muuttuu kumminkin piakkoin hyväksi. Ilonkan on kyllä luultavasti
taisteltava muutamia peloittavia taisteluita, ennenkuin hänen onnistuu
sijoittaa tuo vaativa raakalainen oikealle paikalleen, ja senvuoksi
kiiruhtikin kreivitär kaikin voimin häiden valmisteluja ja järjesti
liinavaatteet, joita oli koottu hamasta llonkan syntymästä hänen
tulevaisuudessa tapahtuvan avioliittonsa varalta. Keményn András
näytti jättävän kokonaan kreivittären huoleksi ilmoittaa tapahtumasta
palvelijoilleen ja sitten kyläläisille. Oli omituista, mutta kumminkin
totta, ettei kukaan talonpoika aavistanutkaan, minkälaisen äärettömän
suuren kunnian eräs heikäläinen oli saanut osakseen. Näytti melkein
siltä kuin ei András olisi halunnut puhella siitä ja kehua sillä,
kuten heidänlaisensa ihmiset tavallisesti tekevät. Asia oli kumminkin
nähtävästi ilmoitettu isä Ambrosiukselle, sillä eräänä sunnuntaina
ennen päivällistä oli hän puristanut Ilonkan käden omaansa ja taputtaen
sitä hyvin ystävällisesti sanonut:
»Kiittäkäämme kaikki Jumalaa, jalo neiti, osaksenne tulleesta suuresta
onnesta, ja rukoilkaamme, että voisitte arvokkaasti rakastaa tuota
todellakin hyvää miestä, josta on tuleva puolisonne».
Kreivitär Irma oli kuullut nuo sanat ja hetki oli tuntunut hänestä
sanomattoman katkeralta. Hän ei ollut kumminkaan papin arvokkaisuuden
vuoksi voinut moittia tätä hävittömästä puheesta. Puhua nyt »suuresta
onnesta» silloin kun vanhempain sydän oli murtua häpeästä ja
katumuksesta, ja lörpötellä »arvokkaasta rakkaudesta» silloin kun
tytön äiti vaivasi aivojaan, miten hän parhaiten voisi nöyryyttää tuon
»todellakin hyvän miehen» kaikenlaisilla halveksimisilla.
Onneksi ei Ilonka sanonut mitään. Hän puhuikin nykyään vain harvoin.
Hän leijaili talossa kuin aave eikä kukaan kuullut hänen milloinkaan
puhuvan eikä nauravan. Omaksumaansa kylmää käytöstä ei hän muuttanut
vanhempiensakaan läsnäollessa. Tyttö käyttäytyi sydämettömästi
lisätessään heidän suruaan näyttämällä olevansa niin huomattavasti
onneton. Hän ei kumminkaan nähtävästi ollenkaan teeskennellyt, sillä
niin hennoksi ja kalpeaksi oli hän muuttunut.
Sillä aikaa suurenneltiin kumminkin keittiössä asiaa äärettömästi.
Kaikki palvelijat huomasivat nimittäin hyvin pian, että Kisfalun rikas
isäntä oli pääsemäisillään hyvin läheisiin väleihin kreivin kanssa.
Hän tuli nyt kartanoon pari kertaa viikossa ja herra kreivin oli
monesti kuultu nimittävän häntä »pojakseen». Sunnuntaisin ratsasti
hän aina messun jälkeen linnaan ja jäi sinne päivällisille, kuten isä
Ambrosiuskin, ja kun Bideskuty ja isä alkoivat iltapäivällä pelata
»tarokia», käveli András puutarhassa kreivittären ja nuoren neidin
kanssa.
