Jumalalta anteeksi kaikkia syntejään, uppiniskaisuuttaan, ylpeyttään,
turhaa kunnianhimoaan ja kaikkia tyhmyyksiään, jotka ovat vieneet hänen
kauniin jalosukuisen tyttärensä talonpojan syliin.
Vanhanaikaiseen jäykkälaskoksiseen silkkipukuun pukeutunut jalo
kreivitär seuraa rukouskirjastaan mumisten uskontunnustuksen lukemista
enemmän vain näön vuoksi, sillä hän ei ole minkään anteeksiannon eikä
lohdutuksen tarpeessa. Hän on täyttänyt velvollisuutensa ja uhrannut
synnynnäisen ylpeytensä, oman lapsensa ja kalliit isiltä perityt
tapansa miehensä kunnian ja suvun tulevaisuuden vuoksi.
Sitten nousee vanha arvokas pappi alttarin portaille uudessa
messukaavussaan, joka on koristettu päärmein ja koruompeluksin, ja
joka hieman estää hänen liikkeitään. András on lahjoittanut hänelle
kaavun tämän erikoisen tilaisuuden kunniaksi. Hän kompastelee ja on
melkein kaatua aiheuttaen, että ajattelemattomat nuoret tirskuvat hänen
selkänsä takana ja vanhemmat pudistavat päätään ristien silmänsä,
sillä tuollainen ei ennusta mitään hyvää. Odotuksen ja kiihtymyksen
aiheuttama jännitys on niin voimakas, että mitättöminkin tapaus
aiheuttaa joko hermostunutta iloisuutta tahi kyyneliä.
Sillä aikaa aloittaa isä alkuvirren lukemisen.
»_Deus Israel conjugat vos_...» [Israelin Jumala liittäköön teidät
yhteen.]
András kuunteli kunnioittavasti. Eilen oli tuo vanha ystävällinen pappi
selittänyt hänelle jokaisen vihkimäkaavan lauseen, että hän ymmärtäisi,
mitä Jumala käskee hänen tekemään ja mitä hän vannoo täyttävänsä.
»Yhdistäköön Israelin Jumala teidät»!
Kun hän eilen oli lukenut nämä sanat, olivat ne tuntuneet hänestä
enkelien lausumilta silloin kun paratiisin portit aukenevat.
Mustalaissoittokunta, jollaisetta ei ainoatakaan unkarilaista
juhlatilaisuutta vietetä, oli sijoitettu kirkon toiseen päähän.
He eivät tunne juuri ollenkaan virsien eikä hymmien säveliä, vaan
soittavat ainoastaan surunvoittoisia unkarilaisia kansanlauluja
pehmeästi ja tunteellisesti. Ne täyttävät tuon pienen karkeasti
rakennetun kirkon kuin vetoavilla kuiskauksilla.
András ummistaa silmänsä. Hän on luvannut isälle pitää ajatuksensa
koossa ja kohdistaa ne täydellisesti pyhään toimitukseen ja Jumalan
siunaukseen, että hän olisi kyllin arvokas saamaan sen.
Sympaalien pehmeät ja viulujen huokaavat äänet täyttävät ilman, ja
isä Ambrosiuksen hiljaa kuuluva mumina, kun hän lukee evankeliumin ja
toistaa uskontunnustuksen ja kolehtirukoukset, on kuin unelmien maasta
kaikuvaa suuresti todellisuudesta poikkeavaa huminaa.
András katsoo kumminkin enenevien suitsutuspilvien läpi, miten pappi
lausuu vihkimäkaavakkeen pyhiä sanoja. Pienet kellot soivat ja päät
ovat kunnioittavasti kumarassa, ja Ilonkan silmistä putoilee kyyneliä
hitaasti rukouskirjan lehdille. András taasen haaveilee Kisfalussa
olevasta kodistaan, jonka hänen nuori vaimonsa muuttaa loistavaksi
liidellessäään kuin keijukainen noissa matalissa huoneissa. Sitten hän
on kuulevinaan vielä pienempien jalkojen kolinaa, kun niiden omistajat
juoksentelevat nopeasti huoneissa ja huutavat iloisesti kirkkain äänin
»Isä!», kun hän tulee kotiin. Hänen sydämessään vallitsee täydellinen
rauha ja hän on unhottanut kokonaan nuo intohimon myrskyt, jotka olivat
vähältä murskata hänet pari viikkoa sitten. Näiden viime viikkojen
kuluessa on hän vain ajatellut häntä kuin pyhää neitsyttä, kuin jotakin
tyyntä ja puhdasta onnen lähdettä, kun hän istuessaan korkealla
valtaistuimellaan, jonka juurelle András on polvistunut kunnioittaen ja
jumaloiden, jakaa onnea kodille.
