tekojani ei tarvitse kenenkään arvostella, ei ainakaan sellaisten kuin
te...»
»Älkäämme riitautuko jälleen, jalo kreivi», sanoi András, joka tällä
kertaa oli päättänyt olla menettämättä malttiaan. »Koettakaamme
mieluummin tuumia, miten parhaiten voin auttaa teidän korkeuttanne.
Tietysti voin riistää tuolta kirotulta juutalaiselta nuo toiset
paperit, jotka olette antanut lainoista, joita ette todellisuudessa ole
saanutkaan minulta».
»Mitä aiotte tehdä niille»? kysyi Bideskuty hieman epäilevästi vieläkin.
»Aion hävittää ne», vastasi András vaatimattomasti. »Onnettomuudeksi en
voi pakottaa Rosensteiniä luovuttamaan teille takaisin kaikkia teiltä
vaatimiaan korkoja. Voin peloittaa hänet kyllä melkein kuoliaaksi»,
lisäsi hän, »mutta luullakseni ei siitä olisi mitään hyötyä».
»Tuo ei ole kaikista pahinta», sanoi Bideskuty huoaten, »sillä mennyt
on aina mennyttä. En voi maksaa tuon viimeisen lainan korkoja enkä
lyhentääkään sitä, ja teidän ja Rosensteinin suoma lykkäysaika loppuu
tämän viikon kuluessa. Minulla ei ole enää äyriäkään, kaikki paras
maani on tulvan alla, karjani ei ole tointunut tuon kauhean syyskuun
yön jälkeen ja kaunis Bideskuty’n päärakennus, jossa olen syntynyt ja
jossa olen toivonut saavani kuolla, joutuu vieraiden käsiin — joko
teidän tahi Rosensteinin —» lisäsi tuo mies-raukka ollen valmis jälleen
menettämään toivonsa. »Minusta on se melkein sama, karkoittaako minut
kotoani juutalainen vaiko talonpoika».
»Teidän korkeutenne ei siis muista, mitä tuossa paperissa oli, jonka
annoitte vastineeksi näistä rakennuksista».
»Sanoinhan teille jo, etten lukenut noita allekirjoittamanhan!
papereita».
»Niin, kuulin sen», sanoi András kärsimättömästi huoahtaen, »mutta kai
teillä kuitenkin on selvillä, kuinka paljon nyt olette velkaa tuosta
viime lainasta ja sen koroista»?
»Tiedän saaneeni satatuhatta floriinia, josta minun on maksettava
suunnaton korko. En ole kumminkaan maksanut siitä mitallistakaan vehnää
enkä nautaakaan, ja nyt kun koko satoni on tulvan alla, en voi maksaa
sitä milloinkaan enkä muitakaan velkojani teille».
»Velastanne minulle puhumme sitten myöhemmin kuin olemme tyydyttäneet
Rosensteinin ja vapauttaneet teidät varmasti hänen kynsistään. Minulla
ei ole rahoja mukanani tänään, mutta menen puhuttelemaan häntä huomenna
ja tarkastan samalla nuo paperit. Voimme ainoastaan rukoilla, herra
kreivi, että saan ne haltuuni kohtuullisesta korvauksesta. En ole
tehty rahasta», lisäsi András hymyillen, »kuten teidän korkeutenne
on usein sanonut, mutta Jumalalle kiitos kumminkin, minulla on vielä
sen verran, että voin pitää teidät velallisenani ottamatta huomioon
näitä rakennuksia, sen sijaan, että olisitte velkaa juutalaiselle.
Voin luvata teidän korkeudellenne varmasti, etten milloinkaan tule
kovistamaan teitä koroista».
Bideskuty näytti tuskin uskovan korviaan kuullessaan millaisen
äärettömän palveluksen tuo nuori talonpoika näin tyynesti tarjoutui
tekemään hänelle. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hänen tilansa
tuntunut niin toivottomalta ja hän oli ollut niin kovasti pahoillaan
välttämättömältä näyttävän vararikkonsa vuoksi, että tämä toivonsäde,
jonka tuo mies niin vaatimattomasti hänelle näytti, tuntui liian
heikolta läpäistäkseen hänen alakuloisuutensa raskaan vaipan.
»Vaikka vaaditte kuinka pienen koron tahansa», sanoi hän alakuloisesti,
»en voi maksaa sitä nyt, kun tuli ja vesi hävittävät vuoroin
omaisuuttani».