Oli juoruttu äärettömästi ja arvailtu tämän erinomaisen armollisuuden
vaikutteita. Kun uutiset levisivät keittiöstä vähitellen kylään,
arvailtiin vaikka mitä. Useimmat luulivat kumminkin, että kreivi toivoi
seurustelemalla tuon rikkaan talonpojan kanssa ja kohtelemalla häntä
kuin vertaistaan voittavansa hänet puolelleen höyrymyllyä koskevissa
asioissa ja saavansa sen Andráksen avulla ja vaikutuksella jälleen
käyntiin suuremmin mahdollisuuksin kuin ennen. Ensin suhtauduttiin
tuohon alkujaan kylän oraakkelin Vas Berczin liikkeelle laskemaan
huhuun kumminkin hyvin epäilevästi. Huolimatta Keményn Andráksen
viime kuukausien aikana näyttämästä vaiteliaisuudesta ja juroudesta,
oli hän kumminkin vielä molempien sukupuolien, sekä nuorien että
vanhojen, lemmikki, ja ajatusta, että kreivi imarteluillaan saisi hänet
pirun puolelle, pidettiin melkein mahdottomana. Mutta kuta useampia
viikkoja kului, eivätkä Andráksen vierailut linnassa harvenneet
eikä hänen juroutensa vähentynyt, sitä suuremmiksi kasvoivat nuo
melkeinpä pahansuovat epäluulot Arokszállaksen kylässä. Ei voitu enää
epäilläkään, että heidän suositussa lemmikissään oli muutamia viikkoja
sitten tapahtunut asteettainen huomattava muutos. Ennen kuultiin hänen
iloisen naurunsa kaiku kylän toisesta päästä toiseen, mutta nyt hän ei
juuri milloinkaan hymyillytkään. Ennen ei hän juuri voinut lähestyäkään
ketään kaunista tyttöä koettamatta siepata suukkosta tältä huolimatta
mustasukkaisesta ihailijasta ja levottomista vanhemmista, mutta nyt
saivat kylän kaunottaret katsella turhaan häneen tunteellisin ja
puhuvin silmin. Hän tervehti vain heitä ohimennessään ystävällisesti
kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota, ja hänen silmissään oli
niin omituinen ilme kuin hän alituisesti olisi katsellut jotakin
näkymätöntä.
Hän ei milloinkaan enää sunnuntaisin tullut ystäviensä kanssa suureen
latoon kuuntelemaan mustalaisten soittoa eikä pyörittämään tyttöjä
csárdaksessa omalla hurjalla tavallaan. Tienvieren ravintolaankin
odotettiin häntä turhaan, eikä sen isännän tarvinnut enää raivota
mustasukkaisuudesta, kuten ennen, jolloin kaunis Lotti istui Andráksen
polvella.
Niin, hän oli muuttunut, sitä ei voitu enää epäilläkään, hyvin
surullisesti muuttunut. Tuo yhtämittainen seurustelu kreivin ja tämän
perheen kanssa oli aiheuttanut sen, jota eivät vanhan Keményn rahatkaan
ollut voineet tehdä — se oli tehnyt Andráksen ylpeäksi. Hän ei enää
välittänyt kylästä, ei soitosta, ei kauniista tytöistä eikä tanssista.
Mustalaisten viuluissa eivät enää kilahdelleet hänen hopeafloriininsa
eikä hän enää ostellut tytöille kirjavia nauhoja. András erosi heistä
vähitellen yhä enemmän saadakseen olla kreivin ystävä.
Vähitellen tuntui heidän väliinsä kohoavan näkymättömien käsien
rakentama sulku, ja nykyään, kun hän tuli kylään, nostivat nuoret
miehet hänelle lakkiaan, kuten kreivillekin. Vanhemmatkin ihmiset
alkoivat nimittää häntä »teidän armoksenne» ja tytöt niiasivat hänelle
ohimennessään.
