perheensä pois heidän kodistaan, et sittenkään saa parempaa keinoa
jäljellä olevan pääomasi ja korkojen vaatimiseen, ja väitteesi mukaan
olet silloin maksanut yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia
päärakennuksesta, puutarhasta, muutamista talleista ja parista,
kolmesta pellosta».
»Rakennus on mukava», sanoi juutalainen tyynesti, »ja voin ruveta
siellä asumaan, jos minua haluttaa. Olen köyhä mies ja vaatimukseni
ovat niin vähäiset, että puutarha ja nuo pellot antavat minulle kaikki
tarpeeni».
»Ellei rakennuksissa asuta, luhistuvat ne pian raunioiksi. Ellet pidä
niitä kunnossa, muuttuvat nuo sadat tuhannet floriinisi kymmenen vuoden
kuluttua yhtä moneksi kreutseriksi».
»Otaksutaan nyt, teidän kunnia-arvoisuutenne», sanoi juutalainen
korostaen hieman ääntään, »että maksan mielelläni tuon summan
köyhdyttääkseni tuon miehen kodittomaksi kerjäläiseksi, joka huvitteli
käskemällä paimeniensa antaa minulle selkään ja pakottamalla minut
nielemään sianlihaa».
András katsoi hämmästyneenä ja kauhistuen tuota katkeraa ja kuolettavaa
vihaa, jota ilmaistessa juutalaisen ääni kuulosti myrkyllisen käärmeen
sähinältä. Seurasi jälleen pitkä vaitiolo, eikä Keményn András tiennyt
ollenkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä. Koko asia inhoitti häntä jo.
Oli sanottu niin monta valhetta, toisella puolella oli niin paljon
ahneutta, itaruutta ja vihaa, ja toisella taasen niin ääretöntä ja
toivotonta tuhlaavaisuutta, että tuntui melkein mahdottomalta olla yhtä
oikeudenmukainen kumpaakin kohtaan. Epäilemättä olisi hän, ellei muudan
suloinen tyttömäinen näky, joka itsepäisesti häiritsi hänen untaan,
olisi jälleen ilmestynyt hänen sielunsa silmien eleen, jättänyt tuon
huolettoman ja ylpeän kreivin kohtalon huomaan. Mutta nyt kun hänen
mielikuvituksensa manasi liikuttavasti esille tuon kiharaisen pään,
jonka suru oli taivuttanut, nuo lemmikkisilmät, jotka olivat sameat
kyynelistä, ja tuon suloisen suun, jonka ympärille huolet ja puutteet
olivat uurtaneet ryppyjä, päätti hän koettaa.
Suuri Jumala, millainen näky! Se ahdisti häntä päivin ja öin, ilmestyi
hänen eteensä kuun oikullisessa valossa tahi tasangon takaa näkyvässä
ihmeellisessä kangastuksessa, se teki hänet hulluksi, vähensi hänen
miehuuttaan ja ylpeyttään, ja muutti hänet veltoksi haaveilijaksi,
jolle koko Heven maakunta nauroi.
»Kuule nyt, Rosenstein», sanoi hän vihdoin. »Olen taipuvainen
menettelemään oikeudenmukaisesti tässä onnettomassa asiassa. Kreivin
selostus eroaa suuresti puheistasi...»
»Mutta minullahan on velkakirjat», toisti juutalainen itsepäisesti.
»Hän ei sano tietävänsä niiden sisällöstä mitään».
»Kieltääkö hän nimikirjoituksensakin»? tiukkasi Rosenstein.
»Ei, mutta .»
»Siinä ei ole ainoatakaan muttaa, teidän kunnia-arvoisuutenne. Teidän
on joka tapauksessa myönnettävä se, sillä olettehan nähnyt kaikki nämä
paperit. Tässä», lisäsi hän kaivaen vielä yhden povitaskustaan, »on
tuon viimeisen lainan velkakirja, josta sain Bideskuty’n rakennukset
varmuudeksi. Hän sitoutuu tässä maksamaan pääoman ja korot kuudessa
kuukaudessa, ja ellei hän kykene siihen, lupautuu hän luopumaan
talostaan. Kaikki vastaväitteet ovat mahdottomat. Oikeus on puolellani,
eikä teidän korkea-arvoisuutenne voi sanoa minun pettäneen teitä
millään tavalla. Rahanne ovat täydellisesti turvassa ja mitä hän on
luvannut maksaa teille, sen hän joko voi tahi ei voi maksaa, mutta
maa on joka tapauksessa noiden rahojen arvoinen. Minulla ei ole muuta
kuin nuo rakennukset ja ne minä otankin, ellei jalo kreivi voi täyttää
lupauksiaan, jotka hän allekirjoituksellaan on vahvistanut. Tämä on
viimeinen sanani. Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeudenmukainen.