»Sanoin jo teidän korkeudellenne, etten aio kovistaa teitä».
»Haluatteko nöyryyttää minut tarjoamalla minulle omaisuuksia»? kysyi
Bideskuty äreästi.
»En halua nöyryyttää ketään, en vertaisiani talonpoikiakaan,»
sanoi András yhtä ylpeästi kuin Bideskuty’kin, ja suoristi pitkän
ruumiinsa täyteen pituuteensa katsoen kreiviä suoraan silmiin. »Teidän
korkeutenne on pyytänyt apua minulta ja itse tiennette parhaiten,
voitteko ottaa sen vastaan menettämättä arvoanne omissa silmissänne».
»Koska tiedän teidät velkojakseni, pyydän ainoastaan lykkäystä. En
ymmärrä, miksi haluatte luopua rahoistanne auttaaksenne minua».
»Olen vain yksinkertainen mies, herra kreivi», sanoi András
kuvaamattoman surullisesti. »Rakkaalla äidilläni ja minulla on
tarpeeksi varoja elääksemme ja elättääksemme kaikki muutkin, jotka
ovat avun tarpeessa. En halua koota, ja meidän kaikkien on koetettava
auttaa toisiamme täällä kauniilla tasangollamme, että se pysyisi niin
hedelmällisenä ja rikkaana kuin Jumala on sen luonut».
Bideskuty oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja painanut päänsä
käsiinsä niin, ettei talonpoika voinut nähdä, kuinka syvästi tämä
nykyinen tilanne häneen koski ja kuinka hän tunsi olevansa nöyryytetty
ollessaan niin auttamattomasti sidottu tuohon alhaissyntyiseen mieheen,
joka läksytti häntä tyynesti ankarammin kuin kukaan muu milloinkaan
ennen. Hän oli kuin piiskoja saanut lapsi, ja hän ummisti vielä
itsepäisesti silmänsä tuolta tosiasialta, ettei mikään muu kuin hänen
oma tyhmyytensä ollut vienyt häntä vararikon partaalle. Hän syytti yhä
vieläkin kohtalon säälimätöntä kättä kärsimistään onnettomuuksista.
Molemmat miehet vaikenivat pitkäksi ajaksi. András odotti, kunnes
Bideskuty tyyntyi, ja sanoi sitten:
»Antaako teidän korkeutenne minulle luvan mennä tapaamaan Rosensteinia
huomenna»?
»Kyllä, kyllä!» sanoi Bideskuty nopeasti. »Olen teille suuresti
kiitollinen, ystäväni, todellakin hyvin kiitollinen. Teidän ei tarvitse
olla ollenkaan peloissanne, sillä maksan pian takaisin rahanne, joista
saamanne varmuudet ovat mainiot. Tulevana vuonna panen myllyni käyntiin
ja...»
»Voimme helposti keskustella tuosta myöhemminkin», sanoi András hiljaa.
»Jos teidän korkeutenne suo minulle anteeksi, lähden nyt, sillä äitini
odottaa minua pääsiäispäivälliselle, ja Kisfaluun johtavat tiet ovat
melkein pohjattomat».
»Tietysti, tietysti!» sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Mutta ettekö
halua syödä päivällistä kanssamme, minun kanssani — tarkoitan? Tietysti
tulee kreivitärkin...»
András katsoi melkein huvitettuna tuohon mies-raukkaan, joka koetti
suoriutua tästä hänelle selvästi hyvin vastenmielisestä kutsusta.
Hän oli tarpeeksi viisas ymmärtääkseen, miten vastenmielinen vieras
hänestä todellisuudessa tulisi jalon kreivin pöytään, ja liian ylpeä
käyttääkseen hyödykseen Bideskuty’n kiitollisuudenvelkaa häntä
kohtaan. Hän oli noussut seisoalleen ja suuressa viitassaan näytti
hänen harteikas pitkä vartalonsa kasvavan ylpeydessään tuota onnetonta
seitsemän vuosisadan vanhasta suvusta polveutunutta aatelismiestä
korkeammalle.
»Kiitän teidän korkeuttanne», sanoi hän, »mutta jos sallitte,
menen kotiini syömään päivällistä äitini kanssa. Molemmat pienet
palvelijattareni tulisivat niin surullisiksi, jos he näkisivät tuolini
tyhjäksi pääsiäisenä, enkä halua mitenkään estää jaloa kreivitärtä
syömästä siunattua lihaa kanssanne, herra kreivi».