Mutta nyt laskeutuu isä Ambrosius alttarin askelmilta, ja kreivikin
nousee istuimeltaan ja seisoo hyvin suorana ja kalpeana pääkäytävän
sivulla yhden apulaisen pitäessä käsissään pientä lautasta, jolla pari
kultasormusta kimaltelee.
Ääni, joka muistuttaa pitkää huokausta, tuntuu tunkeutuvan noiden
satojen kirkossa olevien ihmisten kurkuista paljastaen heidän
äärettömän ja kiihkeän odotuksensa aiheuttaman jännityksen. András
ja Ilonka seisovat papin edessä tullakseen lopullisesti mieheksi
ja vaimoksi, mutta ei kumpikaan heistä kuule papin sanoja, sillä
he luulevat uneksivansa. Taaempana olevat kurottautuvat eteenpäin
nähdäkseen vilahdukseltakaan nuo olennot, joista toinen on niin pitkä
ja harteikas ja toinen niin hento. Muutamat häikäilemättömimmät
nousevat penkeille seisomaan, ja hermostunut kuiskaileminen ja hihitys,
kovaksi kiilloitettujen hameiden kahina, ja helmien ja rannerenkaiden
kilinä rikkovat kirkossa vallitsevan pyhän hiljaisuuden.
Binecz Marko ja hänen soittokuntansa soittavat jotakin surullista
laulua, jotakin omituisesti uneksivaa säveltä. Heidän soittokoneittensa
musikaaliset kuiskaukset ovat kuin hiljaisia pitkiä huokauksia, jotka
kaikuvat jostakin kaukaisesta pilvimaasta yhtyäkseen suitsutukseen.
Isä Ambrosius on tarttunut tuohon pieneen, kylmään ja valkoiseen
käteen, ja tuohon toiseen voimakkaaseen, ruskeaan ja karkeaan, ja
yhdistänyt ne. András ei uskalla oikein hengittääkään, sillä hän
luulee olevansa kaukana todellisuudesta. Isä Ambrosius pitää noita
molempia käsiä yhdistettyinä, mutta kaikesta huolimatta tuntee András
jonkunlaista lepattamista kuin jonkun juuri pesästään vangitun
pienen linnun siipien lyöntiä. Kun llonkan käsi laskeutuu hänen
käteensä, jäykistyvät Ilonkan vaaleat kasvot kokonaan ja hänen siniset
silmänsä kohdistuvat Andrákseen niin kauhistunein ja vetoavin ilmein,
että Andráksen sydän murtuu melkein säälistä. Eikö Ilonka sitten
ymmärtänytkään, että hän rakasti häntä kuin pyhimykset Jumalaansa, että
hän halusi palvella ja kunnioittaa häntä ja karkoittaa kaikki surut
hänen tieltään? Eikö hänelle oltu kerrottukaan, miten hän oli rukoillut
lupaa saada levätä hänen jaloissaan ja suojella häntä myrskyiltä
ja auringon kuumuudelta saadakseen palkakseen hänen hymynsä? Miksi
hän sitten katsoo niin rukoilevasti häneen? Näytti aivan siltä kuin
Ilonka olisi ollut peloissaan. Suuri ja mahtava Jumala, pelkäsikö hän
vieläkin, kun hänen kätensä lepäsi miehen kädessä, ja Jumala itse uskoi
hänet hänen haltuunsa suojeltavaksi ja varjeltavaksi?
Isä Ambrosius laskee nyt nuo kultaiset sormukset, toisen toiseen ja
toisen toiseen käteen. Sitten hän kuiskaa Andrákselle, että tämä
pistäisi kädessään olevan sormuksen tuon hennon nimettömään. Isä sanoo
jotakin, jonka András toistaa. Sanoissa puhutaan paljon rakkaudesta ja
hellimisestä, sairaudesta ja kuolemasta, hyvästä ja pahasta, ja András
toistaa tuon kaiken kuin unessa, ymmärtäen ainoastaan epämääräisesti,
että hän nyt vannoo valan Jumalalle ja ihmisille. Tarvitseeko hänen
sitoa itseään valoilla, hänen, jonka kaikki sydänkielet on sidottu
toteuttamaan hänen omaa onneaan?