Lukekaa paperit nähdäksenne, että oikeus on puolellani.»
Onnettomuudeksi ei tuota asiaa voitu ollenkaan epäilläkään, ja Keményn
András tunsi, miten toivotonta kaikki pitkittäminen oli. Se siirtäisi
vain välttämättömän vararikon muutamia kuukausia eteenpäin. Jos nyt
juutalainen oli puhunut totta, jonka nämä paperit kieltämättä tuntuivat
todistavan, olisi sulaa vääryyttä häntä kohtaan luovuttaa nämä rahat
Bideskuty’lle ja siten kuolettaa talolle otettu kiinnitys ja riistää
Rosensteiniltä kaikki pätevät aseet, joilla hän voi pakottaa kreiviä
maksamaan ainakin osan rahoista, jotka hän sanoi menneisyydessä hänelle
lainanneensa, ja kaiken koron tulevaisuudessa.
»Kuulehan, Rosenstein, jos nyt otaksutaan, että kaikki puheesi on
totta... ei, älä keskeytä minua, sanoin _otaksutaan_, koska teitä on
kaksi, joiden selostus asiasta on aivan erilainen, ja uskotaan sanasi,
ettet noista kolmesta lainasta ole saanut mitään varmuutta, koska
olet antanut ne huvista saadaksesi nähdä, miten tuo vanhus raukka
perheineen ajetaan pois kodistaan, joka on kuulunut heidän esi-isilleen
vuosisatoja, ja olet valmis luopumaan senvuoksi sekä pääomasta että
koroista, niin pyydän sinua nyt ilmoittamaan minulle vaatimuksesi,
joiden täytyttyä suostut luopumaan tuosta huvista kokonaan, tahi toisin
sanoen, paljonko haluat kaikista niistä bailussasi olevista papereista,
joissa on Bideskuty’n allekirjoitus»?
Rosenstein oli odottanut tätä koko ajan. Saadakseen tuon kysymyksen
kohdistetuksi itselleen oli hän nyt valehdellut ja hikoillut toista
tuntia, mutta ei piirrekään hänen laihoissa kasvoissaan ilmaissut
riemua eikä tyytyväisyyttä, kun hän sanoi tyynesti:
»Tahdon tunnustaa teidän korkea-arvoisuudellenne usein ajatelleeni,
että kreivi asettaa tuon kysymyksen joskus vastattavakseni. Jos tuo
ajatus olisi juolahtanut mieleeni heti hänen palvelijansa minulle
antaman selkäsaunan jälkeen, olisin sen heti kartoittanut mielestäni,
sillä en olisi luovuttanut niitä silloin penniäkään vähemmästä kuin
saamisestani».
»Mutta otaksu nyt todistelun vuoksi, että minä olisin asettanut tuon
kysymyksen sinulle. Miten olisit silloin vastannut?»
Ehkä huomaamatta, mutta varmasti hänen tietämättään pehmenivät
Rosensteinin kovat kasvot hieman, eikä hänen äänensä ollut niin jyrkkä
ja käheä, kun hän vastasi:
»Teidän korkea-arvoisuutenne on tasankojen ainoa mies, joka puhuttelee
minua kuin ihmistä eikä kuten koiraa. Ette ole milloinkaan lainannut
rahoja minulta ettekä lyönyt minua korkojen asemasta. Kerran pyörryin
auringon kuumuudesta, ja te veitte minut huoneeseenne ja hoiditte
minua, kunnes kykenin jälleen liikkumaan. Sellaisessa tapauksessa olisi
jokainen toinen maakunnan talonpoika tahi herra potkaissut pyörtyneen
juutalaisen tien viereen. Jos teidän korkea-arvoisuutenne tarjoaa
minulle kohtuullisesti näistä papereista, suostun luopumaan niistä,
Mutta teidän korkea-arvoisuutenne on muistettava, että heitätte rahanne
kuin kaivoon uhratessanne ne tuon ylpeän kreivin hyväksi, joka korvaa
ystävyyden halveksimisella ja anteliaisuuden loukkauksilla. Bideskuty’n
kreivi ei voi olla minkään arvoinen Heven maakunnan talonpojille.
