hyvin tyyntä, katsoi Bideskuty, joka ei ollenkaan ymmärtänyt nuoren
talonpojan itseensäsulkeutuvaa luonnetta, hämmästyneenä tuohon mieheen,
joka puhui noin suuresta rahamäärästä yhtä tyynesti kuin kourallisesta
maissia.
»En ymmärrä teitä», sanoi Bideskuty vihdoin. »Ette luultavasti
täydellisesti tiedä asioitani. Mitä hyötyä siitä olisi, että olisin
teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia sen sijaan, että nyt olen
velkaa Rosensteinille yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta? En voi maksaa
sen paremmin toista kuin toistakaan ja alintakin mahdollista korkoa
olisi minun tulvan tällä korkeudella pysyessä mahdoton suorittaa.
»En ehdottanutkaan, että lainaisin nuo rahat teidän korkeudellenne»,
sanoi András niin hiljaa, että Bideskuty tuskin kuuli hänen sanojaan,
»vaan aioin lahjoittaa ne teille».
Selvästi koetteli tilanne hänen itsensähillitsemiskykyään suuresti.
Kun hän puhui, vapisivat hänen huulensa, ja hänen kuiskaavassa
äänessään oli omituinen läähättävä sointu. Hän hengitti niin kovasti ja
nopeasti kuin hänen voimakas rintansa olisi ollut räjähtämäisillään,
kädet olivat puristautuneet lujasti nyrkkiin ja otsan suonet olivat
pullistuneet kuin köydet. Kumminkaan ei mitään aavistamaton Bideskuty
voinut vielä ymmärtää.
»Aiotteko lahjoittaa nuo rahat minulle»? sanoi hän surullisen
arvokkaasti. »Näette unta, mies. Olen kyllä joutunut viime aikoina
suuriin vaikeuksiin, mutta en ole vielä, Jumalalle kiitos, vajonnut
niin alas, että otan vastaan almuja vieraalta».
»Ei, ei vieraalta, herra kreivi», lisäsi András vaikeasti, »vaan
sukulaiselta, läheiseltä sukulaiseltanne».
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte. En voi odottaa saavani rahoja
keltään, ettekä suinkaan tekään luule sellaista mahdolliseksi. Mitä
tarkoitatte?» toisti hän jälleen.
»Herra kreivi», sanoi András vihdoin kartoittaen hermostuneisuutensa
voimakkain ponnistuksin ja suoristautuen täyteen pituuteensa niin,
että hän seisoi Bideskuty’n edessä Unkarin tasankojen talonpojan
ylpein ryhdin, »puutarhassani Kisfalussa on kaunis ruusupuu, joka
kasvaa erillään muista tuoksuen suloisesti. Äitini ei ole milloinkaan
istuttanut sen läheisyyteen mitään, sillä sekä hänestä että minusta on
tuntunut, ettei mikään muu kukka ole niin arvokas, että se saa kasvaa
tuon puun läheisyydessä, sillä niin verrattoman kaunis se on. Niin se
seisoi erillään monta vuotta, kasvaen joka kesä yhä ihanammaksi ja
täyttäen ilman ympärillään suloisella tuoksullaan. Lopulta kehittyi
se todelliseksi kuningattareksi vaatimattomampien hyvätuoksuisten
sisariensa keskellä, joita se kasvaessaan siinä erillään näytti kuin
halveksivan. Tänä vuonna, herra kreivi, on tuon suloisen puun juurelle
ilmestynyt vaatimaton sammalmätäs kenenkään voimatta sanoa, miten.
Kantoivatko linnut vallattomasti nuo mitättömät siemenet kukkien
kuningattaren hoviin, vai määräsikö tuo jumalallinen käsi, joka pitää
huolta jokaisesta ruohonkorresta ja lehdestäkin, että tuo vaatimaton
sammal saa juurtua tuon komean ruusun vierelle? Niin, kukapa sen
tietää, mutta noin vuoden ovat nuo pienet viheriät lehdet uskaltaneet
katsella niin läheltä puutarhan kuningatarta, toisten tuoksuvien ja
kauniiden kukkien saadessa pysyä kauniisti syrjässä».