»Tuletteko luokseni huomenna sitten kuin olette puhutellut
Rosensteiniä»? kysyi Bideskuty nähtävästi hyvin huojentuneena.
»Tuon teille varmasti paperit aivan heti. Olette iloinen saadessanne
hävittää ne», sanoi András valmistautuen lähtemään.
Bideskuty epäröi hetkisen. Vieras, joka oli tullut avuksi silloin
kun kaikki näytti olevan jo mennyttä ja joka oli estänyt melkein
välttämättömän vararikon, oli poistumaisillaan. Vierasvaraisuuden lait
käskivät varmasti, että hänet oli saatettava portille, ja määräsivät,
että isännän oli ojennettava hänelle jäähyväismalja ennen lähtöä.
András siirsi viittansa oikeaan asentoon leveille hartioilleen,
veti vyönsä tiukempaan, otti lakkinsa ja kumarsi Bideskuty’n
kreiville. Gyuri ojensi kätensä, jota talonpoika puristi ensin hieman
epäröityään. Sitten hän poistui ja hänen askeltensa ääni kuului lämpiön
kivilattialta. Vanha Jánko ojensi Andrákselle jäähyväismaljan, jota
András ei kumminkaan tyhjentänyt. Toisen kerroksen ikkunasta katsoi
Bideskuty velkojaansa hämmästynein ilmein, voimatta oikein ymmärtää
tämän käyttäytymistä.
XVIII
JUUTALAINEN ROSENSTEIN.
Kukaan kyläläinen ei oikein tiennyt, miten juutalainen Rosenstein eli,
eikä kukaan voinut kehua käyneensä tuossa pienessä rakennuksessa, jossa
hän oli asunut jo neljännesvuosisadan. Hänellä ei ollut palvelijaa eikä
palvelijatarta, joten hänen oli pakko tehdä kaikki työt itse — paistaa
paistinsa ja hoitaa kanansa, joita hänellä oli muutamia talonsa takana
olevassa puutarhassa, ja lypsää lehmänsä, joka oli kaunis Keményn
Andrákselta ostettu maidonantaja Kisfalun karjasta. Joka lauantai oli
kumminkin Darázsin Laczin äidin Rosan mentävä sinne toimittamaan kaikki
askareet, sillä silloin, vaikka hän ei voinut mennäkään synagogaan,
jollaista temppeliä ei ollut lähempänä kuin Gyöngyösissä, vietti hän
kuitenkin sunnuntainsa hyvin määräysten mukaan pysytellen koko päivän
huoneessaan tekemättä mitään, lukuunottamatta aterioimista. Rosa
keitti ruoan hänelle ja sai joka lauantai palkakseen vaivoistaan noin
parikymmentä penniä.
Keményn András katsoi seuraavan päivän iltapäivällä hieman epäröiden
raollaan olevasta ovesta tuohon rakennukseen, joka näytti niin pieneltä
ja pimeältä sisältä. Hän koputti monta kertaa oveen, ennenkuin hän
kuuli laahustavia askelia huoneesta ja Rosensteinin käheän äänen
kysyvän tulijan nimeä.
»Täällä on Keményn András, Rosenstein. Laske minut sisään, sillä haluan
puhella kanssasi».
»Sellainen on mitättömälle talolleni liian suuri kunnia», sanoi
Rosenstein sulkien tien asettumalla kynnykselle. »Kun haluatte puhella
kanssani, tulen sinne, jonne käskette minua tulemaan».
»Päästä minut heti sisään, mies»! sanoi Kemény ratkaisevasti.
»Asiastani ei voida keskustella missään ravintolassa eikä maantiellä ja
minulla on hyvin vähän aikaa tuhlattavaksi».
Odottamatta juutalaisen vastausta työnsi András hänet syrjään ja
meni sisään. Hänen oli kumarruttava mennessään huoneeseen, sillä
oviaukko oli matala, ja paksut orret kannattivat olkikattoa. Alussa
ei hän voinut nähdä mitään, sillä ainoan pienen ikkunan verhoksi oli
ripustettu vanha takki naulaamalla se siihen niin, että se kokonaan
pimitti päivänvalon. Huoneessa vallitseva kuumuus oli tukahduttava,
sillä suuressa saviuunissa paloi räiskyvä valkea, jonka yllä kiehui
hiljaa joku hyvin kynsilaukalta tuoksuva keitto.