Ajatelkaa tarkasti, ennenkuin tuhlaatte isänne säästöt tuon tuhlaavan
aatelismiehen hyväksi, joka suhtautuu teihin kuin jalan alla olevaan
sontaan».
Rosenstein sanoi tämän hyvin vakavasti, ja kun hän puhui, näyttivät
hänen kasvoistaan haihtuvan ahneuden ja itaruuden ilkeät piirteet.
Hänen kumartunut selkänsä suoristui ja hän katsoi suoraan eteensä,
ja hänen laihassa, nukkavieruun kauhtanaan puetussa olennossaan oli
jotakin arvokasta. Vuosisatoja kestäneet nöyryytykset ja lyönnit
näyttivät unhottuneen, ja halveksimista, joka oli yhtä ehdotonta ja
nöyryyttävää kuin unkarilaisen aatelismiehenkin heidän halveksitulle
rodulleen osoittama, ilmestyi hänen ivallisen suunsa jokaiseen
piirteeseen, kun hän ajatteli tuota ylpeätä ja tuhlaavaa kreiviä, joka
oli polkenut hänet jalkoihinsa.
Epäilemättä tunsi nuori talonpoika juutalaisen sanojen totuuden
ja omien toivojensa naurettavaisuuden, toivojen, jotka tästä
kriitillisestä käännekohdasta huolimatta ahdistivat hänen sydäntään.
Hajamielisesti kokosi hän paperit, jotka Rosenstein ojensi hänelle,
ja käsi, jolla hän melkein väsyneesti siveli otsaansa, vapisi
huomattavasti.
»Haluan olla oikeudenmukainen sinua kohtaan, Rosenstein, mutta minulla
on enää vain vähän rahoja jäljellä. Jos, kuten minusta näyttää
välttämättömältä, Kisfalu ja Zárda joutuvat haltuuni näiden asioiden
järjestämisen jälkeen, on minun säästettävä sitä hieman siltä varalta,
että voin turvautua siihen tulvan tahi jonkun muun onnettomuuden
sattuessa. Tarjoan sinulle kumminkin kolmesataatuhatta floriinia noista
papereista kutenkin sellaisin ehdoin, että kreivi hyväksyy kaupan».
Rosenstein ei ilmaissut riemuaan katseellaankaan. Hän ummisti silmänsä
nauttiakseen epäilemättä perin pohjin tuosta loistavasta näystä,
jonka tuo nuori talonpoika levitti hänen eteensä. Hänen petoksensa ja
viekkautensa olivat edistäneet hänen suunnitelmiaan paremmin kuin hän
oli osannut uneksiakaan, eikä katumus saanut hetkeksikään valtaa hänen
ahneessa sielussaan senvuoksi, että hän ala-arvoisin tavoin juuri petti
oikeudenmukaista ja rehellistä miestä. Itä-Euroopan juutalaiset ovat
aina, sodassa muiden ihmisten kanssa, sillä koska he ovat sorrettuja,
lyötyjä, ivattuja ja useinkin vääryyttä kärsiviä, on raha heidän
ainoa aseensa. Sen avulla kostavat he vääryydet sekä aatelisille
että talonpojille, ja käyttävät sitä säälimättömästi kaikkia kohtaan
kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan. Hän sietää loukkauksia, lyöntejä
ja kaikenlaista halveksimista, mutta kun on kysymys rahoista, on hän
kaikkien herra, sillä hänellä on terävämpi järki kuin muilla, ja tuo
huolellinen säästäväisyys, jota vailla hänen vastustajansa ovat, tuo
hänen sortajansa ennemmin tahi myöhemmin hänen kynsiinsä. Rosenstein
oli kyllä tunnustanut, ettei hän Keményn Andráksen puolelta ollut
saanut osakseen muuta kuin ystävyyttä, mutta tuota kauheata etua, jonka
hän saavutti käyttämällä hyödykseen nuoren talonpojan oikeamielisyyttä,
eivät aiheuttaneet henkilökohtaiset syyt, vaan rodun taistelu rotua
vastaan, ja András sai nyt maksaa enemmän kuin neljännesmiljoonan
juutalaisen muiden puolelta karsimien vääryyksien sovitukseksi.