Nuori talonpoika keskeytti hetkeksi. Hänen äänensä ei värissyt enää
ollenkaan, ja vaikka se vielä olikin matala ja äärettömän hellä, oli
se kumminkin selvä. Kaunis kukkaiskieli — syvän liikutuksen valtaaman
unkarilaisen luonteenomainen ilmaus — kaikui omituisen suloiselta tuon
kauniin nuoren talonpojan suusta, ja Bideskuty kuunteli vaistomaisesti,
tuntien samalla epämääräisesti, että tuon ylpeän ja tyynen ryhdin alla
oli niin voimakas tunteitten virta, että sitä oli kunnioitettava.
»Ensin, teidän korkeutenne», jatkoi András, »tahtoi äitini rangaista
sammalta sen julkeuden vuoksi aikoen repiä sen siitä juurineen ja
heittää sen muun roskan joukkoon pihalle, jossa se olisi saanut
mädätä, koska se oli uskaltanut mennä niin lähelle kuningatarta. Mutta
tuo mitätön pehmeä mätäs näytti niin viheriältä ja viileältä, ja
taivaalta paistava aurinko niin paahtavalta ja kuumalta, että äitini
salli sen jäädä siihen hetkiseksi suojelemaan kuningattaren jalkoja
kuumimmilta säteiltä. Siitä asti, herra kreivi, on se saanut olla siinä
paikoillaan, vaatimattomana ja suojelevana, viileänä ja viheriänä
kesän kuumuudessa, ja lämpimänä ja varjelevana talvisin suojelemassa
tuon komean kukan juuria kaikilta onnettomuuksilta, joita vaihtelevat
vuodenajat voivat tuoda mukanaan. Se ei kyllä lisää ruusun kauneuteen
eikä tuoksuun mitään, vaan kasvaessaan sen juurella huomaamatta ja
hoitamatta yhä suuremmaksi täyttää se kumminkin pieniltä linnuilta tahi
Kaikkivaltiaalta saamansa tehtävän».
Aikoivatko totuuden ensimmäiset aavistukset sarastaa hänen kuulijansa
mielessä, vai vetikö tuon äreän äänen hellä vetoava sointu Bideskuty’n
tarkkaavaisuuden yhä puoleensa, koska hän ei keskeyttänyt Andrásta?
»Kuten tuo vaatimaton sammal on uskaltanut ryömiä kukkien kuningattaren
jalkojen juureen, niin olen minäkin, Keményn András, vähäpätöinen
talonpoika, uskaltanut kohottaa katseeni tähtiin, ja noiden miljoonien
loistavien jalokivien, jotka muuttavat tasankomme taivaan niin
kuvaamattoman suloiseksi, joukosta olen valinnut yhden, joka kauniitten
sisariensa joukossa on kauniimpi kuin muut yhteensä».
Jälleen hän keskeytti ja voi Bideskuty’n kasvoista nähdä,
että aatelismies oli ymmärtänyt. Ylpeä kreivi nousi nopeasti
seisoalleen vihasta leimuavin silmin ja kohotti uhkaavasti kätensä
kuin rangaistaakseen julkeata talonpoikaa. András ei kumminkaan
liikahtanutkaan, vaan taivutti ainoastaan päänsä ollakseen valmis
ottamaan vastaan tuon nöyryyttävän lyönnin, jonka hän julkeudellaan
oli ansainnut. Mutta Bideskuty’n käsi vaipui alas ja vihan ilme
haihtui hänen silmistään. Hänen kasvoihinsa ilmestyi kerran vielä tuo
toivottoman ahdistuksen ja surun ilme, ja sanomatta sanaakaan kätki hän
kasvonsa käsiinsä.
»Herra kreivi», sanoi András vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen nöyrästi
ja hiljaa, »ette voi halveksia enemmän hulluuttani kuin itse jo olen
halveksinut, ettekä pilkata ylpeyttäni enemmän kuin minäkään, mutta
Kaikkivaltias ei ole sokaissut minua julkeuteni vuoksi, ettekä tekään
äsken vihoissanne senvuoksi lyönyt minua kuoliaaksi tähän paikoilleni.
