tuon kultakutrisen pään pehmeästi pieluksille. Ilonka oli hyvin kalpea
ja melkein hengetön. Ei voida siis ihmetelläkään, että András oli
pelästynyt. Mutta Etelka ymmärsi, että tuo tunnottomuus aiheutui vain
jännityksestä, ja onnistui pian tyynnyttämään poikansa. Hän koetti olla
iloinen niin kauan kuin poika oli huoneessa, mutta hänen poistuttuaan
pudisti hän surullisesti päätään. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt
ketään niin kalpeaa ja hermotonta kuin Ilonka nyt oli, eikä tämä
omituinen kotiintulo ennustanut mitään hyvää.
András toi etikan, ja sitten kuin Etelka oli lämmittänyt sen
sekoitettuaan siihen ensin hieman lääkekasveja, alkoi hän hautoa sillä
Ilonkan ohimoita. Hän riisui lapsiraukalta kengät ja sukat, ja hieroi
hänen kylmiä jalkojaan karkeiden käsiensä välissä. Vihdoin tunkeutui
heikko värisevä huokaus punaisten huulien välistä. Kultakutrinen pää
liikahti levottomasti pieluksilla, ja pian pari säikähtynyttä sinistä
silmää tuijotti Andráksen äidin ryppyisiin, ystävällisiin kasvoihin.
Ne koettivat kiertäen pelokkaasti ja hämmästyneenä kaikille suunnille
päästä selville tilanteesta palattuaan juuri unten mailta. Hän ei
tuntenut tätä omituista pientä ja matalaa huonetta, jonka seiniltä
riippui kuivuneita sulotuoksuisia kukkakimppuja, eikä tuota suurta,
kiiltävää ja viheriää kaakeliuunia, jonka pesässä höyrysi tuo kuuma
väkevältä tuoksuva etikka astiassaan. Nuo suurissa kömpelöissä
maljakoissa olevat valkoiset ruusut ja tuo omituinen ystävällinen vanha
vaimo suurine ja tummine silmineen muistuttivat Ilonkaa jostakin, jonka
hän oli toivonut voivansa ainaiseksi unhottaa.
Mutta nuo kasvot näyttivät niin hyviltä ja myötämielisiltä, ja Ilonka
tunsi juuri nyt olevansa niin suuresti lohdutuksen tarpeessa, koska
hänen sydäntään pakotti ja ahdisti, ettei hän voinut vastustaa noiden
vanhojen tummien silmien ilmettä, joissa olevat suuret kyyneleet
puhuivat rakkaudesta ja säälistä. Kaikki oli ollut niin omituista ja
huomaavaa. Ilonka oli näiden viime aikojen kuluessa hengittänyt niin
ankaran velvollisuuden ja ylpeän ryhdin täyttämää ilmaa, että nuo
vaatimattomat talonpoikaisvaatteet, nuo ystävälliset ryppyiset kasvot,
karkeat ruskeat kädet ja nuo myötämieliset kyyneleet menivät suoraan
hänen ahdistettuun sydämeensä, ja hän ojensi molemmat käsivartensa
rukoillen lohdutusta ja rakkautta.
Tuon vanhan talonpoikaisvaimon sydän, joka oli jo kiintynyt tuohon
vuoteessa lepäävään tyttömäisen hentoon olentoon, suli täydellisesti
tuon suloisen vetoamisen vaikutuksesta. Hänen käsivartensa kiertyivät
hienon tytön ympärille, kultakutrinen pää painautui vanhaa äidillistä
rintaa vasten ja hänen kasvoilleen painettiin niin monta suukkosta ja
hänelle sanottiin niin paljon rakkaita ja myötätuntoisia sanoja, ettei
Ilonka ollut milloinkaan kuullut äidiltään sellaisia.
»Nyt, kultaseni, voit kai jo paremmin? Nuku rauhassa hetkinen ja
lepää, sillä olet väsynyt ja kiihtynyt. Katso, minä vedän nämä verhot
ikkunain eteen ja kätken sinut auringolta, joka pian laskeutuu. Ehkä
voitkin sitten nukkua kauan ja rauhallisesti. Menen tuonne toiseen
huoneeseen kehruuksieni ääreen. Jos haluat jotakin, on sinun vain
koputettava seinään. Kuulen sen heti. Olen tuulettanut kaikki kauniit
liinavaatteesi ja ripustanut pukusi tuohon vaatekomeroon. Levättyäsi
voit riisua valkoisen pukusi ja pukea yllesi jonkun noista uusista,
jotka äitisi lähetti tänne eilen. Onko pielus mukavasti pääsi alla?