»Kohtelette ankarasti köyhää miestä», sanoi Rosenstein vihdoin.
»Se on viimeinen sanani», sanoi András päättävästi.
»Annatteko minulle ajatusaikaa»?
»Kyllä, viikon tästä päivästä. Minun on keskusteltava asiasta
kreivinkin kanssa ja luultavasti haluaa hänkin miettimisaikaa».
Rosenstein totesi, miten haaveksivasti András puhui, näki tuon
omituisen toivovan ilmeen nuorukaisen silmissä ja ehkä hänen ovela
järkensä käsitti, mitä nuo rehelliset aivot nyt ajattelivat, sillä
omituinen hymy väreili hänen huulillaan hänen hieroessaan luisevia
käsiään yhteen ja silmien loimutessa kuolettavaa vihaa.
»Odotanko teidän korkea-arvoisuuttanne viikon kuluttua ravintolassa,
vai tulenko Kisfaluun»?
»Ei kumpaankaan! Tulen itse tuomaan rahat, jos kreivi suostuu».
Hän pani lakin päähänsä, tarttui ratsuruoskaansa ja nyökäytettyään
juutalaiselle poistui hän kylän valtatielle.
Kaikki näytti yhtä kirkkaalta ja iloiselta kuin ennenkin.
Pääsiäismaanantai oli tuonut nuorukaisia ja tyttöjä kadulle. Edelliset,
jotka olivat varustautuneet pienillä ruiskuilla ja vesiastioilla,
valoivat vettä tyttöjen vaatteille aito pääsiäismaanantaiseen tapaan
näiden kulkiessa ohi. Viimeksi mainitut taasen, tavoitellen kastumista
ja ylpeillen märillä hameillaan ja vettä valuvalla tukallaan, koettivat
vain teeskennellen juosta pakoon kiduttajiensa käsistä, sillä
sellaisella tytöllä, jonka vaatteet eivät kastuneet sinä päivänä, oli
vain muutamia ihailijoita.
András katseli hetkisen sinne tänne juoksevia huvittelijoita. Vuosi
sitten oli hän ollut ensimmäinen ryöstämään suukkosen jokaiselta
kauniilta tytöltä, jonka hän ensin oli auttamattomasti kastellut,
mutta tänään näytti hänen sydämensä sulkeutuneen kaikille ystävilleen
ja tovereilleen. Sen täytti toivoton ikävä erään tähden luo, joka oli
niin korkealla hänen yläpuolellaan kuin taivaankin tuikkivat pisteet,
ja muutaman lumoavan näyn luo, joka oli niin kirkas ja petollinen kuin
nuo, joita kangastus luo tasangon takaiselle taivaanrannalle.
XIX
KANSAN POIKA.
András oli hermostunut ja levoton, kun hän ratsastettuaan laukkaa koko
matkan Arokszállaksesta näki Bideskuty’n keltaiset seinät edessään.
Ensimmäisen kerran elämässään oli hän sekautunut, vaikkakaan ei
omasta syystään, asiaan, jossa valehteleminen toisen tahi toisen
asiallisen, tahi molempien, puolelta muodosti päävaikutteen. Hän ei
mitenkään käsittänyt, miten hän siitä suoriutuisi. Jos hän sai jonkun
mustalaisen tahi paimenen kiinni valeesta, oli hänen ratsuruoskansa
hänen mielestään tehokkain ratkaisu, mutta mitä voi hän tehdä, jos
Bideskuty’n herra poikkesi totuuden polulta, tahi jos juutalainen oli
valehdellut tahi todellakin keksinyt tuon huomattavasti toisenlaisen
selityksen liikeasioistaan jalon kreivin kanssa? Ajatukset pyörivät
Andráksen aivoissa. Kun hän muisteli molempien asiallisten puheita,
tuntui hänestä, että kummatkin olivat puhuneet totta, pääasiallisesti
senvuoksi, ettei hän itse milloinkaan valehdellut, ja myöskin siksi,
että hän luuli valehtelemisen lyövän jonkunlaisen leiman puhujan
kasvoihin. Kreivin selvästi huomattava levottomuus ja huolet olivat
surettaneet häntä, ja ajatellessaan Bideskuty’n surua asian johdosta,
tuntui sellainen Andráksesta mahdottomalta, mutta sitten juolahtivat
hänen mieleensä jälleen nuo paperit, joista Rosenstein vannoi kaikkien
patriarkkainsa nimessä, että kreivi oli ne allekirjoittanut otettuaan
täydellisesti selville niiden sisällön.