Kuunnelkaa siis minua, teidän korkeutenne, ja muistakaa, että niinkuin
tuo sammal suojelee ruusua, niin haluan minäkin suojella ja rakastaa
tuota aarrettanne, jos uskotte sen minun haltuuni. Milloinkaan ei surun
henkäyskään ole uskaltava koskea ainoaankaan kuningattareni kultaiseen
kiharaan eikä tasangon tomu ole milloinkaan likastava hänen pukunsa
lievettä. Omaisuuteni ja maani, jotka kerran ovat olleet teidän,
muuttuvat silloin hänen omaisuudekseen, ja suurin onneni on katsella,
miten hänen pienet kätösensä niitä mielin määrin hoitavat Ja sitten
saatuani sellaiset oikeudet, että saan poistaa kaikki kivet hänen
tieltään, hankin myös itselleni oikeuden auttaa teitä nyt ja aina
kaikissa vaikeuksissa. Kerran tulevaisuudessa», lisäsi hän ensimmäisen
kerran värisevin äänin, samalla kun hänen leveästä rinnastaan tunkeutui
nyyhkytyksen tapainen ikävöivä huokaus, »jos Kaikkivaltias siunaa
vähäpätöisen talonpojan ja kuningattaren liiton, ja heikko ääni
kuiskaa korvaanne 'Isoisä!', tunnette jälleen elävänne omaa elämäänne
lapsenlapsessanne, koska tiedätte, että Kisfalun, Bideskuty’n ja Zárdan
kauniit maat ovat jälleen omanne».
Näiden Andráksen viimeisten sanojen jälkeen vallitsi huoneessa
kuolettava hiljaisuus. Pitkän yhtämittaisen itsensähillitsemisen
väsyttämä nuori talonpoika käveli ikkunan luo, ja nojattuaan päänsä
kylmään lasiin katseli hän kyynelien sumentamin silmin puutarhaan,
jossa auringon ensimmäiset lämpimät säteet alkoivat avata kauniita
varhainkukkivia kevätkukkia. Kauempaa siintivät rauhallinen ja autio
tasanko ja nuo viljavat maat, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka
nyt lopultakin olivat hänen omansa. Mutta tämä hänen elämänsä unelma ja
miehuutensa päämäärä ei nyt kumminkaan tyydyttänyt häntä ollenkaan, kun
toinen ikävä oli hiipinyt hänen sydämeensä, tuollainen toivova kaipaus,
joka muutti hänet lapseksi pakottaen hänet vuodattamaan katkeria
kyyneliä niin, että hänen suuri ruumiinsa vapisi.
Äkkiä hän hätkähti, sillä muudan käsi laskeutui hänen olalleen
raskaasti, mutta ei vihaisesti. Hän kääntyi ja näki huolien taivuttaman
vanhuksen, jonka surullisissa silmissä oli sellainen nöyryytetyn
ylpeyden ilme, että se painui ikuisiksi ajoiksi nuoren rehellisen
talonpojan mieleen.
»Ystäväni, kun ensin huomasin», sanoi Bideskuty, »tarkoituksenne,
suutuin voimatta hillitä itseäni. Teidän on annettava minulle anteeksi,
sillä olen jo vanha mies, enkä ole vielä täydellisesti oppinut tämän
maakunnan tapoja. Ajatus, että antaisin tyttäreni talonpojalle, tuntui
minusta niin mahdottomalta, että unhotin hetkiseksi elämäni olevan
kirjaimellisesti teidän käsissänne, sillä jos minut ja perheeni
karkoitettaisiin kodistamme, en voisi milloinkaan kantaa sellaista
surua ja Jumala ainoastaan tietää, miten silloin vaimolleni ja
llonkalle tulisi käymään».
András olisi halunnut sanoa jotakin, mutta Bideskuty jatkoi heti:
»Tiedän teidän aikovan sanoa, ettette halua ahdistaa minua. Hei,
ystäväni, tuo asia voi kyllä olla niin, mutta me olemme kaikki
syntyneet vapaina tähän maailmaan, ja jokainen, joka voi vastustaa
kohtaloaan, taistelkoon niin hyvin kuin hän vain voi. Maa, joka
ennen oli minun, on liukunut käsistäni teidän haltuunne muutamien
huolettomien kynänvetojen ja kirottujen paperipalasten avulla.