András huomasi kyllä heti tämän erotuksen. Ensin järkytti se häntä
kovasti, sillä hän rakasti suuresti kylää ja ystäviään. Etelka huomasi
sen myöskin, ja tunsi tuhon lähestyvän lähestymistään. Hän pelkäsi,
että András irtautuessaan vanhasta elämästään ja koettaessaan mukautua
uuteen ei ollut onnellinen. Alussa oli András puhunut siitä kyyneleisin
silmin, mutta sitten ei hän enää näyttänyt siitä välittävän. Ja hänen
käytöksensä muuttui todellakin. Hänen aurinkoinen luonteensa muuttui
omituisesti surulliseksi, ja tuo vakavuus muutti tuon hartiakkaan ja
uneksivan talonpojan niin arvokkaaksi, että kaikki kyläläiset sen
tietämättään huomasivat ja kunnioittivat sitä kuin jotakin jaloa ja
suurta. Sitten eräänä päivänä tuli Jánko kiihkoissaan ratsastaen
kylään, ja hänellä oli kerrottavana niin merkityksellisiä uutisia,
ettei hän oikein tiennyt, miten aloittaa.
András, Keményn András, tuo rikas talonpoika, tuo nuorukainen, joka
oli laulanut ja tanssinut heidän kanssaan ja joka oli kasvanut heidän
joukossaan, aikoi — ei Jánko ei voinut jatkaa, sillä sanat tarttuivat
hänen kurkkuunsa — mennä naimisiin —
»Voi, kenen kanssa, Jánko? Sano pian! Kauan eläkööt András ja hänen
tuleva vaimonsa! Ah, tuota ujoa veitikkaa, tuollainenko hänen
juroutensa ja vaiteliaisuutensa syy olikin! No, Jánko, nopeasti nyt!
Kuka hän on»?
Ja joukko kokoutui levottomasti Jánkon ympärille. Hänet vietiin
riemusaatossa ravintolaan, jossa hänen eteensä asetettiin tuopillinen
parasta viiniä, että hän paremmin voisi kertoa ihmeelliset uutisensa.
»Ah, miten Zcuzsi nyt itkeekään ja mitähän Panna sanoneekaan? Entä
sitten Erzsi, jonka sydän varmasti murtuu? Sano, Jánko, onko András
valinnut Erzsin? Eikö? Margitinko? Eikö häntäkään? No Mariskan sitten?
Vai ei! Puhu nyt, Jánko, äläkä kiusaa meitä»!
Milloinkaan eivät uutiset olleet levinneet niin nopeasti kuin nyt nämä
Jánkon tuomat. Keményn András aikoi mennä naimisiin! Vai sellainen
olikin hänen surunsa ja vaiteliaisuutensa syy. Nyt muuttuisi kaikki
jälleen hyväksi! Hän palaisi heidän luokseen yhtä iloisena kuin
ennenkin, lopettaisi vierailunsa linnassa eikä kuuntelisi enää kreivin
houkutuksia. Nyt hän saisi oman lemmityn, jonka kanssa hän voi tanssia.
Kauan eläköön Keményn András!
»Jánko, miksi et puhu etkä juo? Juo nyt ja ilmoita meille tuon
onnellisen tytön nimi, joka saa jakaa Kisfalun rahat Andráksen kanssa
ja saa vielä parhaimman miehen kaupan päälliseksi».
Mutta Jánko ei halunnut puhua, ennenkuin kaikki jälleen vaikenisivat.
Miehet kokoutuivat hänen ympärilleen kuulemaan noita suuria uutisia, ja
ravintolan ikkunoista tuijotti uteliaita silmäparia sisälle. Sisällä
oleva levoton joukko odotti kiihkeästi.
»Keményn András Kisfalusta aikoo naida Bideskuty’n jalosukuisen neidin»!
Tuntui kuin salama olisi iskenyt taivaasta jyrähtäen kylän keskelle.
Kuolettava hiljaisuus seurasi tätä erinomaista uutista, ja Jánko joi
viiniään syvin kulauksin, sillä uutisen kertominen oli ruvennut häntä
janottamaan.
Sitten alkoi kuulua kysymyksiä, huudahtuksia ja epäluulon ilmauksia
sekä oikealta että vasemmalta kuin kiihtyvän myrskyn kohinaa.