Sitten alkaa Ilonka puhua, toistaen myöskin kaikki isä Ambrosiuksen
lauseet. Hänen äänensä, joka on kuin suloisinta soittoa, kuulostaa
tuskin kuiskausta kovemmalta, tuskin sympaalin heikkenevää ääntäkään
vahvemmalta, kun se heikosti kaikuu pyhitetyssä rakennuksessa.
Hänkin vannoo pistäessään jäykin sormin sormuksen sulhasensa sormeen
rakastavansa, kunnioittavansa ja tottelevansa häntä.
Andráksen vastaukseksi lausuma »Kyllä!» kaikuu riemuisasti ja kovasti,
kun Jumala papin välityksellä kysyy, kuten kirkon vaatima laki määrää,
tahtooko hän ottaa tuon naisen aviovaimokseen. Hänen vastauksensa on
kuin hänen tukahdutetun intohimonsa, hänen ikävänsä ja syvän äärettömän
rakkautensa riemuitseva kaiku ja ilmaus. Vakavasti myöntää Ilonakin
eikä hänen äänensä vapise, vaikka pari suurta kyyneltä valahtaakin
hänen silmistään poskille kuin pari kimaltelevaa kastepisaraa.
Kuulijakunta huokaisi syvään tyydytyksestä. Tuo peruuttamaton oli
siis nyt tapahtunut. Keményn András, tuo talonpoika, jota pienenä
poikana niin monet vaatimattomat huulet olivat suudelleet ja jota hänen
vanhemmaksi tultuaan hirmuinen isä oli lyönyt ja sortanut, joka oli
työskennellyt tallissa ja pelloilla kuin tavallinen työmies ja joka
kuului heidän joukkoonsa, koska hän oli syntynyt ja kasvanut Unkarin
tasangoilla, oli nyt tullut ikuisiksi ajoiksi tuon jalosukuisen naisen
herraksi ja hallitsijaksi, tuon kreivin tyttären mieheksi, joka omisti
nämä maat, ja joka polveutui noista, jotka olivat omistaneet kaikki
talonpojat, kaikki heidän tavaransa ja rakennuksensa, voineet myydä
tahi vaihtaa niitä, ja kohdella heitä huonosti ja vieläpä tappaakin.
Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! Se oli kuin loistavaa unta,
jonka kaikki näkivät samanlaisena. Valot, ruusut ja nuo kauniit
messupuvut, Bideskuty’n kreivi seisomassa siinä luovuttaakseen
tyttärensä talonpojalle ja tuo kaunis valkopukuinen neito, joka oli
kuin joku komerostaan maahan astunut pyhimys, ja näiden kaikkien
keskellä tuo pitkä ja voimakas mies kauniine tummine paineen,
jonka vuosikausia kestänyt kova työ kuuman auringon paisteessa oli
ruskettanut, ja kovine känsäisine käsineen, jotka aina avautuivat
sulasta ystävällisyydestä luovuttamaan rahaa ja lahjoja kaikille
tarvitseville, joiden ei milloinkaan tarvinnut pyytää turhaan, eivät
sopineet oikein todellisuuteenkaan. Päivä oli loistava ja tapaus
niin suurenmoinen, ettei ainoakaan silmä pysynyt kuivana eikä kukaan
voinut olla nyyhkyttämättä, niin loistava ja suurenmoinen, että
mustalaiset kaiuttelivat voimakkaasti tuoksuvaan ilmaan surullisimpia
ja tunteellisimpia säveleitään, niin suuri ja loistava, että päätekijät
siinä, tuo voimakas mies ja hento tyttö, polvistuivat järkytetyin
sydämin ja kyynelisin silmin kaikkivaltiaan Jumalan armoistuimen eteen.
Jumalanpalveluksen loppua kuunneltiin tyynesti, sillä kaikki
olivat vaipuneet uneksivaan haaveiluun. Jumalalle kohdistettujen
vaatimattomien rukouksien sanojen merkityksen, vaikka ne lausuttiinkin
latinan kielellä, ymmärsivät mitättömimmätkin ja sivistymättömimmätkin
joukosta. András oli polvistunut haalistuneelle pielukselle ja kätkenyt
kasvonsa käsiinsä. Hänen ummistettujen silmiensä edessä väikkyi vielä
tuo pelokas katse, joka oli herättänyt hänessä sääliä. Tuo näky näytti
järkyttävän hänen sydäntään ja hän puri hampaansa lujasti yhteen,
etteivät hänen sydäntä vihlovat nyyhkytyksensä kuuluisi muille.
