylissä».
»Niin, András, näissä kylissä on paljon viisaita äitejä», sanoi
isä hymyillen. »Ei ole mikään ihme, että Arokszállas alkaa olla
mustasukkainen Zárdalle».
»Heillä ei ole sellaiseen mitään aihetta», sanoi András synkän varjon
näyttäessä laskeutuvan hänen kasvoilleen, »sillä tämä ei todellakaan
ole ollut mitään ilon aikaa».
»Mutta se on ollut todellisen kristillisen uhrautuvaisuuden ja
auttavaisuuden aikaa, poikani, semminkin, kun ei kukaan näytä vielä
käsittävän sen merkitystä. Mutta tauti on nyt lakannut raivoamasta,
ja sinä olet korvannut kaikki onnettomuudet, kunnes Jumala jälleen
antaa meille runsaan sadon. Kaipaat lepoa, poikani, ja sitäpaitsi olet
onnellisempi kotonasi».
»Onnellisempiko?»
Nähtävästi oli tuo sana tahdoton ja se oli livahtanut hänen suustaan
tietämättä, koska hän puri huulensa lujasti yhteen tukahduttaakseen
kaikki muut äänet, samalla kun hänen kasvojensa piirteet kovenivat
muuttuen ilmehikkäämmiksi. Pappi halusi kumminkin selvästi sanoa
jotakin vielä. Hän katsahti nuoreen ystäväänsä pari kertaa, otti
nuuskarasian taskustaan ja hypisteli sitä hermostuneesti. Tuossa
ainoassa katkerassa sanassa oli ollut niin ääretöntä toivottomuutta
ja niin syvää surua, että hänen ystävällinen luonteensa karttoi
koskettamasta enää haavaan, joka vielä oli hellä ja vertavuotava.
»Luulen äitisi kaipaavan sinua suuresti, András», sanoi hän vihdoin.