»Mahdotonta!»
»Jánko, valehtelet!»
»Huhtikuun ensimmäinen päivä oli jo aikoja sitten».
»Keményn Andrásko»?
»Meidän Andrásko»?
»Ja hänen nuori armonsako»?
»Muudanko meistä»?
»Naimisiinko jalosukuisen neidon kanssa»?
»Milloin se tapahtui»?
»Miten se tapahtui?»
»Rakastaako András häntä»?
»Onko tyttö kiintynyt Andrákseen»?
Kaikki puhuivat yhteen ääneen ja kokoutuivat Jánkon ympärille. Toinen
veti häntä takin helmasta ja toinen nyki häntä hihasta, eikä kukaan
sallinut hänen juoda, ennenkuin hän kertoisi enemmän. Kaikki otaksuivat
hänen tietävän enemmän tästä omituisesta tapauksesta.
»Päästäkää minut pihalle, jossa kaikki voitte kuunnella, mitä minulla
on sanottavaa».
»Oikein, Jánko»!
»Eläköön Jánko»!
Jánko nostettiin suurelle tyhjälle laatikolle seisomaan. Hän oli
täydellisesti tietoinen omasta merkityksestään ja uutisiensa
ihmeellisyydestä. Hän näki tuosta korkeudesta kaikki nuo häneen päin
kääntyneet kiihkeät kasvot. Kuivattuaan suunsa hihallaan valmistautui
hän puhumaan mielenkiintoisesti ja lumoavasti. Mutta juuri kun hän oli
aloittamaisillaan, näki hän päitten yli isä Ambrosiuksen tulevan häntä
kohti, ja hän ajatteli, ettei hänen asentonsa laatikon kannella ollut
kyllin arvokas, ja otaksui, että pappi kertoo kreiville, miten hänen
luotettu palvelijansa levittää juoruja kylään, jolloin kreivi ehkä
suuttuu. Senvuoksi laskeutui Jánko varovaisuuden vuoksi maahan silloin
kun isä Ambrosius tunkeutui joukon läpi.
»Lapseni, näytätte kaikki kovin kiihtyneiltä», sanoi hän. »Minkä
vuoksi»?
»Keményn András, isä».
»Senvuoksiko siis? Jánko on luultavasti kertonut jo uutisen ja nyt
haluatte kuulla yksityiskohdat. Niin, lapseni, ne on kyllä pian
kerrottu. Kaikkihan te tunnette Andráksen, jonka sydän on yhtä kiiltävä
kuin hänen kultansa, ja jonka anteliaisuus on yhtä suuri kuin hänen
rikkautensakin. Onko teidän joukossanne ainoatakaan, joka ei viime
kymmenen vuoden kuluessa ollessaan puutteessa ole saanut Andrákselta
toivomaansa apua ja kymmenen kertaa enemmän ystävyyttä ja myötätuntoa
kuin hän on osannut odottaakaan»?
»Ei ole! Eläköön Keményn András! Meidän Andráksemme»! kuului kaikilta
suunnilta, heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohottaessa esiliinansa
kosteille silmilleen.
»No niin, lapseni, silloin kai olette samaa mieltä kuin minäkin, että
niin hyvä mies kuin András, joka elää herramme Jeesuksen Kristuksen
määräysten mukaan ja opettaa meitäkin rakastamaan ja auttamaan
toisiamme, on niin arvokas, että hän ansaitsee saada vaimokseen
jalosukuisen neitosen. Keményn András on kosinut Bideskuty’n nuorta
neitoa, ja tämän vanhemmat ovat suostuneet antamaan tytön hänelle».
»Rakastaako Ilonka häntä»? kysyivät myötätuntoisesti kuulijoiden
joukossa olevat naiset, joiden silmät olivat kyynelistä kosteat.