Hyvää yötä nyt, kultaseni. Nuku makeasti!»
Hän suuteli Ilonkaa viimeisen kerran, veti verhot ikkunain eteen niin,
että auringon säteet tunkeutuivat nyt huoneeseen heikennettyinä ja
tummina, ja poistui sitten tyynesti huoneesta.
Ilonka oli yksinään. Ensin oli hän ainoastaan tietoinen erinomaisesta
ruumiillisesta hyvinvoinnista. Lakanat olivat niin hienot ja tuoksuivat
niin suloisesti lavendelilta ja rosmariinilta, ja laaksosta poimitut
liljat ja ruusut muuttivat huoneen ilman erittäin hyvätuoksuiseksi. Hän
ummisti silmänsä ja makasi hervotonpa tuntien ääretöntä hyvinvointia.
Kuinka väsynyt hän olikaan viimepäivien vaivoista ja jännityksestä,
ympärillä hääräävistä palvelijattarista, jotka järjestivät
liinavaatteita ja uusia pukuja, ja tuosta valkoisesta morsiuspuvusta,
jota hänen oli ollut pakko koettaa monta kertaa ja joka oli ahdistanut
hänen sydäntään, kun hän oli tuntenut sen laskokset ympärillään. Mutta
ennen kaikkea oli hän äärettömästi väsynyt yhtämittaisiin puheihin
varallisuudesta ja maista, velvollisuuksista ja jälkipolvesta. Hänen
poskensa olivat hehkuneet alituisesti, kun hän oli kuullut sanottavan
itseään kaikkien niiden syntymättömien lasten äidiksi, joista oli
tuleva rikkaita maiden ja rahojen omistajia.
Hän oli taistellut vapautensa puolesta vakavin, hiljaisin tavoin
vetoamalla vanhempiensa rakkauteen ja heidän hänen vuokseen tuntemaansa
ylpeyteen ja heidän halveksimiseensa tuota miestä kohtaan, jonka he
olivat valinneet hänen puolisokseen. Hän ei välittänyt vähääkään
suurista rikkauksista eikä laajoista maa-alueista, vaan oli onnellinen
saadessaan asua Bideskuty’ssa vaikkapa vanhanapiikanakin. Hän ei voinut
ollenkaan ymmärtää, miksi hänen isänsä näytti niin surulliselta, kun
hänen tulevaisuudestaan keskusteltiin. Ellei hän pitänyt tyttärensä
avioliitosta rikkaan talonpojan kanssa, niin miksi hän sitten salli sen
tapahtua? Varmasti oli hänellä maita, peltoja ja rahaa kylliksi omiksi
tarpeikseen. Mitä hän teki tuolla talonpojan omaisuudella, vaikka se
olikin niin suuri? Ilonka ei voinut sitä ymmärtää. Hänen ylpeä äitinsä
näytti suhtautuvan tähän polkunaimiseen hyvin halveksivasti, vaikka hän
kumminkin ivasi kaikkia köyhiä aatelismiehiä heidän vanhasta suvustaan
huolimatta. Tyttö oli pian ilmaissut kauan säilytetyn salaisuutensa
ja myöntänyt vilpittömästi, että ainoastaan yksi ääni monien muiden
joukosta pani hänen sydämensä riemusta sykkimään. Hänhän oli
vanhempiensa ainoa lapsi, jota oli suuresti rakastettu ja hemmoiteltu.
Tuntui niin hirveällä, että hänen oli ruvettava asumaan talonpojan
talossa, opittava kehräämään ja työskentelemään puutarhassa ja
alentumaan aivan omien palvelijattariensa tasolle, ja erottava kaikista
entisistä ystävistään.