Muutamien päivien kuluttua, ellei tapahdu ihmettä, jollaisia ei
nykyään usein satu, on minun perheineni lähdettävä täältä maantielle
kuin kodittomien ja ystävättömien mustalaisten, ja kaikki ne, jotka
ovat nauttineet vieraanvaraisuudestani, ovat ensimmäiset heittämään
minua kivillä hulluuteni vuoksi. Tämän toivottoman tilanteen ollessa
pahimmillaan tulette te luokseni, ette ainoastaan pelastamaan minua ja
omaisiani, vaan myöskin takaamaan, että kaikesta huolimatta tulevat
nämä maat kuulumaan lapselleni ja vihdoin lapsenlapsilleni. Mitä
voinkaan tehdä? Kun ihmisen kurkku uhataan katkaista puukolla, on pieni
asia kysyä, haluaako hän luopua omaisuudestaan».
»Herra kreivi!»
»Älkää sanoko mitään, sillä olette jo sanonut sanottavanne.
Kaikki lisäyksenne eivät voi nyt enää muuttaa asiaa. Puhuessanne
lapsenlapsistani löitte vahvimman valttinne pöytään ja takavarikoimalla
maani tiesitte saavanne suostumukseni. Voitteko lisätä siihen,
että rakastatte tytärtäni, jotakin vielä? Tietysti te rakastatte
häntä, sillä hän on hyvin kaunis ja äärettömästi teitä korkeammalla.
Rakastammehan kaikki Jumalaa ja neitsyt Mariaa. Haluatte ruveta
hänen orjakseen. Sitä en epäile, sillä polveuduttehan orjista.
Aiotteko sanoa tekevänne hänet onnelliseksi? Luullakseni vaivaudutte
kumminkin turhaan, sillä tyttäreni, Ilonka, ei voi tulla onnelliseksi
talonpojan majassa. Jos minä ja vaimoni annamme suostumuksemme tähän
omituiseen liittoon — muistakaa, että sanoin 'jos', siunaamme lastamme
lapsenlapsiemme ja heidän lapsiensa vuoksi, ja sentähden, etteivät
Bideskuty’n maat joudu silloin milloinkaan pois perheemme hallusta,
vaikka ne tahrautuvatkin ollessaan hetkisen talonpojan käsissä».
»Herra kreivi», sanoi András väsyneesti, »kun tulin keskustelemaan
kanssanne näistä asioista, koetin ajatella teitä vain tuon olennon
isäksi, jota melkein jumaloin. Eiköhän olisi parasta oman arvonne ja
minun vuokseni, ettette suututa ja loukkaa minua unhottamalla sen»?
»Suokaa minulle anteeksi, ystäväni, kiihkeyteni. Onnettomuudet ovat
niin lannistaneet minut, etten osaa enää selvästi ajatellakaan. Minulla
on paljon huolia, ja te olette niin nuori, ettette vielä ymmärrä
vanhuksen suruja. Ehkä ei ylpeytenne ole kärsinyt sellaista nöyryytystä
kuin minun nyt. Ettekö halua nyt poistua luotani, sillä minun on
ajateltava tätä asiaa rauhassa yksikseni, ennenkuin puhun siitä
kreivittärelle»?
András otti vaitiollen lakkinsa ja poistui koneellisesti huoneesta. Hän
kulki lämpiön poikki ja leveitä portaita alas kuin unissaan. Bideskuty
ei ollut sanonut mitään hyvästiäkään eikä ilmoittanut hänelle mitään
ratkaisevaa, vaan heittänyt arvoituksellisen »jos» Andrákselle vasten
naamaa tyynesti lausuttujen loukkauksien välissä, jolloin nuoren
talonpojan ylpeys oli kiemurrellut noiden kylmien, sydämettömien ja
julmien sanojen vaikutuksesta.
