välttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden
päälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas
Mátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan
pojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen
tuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen
valittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin
elää suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden
palvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella
veronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä miehelle,
joka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on kumminkin niin
paljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa entiseen suuruuteensa,
valitsi hän mielestään pienemmän pahan.
Otaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä, olisi
kreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta. Avioliitto oli
hänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja vehnän myyminen
ja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään hellästä tunteesta
johtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada itselleen jalosukuinen
puoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea kootakseen rikkauksia,
oli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut suurestikaan ihmetellä, ja
otaksuma, että Ilonkalla oli salaisia ihanteita, joita hänen äitinsä ei
tiennyt, oli jo itsessään mahdottomuus.
Kreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan rakkaudesta
johtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin
arvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n
ylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs
avioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta
kumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi
ja luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma
ajatteli tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt,
velvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan, jonka
kantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen isänmaansa
historiallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä nyt
uhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään selvästi
velvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän pakotti itsensä
hyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään sen. Hän ilmoitti
asian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa olla äitinsä luona
vuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja elää suottaleskenä
vanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen ei nimittäin
juolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa vedota oikeuksiinsa
ja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän luuli varmasti tehneensä
tämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä onnellisuuden turvaamiseksi,
ja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein tässä asiassa. Kreivittären
väsyttävät moitteet olivat niin nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n,
että hän oli jättänyt lapsensa tulevaisuuden puolisonsa käsiin.
»Salli hänen valita vapaaehtoisesti», sanoi hän melkein katuvaisesti.
Mutta kreivitär Irma sanoi hänen epäröimistään »hentomieliseksi
mielettömyydeksi».
»Anna minun järjestää koko asia», sanoi hän, »äläkä, Jumalan nimessä,
sekaudu siihen. Olet näyttänyt olevasi aivan taitamaton hoitamaan omia
asioitasi. Tämän aion nyt ainakin viedä läpi».
Bideskuty ei saanut milloinkaan tietää, mitä äidin ja tyttären välillä
tapahtui. Keskustelu tapahtui myöhään eräänä iltana ja kesti pari
tuntia, ja kun kreivitär vihdoin tuli nukkumaan sanoi hän:
»Voit lähettää sanan tuolle talonpojalle huomenna. Kuta nopeammin tämä
avioliitto solmitaan, sitä parempi on se meille kaikille».
Bideskuty olisi halunnut kysellä paljonkin. Hän rakasti sydämestään
kaunista tyttöään ja oli ylpeä hänestä.
»Muistan nyt, Gyuri, etten ole kertonut llonkalle, miksi tämä
avioliitto on välttämätön. Jumalalle kiitos, olen saanut hänet
tottelemaan vanhempiaan kyselemättä tämän päätöksemme syitä».
»En halua tehdä häntä onnettomaksi», vastusteli Bideskuty.
»Mutta, rakas Gyuri, millaisia tyhmyyksiä sinä nyt puhutkaan! Hän ei
ole ollenkaan onneton, sillä sellaiseen ei hänellä ole minkäänlaista
syytä. Koska hän ei tunne tuota miestä ollenkaan, ei hän voi
halveksiakaan häntä, eikä senvuoksi olla onnetonkaan».
Tämä oli nähtävästi vastustamatonta johdonmukaisuutta. Bideskuty
huokaisi, mutta luotti vaimonsa arvostelukykyyn. Hän uskoi
täydellisesti, että naiset tuntevat parhaiten toisensa, eikä hänellä
sitäpaitsi milloinkaan ollut ollut oikeutta sekaantua tyttärensä
kasvattamiseen.
Ja Keményn Andrákselle oli lähetetty sana. Häntä odotettiin saapuvaksi
joka hetki. Bideskuty oli hirveästi hermostunut ja katsoi levottomasti
vaimoonsa, joka istui suorana ja tyynesti huoneen keskellä ja nypläsi
jotakin kudosta ärsyttävän levollisesti. Ilonka istui erään ikkunan
vieressä ristissä olevin toimettomin käsin ja katse käännettynä pois
vanhemmistaan. Bideskuty, joka oli pelännyt ja odottanut kyynelillä
ja rukouksilla höystettyä naisellista liikuttavaa kohtausta, tyyntyi
kokonaan nähdessään tyttärensä niin vakavana ja rauhallisena.
Hänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut viime
yön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin ylväämmäksi ja
vanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä, vaan niissä oli niin
kummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet johonkin hyvin kauaksi.
Punakin oli kadonnut kokonaan hänen poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli
kumminkin sanonut, ettei lapsi ollut onneton. Hän ei varmastikaan
ollut vastustanut ollenkaan, ja näytti nyt hyvin tyynesti odottavan
tulevaa miestään. Luonnollisesti olivat tyttömäinen ujous, jännitys ja
uteliaisuus kalvistuttaneet hänen poskensa ja muuttanut hänen katseensa
omituisesti hajamieliseksi.
Nyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta. Bideskuty
kuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli jälleen hyvin
tuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi kudostaan,
vapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä, ovien
aukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja käytävien ja
lämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka sekoittuivat
Jánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta paikoillaan.
Hänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät vapisseet ja ainoastaan
silmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen suuriksi ja hehkuen.
Silloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä
talonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan näkyen
selvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen tavatonta pituuttaan,
leveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen olemuksensa arvokkaisuutta
näyttivät vielä lisäävän tuo suuri lammasnahkaviitta, jonka Etelka
oli koruompeluksin ja merkein kaunisti koristellut, ja joka ulottui
hänen olkapäitään nilkkoihin asti, suurilla hopeasoljilla kaunistettu
leveä vyö, valkoiset leveät pellavahihat ja housut, jotka olivat
oikeat erikoisen hienouden ja hienon koruompeluksen mestariteokset.
Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja
magnetisoivat silmänsä tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes
ne huomasivat tuon ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan
aivan huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui
suutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli alentunut
ojentamaan hänelle.
Tervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja
tulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen
sanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään olla
katsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon hurmaavan
nyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon Kanssa.
Silloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin
voimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä
alkoi himmetä.
Tuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun András
lähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi ja
peläten.
»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on minun
ja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää sinua
vaimokseen».
Ääni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan kohina
täytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät yhtyneen
hänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa esineeseen.
»Ojenna hänelle kätesi, Ilonka»!
Hento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä
kohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen
omaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä ilme,
ja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin vetoavilta,
niin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne
rukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka
katsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään,
rakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.
Hellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti lämmittää
sitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti tyttöä
värisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi puhua
hänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen kurkkunsa niin,
ettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä omassaan ja
katsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat niin
omituisesti ja hajamielisesti muualle.
Ilo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä, niin
että se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin hän
jaksoi kestää.
Kreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja,
sillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti.
Heidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja haihduttivat
säälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa palauttaen hänet takaisin
maailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja hänen oli pakko kääntyä
Bideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen toiseen päällään puhumaan
liikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja mitä hän sanoi, ei András
tiennyt. Puheet liikeasioista ja muodollisuuksista, ja keskustelu
avioliittosuunnitelmista hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän
halusi nostaa tuon hennon olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen
kanssaan Csillagin selässä kauas pustalle.
Ilonka ei ollut puhunut sanaakaan. Koko kohtaus tuntui Andráksesta
omituisesti kuvitellulta, sillä kreivin ja kreivittären äänet
kuulostivat hänestä paljaalta sekamelskalta ja hänen unelmiensa
esinekin häipyi melkein näkymättömiin hänen yhtämittaa katsoessaan
samalle suunnalle. Kreivitär puhui jostakin toukokuusta sanoen
sen olevan sopivimman ajan häiden vietolle, ja András vastasi kai
siihen jotakin, koska kreivitär sitten heti nousi ja sanoi muutamia
hyvin sovittavia sanoja. Mutta sen jälkeen muuttui kaikki pimeäksi,
surulliseksi ja tyhjäksi, sillä ikkunan vieressä olevalla tuolilla ei
istunut enää ketään.