Sitten eräänä päivänä kerrottiin hänelle, ettei _hän_ välittänytkään
hänestä, ja ilmoitettiin että _hän_ köyhyytensä vuoksi aikoi mennä
naimisiin erään rikkaan käsityöläisen tyttären kanssa, joka oli
taipuvainen vaihtamaan kultapussinsa kreivilliseen kruunuun. Kuultuaan
sen alistui Ilonka. Hän ei enää välittänyt, mitä hänen parhaakseen
päätettiin. Koska _hän_ oli valehdellut hänelle puhuen rakkaudesta,
jonka hän oli sanonut kestävän hamaan kuolemaan asti, mutta joka
oli loppunutkin vuoden kuluttua, koska _hän_ voi käyttäytyä niin
petollisesti ja kunniattomasti, ei hänkään enää välittänyt, mitä
hänelle tehtiin. Koska hän ei saanut tulla onnelliseksi, voi hän
yhtähyvin tehdä, mitä isä ja äiti tahtoivat, ja suostua menemään
vaimoksi talonpojalle, joka ei ollut sen halpamaisempi tahtoessaan
jalosukuisen neidon puolisokseen kuin _hänkään_.
Maatessaan siinä ummessa silmin ja alistuvaisena rosmariinilta
tuoksuvassa vuoteessaan palautti Ilonka mieleensä ensimmäisen
kohtauksensa tuon pitkän ja komean miehen kanssa, hänen, joka oli
kuvailtu hänelle rikkaaksi ja häikäilemättömäksi talonpojaksi, jonkun
jalosukuisen neidon kosijaksi, jonka hän halusi yhdistää alhaiseen
sukuunsa. Hän muisteli Andráksen omituista persoonallisuutta, hänen
sointuvaa ääntään, hänen silmiään, jotka katsoivat häneen niin
kummallisesti, ja suuteloa, jonka hän aina painoi hänen kädelleen
ja joka pani hänet aina punastumaan ja aiheutti tunteen, joka sekä
peloitti että pyörrytti.
Hän koetti muistella jokaista tuon kirkossa tapahtuneen pyhän
toimituksen erikoiskohtaa, vannomiaan valoja ja toistamiaan rukouksia;
kun hän oli polvillaan tuon omituisen miehen rinnalla, jota huolimatta
hänen syntyperästään hän ei voinut halveksia, sillä hän oli niin pitkä,
niin rauhallinen kaikissa hommissaan ja hänellä oli niin kummallisen
käskevä ilme silmissään.
Häntä värisytti nyt, kuten silloinkin, kun hän tunsi saaneensa
kultaisen sormuksen sormeensa merkiksi, että hän oli tuon miehen orja,
joka hänen äitinsä sanojen mukaan oli vaimoaan paljon ala-arvoisempi.
Ja hän oli kumminkin vannonut kunnioittavansa, rakastavansa ja
tottelevansa häntä. Ah, hän kyllä koettaisi täyttää tuon viimeisen
lupauksen niin hyvin kuin hän vain voi, täyttää kaikki hänen pyyntönsä
ja työskennellä kuin orja menneinä aikoina, jolloin kovat lyönnit
olivat ainoa palkka päivän: kestävästä raskaasta työstä. Hän tahtoi
kärsiä miehensä ylpeyttä ja valtaa, ja tulla hänen iloiseksi ja
kuuliaiseksi orjakseen. Jos hän täyttää tuon valan, niin ehkä Jumala
vapauttaa hänet noista muista, sillä olihan hän vannonut tahtovansa
myöskin rakastaa miestään.
Sitten muistui hänen mieleensä viimeinen kuva, jonka todellisuus tuntui
hänestä kerrassaan unelta. Hän oli näkevinään ympärillään paljon
kasvoja ja kauempana tuon pienen, olkikattoisen, kuumassa toukokuun
auringonpaisteessa kylpevän kylän. Ilma oli kuuma ja täynnä aikaisten
kesäkukkien huumaavaa tuoksua. Kaikkialta kuului mehiläisten surinaa
ja lintujen laulua, hevosten hirnumista ja lampaiden määyntää. Sitten
tunsi hän nopeasti, miten hänet nostettiin maasta ja miten hän sitten
oli lentävinään ilmojen halki kuin siivillä. Hän muisti epämääräisesti
pitkän huudon, joka häipyi kuulumattomiin hänen lentäessään, ja oli
vieläkin tuntevinaan, miten joku puristi hänet lujasti syliinsä.
Akasiat, talot ja nuo monet ilmehikkäät kasvot muuttuivat nyt hänen
mielestään kauan sitten unhotetuiksi asioiksi, eikä hän lopulta enää
muistanut mitään.
Ah, miksi oli hän palannut tuntoihinsa jälleen? Miksi olikaan hän
herännyt? Hänellä oli ollut niin ihmeellisen hyvä olla tuossa unholan
rauhassa. Miksi ei tuota rauhallisuutta ollut kestänyt iankaikkisesti,
kunnes nuo siivet olisivat vieneet hänet korkeuksiin, joissa vallitsee
iäinen lepo?