Miten voikaan rakkaus tehdä meistä sellaisia toivottomia hulluja, että
me tuon ainoan suloisen asian vuoksi olemme valmiit kärsimään sellaisia
kidutuksia, joita pahempia eivät helvetin hengetkään voi keksiä
Luojan rankaisemille sieluille? Kuinka omituista se onkaan, että me
tuollaisen maallisen olennon jalkojen juuressa olemme valmiit uhraamaan
miehuutemme ja itsekunnioituksemme, jolloin kumminkin tuo sama uhraus,
tuo sama alentuminen on kumminkin meistä jalompi työ kuin kaikki muut
kunniakkaat teot, koska se muuttaa meidät enkelien kaltaisiksi?
Miten András kulutti lopun päivästä, ei hän olisi voinut sanoa. Tiet
olivat niin ravalla, että Csillag voi vain vaikeasti löytää tien
mudasta. Kumminkin ymmärsi se isäntänsä surun, sillä se harhaili hänen
kanssaan pustalla kauan vielä senkin jälkeen kuin illan varjot olivat
kietoneet tasangon vaippaansa. Kaukaa kuuluva Tarnan kohina lisäsi
seudun luonteenomaista surullisuutta ja autiutta. Oli jo myöhäinen, kun
András vihdoin saapui rauhalliseen kotiinsa, missä Etelka kehruuksiensa
ääressä odotti levottomasti poikaansa. Kun hän kuuli Csillagin
kavioiden kapseen kartanolta, meni hän ovelle ja katsoi pimeässä, miten
András hoiti lemmikkiään ja vei sen sitten mukavaan pilttuuseen yöksi.
András ei nähtävästi ollut huomannut äitiään, sillä silloin olisi hän
ensimmäiseksi tervehtinyt häntä. Kun Etelka huomasi, miten raskaasti
ja hitaasti András lähestyi rakennusta, tunsi hän kuvaamatonta surua.
András pysähtyi puutarhaan tuon ihanan ruusupuun juurelle, jossa
oli paljon pieniä, ihanaa kesäkuuta ennustavia nuppuja, ja Etelka
ihmetteli, miksi hänen poikansa ensin koski kädellään jokaiseen nuppuun
ja kumartui sitten suutelemaan niitä.
XX
VASTAUS.
Neljä päivää myöhemmin tuli vastaus. Epäilys oli kestänyt neljä
kokonaista päivää, joiden kuluessa Andráksen rautainen terveys
huomattavasti heikkeni väsyttävän epävarmuuden jännittäessä hänen
mieltään. Kukaan ei kuullut hänen puhuvan tuon ajan kuluessa.
Vaitiollen hän työskenteli tuon rakastamansa maan hyödyksi, joka
nyt vihdoinkin oli hänen omansa. Melkein villin raivoin koetti hän
väsyttää voimakasta ruumistaan päivisin saadakseen nukkua muutamia
tunteja raskaasti ja unettomasti öisin. Toivoistaan, pelostaan ja
rakkaudestaan ei hän halunnut eikä uskaltanutkaan puhella, ja kun illan
hämärä alkoi laskeutua maalle, nousi hän Csillagin selkään ja harhaili
rauhattomasti pustalla. Tuolla hiljaisessa rauhallisessa autiudessa sai
hänen väsynyt mielensä rauhan, ja hänen pakottavat hermonsa löysivät
sieltä lievennystä ja lohdutusta. Joen kaukainen kohina tuuditti
häntä unhottamaan, ja ajattelevasti voi hän katsella tuntikausia
taivaalla liiteleviä haikaroita ja kiitäviä pääskysiä. Hän oli
kertonut kaikki Etelkalle, sillä olisi ollut hyödytöntä pettää häntä.
Hänen rakastavat ja levottomat äidin silmänsä tunkeutuivat syvälle
rakastamansa pojan sieluun, ja jo kauan aikaa sitten oli hän arvannut
poikansa salaisuuden, oli nähnyt hurjan ilon muuttuvan mielettömäksi
suruksi ja virinneen toivon väistyvän synkän toivottomuuden tieltä.