Ilonka taasen näytti polvistuneessa asennossaan kovin haluttomalta ja
kylmältä. Kummatkin nielivät kunnioittavasti valkoisen rippileivän,
jonka isä Ambrosius pisti heidän suuhunsa. Nuori talonpoika uskoi
epäröimättä tuon suuren salaperäisyyden, jonka katolinen kirkko
pakottaa kaikki tunnustajansa uskomaan. Hän ei kyllä tuota kaikkea
ymmärtänyt, vaan luotti siihen kyselemättä ja epäilemättä sitä juuri
ollenkaan. Kuihtuvat kukat vaikuttivat häneen nukuttavasi ja Binecz
Markon surullinen soitto tuuditti hänet haaveelliseen tunnottomuuteen.
Isä Ambrosius kohotti nyt käsivartensa rukoukseen.
»Olkoon Abrahamin, Israelin ja Jaakobin Jumala kanssanne, vuodattakoon
hän siunauksensa kastetta jatkuvasti ylitsenne niin, että näette
lastenlapsenne kolmanteen ja neljänteen polveen, ja lopulta saavutatte
iankaikkisen elämän Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta, Vapahtajan,
joka elää ja hallitsee Isän Jumalan ja Pyhänhengen avulla iäistä
valtakuntaansa. Amen».
Sitten hän lisäsi tehden ristinmerkin nuoreen pariin päin.
»_Benedicat vos omnipotens Deus, Pater et Filius, et Spiritus
Sanctus_». [Siunatkoon teitä kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja
Pyhähenki.]
Viimeinen »amen» häipyi kuulumattomiin, viimeinen evankeliumi luettiin,
ja sitten rupesi isä Ambrosius kuivaamaan pyhiä astioita.
Pitkäksi ajaksi uskonnolliseen hartauteen vaipuneiden sanankuulijain
vaiteliaisuus uhkasi nyt rikkoutua. Nuorempi väki alkoi kuiskailla
kiihkeästi, rukouskirjojen hakaset painettiin äänekkäästi kiinni ja
kaikkialta kuului hermostunutta rykimistä ja tukahdutettua hihitystä.
Kaikki pysyivät kumminkin kunnioittavasti paikoillaan ojentautuen
eteenpäin nähdäkseen sulhasen ja morsiamen, ja morsiamen jalosukuiset
vanhemmat. Lausuttiin kiihkeitä kysymyksiä ja yhtä innokkaita
huomautuksia. Isä Ambrosius tuli pääkäytävälle, puristi isällisin
vapauksin morsiamen nuoret kalpeat kasvot käsiensä väliin, katsoi
suoraan tämän viattomiin silmiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa
viimeiseksi neuvoksi ja siunaukseksi. Sitten hän kääntyi Andráksen
puoleen, puristi tämän käden omiinsa ja kaikki kuulivat hänen sanovan:
»Jumala siunatkoon sinua, poikani, olet täydellisesti ansainnut
onnesi»! Sitten hän pani lakin päähänsä ja poistui.
Jalosukuinen kreivitär oli heittänyt vaippansa käsivarrelleen ja tullut
Ilonkan viereen. Jokainen katselija kurotti kaulaansa nähdäkseen
tuon merkityksellisen silmänräpäyksen. Aina kunnioitettuun aito
unkarilaiseen perinnäiseen tapaan kohotti András hunnun nuoren vaimonsa
kasvoilta huomattavasti vapisevin käsin, ja kumarruttuaan häneen päin
suuteli hän äsken saamansa vaimon puhdasta otsaa kalmankalpein kasvoin.
Ilonka näytti vaaleammalta kuin hänen tukassaan olevat valkoiset
ruusut. Hän sulki silmänsä ja näytti olevan aivan pyörtymäisillään.
András oli saanut ensimmäisen suukkosen, kuten jokainen muukin sulhanen
tasangoilla, mutta kumminkin katseli hän hyvin kateellisesti, kun
Ilonkan vanhemmat kukin vuorollaan puristivat tyttärensä syliinsä, ja
jalo kreivitär vuodatti runsaasti kyyneliä äidillisistä silmistään.