XXVII
AUTTAMATON ASIA.
Aurinko oli jo vaipunut matalalle länteen, ja sen kultaiset säteet
tunkeutuivat pienistä ikkunoista arkihuoneeseen muodostaen jokaisen
siellä olevan esineen ympärille pienen sädekehän.
Etelka oli siirtänyt kehruuksensa syrjään. Päivälliseen ei oltu
koskettukaan, ja hän oli valmistanut omin käsin muutamia herkullisia
ruokalajeja illalliseksi, koska Sári ja Kati muistelivat vain
vihkimätilaisuutta ja kaikkia näkemiään ja kuulemiaan niin, ettei
heidän huolekseen voitu jättää ensimmäisen aterian valmistamista
nuorelle emännälle tämän uudessa kodissa.
Hän ei nähtävästi ollut vielä liikahtanutkaan. Etelka oli kurkistanut
huoneeseen ja nähnyt hänen nukkuvan vielä rauhallisesti hienosti
punastunein poskin ja säännöllisesti hengittäen puoliavoimien
huulien välistä. Rauhoittuneena oli hän jättänyt Andráksen vahtimaan
seurusteluhuoneeseen ja kiiruhtanut itse keittiöön.
András istui haaveillen avonaisen ikkunan ääressä ja katseli tasangon
poikki laskeutuvaan aurinkoon päin. Tällaiseksi oli hän mielessään
aina kuvitellut tämän päivien päivän. Hän oli kuin aavistanut, miten
rauhallista tässä erillisessä talossa tulee silloin olemaan, kun hän
valmistautuu tapaamaan vaimoaan ja vaimo häntä. He saavat nyt oleskella
tästä alkaen ikuisesti yhdessä, rakastaa ja tulla rakastetuiksi,
jakaa surut ja ilot, ja elää vain kokonaan toisilleen. András muisti
yksinäistä lapsuuttaan ja nuoruuttaan, jolloin hän väsyneenä päivän
kovasta työstä meni isän kovista ja oikeudettomista lyönneistä
kirvelevin hartioin autiolle tasangolle, joka oli vielä yksinäisempi
kuin hän, ja ollen yksinään taivaan ja maan välillä kuun ja tuikkivien
tähtien valossa pyysi hän kaunista lumoavaa luontoa kertomaan hänelle
muutamia salaisuuksiaan ja ilmoittamaan hänelle, miksi haikara
alituisesti huutaa puolisoaan, miksi pääskyset rakentavat pesiään,
miksi noilla pienillä sisiliskoillakin on pienet pesänsä meloonien
suurien lehtien alla ja miksi hän huolimatta suuresta rakkaudestaan
äitiään kohtaan tuntee itsensä yksinäiseksi ja kodittomaksi. Nyt hän
ymmärsi sen. Hän käsitti nyt luonnon suuren kaikkiin kohdistuvan lain
kahden olennon liittymisestä yhdeksi kokonaisuudeksi, lain, jota eivät
hänen vanhempansa olleet kyenneet opettamaan hänelle, mutta jonka hän
oli oppinut heti silloin, kun hän ensimmäisen kerran oli nähnyt tuon
lumoavan olennon, joka oli muuttunut hänen unelmakseen, ja ensimmäisen
kerran kuullut tuon äänen, joka oli muuttunut hänen korvissaan enkelin
soitoksi. Kuten haikara, kutsui hänkin nyt puolisoaan, ja kuten
pääskyset ikävöi hänkin nyt kotia, jossa hän voi rakastaa ja hyväillä
häntä, josta oli tuleva tuon kodin kuningatar.
Hänen takaansa kuuluva heikko kolina pakotti hänet kääntämään päätään.
Siellä hän olikin, tuo valkoisiin puettu olento, jonka ääriviivat
näkyivät vain epäselvästi enenevässä pimeydessä. Ilonka oli irroittanut
huntunsa, mutta ei ollut vielä riisunut yltään morsiuspukuaan.
»Ilonka!»
Nähtävästi ei Ilonka ollut odottanut löytävänsä miestään täältä, sillä
hän säpsähti, pysähtyi nopeasti ja nojasi kädellään läheisyydessä
olevaan pöytään pysyäkseen pystyssä.