Sitten kuin Andráksen silmät tottuivat pimeyteen, huomasi hän huoneen
keskellä tummasta puusta valmistetun kiilloitetun pöydän, jolle oli
levitetty useita papereita. Sen vieressä oleva tuoli oli nähtävästi
siirretty nopeasti syrjään. Huone näytti muuten aivan tyhjältä. Sen
toisessa päässä oli sisähuoneeseen johtava ovi ja makuukamarin toisella
puolella oli tuo mitätön puutarha ja suojus lehmälle.
Rosenstein oli nopeasti kiiruhtanut kokoamaan pöydällä olevia papereita
pois.
»Anna niiden olla», sanoi András laskien kätensä niille. »Luullakseni
koskevat nämä paperit juuri tuota asiaa, josta olen tullut
keskustelemaan kanssasi. Irroita kumminkin tuo ryysy ikkunasta, sillä
tarvitsen valoa nähdäkseni lukea nämä».
»Kyläläiset ovat niin uteliaita, teidän korkea-arvoisuutenne»,
vastusteli Rosenstein, jonka kellahtavat kasvot muuttuivat
tuhkanharmaiksi, kun András istuutui pöydän kulmalle, kokosi kaikki
paperit käteensä ja valmistautui lukemaan niitä.
»Käskin sinua hankkimaan enemmän valoa», sanoi András tiukasti.
Juutalainen totteli. Sitten seurasi noin viisi minuuttia kestävä
hiljaisuus, jonka kuluessa András tyynesti luki kaikki nuo paperit
läpi, Rosensteinin tarkastaessa levottomasti jokaista hänen kasvojensa
muuttuvaa ilmettä. Luettuaan asetti András paperit jälleen pöydälle.
»Muistatko», kysyi hän tyynesti, »sanaani noin kahdeksan kuukautta
sitten, että puristan hengen sinusta, jos joskus huomaan sinun minua
pettävän»?
»Teidän korkea-arvoisuutenne...» aloitti Rosenstein vastustavasti.
»Kysyin, muistatko»? keskeytti András vielä melko tyynesti.
Rosenstein ei vastannut. Hän näytti pelästyneeltä ja kerran tahi
kahdesti kostutti hän kielellään huuliaan, jotka näyttivät kuivuneen.
Kun hän vaipui tuoliinsa, vapisivat hänen polvensa huomattavasti.
»Olen tuonut mukanani ratsupiiskani», sanoi András istuen yhä
pöydän kulmalla, »jolla pieksän paimeniani silloin kun näen heidän
tarpeettomasti rääkkäävän hevosia. En ole lyönyt sillä eläintä kuin
kerran, jolloin minun oli pakko kurittaa erästä raivostunutta sikaa,
joka oli purrut hoitajaansa sääreen. Tänään aion kurittaa sillä sinua,
koska et ole ainoastaan pettänyt minua ja tahrannut kunniallista
nimeäni, vaan myöskin senvuoksi, että olet tarpeettoman julmasti
kohdellut erästä, joka ei ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä,
saattamalla hänet melkein perikadon partaalle».
»Teidän korkea-arvoisuutenne...» vastusteli Rosenstein jälleen.
»En ole vielä lopettanut. Lopetettuani kurituksen, jonka olen antava
sinulle, on sinun luovutettava minulle velkakirja, jonka olet saanut
tuon sadantuhannen, Bideskuty’n rakennuksia vastaan lainaamasi
floriinin vastineeksi. Se ei ole näiden tässä pöydällä olevien paperien
joukossa. Annan siitä sinulle sataviisituhatta floriinia maksaakseni
sinulle tarpeeksi suuren koron noista puoli vuotta sitten lainaamistasi
rahoista. Nämä muut tässä pöydällä olevat paperit ovat arvottomat, ja
kurituksen jälkeen poltamme ne».
Sitten riisui András tyynesti viittansa ja irroitti vyöstään
lyhytvartisen letitetyllä nahkasiimalla varustetun ruoskan.