Bideskuty oli levottomasti katsellut ikkunastaan talonpojan tuloa, ja
määrännyt, että András oli opastettava heti hänen huoneeseensa. Hänen
oli koko aamun ollut mahdoton istua hiljaa paikoillaan, ja kreivitär
Irma oli turhaan pyytänyt häntä selittämään levottomuutensa syyn.
Bideskuty, aito miesmäisin tavoin, ei sallinut vaimonsa eikä tyttärensä
sekautua huoliinsa. Unkarilainen nainen on harvoin miehensä uskottu,
vaikka mies häntä niin suuresti kunnioittaakin, että vaimo saa jakaa
kaikki ilot ja kunnian hänen kanssaan, mutta ei hänen surujaan.
András epäröi huomattavasti, kun kreivi innoissaan ja kiihkeästi ojensi
kätensä hänelle. Nuori talonpoika, joka oli siinä varmassa luulossa,
että kreivi petti häntä, viivytteli hetkisen, ennenkuin hän laski
rehellisen kätensä kreivin vapisevaan kouraan. Mutta Bideskuty näytti
niin riutuneelta, ahdistetulta ja levottomalta, että tuo myötämielinen
nuorukainen tunsi jälleen ääretöntä myötätuntoa tuota herkkäuskoista
ja surujen murtamaa miestä kohtaan, erittäinkin kreivin sinisissä
silmissä olevan ilmeen vuoksi, joka sulatti Andráksen vihan samoin kuin
huhtikuun auringon ensimmäinen suukkonen sulattaa tasankojen lumen.
»Tuotteko hyviä uutisia, ystäväni»? kysyi Bideskuty.
Hän ei voinut istua, vaan käveli edestakaisin huoneessa ja katsahti
silloin tällöin levottomasti velkojansa kasvoihin.
»En voi sanoa, ovatko uutiseni mielestänne hyviä, vaiko huonoja», sanoi
András tyynesti.
»Ilmoittakaa ne heti, sillä näette kai miten levoton olen. Sanokaa,
olenko kerjäläinen».
»Ei niin kiireesti, herra kreivi», sanoi András. »Sallikaa minun ensin
ilmoittaa teille, etteivät asiat ole vielä niin huonolla kannalla, ja
omassa vallassanne on korjata ne jälleen täydellisesti. Suremisen syytä
ei ole ollenkaan olemassa, ei ainakaan vielä».
»Entä Rosenstein»?
»Onnettomuudeksi, herra kreivi», sanoi András hieman hermostuneesti,
mutta koettaen kumminkin puhua hyvin ystävällisesti, »selosti
juutalainen asian aivan eri tavalla kuin teidän korkeutenne».
Bideskuty katsoi velkojaansa kuin raivostunut härkä.
»Uskallatteko vihjata, että...?»
»Uskallan vain nöyrästi», keskeytti András hyvin tyynesti, »koettaa
noudattaa oikeudenmukaisuutta ja auttaa teidän korkeuttanne tässä
suuressa vaikeudessa. En ole jalosukuinen enkä oppinut, sillä ainoan
sivistykseni olen saanut ystävälliseltä ja vilpittömältä papiltamme
sellaisten väliaikojen kuluessa, jolloin en ole viljellyt maata, enkä
senvuoksi kykene lukemaan muiden ajatuksia. Teidän korkeutenne selitti
minulle asian toisella ja Rosenstein toisella tapaa. Onnettomuudeksi
voi juutalainen todistaa väitteensä papereilla, mutta teidän
korkeudellanne ei ole muuta varmuutta kuin sananne».
»Ja te uskallatte seisoa siinä edessäni, mies, ja sanoa, ettei
unkarilaisen aatelismiehen sana ole tuhansien kirjallisten todistusten
arvoinen».
»Tunnen hyvin vähän aatelisia, teidän korkeutenne, ja pelkään että
Gyöngyösin lakituvassa nuo allekirjottamanne paperit painavat kovasti
sanojanne vastaan».
»Sanoinhan teille, etten katsahtanutkaan noihin kirottuihin
papereihin», väitti Bideskuty itsepäisesti.