Bideskuty’n kreivikin vaikeni, ja András otaksui, että hänen oli
poistuttava. Hän halusikin päästä yksikseen ratsastaakseen pustan
poikki ja kuunnellakseen Csillagin kavioiden kumeaa kapsetta,
halusi poistua tästä linnasta, jonka ilma tuntui äkkiä muuttuneen
jäädyttäväksi ja jossa pahojen aavistusten kauheat aaveet näyttivät
tanssivan hirmuista kuolontanssia hänen edessään.
Bideskuty seurasi häntä ovelle ja ojensi omin käsin hänelle
jäähyväismaljan täynnä jaloa unkarilaista viiniä. Jánko seisoi
ihmetellen portailla ja oli vähällä kaatua selälleen, kun hän kuuli
kreivin sanovan: »Olkoon Jumala kanssasi, poikani! Sunnuntaisin olet
aina tervetullut päivälliselle tänne».
XXII
UNELMA.
Lopun päivästä vietti András tasangolla, sillä hän ei olisi voinut
kertoa äidilleenkään kohtauksesta, tuosta hennosta näystä ja pienestä
kätösestä, jota hän rohkeuksissaan oli uskaltanut suudella. Hän antoi
Csillagin harhailla mielinmäärin, ja levitettyään viittansa tasangolle
heittäytyi hän sille ja rupesi haaveilemaan tuosta ihmeellisestä, juuri
äsken tapahtuneesta asiasta.
Se tuntui hänestä vieläkin kuvitellulta, ja haaveillen tuijotti hän
omiin karkeihin, päivettyneihin käsiinsä, jotka olivat puristaneet
erästä niin pientä ja, ah, niin kylmää kätöstä. Nyt kun hän oli
näin kaukana unelmiensa esineestä, kirosi András kömpelyyttään ja
vaitioloaan. Oli niin paljon asioita, joista hänen olisi pitänyt puhua
tytölle, jos vain nuo suuret sinisilmät olisivat kerrankin katsoneet
häneen ja ellei tyttö olisi tuntunut hänestä niin omituiselta ja
kaukaiselta, ja ellei tuo heikko väristys; joka oli vapisuttanut hänen
nuorta ruumistaan silloin, kun hän polttavan ja kiihkeän intohimon
tulistuttamana painoi suukkosen tytön jääkylmälle kädelle, olisi
estänyt häntä.
Hänenhän olisi pitänyt sanoa tytölle: »Rakastan sinua, Ilonka! Nyt
olet minun peruuttamattomasti»! Mutta jos hän olisi yrittänyt ilmaista
ääretöntä rakkauttaan sanoin, olisi se vain saastunut.
Hänen, hänen! Tyttö tulisi todellakin jonakin päivänä hänen omakseen.
Eikä tuo päivä ollut enää kaukanakaan, sillä olihan kreivitär puhunut
jotakin toukokuusta. Kun aurinko alkaa paistaa kuumasti ja ruusut
kukkivat, tulee Ilonka hänen kanssaan kotiin, ja hänen valkoinen,
hento ja kevyt olentonsa täyttää matalan maalaistalon sellaisella
kirkkaudella, että se on melkein jumalallista. Hän voi kilpailla
laskeutuvan auringon viimeisten säteiden kanssa, jotka sitten aina
tunkeutuisivat pienistä ikkunoista leikkimään hänen kultaisissa
kiharoissaan. Huoneessa tulisi olemaan hiljaista, sillä Etelka menisi
varmaankin omaan huoneeseensa joko rukoilemaan tahi kehräämään, ja
jättäisi poikansa morsiamineen rauhaan. Hänen morsiamensa auringon
kultaamme hiuksineen! András halusi katsella jokaista tuon kauniin
pään kiharaa ja koskea kunnioittaen ja tuollaisin erityisin epäluulon
itsemääräävin kidutuksin jokaista hiusta, ennenkuin hän uskaltaisi
puristaa tuon kuningattarellisen olennon kokonaan syliinsä ja
juoda kyllästymättömin silmin tuota Jumalan hänelle, mitättömälle
talonpojalle, joka nyt oli kuningastakin ylpeämpi, varaamaa suloisuutta.