»Jalo neito täyttää kyllä vaimon velvollisuudet ja rakastaa miestään»,
vastasi vanha pappi varovaisesti. »Nyt voitte palata jälleen kotiinne
ja töihinne, ja kun András seuraavan kerran tulee tänne kylään, voitte
toivottaa onnea hänen tulevalle avioliitolleen».
Mutta oli kumminkin hyödytöntä puhua töistä tänään. Kaikki, jotka
olivat olleet kuulemassa näitä suuria uutisia, halusivat kertoa ne
muille, jotka olivat töissä joko Andráksen tahi kreivin pelloilla tahi
kävellä tiepuolen ravintolaan tasangolle tapaamaan nuoria paimenia ja
katsomaan, miten he uutiseen suhtautuisivat.
Vanhemmat ja viisaammat halusivat vain jutella, sillä uutiset
olivat suurenmoiset ja kaikki näkökohdat oli otettava huomioon
keskusteltaessa. Nuorten kiihtymys oli aivan luonnollinen, sillä
varmastikaan ei tässä ollut minkäänlaista ilon aihetta. András oli
ruvennut kreivin ystäväksi ja liittynyt viholliseen. Hän oli kääntänyt
selkänsä ystävilleen ikuisiksi ajoiksi. Hänen ylpeytensä ei välittänyt
enää mistään kahleista, ja hän oli käyttänyt rikkauksiaan päästäkseen
vertaisiaan korkeammalle arvossa. Luonnollisesti pysyisi hän nyt noiden
joukossa, jotka olivat hyväksyneet talonpojan seuraansa hänen suurien
rikkauksiensa ja maittensa perusteella. Andrákselle olisi pitänyt
syntyä poika, joka, jos hänen äitinsä olisi ollut talonpoikaistyttö,
olisi jatkanut isänsä kovaa työtä pelloilla, huvitellut ravintoloissa
ja rakastanut soittoa ja tanssia, mutta joka nyt erotettaisiin kokonaan
kyläläisten seurasta ja opetettaisiin halveksimaan isänsä entisiä
ystäviä ja tovereita. Ylpeys on todellakin kauhistuttava, kun ei
Andráskaan voinut välttää sen pauloja. Kaikki nuoret oppisivat pian
huomaamaan sen, että heidän oli tulevaisuudessa pakko tyytyä Andráksen
armollisuuteen ja suosioon, jotka eivät olleet minkään arvoiset
Andráksen ystävyyteen ja iloisuuteen verrattuina.
Hän ajaisi kirkkoon vaunuissa pukeutuneena pitkään takkiin
lammasnahkaviitan asemasta, viitan, jota hän tietysti alkaisi
halveksia; hän auttaisi hänen armoaan, vaimoaan, laskeutumaan
vaunuista, nyökäyttäisi ystävällisesti nuorukaisille, jotka paljain
päin töllisteleisivät siinä ympärillä, ja kutittaisi kaikkia niiaavia
ja punastuvia tyttöjä leuan alta. Hän vaatisi tietysti, että häntä
ruvetaan sanomaan »teidän korkea-arvoisuudeksenne», ja sitten hän
tietysti luovuttaa niin ja niin monta mitallista vehnää, jonka isä
Ambrosius saa sitten jakaa köyhille. Hän ei tietysti sitten enää tule
ilahduttamaan sairaita eikä vanhuksia näiden asuntoihin iloisella
puheellaan eikä hopeafloriineillaan, vaan lähettää avustuksensa isä
Ambrosiuksen välityksellä.
»Mutta sellaisista avustuksista emme välitä, vai välitämmekö»? kysyi
Vas Berczi lyöden nyrkkinsä jymähtäen pöytään. »Näytämme Andrákselle,
ettemme välitä hituistakaan hänen rahoistaan, koska hän on tullut
liian ylpeäksi elämään joukossamme ja valitsemaan vaimokseen jonkun
tyttäristämme».