Näytti siltä kuin hän ei olisi sallinut kenenkään lähestyä tyttöä nyt.
Huomautuksia sateli nyt kainostelematta. Naisten sydämiä vihloi, kun
he näkivät morsiamen kalpeat kasvot. Mutta kaikki morsiamethan ovat
hääpäivänään kalpeita ja peloissaan. Se on heidän suurin viehätyksensä,
ja András panisi kyllä pian nuo posket punastumaan ja nuo silmät
loistamaan.
Kuinka kauniilta he molemmat näyttivätkään, kun he kävelivät
pääkäytävää poispäin, vaikka morsiamen käsi tuskin koskettikaan
Andrákseen, kun hän ohjasi vaimoaan ovelle. Hiljaa kuiskattu »Jumala
siunatkoon teitä!» kuului heidän jälkeensä. Sitten seuraten kreiviä ja
kreivitärtä virtasi kansa kirkosta nähdäkseen lähdön.
András pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin toukokuun auringon kirkkaus
olisi häikäissyt hänen silmänsä. Tiellä odottivat kreivin vaunut
livreepukuisine palvelijoineen ja punaisissa valjaissa olevine
valkoisine hevosineen, jotka olivat tuoneet morsiamen kirkkoon ja
jotka nyt kärsimättömästi kuopivat maata. Rahvas oli nyt tunkeutunut
kuin Tarnan tulviva vesi kirkosta tarhaan, joka oli liian pieni niin
suurelle joukolle. Kaikki riensivät innoissaan kauemmaksi nähdäkseen
rikkaan talonpojan ajopelit, joita luultiin kuvaamattoman komeiksi,
koska niiden oli määrä kuljettaa jalosukuinen morsian talonpoikaiseen
kotiin. Jokainen otaksui, että hevosten kiiltävät, loistavat
messinkiheloin ja -soljin koristellut valjaat voittavat Bideskuty’n
kreivin hevoset, semminkin kun ei missään ollut sellaisia juoksijoita
kuin Kisfalussa. Kreivitärkin katsoi kysyvästi tielle ja levottomasti
Andrákseen, sillä muita vaunuja kuin hänen ei ollut näkyvissä. Mitä
András odottikaan nuoren vaimonsa kanssa?
Nopeasti hätkähtivät kaikki, sillä tieltä kuului kavioiden kapsetta ja
huutoja, ja kylän asukasten iloisesti katsellessa ja jalon kreivittären
huutaessa kauhusta nosti Keményn András nopeasti nuoren morsiamensa
käsivarsilleen ja hyppäsi Csillagin selkään. Ennenkuin katselijat
oikein huomasivatkaan tapahtuman ja ennen kreivittären tointumista
säikähdyksestä, oli tamma kaksinkertaisine kuormineen jo kaukana tiellä
ja pöläytteli suuria hiekkapilviä ilmaan laukatessaan tasangolle päin
tuulessa liehuvin harjoin.
Kumea »Eläköön!», joka pani pienen kirkon heilumaan perustuksillaan,
kajahti nopeasti pienenevän hevosen ja ratsastajain jälkeen. Tuo huuto
vapautti joukon viimeisten tuntien äärettömästä jännityksestä, ja oli
sopiva, hurja, alkuperäinen ja mitä kiihkein inhimillinen selitys
tällaiselle uudelle morsiamen kotiinviemistavalle.
XXV
KANGASTUS.
Ah, tuon hurjan ratsastuksen suomaa iloa tämän kauniin tasangon
poikki vieviä teitä pitkin, Csillagin tuntiessa, kuten näytti, tuon
saman magneettisen voiman vaikutusta kuin hänen isäntänsäkin suonissa
virtasi, ja lentäessä eteenpäin nopeasti ja varmasti kuin tuulen
kuljettamat pilvet.
Ah, miten András oli odottanutkin tätä ratsastusta ja Ilonkan
käsivarsien säikähtynyttä puristusta, sillä hänen oli pideltävä lujasti
kiinni Csillagin kiitäessä tuulen nopeudella.
Kuinka kalpealta hän näyttikään! Hänen silmänsä olivat kiinni ja näytti
melkein siltä kuin hän olisi ollut pyörryksissä. Andráksen oli ollut
pakko käyttäytyä ripeästi ja raa'asti, nousta Csillagin selkään ja
paeta hänen kanssaan suomatta kenellekään aikaa pysähdyttää häntä, ja
se oli epäilemättä säikähdyttänyt Ilonkaa.