Ah, millaista tuon unelman aiheuttama ilo olikaan, kuinka suloista
tuon lumoavan näyn aiheuttama tuska, jonka kärsiminen oli sulaa
onnellisuutta, ja millaista riemua tuo kuvaamaton kidutus tuottikaan!
Ollen yksinään autiolla tasangolla kaukana ihmissilmien näkyvistä
uskalsi András loihtia esille tuon näyn ja mielettömästi iloiten
kiduttaa itseään noilla kangastuksen tapaisilla haaveilla noista
suurista ja ihmeellisistä sinisilmistä, jotka vastaava intohimo muutti
helliksi ja sameiksi, kosteiksi ja tunteellisiksi, tuosta hienosta
pienestä suusta, joka oli yhtä tuoksuva ja puhdas kuin ruusunnupun
lehdet, noista hymyilevistä ja suuteloille alttiista huulista, hänen
lämpimistä henkäyksistään, hänen silmiensä kyynelistä ja hänen
hennoista sieraimistaan tulevasta nopeasta huokumisesta. Ilonka hänen
sylissään, hänen morsiamenaan ja vaimonaan! András sulki silmänsä ja
näky haihtui. Sen sijalle ilmestyi kumminkin toinen, tuo muutamia
tunteja sitten tapahtunut kohtaus. Hän muisteli miten kylmä tuo hento
ja ylväs tyttö, ja miten hajamielinen noiden suurien ja kyynelettömien
silmien katse oli ollut, ja miten omituiselta tuo väriseminen oli
tuntunut, joka oli jäähdyttänyt tuon pienen kätösen vielä kylmemmäksi
ja jäykemmäksi.
Mutta ei, tämä näky ei ollut pysyväinen! Hänen tulisuutensa lämmittäisi
kyllä tuon kylmyyden, hänen hehkuvat silmänsä vangitsisivat varmasti
tuon hajamielisen katseen, ja tuon väristyksen tyynnyttäisi kyllä hänen
rakkautensa. Hän halusi kylvää ruusuja hänen tielleen, varallisuutta,
iloa, huveja ja kaikkea muuta, jotka voivat viekoitella hymyn noille
huulille ja hellän katseen noihin silmiin, ja ellei ne riittäisi, mitä
hänellä oli, mitä hän voi tehdä ja antaa hänelle, tahtoi hän luovuttaa
elämänsä noihin pieniin käsiin hänen murskattavakseen, jos hän halusi.
Kauan vielä senkin jälkeen kuin pimeys oli laskeutunut tasangolle
makasi András maassa kääriytyneenä viittaansa ja katseli nopeasti
kiitäviä pilviä ja seurasi haaveillen jokaista tuikkivaa tähteä.
Etelka tiesi, ettei hän saisi nähdä poikaansa sinä iltana, mutta
huolimatta siitä ei hän voinut nukkua, vaan istui ikkunan luona
ristissä käsin ja katseli levottomasti tasangolle. Kun ensimmäiset
kultaiset juovat rikkoivat taivaan pimeyden, kuuli hän Csillagin tutun
kavioiden kapseen. Silloin sammutti hän kynttilät ollen tyytyväinen,
että hänen poikansa oli turvassa, ja tietäen hyvin, että András halusi
nyt olla yksinään. Hän kuunteli poikansa askelia, jotka olivat kevyet
ja joustavat, ja katseli pihalle, kun András kävellen suorana vei
Csillagin talliin. Mennessään puutarhan poikki, pysähtyi hän jälleen
tuon rakastamansa ruusupuun luo, jonka viheriöiden oksien välistä näkyi
yksi ainoa punainen nuppu. Etelka muisti nyt, että hänkin aikaisemmin
päivällä oli huomannut tuon aukeamaisillaan olevan kukan, jonka András
nyt nopeasti ja riemuiten taittoi vieden sen mukanaan huoneeseensa.
XXIII
KUINKA KYLÄLÄISET SUHTAUTUIVAT UUTISIIN.