Kylän vanhempi väki oli siis hyvin suutuksissaan nykyiselle
suosikilleen. Koko tuo asia tuntui heistä niin kokonaan mahdottomalta
ja ihmeelliseltä, etteivät he sitä ymmärtäneet, ja he olivat hyvin
vihoissaan, että heidän mielipiteitänsä aatelisten suhtautumisesta
talonpoikiin näin kovasti järkytettiin. Tuntui melkein siltä kuin joku
olisi uskaltanut pakottaa taivaan pyhiä kävelemään kylän valtatiellä.
Bideskuty’n kreivi perheineen ei ollut juuri rakastettu, sillä he
olivat liian ylpeitä saavuttaakseen kansan suosion, mutta kumminkin
olivat he samalla näiden maiden omistajia, kuten he muinoin olivat
olleet kaikkien talonpoikien ja maakunnan herroja. He halveksivat
lakeja ja elivät korkeimmissa ilmapiireissä kuin kirkon seinissä
olevissa syvennyksissä seisovat pyhimykset. Erään heikäläisen rohkeus
ruveta yhdeksi heistä tuntui heistä melkein pyhyyden loukkaukselta.
Vanhemmat ihmiset pudistivat arvellen päätään ja ennustivat
onnettomuutta, sillä sellainen yhteiskunnallisten lakien syrjäyttäminen
tuo varmasti aina jotakin pahaa mukanaan. András saa kyllä kokea, että
hänen ylpeytensä ja rohkeutensa aiheuttavat vain surua ja nöyryytyksiä.
Mutta nuori väki ei mennyt arveluissaan niin pitkälle. He arvailivat
vain, milloin häät vietettäisiin, ja ihmettelivät kutsuisiko András
heidät juhlaillallisille Kisfaluun. Heistä oli tuo tuleva avioliitto
vain iloisten ja juhlallisten häiden aihe, häiden, joissa vanhoja
tapoja noudattaen juotaisiin paljon hyvää viiniä, tanssittaisiin ja
kuunneltaisiin maakunnan parhaimman mustalaissoittokunnan esityksiä.
He otaksuivat nuoren emännän pukevan ylleen kolme- tahi neljäkymmentä
hametta ja vetävän niin kauniit punaiset kengät jalkaansa kirkkoon
tullessaan, ettei sellaisia ole milloinkaan nähty paikkakunnalla.
Nuoret eivät puhuneet sanaakaan rohkeudesta, ei pyhyyden loukkauksesta
eikä korkeammasta yhteiskunnallisesta arvosta, vaan heidän mielestään
oli tuon nuoren jalosukuisen neidon vapaaehtoinen tulo heidän
mitättömään, mutta kumminkin iloiseen seuraansa vain runollista
romantillisuutta. He toivoivat nuoren emännän tulevan tanssimaan
suureen latoon csárdásta iloisesti heidän kanssaan huvitellakseen, ja
otaksuivat hänen kävelevän avojaloin likaisilla teillä ja luopuvan
mielellään loistosta ilon vuoksi.
He olivat valmiit ottamaan hänet vastaan avosylin, koska hän nyt
kerran haluaa tulla heidän joukkoonsa, ja tervehtimään häntä kylässä
hänen hääpäivänään niin, että tasanko kajahtelee heidän huudoistaan.
Andráksen oli ennen häitään tanssittava jokaisen tytön kanssa niin
kauan, etteivät nämä enää jaksa seisoa, ja tehtävä jokainen kosija
mustasukkaiseksi ja jokainen isä raivostuneeksi. Sen jälkeen tulee
hänestä itsestäänkin tietysti luonnonlakien mukaan mustasukkainen mies,
ja talonpojan jalosukuinen vaimo saa tutustua läheisesti solmuruoskaan,
joka on tanssiva hänen valkoisilla hartioillaan.