Ja vaitiollen oli hän itkenyt ja rukoillut Jumalaa ja neitsyt Mariaa
torjumaan onnettomuuden, joka uhkasi hänen Andráksensa onnea. Hänen
viisas järkensä, jonka rakkaus poikaan oli muuttanut vielä monta
kertaa terävämmäksi, näytti hänelle sen kauhistuttavan tilanteen,
jonka niin mahdoton ja epäsäätyinen avioliitto varmasti aiheuttaisi
vaatimattoman talonpojan kodissa. Tuo ylpeä aatelisnainen, joka oli
kasvatettu kehdosta alkaen halveksimaan talonpoikia, suostui vasten
tahtoaan, pelastaakseen vanhempansa vararikosta, erään tuon halveksitun
rodun jäsenen puolisoksi. Voi kuinka säälittävää ja häpeällistä se
oli, puhumattakaan katumuksesta! Etelka näki erehtymättömän varmasti
sen halveksimisen, jolla tuo kaunis tyttö laski pehmeän valkoisen
kätensä Andráksen karkeaan päivettyneeseen kouraan, ja aavisti sen
punastumisen, vihan ja pelon, jolla hän suhtautuisi miehensä tavattoman
vakaavaan kiihkoon, tuon oppimattoman ja puoleksi sivistyneen
talonpojan intohimoon, joka oli syntynyt ja kasvanut tasangon
vapaudessa, jossa lämmin elähdyttävä luonto oli opettanut hänelle
elämän velvollisuudet ja monia vuosia kestäneen hirmuhallituksen
aikana nähnyt, miten hänen kaikki tunteensa ja mielenilmauksensa
tukahdutettiin säälimättä. Nyt, kun hän oli rikas, vapaa ja miehuutensa
parhaimmassa kukoistuksessa, oli hän valmis katkaisemaan jokaisen
kahleen ja vaatimaan vastarakkautta olennolta, joka vastaisi kiihkolla
kiihkoon, intohimolla intohimoon ja suuteloilla suuteloihin.
Etelka itki ja rukoili ajatellessaan poikaansa, jonka sydän kuihtui
ikävästä saada nähdä hymy noilla ylimyksellisillä huulilla ja jonka
miehuus väsyi poistaessaan halveksimisen juovia tuon kauniin suun
ympäriltä.
Voi, millainen murskaava lyönti se olisikaan, jos tuo huoleton,
mutta kumminkin rakastava isä, joka aikoi uhrata lapsensa omien
tyhmyyksiensä sovittamiseksi, ja tuo ylpeä kreivitär, joka salli
tyttärensä alentua niin paljon kullan ja muun maallisen tavaran vuoksi,
kumminkin kieltäytyisivät antamasta suostumustaan! Tuo lyönti olisi
peloittava sattuessaan, ja Etelkan sydämeen koski rukoillessakin, kun
hän ajatteli poikansa surua ja toivottomuutta, jos nuo hänen kauniit
unelmansa nopeasti ja peruuttamattomasti kuihtuisivat. Mutta vaikka tuo
lyönti koskisikin julmasti, haihtuisi sen aiheuttama kipu kumminkin
nopeasti, ja Etelka luotti, että kaikki muut asiat syrjäyttävä huoli
maasta opettaisi hänet pian unhottamaan tuon toisen rakkauden, tuon
kangastuksen tapaisen näyn, joka oli syntynyt vain haihtuakseen.
Kuinka äärettömästi paljon parempi se olisikaan kuin epäsäätyisen
avioliiton aiheuttama päivittäinen ja tuntinen kidutus, menetetty
elämä, kauhea häpeä, muutamien tuntien mieletön ilo ja elämän
pituinen katumus. Ja nyt oli tuo vastaus saapunut. Bideskuty’n
jalosukuinen kreivi oli lähettänyt sanan Keményn Andrákselle, että
tämä tulisi kartanoon osoittamaan kunnioitustaan jalosukuiselle
kreivittärelle ja nuorelle neidille. Talonpoikaa oli pyydetty tulemaan
kunniatervehdykselle jalosukuisen kreivittären luo; tähdet olivat
laskeutumaisillaan taivaasta kävelläkseen tasangolla.