Jumalalle kiitos, uutiset leviävät hyvin hitaasti näillä tasangoilla
kaikkina aikoina ja erittäinkin silloin kun kevätsateet muuttavat
tiet melkein pohjattomiksi. Kreivitär Irma oli luottanut siihen
päättäessään, että tuo onneton avioliitto oli solmittava, ennenkuin
uutiset siitä kantautuivat heidän tuttaviensa ja sukulaistensa korviin.
Sitten kuin se oli tehty, saivat he mielellään hänen puolestaan
arvailla niitä mahdollisia ja mahdottomia syitä, joiden vuoksi ylpeä
kreivitär oli antanut ainoan tyttärensä talonpojalle.
Ilonka oli ollut väsyttävä, väsyttävämpi kuin kreivitär Irma
milloinkaan oli uskonut oman tyttärensä olevan — ei kumminkaan
senvuoksi, että tyttö olisi vastustellut tahi ollut muuten
tottelematon. Jumalalle kiitos, unkarilaisten aatelisten tyttäret eivät
olleet vielä omistaneet noita uudenaikaisia englantilaisia mielipiteitä
riippumattomuudesta. »Kunnioita isääsi ja äitiäsi!» oli vieläkin heille
enemmän kuin kuollut sananparsi. Tyttö oli kumminkin todistellut
ja rukoillut vedoten mielettömään hentomieliseen tunteeseen, tuon
pennittömän nuoren Madách'in rakkauteen, jonka kreivitär olisi nyt
halunnut empimättä upottaa Tarnan pohjaan.
Oli sattunut pari oikein ikävää kohtausta, ja kreivitär Irman korvia
ärsyttivät hyvin usein hänen tyttärensä omituiset mielipiteet
avioliitosta ja rakkaudesta. Rakkauttako ennen avioliittoa? Kuinka
mahdotonta. Eihän hänkään ollut rakastanut Gyuria ennenkuin häiden
jälkeen, jolloin hänen velvollisuutensa oli rakastaa häntä. Mutta
voitiinko silti Unkarin tasangoilta löytää onnellisempaa pariskuntaa,
vaikka kuinka olisi haettu? Kukaan ei ollut milloinkaan kuullut
pienintäkään riitaa eikä nähnyt vähäisintäkään epäsopua kreivin ja
kreivittären välillä. Nuoren tytön mielipiteet rakkaudesta olivat
todellisuudessa sopimattomat? Onneksi oli kreivitär saanut varmalta
taholta kuulla, että nuori Madách menee naimisiin jalokivikauppiaan
Schmidtin tyttären kanssa, joka saa myötäjäisikseen kolme miljoonaa
puhtaassa kullassa.
Ei ollut mikään rikos muodostaa tuosta päätöksestä jo tapahtunutta
asiaa, koska sillä oli tuo toivottu vaikutus, että se karkoitti nuo
sopimattomat ajatukset llonkan mielestä, rauhoitti hänet ja taivutti
hänet tottelemaan vanhempiaan sellaisin tavoin, joka on ainoa hyvin
kasvatetun tytön todellinen onni. Kun tytölle oli kerrottu tämä asia,
muuttui hän todellakin hyvin taipuvaiseksi eikä milloinkaan ilmaissut
pelkäävänsä saada talonpoikaa miehekseen. Hänen käyttäytymistään
sulhastaan kohtaan ei voitu milloinkaan moittia. Kreivitär Irma
oli hyvin tyytyväinen tyttärensä kylmään esiintymiseen tuota
alhaissyntyistä ja inhoittavaa ihmistä kohtaan, joka oli uskaltanut
pyytää hänen tyttärensä kättä kullastaan.