Ah, miten paljon iloisia päiviä olikaan tulossa, paljon huvituksia ja
runsaasti viiniä ja soittoa! Nuori väki ei ollut milloinkaan ennen
pitänyt Andráksesta niin paljon kuin nyt, vaikka moni kaunis silmäpari
vuodattikin kyyneliä salaisten toivojen nopean raukeamisen vuoksi.
Vanhemmat ihmiset rykivät ja pudistivat päätään, ja nuoremmat
juttelivat, nauroivat ja huudahtelivat. Mutta linnassa surtiin ja
Kisfalun talossa oli niin hiljaista kuin autiolla tasangollakin, jossa
yksinäinen hevonen ratsastajineen harhaili tähtitaivaan alla, ja suuri
ja lämmin sydän oli murtua ikävästä.
XXIV
HÄÄT.
»_Introibo ad altare Dei_!» [Astun Jumalan alttarin luo.]
Isä Ambrosius ojensi nelikulmaisen lakkinsa hennolle päivettyneelle
apulaiselleen, kumartui kunnioittavasti korkeaan alttariin päin ja
alkoi lukea messun alkurukouksia.
Ilma kirkossa on raskas kukkien tuoksusta. Siellä on ruusuja ja yhä
vain ruusuja, punaisia, valkoisia, vaaleanpunaisia ja keltaisia,
suoraan sanoen, kaikenvärisiä tuoksuvassa suloudessaan. Niitä on
sidottu suuriin kimppuihin pyhän neitsyen patsaan juurelle ja suurien
kynttilänjalkojen ympärille, puhumattakaan kirkonlaivasta, joka on
niillä kokonaan verhottu. Ollen melkein piilossa lehtien välissä
levittävät ne ilmaan huumaavan hienoa tuoksua, joka sekoittuu
pienten apulaisten heiluttamista yksinkertaisista suitsutusastioista
kohoavaan läpitunkevampaan pyhäänsavuun. Tuo pieni maalaiskirkko
jykevine kivipilareineen, kirjaviksi maalattuina pyhien kuvineen ja
alttarikoristeineen on muutettu todelliseksi sulotuoksuisista kukista
valmistetuksi lehtimajaksi. Päivä on hyvin lämmin, sillä on toukokuun
alku, jolloin maa antaa ensimmäiset lupauksensa tulevasta viini- ja
viljasadosta, jolloin lukemattomien lintuparvien huudot täyttävät
ilman ja haikara huutaa äänekkäästi puolisolleen, jolloin pääskyset
rakentavat ahkerasti pesiään ja varpuset ja peipposet visertelevät
iloissaan auringon lämmölle ja kirkkaudelle. Sen säteet tunkeutuvat
pienistä lyijypuitteisista ikkunoista kirkkoon ja valaisevat iloisesti
innostuneitten ja uteliaitten sanankuulijain sunnuntaipukuja,
vasemmalla puolella olevia kauniita tyttöjä, jotka ovat pukeutuneet
kirkkaanvärisiin hameihin ja koruompeluksin koristettuihin liiveihin,
ja kammanneet mustan tukkansa sileäksi komean päähineen alle. Heidän
silmänsä loistavat yhtä kirkkaasti kuin heidän pyöreän kauniin kaulansa
ympärille kiedotut kiiltävät helmensäkin, jotka riippuvat täyteläisille
rinnoille ja kimaltelevat pienissä korvissa. Ne hymyilevät
kauniille nuorukaisille, joilla on yllään raakalaismaisen komeat
sunnuntaivaatteensa. He ovat kiinnittäneet suuriin viittoihinsa isoja
kevätkukkakimppuja, ja pyöreät hatut, joita he pitävät kunnioittavasti
käsissään, on koristettu monenvärisin nauhoin.