Kun sana tuotiin, ei András ollut kotona. Jánko oli ratsastanut
Bideskuty’sta palaen uteliaisuudesta, mitä kreivin erikoinen
armollisuus oikein tarkoittikaan. Hän olisi halunnut viipyä kysyäkseen
satoja eri asioita, sillä Bideskuty’n keittiössä oli kukin laulanut eri
säveltä arvaillessaan asiaa, mutta Etelka näytti niin surulliselta ja
vaiteliaalta, ettei hän uskaltanut sanoa mitään. Hänestä tuntui kuin
hän tietämättään olisi tuonut huonoja uutisia, ja kun hän ratsasti
tiehensä, ihmetteli hän, miksi Etelkan silmät täyttyivät kyynelillä,
kun hän kuuli poikansa osaksi tulleesta odottamattomasta kunniasta.
Etelka oli iloinen, että András sattui olemaan poissa kotoa. Hän oli
ratsastanut päivän koittaessa Zárdaan, ja äiti halusi puristaa poikansa
lujasti syliinsä silloin kun hän ilmoittaisi pojalleen nuo suuret
uutiset — tuon hänen mielettömimpien toivojensa toteutumisen.
Hän katseli ovelta, kunnes Jánko hävisi näkyvistä, ja käänsi
sitten silmänsä pustalle tuijottaen Zárdaan päin. Kun hän huomasi
taivaanrannalla pienen pisteen, joka vähitellen suureni muodostuen
lopulta mieheksi ja hevoseksi, jotka vaivalloisesti kulkivat rapaisella
tiellä, meni hän raskaasti huoaten huoneeseensa.
Hän odotti, kunnes hänen ratsastuksen väsyttämä poikansa oli
polvistunut hänen rukkinsa viereen, kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen ja painanut pakottavan päänsä hänen olkapäätään vasten.
Sitten vasta hän sanoi:
»András, seuratkoon siitä sitten joko hyvää tahi pahaa, ovat toivosi
nyt kumminkin toteutuneet. Kreivi on pyytänyt sinua tulemaan kartanoon,
että voisit kunnioittaa naista, josta on tuleva puolisosi».
Seurasi kuolettava hiljaisuus, sillä András ei puhunut eikä
liikahtanutkaan. Hänen käsivartensa olivat vielä Etelkan ympärillä
ja pää hänen olkapäällään. Etelka tunsi hänen otteensa tiukkenevan
ja hänen koko ruumiinsa vapisevan, ja vaikka hän ei voinutkaan nähdä
poikansa kasvoja eikä kuulla hänen hengitystään, tunsi hän kumminkin,
miten äkkiä kiihkeä nyyhkytys kuin liiaksi rasitetun sydämen purkaus
vapisutti hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, ja hurjasti
huudahtaen, mikä vihdoinkin ilmaisi tukahdutettujen intohimojen,
rakkauden, toivojen ja niin päättäväisesti hillityn pelon voimakkuuden,
painoi hän päänsä äitinsä syliin ja nyyhkytti tämän suuren ilon
vaikutuksesta niin hurjasti, että se kuulosti äidistä melkein tuskan
purkaukselta.
Etelka koetti ystävällisesti tyynnyttää häntä, silitellen hänen
kosteata tukkaansa ja puhuen hänelle samanlaisia helliä rohkaisevia
sanoja kuin silloinkin, jolloin András pienenä poikana oli tullut
hakemaan turvaa häneltä isän raakoja sanoja ja solmuruoskaa vastaan.
Purkaus meni vähitellen ohitse, mutta vielä pitkäksi aikaa jäi hän
tuohon asentoon irroittamatta käsivarsiaan äitinsä ympäriltä ja
nostamatta päätään hänen sylistään. Ja äiti raukka rukoili Jumalaa
kyyneleisin silmin, ettei hänen rakas poikansa tarvitsisi pettyä tässä
suurimmassa ilossaan.
XXI
JALOSUKUINEN NEITO.
Aamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat
Bideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava
tapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.
»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi Bideskuty
itsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota kohtalokasta sanaa, joka
toisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen taloon.
»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma
tyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen
niistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.
Päivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli
hermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja kykenemättä
vetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan levottomasti ja
peläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei tiennyt, tulisiko
hänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei synny mitään
ikävyyksiä.