Mutta Csillag kiisi vain eteenpäin, kylä oli jo kaukana heidän
takanaan, eläköön-huudot olivat lakanneet kuulumasta, tasanko kaikessa
äärettömyydessään ja autiudessaan levisi heidän eteensä ja Csillag,
joka rakasti sen rajatonta vapautta yhtä paljon kuin Andráskin, ja
piti taivaan ja maan äärettömästä laajuudesta, laukkasi eteenpäin kuin
Jumalan enkelit olisivat lainanneet sille siipensä.
Eteenpäin ja yhä vain eteenpäin! Ilonka lepäsi niin hiljaa ja kalpeana
hänen käsivarsillaan, hiukan raollaan olevasta suusta tunkeutui tuskin
henkäystäkään ja hänen pitkä valkoinen huntunsa oli kääriytynyt hänen
ympärilleen kuin verho, hänen pienen päänsä levätessä Andráksen
rinnoilla. Tällaisesta hetkestä oli András haaveillut kaikkien pitkien
iltojen kuluessa tasangolla, ja mieletön toivo oli melkein murtanut
hänen sydämensä hänen ikävöidessään tällaista hetkeä. Ja nyt sai
hän katsella sydämensä valittua ensimmäisen kerran kahden kesken.
Kenenkään silmät eivät nähneet hänen mielenliikutustaan Ilonkan
levätessä alistuvaisesti hänen sylissään. Ah, millainen ilo olikaan
saada katsella häntä näin, kun hän lepäsi tunnottomana ja avutonna
miehensä rintaa vasten! András katseli hellästi jokaista hunnun alta
esiinpistävää pehmoista hiuskiharaa, ummistuneita luomia, joiden ohuet
punaiset suonet kertoivat suruista ja kyynelistä, pientä valkoista
nenää, sen kaunista päätä ja hentoja sieraimia, ja ennen kaikkea, tuota
punaista suuta, jonka puoliavoimien huulien välistä Andráksen tulinen
katse etsi pieniä valkoisia hampaita ja ruusunpunaisen kielen päätä.
Ah, millaista kuvaamatonta ja verratonta iloa, iloa, joka oli kuin
suurinta tuskaa, tuottikaan saada katsella tuon hennon kaunottaren
kaikkia piirteitä, jonka omistaja hän nyt oli ja johon hän ei sulasta
rakkaudesta uskaltanut koskea, vaikka hän ei mitään muuta niin suuresti
halunnutkaan.
Eteenpäin Csillag, eteenpäin!
Ilonka ei liikahtanutkaan eikä hän näyttänyt enää hengittävänkään. Hän
lepäsi kuin kuollut miehensä käsivarsilla. Kaikki heidän ympärillään
oli vielä samanlaista, sillä ei taivas eikä maa olleet muuttaneet
muotoaan. Keskipäivän aurinko levitti valoaan tasangon äärettömään
autiuteen, ja kuumuus pani ilman aaltoilemaan. Kaikki inhimillisen
elämän merkit olivat kaukana etäisyydessä. Tienpuolen ravintola
oli jo matkojen päässä ja paimenien huudot olivat jo lakanneet
kuulumasta. Ainoastaan taivaalla liitelevät haikarat kutsuivat
toisiaan ja meloonien suurien lehtien alta vilahti kirkkaanvärisiä
sisiliskoja, jotka kiisivät sinne tänne Csillagin mielettömän laukan
peloittamina. Ilmassa oli avautuvien kukkien ja kypsyvien hedelmien
tuoksua. Oikealla oli lauma villejä hevosia, jotka laukkasivat hurjasti
pakoon. András kohotti hetkeksi katseensa tarkastellakseen autiota ja
hiljaista tasankoa, jonka sinistä taivasta, hedelmällistä maata ja
purppuranpunaista sumua vasten kuvastuvien kaivojen vipuja hän niin
suuresti rakasti.