»On turha aloittaa tuolta samalta pohjalta, herra kreivi, ja
mielestäni on parasta teidän oman etunnekin kannalta, että kuuntelette
Rosensteinin kertomusta, voidaksenne sitten päättää, hyväksyttekö
tarjoukseni, vaiko ette».
»Miksi pitäisi minun ruveta kuuntelemaan hänen valeitaan? Miksi ei hän
tullut tänne toistamaan niitä, että voisin pieksää hänen valheellisen
sielunsa pois hänen kirotusta ruumiistaan?»
»Senvuoksi, että teidän korkeutenne on onnettomuudeksi ja mitä
huolettomimmasti luovuttanut itsensä ja hyvän nimensä ehdottomasti
hänen käsiinsä».
»Hyvän nimenikö»?
»Lain edessä olemme kaikki samanarvoisia, herra kreivi. Isä Ambrosius
voi sanoa teille, että jumalallisen oikeuden istuimen edessä ovat
kreivit ja talonpojat, juutalaiset ja kristityt samanarvoiset. Laki
on samanlainen heille kummallekin, ja kauniin maamme lainlaatijat ja
tuomarit koettavat olla niin oikeudenmukaiset kuin Jumala on opettanut
heitä olemaan. Tahtooko teidän korkeutenne nyt kuunnella? Minulla on
täällä taskussani kolmesta eri lainasta saamani velkakirjat, joissa
olette luovuttanut minulle varmuudeksi Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n,
tämän viimeisen ilman päärakennusta, tonttia ja ulkohuoneita. Nämä
lainat on teidän korkeutenne hyväksynyt ja suostunut maksamaan niistä
sovitun koron. Pyydän, ettette keskeytä minua, sillä tämä asia on
hyvin vakava liikeyritys, jossa tunteet saavat väistyä tosiseikkojen
tieltä. Teidän korkeutenne ei voi nykyisten olosuhteitten vallitessa
maksaa ollenkaan näitä korkoja, jotka ovat vielä viime vuodeltakin
suorittamatta, puhumattakaan pääomasta, jota teidän korkeutenne ei
kykene nyt eikä tulevaisuudessakaan milloinkaan maksamaan, koska
ette voi säästää floriiniakaan Rosensteinille menevien suunnattomien
maksujen vuoksi. Ymmärtääkö teidän korkeutenne minua»?
Bideskuty nyökäytti alakuloisesti päätään.
»Senvuoksi, kuten laki ja oikeus määräävät», jatkoi András tiukasti,
»ovat Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n maat nyt laillista omaisuuttani.
Olen maksanut niistä kahdeksansataaviisikymmentätuhatta floriinia, tahi
enemmän kuin mikään muu samansuuruinen kartano tasangoilla maksaa».
András keskeytti hetkeksi, sillä köyhtyneen aatelismiehen kasvot
näyttivät niin surullisilta, että niiden ilme painui iäksi rehellisen
nuoren talonpojan mieleen. Hän oli pahoillaan, että hänen vieläkin oli
pakko kiertää veistä tuon onnettoman miehen haavassa.
»Olisin hyvin mielelläni odottanut ja suostunut lykkäykseen, kunnes
teidän korkeutenne olosuhteet olisivat näyttäneet hieman paremmilta»,
jatkoi hän hyvin ystävällisesti, »mutta asiain ollessa tällä
kannalla, en auttaisi siten teitä ollenkaan, vaan samalla myöskin
panisin oman omaisuuteni vaaranalaiseksi, johon en voi mitenkään
suostua. Rosenstein selittää ja minun on pakko myöntää hänen voivan
täydellisesti todistaa väitteensä, että sitten kuin teidän korkeutenne
oli lopettanut lainaamisen minulta, lainasitte vähitellen toiset
yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta häneltä, antamatta niistä muuta
varmuutta kuin nämä rakennukset. Tuo mainitsemanne suuri korko johtuu
juuri tästä syystä».
»En ole milloinkaan saanut noita rahoja. Olen valmis vannomaan
todistaakseni väitteeni, koska ei sanani riitä», vastusti Bideskuty
toivottomasti. »Tuo mies on hävytön valehtelija».
»Onnettomuudeksi on teidän korkeutenne hyväksynyt nuo velat
nimikirjoituksillaan».
»En lukenut noita papereita ollenkaan».
»Rosenstein vannoo päinvastaista. Ja hänellä on nuo velkakirjat
hallussaan. Kieltääkö teidän korkeutenne noissa papereissa olevan
nimikirjoituksensakin»?