»Ilonka!» sanoi András jälleen tullen aivan hänen viereensä.
Ilonka peräytyi pari askelta.
»Luulin... En tiennyt ollenkaan sinun olevan täällä».
»Äitini läksi täältä juuri äsken», vastasi András hyvin ystävällisesti.
»Huomattuaan sinun vielä nukkuvan meni hän keittiöön, ja käski minun
olla täällä vahtimassa, liikkuisitko sinä».
Hän koetti tarttua Ilonkan käteen ja vetää hänet luokseen, mutta Ilonka
vetäisi kätensä pois ja sanoi nopeasti:
»Missä tuo keittiö on? Haluan mennä puhuttelemaan häntä».
»Keittiö on toisessa rakennuksessa, rakkaani, tuolla puutarhan toisella
puolella. Tämä rakennus on yksinäinen ja rauhallinen, eikä täällä ole
nyt muita kuin me».
András koetti jälleen tarttua hänen käteensä, mutta Ilonka karttoi
häntä ja meni hermostuneesti ovelle.
»Ah, voin kyllä osata sinne. Tiedän hänen tarvitsevan minua. Hän...»
Mutta András hyppäsi nopeasti hänen tielleen ja kietoi intohimoisesti
käsivartensa hänen ympärilleen.
»Hän ei kaipaa apuasi, kultaseni», kuiskasi hän kiihkeästi, »etkä sinä
sitäpaitsi voi mennäkään, sillä kuten näet, olen vanginnut sinut. Ah,
älä koetakaan riistäytyä irti, sillä en päästä sinua. Miten kalpea ja
säikähtynyt oletkaan! Oletko peloissasi? Et suinkaan nyt levätessäsi
minun sylissäni. Voin suojella sinua, kultaseni, kaikilta suruilta ja
vahingoilta. Kumarru hieman, että pieni korvasi tulee suuni eteen,
sillä haluan kuiskata siihen jotakin, joka on painanut mieltäni monien
vaikeiden kuukausien kuluessa ja murtanut melkein sydämeni koettaessaan
tunkeutua sieltä esille. Ilonka, omani, suloinen vaimoni, rakastan
sinua»!
Hänen äänensä oli käheä ja omituinen, ja hän oli puristanut
Ilonkan käsivarsiensa väliin kuin pihteihin. Hän veti vaimoaan yhä
lähemmäksi, kunnes Ilonkan kasvot olivat aivan hänen lähellään. Ilonka
ponnisteli vapautuakseen. Hän oli hämmästynyt ja säikähtynyt eikä hän
ymmärtänyt. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään äänessä
niin kummallista sointua eikä nähnyt kenenkään silmissä tuollaista
katsetta, joka peloitti häntä niin hirveästi. Hänen äitinsä olisi
pitänyt varoittaa häntä ja puhua hänelle, oliko hänen sallittava, että
tuo tunkeileva talonpoika kiertää käsivartensa hänen ympärilleen,
kuten jonkun kylän tytön ympärille ravintolassa. Hän tunsi olevansa
nöyryytetty ja äärettömästi peloissaan, kun hän terävin kynsin repi
miehensä käsiä koettaessaan toivottomasti vapautua hänen sylistään.
»Et saa ... et saa!» läähätti hän vain, sillä kauhu kuristi hänen
kurkkuaan. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän vaimonsa
sanoista, vaan toisti kummallisesti: »Ilonka, rakastan sinua»!, ollen
vähältä tukehtua noihin sanoihin. Ja nämä hänen lausumansa sanat
panivat Ilonkan vapisemaan vastustushalusta, sillä ne olivat aivan
samat, joita muinoin onnellisina aikoina eräs ystävällinen ääni oli
mumissut hänen korvaansa kunnioittavan tunteellisesti ja jotka silloin
olivat synnyttäneet hänessä sellaisen jumalallisen onnen tunteen.
»Et saa!» toisti hän vain koneellisesti.
Andráksen ote höltyi hieman ja Ilonka näki hänen hymyilevän.
»Mitä en saa, kultaseni? Mitä haluat minulta kieltää? Etkö halua
kuunnellakaan tunnustustani, miten äärettömästi sinua rakastan?
Muista, etten ole näiden viikkojen kuluessa uskaltanut sinua juuri
lähestyäkään. Lähellämme oli aina tuo joku, joka tuntui karkoittavan
kaikki rakkauden sanat suustani. Viikkokausiin en ole uskaltanut sinuun
oikein katsoakaan. Olisi julmaa kieltää minua puhumasta nyt, kun
vihdoinkin olemme kahden ja olet todellisuudessa minun vaimoni».