He eivät ymmärrä ollenkaan näitä latinan kielisiä menoja, rukouskirjat
on otettu mukaan vain näön vuoksi, koska vain harvat osaavat lukea,
ja sitäpaitsi kukapa nyt voi rukoilla tänään, jolloin on muutakin
erinomaista katseltavaa ja ajateltavaa. Kaikkien katseet ovat
kääntyneet pääkäytävälle, johon mies ja nainen ovat polvistuneet hyvin
kuluneille samettipieluksille. Mies on pitkä ja ryhdikäs tummine
paineen, joka näkyy muiden sanankuulijain yli, ja suurine kulta- ja
hopeaneuloksilla koristeltuine viittoineen, joka riippuu hänen leveiltä
hartioiltaan kuin joku raakalaispäällikön kuninkaallinen vaippa.
Nainen on solakka ja hento valkoisine musliinipukuineen ja pitkine
läpinäkyvine huntuineen, joka melkein kätkee näkymättömiin tuon puhtaan
nuoren olennon ja sallii vain muutamien kullanväristen kiharain pistää
sieltä täältä esiin. He ovat polvistuneet siihen toistensa viereen
tuon läpitunkevan suitsutuksen keskelle, jota leijailee kaikkialla
heidän ympärillään. Heidän jaloissaan ja kuoriaitauksen harjalla
ja portailla on puoleksi kuihtuneita suuria ruusukimppuja, joita
koristelemiseen tottumattomat kädet ovat heitelleet kaikkialle, mutta
jotka runsaudessaan ja vaatimattomuudessaan muodostavat maalauksellisen
taustan. Polvistuneina siihen vierekkäin, ovat he valmiit ottamaan
vastaan kirkon ja Jumalan siunauksen liitolleen, jonka meidän onnemme
määräävä kohtalo on päättänyt. Tyttö koettaa, pitäessään jääkylmin
hennoin käsin hermostuneesti norsunluulla koristettua rukouskirjaansa,
seurata siitä latinankielisen tekstin vaikeasti ymmärrettäviä lauseita.
Hänen siniset silmänsä tuijottavat kiinteästi sivuihin, mutta
raskaiden luomien alta ei vierähdä kyyneltäkään. Miehen asento on
suora ja ryhdikäs, ja ristittyään kätensä lujasti rinnalleen koettaa
hän kiinnittää huomionsa alttarilla oleviin pyhiin astioihin eikä
vierellään olevaan tyttömäiseen olentoon, jonka jokainen liike sytyttää
taivaan liekit palamaan hänen suonissaan. Tytön hunnun pitkät laskokset
kätkevät kyllä tytön melkein kokonaan hänen näkyvistään, mutta
huolimatta siitä näkee hän mielessään tytön kultaiset kiharat, hänen
kauniin nenänsä ja leukansa ja kaulan jalomuotoiset solakat piirteet,
ja hänen käsivarsiansa ote rinnalla tiukkenee niin, että voimakkaat
lihakset naksahtelevat kuin tyynnyttääkseen sydämen riemukasta sykintää
ja kääntääkseen ajatukset nöyrään rukoukseen.
Kumartuen yhä syvempään alkaa isä Ambrosius lukea uskontunnustusta ja
sivelee samalla rintaansa laihalla kädellään.
»_Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa!_» [Syntini, syntini, suuret
syntini.]
Kreivi on polvistunut aivan heidän taakseen. Hänen vartalonsa on hieman
kumarassa kuin jonkun raskaan taakan alla, joka on liian raskas ihmisen
kannettavaksi. Ahtaassa, kaulaan asti napitetussa pitkässä takissaan
näyttää hän vielä nuorelta ja ylimykselliseltä näiden romuluisempien
maalaisten keskellä. Uskontunnustusta luettaessa tunkeutuu hänen yhteen
puristettujen huuliensa välitse raskas huokaus, joka kuulostaa melkein
nyyhkytykseltä.
»_Indulgentiam, absolutionem et remissionem peccatorum nostrorum,
tribuat nobis omnipotens et misericors Deus!_» [Armoa, vapahdusta ja
anteeksiantoa rikoksistamme antakoon meille kaikkivaltias ja armorikas
Jumala!]