Ja kas, kun hän katsoi, rupesi taitava ja lumoava kangastus
piirustelemaan nopein vedoin muuttuvia kuviaan kauas tuonne kuumaan,
kuivaan ja väreilevään ilmaan. Andráksen kiihtyneistä aivoista näytti
se auringonpaisteessa kimaltelevalta paratiisin kullalta, hohtavalta
valkoiselta kaupungilta. Siellä oli viileitä ja virtaavia jokia,
marmorilinnoja ja viheriöitä niittyjä, loistavia ja autioita, jotka
kutsuivat häntä tulemaan sinne lumivalkoisine kantamuksineen ja
laskemaan sen noiden viileiden virtojen rannalle, jossa hänenkin kuuma
päänsä raitistuisi, kun hän painaisi sen pehmoiseen viheriään ruohoon.
Hän katsoi sinne pitkään ja kauan samalla kun hänestä tuntui, että
Csillag lensi sinne levitetyin enkelin siivin. Tuo lumoava kuva tuli
yhä lähemmäksi puoleksi peittyneenä ohueen, kyynelistä muodostuneeseen
sumuun.
Silloin hän kumarsi päänsä ja hänen kuumat huulensa hakivat tuon
raollaan olevan suun, jolloin nuoren, raa'an ja puoleksi barbaarisen
talonpojan sielu poistui hänestä yhtyäkseen tuohon tunnottomaan
olentoon pitkässä tulisessa suutelossa.
Kaukana taivaanrannalla oli oikullinen kangastus nopeasti peittänyt
paratiisin kaupungin kultaiset piirteet, taivaalla kiitävät haikarat
olivat lopettaneet huutonsa ja pienet sisiliskot olivat menneet levolle.
Ääretön ja autio tasanko oli jälleen rauhallinen Csillagin laukatessa
eteenpäin.
XXVI
TALONPOJAN VAIMO.
»Anna hänen olla rauhassa, poikaseni, kuuletko sinä! Hän toipuu kyllä
hoidossani. Laske hänet tuohon vuoteelle. Lakanat ovat lämpimät ja
pehmeät, ja tuoksuvat lavendelilta. Mene hakemaan minulle kellarista
mitallinen tuota etikkaa, jonka panin tynnyriin viime marraskuussa.
Laske se oven edustalle ja tuo minulle ullakosta muutamia neilikoita,
ajuruohoa ja ehkä hieman koiruohoakin. Mene nyt! Hän on ainoastaan
pyörtynyt hurjan ratsastuksesi vaikutuksesta. Sinun olisi pitänyt
menetellä muiden ihmisten tapaan ja tuoda hänet kotiin vaunuilla,
joiden eteen on valjastettu vakava härkäpari».
Vasta paljon jälkeen päivällisen oli András saapunut Csillagilla
kantaen valkoista taakkaa käsivarsillaan. Etelka oli odottanut
toivottaakseen morsiamen tervetulleeksi uuteen kotiin, ja oli
valmistanut sellaisen aterian, ettei kuninkaankaan olisi tarvinnut
sitä hyljeksiä. Hän oli suonut Sárille ja Katille sen ilon, että nämä
olivat saaneet pukeutua parhaimpiin vaatteihinsa ja mennä katsomaan
isäntänsä ja jalosukuisen kreivittären vihkimistä. Hän ei voinut olla
tyyni, sillä hän tiesi poikansa tarkoituksen olevan tuoda morsian
kotiin Csillagin selässä, ja pelkäsi senvuoksi, että nuori jalosukuinen
neito, joka ei ollut tottunut sellaisiin äkillisiin toimenpiteisiin,
joko pyörtyisi tahi sairastuisi. Hän oli muodostanut vaatimattomista
huoneista oikean rakastettavaisuuden puutarhan. Hänen ruusupensaansa
olivat onneksi täydessä kukassaan, ja siten oli hänelle ollut
mahdollista tuoda niitä suuria kimppuja jokaiseen huoneeseen, mutta
erittäinkin yhteen, joka oli juuri paperoitu ja koristettu kauniisti
kirjailluin verhoin nuoren vaimon asunnoksi.
Ah, tuolta kuului vihdoinkin Csillagin tuttu kavioiden kapse tasangon
poikki johtavalta pehmeältä tieltä. Etelka kiiruhti innoissaan
portille toivottaakseen uuden tyttärensä tervetulleeksi kotiin lempein
suudelmin, mutta katsahdettuaan poikansa kasvoihin huomasi hän heti
jonkun asian olevan hullusti. Hiljaa polvistui Csillag muistaen
isäntänsä opettaman sievän tempun, ja András, ollen melkein yhtä kalpea
kuin hänen sylissään oleva olento, laskeutui maahan ja meni kuormineen
sisälle.