Kreivitär iloitsi kumminkin sydämessään ajatellessaan nöyryytyksiä,
joita talonpoika saisi tulevaisuudessa kärsiä vaimonsa puolelta, ja
miettiessään tuota kuluttavaa halveksimista, jolla Ilonka jonakin
kauniina päivänä murskaisi hänet. Ne enemmänkin kuin korvaisivat
tämän katkeran nöyryytyksen, jota kreivitär nyt sai kärsiä, kun
hänen ylimyksellisten huuliensa oli pakko sanoa »poikani» tuolle
miehelle, jolla oli lammasnahkaviitta hartioillaan ja niin karkeat
ja päivettyneet kädet kuin paimenilla. Kreivitär viipyi mielellään
ajatuksissaan kaikissa niissä moitteissa ja halveksimisissa, joita
András saisi kärsiä sitten kuin avioliitto oli solmittu, ja nämä
ajatukset auttoivat häntä sietämään nykyisyyttä, kun hänen pari kertaa
viikossa oli otettava vastaan tuo inhoittava mies ja kohdeltava häntä
sivistynein tavoin.
Andráksen ylpeä käyttäytyminen ja ryhti tuntuivat kreivittärestä
sietämättömiltä. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin haavoittaa
ja moittia häntä, mutta hänen aseensa tuntuivat useammasti kuin
kerran kääntyvän häntä itseään vastaan. Andráksella oli keino katsoa
hänen lävitseen ja ohitseen sellaisin tavoin, etteivät kreivittären
myrkyllisimmätkään pistokset häneen sattuneet. Alussa oli hän puhunut
laveasti siitä suuresta kunniasta, joka täten tuli niin alhaisessa
asemassa olevan miehen osaksi, mutta kerran oli András tyynesti
huomauttanut:
»Ei kukaan, jalo kreivitär, ymmärrä paremmin kuin minä kunniaa saada
koskea llonkan sormien päihinkin. Tuo kunnia on kumminkin niin suuri,
etteivät kenenkään muiden puheet kuin minun voi lisätä sitä».
Kreivitär oli sen jälkeen karttanut tuota puheenaihetta. Hän esiintyi
kylmästi ja ylpeän virallisesti ollen aina puolustuskannalla
siltä varalta, että talonpoika unhottaa asemansa ja muuttuu liian
tuttavalliseksi. Hän ei milloinkaan sallinut llonkan tavata sulhastaan
kahden kesken eikä milloinkaan keskustella hänen kanssaan muista kuin
aivan jokapäiväisistä asioista, ja aina hänen läsnäollessaan. Hän oli
mielipahakseen huomannut, että Ilonka oli ruvennut punastumaan silloin
kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen akasiakujanteelta, ja se
suututti häntä äärettömästi. Hän toivoi tyttärensä lisäävän ryhtinsä
halveksivaa puolueettomuutta. Tuo alhaissyntyinen talonpoikahan
oli saanut mitä hän oli halunnutkin. Niin oli kreivitärkin, sillä
rakennuksien kiinnitys oli maksettu Rosensteinille, ja kaikki Gyurin
typerät, ajattelemattomat ja ikävyyksiä aiheuttavat paperit oli
saatu takaisin Andráksen välityksellä ja hävitetty. Oli kauheata
ajatella, että kaikki nuo maat, jotka olivat olleet Bideskuty’n
hallussa seitsemän vuosisataa, kuuluivat nyt niiden talonpoikien
jälkeläisille, jotka olivat olleet linnan omistajien täydellisiä
orjia. Mutta Jumalalle kiitos, nuo rumat, karkeat ja päivettyneet
kädet eivät tule pitämään niitä hallussaan pitkääkään aikaa. Ilonkalle
syntyy luultavasti pian poika, joka tullaan kasvattamaan kokonaan
erillään noista raaoista sukulaisista isoäitinsä turvissa todelliseksi
aatelismieheksi, jonka suonista on perinpohjin hävitetty kaikki
talonpoikaisveri. Ja silloin varmasti erottaa oikeamielinen ja armelias
sallimus jonkun ajan kuluttua kokonaan tuon rikkaan ja raa'an isän
jalosukuisesta pojastaan, ja poika luopuu kokonaan tuosta Keményn
nimestä, joka viittaa talonpoikaisiin vanhempiin ja mitättömään sukuun.
Anomus, jota hänen majesteettinsa Frans Josef ei varmaankaan hylkää,
aiheuttaa sitten, että maiden omistaja saa jälleen kantaa Bideskuty’n
jaloa nimeä.