Nopein liikkein onnistui Ilonkan vihdoinkin vapautua hänen
syleilystään. Hän seisoi miehensä edessä suorana ja puolustusasennossa
kapinoiden kaikin ylimyksellisin ylpeyksin ja voimin tuota julkeaa
talonpoikaa vastaan. András näytti kumminkin niin pitkältä ja
voimakkaalta, ja hänen silmissään oli sellainen ehdottoman tahdon,
melkeinpä tyrannimaisen valtiuden ilme, että Ilonka vaistomaisesti
muisti valansa kunnioittaa ja totella häntä. Hänen mieleensä juolahti
myös äskeinen hiljainen päätöksensä, että hän halusi ehdottomasti
totella, vaikka hän ei voinutkaan rakastaa.
»Niin, niin, kyllä tiedän», sanoi hän hitaasti jonkunlaisin uhmaavin
nöyryyksin. »Ymmärrän ja koetan muistaa. Olen vaimosi, ja tänään
alttarin edessä vannoin tottelevani sinua. Isäni ja äitini pakottivat
minut taipumaan ja minä täytin heidän toivonsa. Vannoin tottelevani
sinua eikä sinun tarvitse pelätä minun rikkovan tuota valaani. Koetan
täyttää vaimon velvollisuudet, ja työskennellä hyväksesi samoin kuin
joku talonpoikaisnainenkin olisi tehnyt. Tahdon kehrätä ja työskennellä
puutarhassa, kävellä kirkkoon kanssasi ja jakaa työmiehillesi heille
tulevat vilja-ja viiniosuudet. Sinun on opetettava minua ja käskettävä
minua, ja minä haluan totella. Sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä.
Tiedän, että olen vaimosi»!
András katsoi häneen melkein lumottuna. Hän ei oikein ymmärtänyt
Ilonkan puhetta. Hän näytti hyvin kauniilta huolimatta tuosta
omituisesta kasvojen ilmeestä. András ei voinut ymmärtää tuon katseen
tarkoitusta. Siinä oli varmasti jotakin säikähtynyttä, kuten hänen
äänessäänkin, joka oli selvä ja kirkas. Hänen jokainen sanansa tuntui
sattuvan Andráksen sydämeen pannen sen vapisemaan tuskasta. Illan
varjot pitenivät pitenemistään eikä András voinut nähdä enää vaimoaan
selvästi. Hänen hento vartalonsa näytti aivan aavemaiselta enenevässä
pimeydessä.
Hän keskeytti hetkeksi ja András mumisi »Ilonka»! tunteellisesti
ja vetoavasti. Hän olisi halunnut sanoa jotakin ja koetti lähestyä
vaimoaan jälleen, mutta tämä nosti käskevästi kätensä.
»Älä sano mitään»! sanoi Ilonka ylpeästi. »Äsken en voinut sinua estää,
sillä puristit minua niin kovasti. Koetin kyllä vastustaa, mutta sinä
sanoit kumminkin sanottavasi ja nyt on minun vuoroni. Halusit puheesi
mukaan ilmaista minulle paljon asioita, jotka lausuttuasi ne panivat
poskeni kuumenemaan häpeästä. En tiennyt — olen vain tyhmä tyttö eikä
äitini kertonut minulle — tähän kauheaan kauppaan sisältyvän senkin,
että saat puhua minulle rakkaudesta ja sanoa minulle sanoja, jotka
suussasi muuttuvat pyhyyden loukkaamiseksi».
»Ilonka!»
Huuto kajahti kovasti ja mahtavasti, ja kuulosti sydäntä särkevältä
voimakkuudessaan. Se oli kuin jonkun kuolettavasti haavoitetun eläimen
viimeinen surkea avun pyyntö.
Oliko Ilonka menettänyt järkensä. Eikö hän tiennyt, mitä hän puhui?
Oliko hän tahallaan suunnannut tämän peloittavan lyönnin, joka sattui
niin raskaasti, että hän oli melkein kaatua sen vaikutuksesta? András
katseli vaimonsa vartaloa, joka epäselvästi häämötti pimeästä. Se
näytti niin solakalta, valkoiselta ja hennolta, että András suuresta
tuskastaankin huolimatta tunsi ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Ei, ei,
Ilonka ei ollut ymmärtänyt. Hän oli varmaankin sairas ja kiihtynyt,
ja hänen aivonsa olivat kuumeiset. Vieraan ympäristön, yksinäisen
maalaistalon ja pienten huoneiden aiheuttama pelko oli sokaissut hänet.