»En! Olen luullakseni allekirjoittanut kaikkiaan seitsemän paperia. En
kiellä sitä. Kaksi silloin kun luovutin Kisfalun varmuudeksi, kaksi
taasen, kun kiinnitin Bideskuty’n maat, kaksi Zárdasta ja viimeisen
noin kahdeksan kuukautta sitten, jolloin kiinnitin tämän rakennuksen,
tontin ja ulkohuoneet sadastatuhannesta floriinista».
»Hallussani on ainoastaan kolme noista papereista, herra kreivi, enkä
tiedä mitään tuosta viimeisestä lainasta».
Asia näytti todellakin auttamattomalta. Bideskuty alkoi lopultakin
hämärästi käsittää, miten sanomattoman sokea ja herkkäuskoinen
hän oli ollut. Lahjomaton nemesis oli yllättänyt hänet keskellä
hänen ylpeyttään ja huoletonta ylellisyyttään, ja hän oli joutunut
auttamattomasti sellaisen ensimmäisen häikäilemättömän miehen
saaliiksi, joka oli virittänyt ansan hänen tielleen. Seurasi lyhyt
vaitiolo, jonka kuluessa tuo uhattu mies tuijotti alakuloisesti eteensä
koettaen turhaan etsiä keinoja välttämättömän ja uhkaavan vararikon
estämiseksi. András, ollen täynnä myötätuntoa ja valmiutta auttamiseen,
jota varten hän oli saapunut, haki sanoja esittääkseen tarjouksensa.
»Minusta tuntuu», sanoi Bideskuty vihdoin, »etteivät tuomanne uutiset
olisi voineet ollakaan enää pahemmat».
»Suokaa anteeksi, herra kreivi. Olen kertonut teille pahimman tilanteen
sellaisena kuin se nyt on, ja nyt on jo aika esittää teille apukeino,
jollaista aion nöyrästi teille ehdottaa».
»Apukeinoko? On siis olemassa sellainenkin.»
Unkarilaisen luonne on sangen häilyväinen ja toivorikas. Bideskuty
kohotti heti päätään ja toivon välähdys valaisi hänen surullisia
kasvojaan.
»Miksi sitten istutte siinä ja raautte kuin joku pahanilman lintu? Jos
teillä on hyviä uutisia, niin miksi kujeilette kanssani pilkkaamalla
onnettomuuttani?»
»Jokaiseen onnettomuuteen on aina joku apu, herra kreivi, mutta emme
ole aina valmiit suostumaan sellaiseen».
»Aiotteko lopultakin puhua saarnaamisen asemasta»? tiuskaisi Bideskuty
kärsimättömästi.
»Rosenstein, herra kreivi, tietää, että hänen rahansa ovat vaarassa,
koska hänellä ei ole niistä muuta varmuutta kuin nämä rakennukset,
ja suostuu senvuoksi luovuttamaan kaikki nuo hänen hallussaan olevat
paperit, joissa on herra kreivin nimikirjoitus, lainattujen rahojen
kolmannesta osasta».
»Kolmannesta osastako? Mutta äskenhän juuri sanoitte, että olen antanut
hänelle velkakirjoja yhdeksästäsadastaviidestäkymmenestätuhannesta
floriinista, ja kolmasosa siitä olisi siis...»?
»Kolmesataatuhatta floriinia käypää rahaa, herra kreivi», sanoi András.
»Mutta mies, olen sanonut teille jo ennenkin, että olette tehty
rahasta, eikä siis tuollainen rahamäärä ole teistä mainitsemisen
arvoinenkaan. En kumminkaan voi saada tuollaista rahamäärää kokoon
niinkään helposti kuin hyppäämällä tuosta ikkunasta taittaa niskani.
Minulla ei ole enää jalan leveyttäkään maata, jota voin sanoa omakseni,
eikä vilja-aumaakaan, jonka voin myydä. Teistä voi tuo keino tuntua
hyvältä, mutta minun viimeisille toivoilleni antoi se kuolettavan
iskun.»
»Tiedän kyllä hyvinkin hyvin, ettei teidän korkeudellanne ole
rahaa, enkä minä tarkoittanutkaan, että teidän olisi maksettava nuo
kolmesataatuhatta, vaan...»
»Vaan?»
»Vaan minun», sanoi András hyvin tyynesti.