Hän oli kiihtynyt ja hermostunut. Tuo pieni tunteellinen raukka, mitä
hän voi tietääkään miehen intohimoista ja kuinka hän voi ymmärtääkään
talonpojan rakkauden musertavaa voimakkuutta? András ymmärsi nyt
olleensa raaka. Kaikki isä Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet
täydellisesti muuttaa talonpojan kuumaa ja kärsimätöntä luonnetta,
ja Ilonka, tuo hienostunut ylimyksellinen tyttö, jota tähän asti
olivat ympäröineet vanhempien helliminen, palvelijoiden kunnioitus
ja jalosukuisten kosijain kohtelias lähentyminen, oli säikähtänyt.
Ei ollut mikään ihme siis, että hän pelkäsi Andráksen nopeaa,
häikäilemätöntä ja kömpelöä esiintymistä.
»Ilonka», aloitti hän hyvin hiljaa koettaen estää ääntään värisemästä
tyynnyttääkseen vaimonsa, »monet seikat ovat pelästyttäneet sinua
tänään. Olet vielä niin heikko ja sairas, ettet luullakseni käsitä
viimeisten minulle puhumiesi sanojen julmuutta. Salli, että vien sinut
huoneeseesi nyt. Äitini ilmoitti sinun olevan suuresti levon tarpeessa,
ja ehkä äsken käyttäydyin hieman raa'asti ja kömpelösti. Kuten tiedät,
olen vain talonpoika, mutta osaan silti kumminkin olla ystävällinenkin.
Ja voi, mieluummin katkaisen oikean käteni, kuin loukkaan tahi peloitan
sinua millään tavalla! Tahdotko antaa minulle anteeksi? Katso, tämä
suuri rakkaus huumaa minut niin, että aivoni melkein pimenevät, ja ehkä
en voi hallita käsivarsiani, kun ne puristautuvat ympärillesi, enkä
ääntäni, kun puhun sinulle. Olen nyt kumminkin niin tyyni, kultaseni,
että voit huoletta ojentaa minulle jälleen kätesi».
»Onko se välttämätöntä»?
»Välttämätöntäkö, Ilonka? Etkö sitten haluakaan ojentaa minulle
kättäsi? Etkö voi lausua minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa? En
toivokaan äärettömiä, sillä tahdon odottaa niin kärsivällisesti kuin
suinkin ensimmäistä rakkauden sanaa sinulta. Olet äärettömän kaunis.
Rakkauteni sinuun syttyi heti tuona päivänä, jolloin ensimmäisen kerran
huomasin suloisuutesi. Olen vain tavallinen talonpoika ja tiedän
sen vievän aikaa, ennenkuin opit rakastamaan minua. Mutta haluan
voittaa sen käyttäytymällä niin ystävällisesti, että sydämesi avautuu
talonpoika raukalle, joka niin nöyrästi kunnioittaa sinua. Mutta siihen
asti, kultaseni, en tahdo valittaa. Olen tyytyväinen, jos vain lasket
hetkiseksi pienen kätesi omaani vapaaehtoisesti».
Hän ojensi kätensä vaimoaan kohti.
»Etkö halua tehdä sitä, Ilonka? Olenko sitten loukannut sinua niin
suuresti, että olet määrännyt tämän kauhean rangaistuksen minulle?
Jos niin on, kultaseni, niin usko minua, että olet rankaissut minua
jo tarpeeksi, sillä tekemäni rikos oli vain rakkauteni aiheuttama,
rakkauteni, jota nyt olet haavoittanut niin kuolettavasti, että se
lepää piestynä ja voimatonna jalkaisi juuressa. Et siis halua ojentaa
minulle kättäsi? Etkö tahdo sanoa antaneesi minulle anteeksi, vaikka
rukoilisin tuota anteeksiantoa polvillani»?
András oli vaipunut polvilleen ja pimeässä olivat hänen polttavat
huulensa hakeneet ja löytäneet tuo pienen jääkylmän käden. Mutta Ilonka
vetäisi sen pois niin nopeasti kuin häntä olisi pistetty huudahtaen
pelosta ja inhosta.