Rosenstein oli aivan kalpea. Vaikka hän olikin tottunut kaikenlaisiin
kuumaveristen jalosukuisten lainaajien hänelle antamiin kurituksiin,
oli Andráksen silmissä kumminkin nyt niin ilkeä ilme, että hän
ymmärsi tulossa olevan rangaistuksen kehittyvän vastenmielisemmäksi
kuin minkään muun edellisen. Mutta viekasta juutalaista ei voitu
yllättää. Epäilemättä oli hän silloin kun hän rupesi tähän uskallettuun
liikeyritykseen, jolle näytti nyt tulevan näin surullinen loppu,
valmistautunut johonkin tämänlaiseen. Hän oli kyllä tiennyt, ettei
hän voi alituisesti pitää velkojaa ja velallista erillään toisistaan,
ja arvannut, että ennemmin tahi myöhemmin joku vastenmielinen
yhteentörmäys rikkaan velkojan kanssa oli kaiken välttämätön seuraus.
»Teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän hyvin tyynesti Andráksen
pamahdutellessa ruoskaansa ilmassa, »luulette minun pettäneen teitä
ja ehkä olen hieman sellaista tehnytkin, mutta en niin suuressa
mittakaavassa kuin te näytätte otaksuvan. En voi suojella vanhoja
hartiaraukkojani ratsupiiskaltanne, koska olette minua nuorempi ja
voimakkaampi, mutta jos nyt olen ansainnutkin tuollaisen rangaistuksen,
ette varmasti ole kumminkaan niin raukkamainen, että rankaisette
ainoastaan minua heikkoa raukkaa ja sallitte hänen, joka on vahvempi ja
suurempi syyllinen kuin minä, päästä kurituksetta»?
»Mitä se minuun kuuluu, jos joku auttoi sinua valheellisessa ja
petollisessa kaupassasi, sillä muiden konnien kuin sinun kanssasi
en ole ollut missään tekemisissä? Mutta jos se lieventää piestyjen
hartiaisi kipua, että toverisikin saa selkäänsä, niin lupaan antaa
hänelle oikein isän kädestä, kun vain sanot minulle hänen nimensä».
Rosenstein nauroi tyynesti partaansa, ja katsoessaan tuuheiden
kulmakarvojensa varjosta salaa tuohon nuoreen talonpoikaan, ilmestyi
hänen huulilleen ivallinen hymy.
»Sittenkinkö, vaikka tuo kanssarikollinen olisikin Bideskuty’n,
Zárdan ja Kisfalun herra?» kysyi hän. »Kuunnelkaa minua, teidän
korkea-arvoisuutenne», lisäsi hän, kun András hämmästyneenä lopetti
heiluttamisensa hetkiseksi suodakseen juutalaisen jatkaa, »en tietysti
tiedä, millaisia valheita Bideskuty’n kreivi on teille syöttänyt,
mutta mitä ne sitten lienevät olleetkaan, olette kumminkin uskonut ne
ja tullut tänne sellaisin ajatuksin, että olen maailman inhoittavin
elukka, johon ei voida koskea muulla kuin samalla ruoskalla, jolla
kuritatte sikojanne. Mutta silloin kun teidän korkea-arvoisuutenne
luki lakia ja latinaa isä Ambrosiuksen johdolla, opitte luultavasti
myöskin seuraavan terävän ajatuksen: 'Toisen miehen sanat ovat niin
kauan pätevät kuin toinen mies saattaa ne epäilyksen alaisiksi'. Jos
teidän korkea-arvoisuutenne haluaa olla oikeudenmukainen, kuuntelette
kyllä minua ja sitten päätätte, kenenkä hartiat ovat enemmän teidän
ratsuruoskanne tarpeessa».
Oli selvää, että András halusi kuunnella, sillä hän oli ristinyt
kätensä rinnalleen ja laskenut ruoskan viereensä pöydälle.
»Kuten jo äsken sanoin», jatkoi Rosenstein nyt jo täydellisesti tyynin
ja vakavin äänin, »en tiedä, mitä teidän korkea-arvoisuutenne on
kuullut. Kerron kumminkin teille, miten kaikki oikeastaan tapahtui,
ja vannon Abrahamin, Isakin ja Moseksen, lainlaatijamme, nimessä,
että kaikki sanani ovat ehdottomasti totta. Jalo kreivi halusi rahaa,
hyvin paljon rahaa, sillä teidän korkea-arvoisuutenne ei kenties
tiedä, miten paljon kului tuohon ihmeelliseen myllyyn, joka ei vielä
ole jauhanut tuhatta tynnyriäkään vehnää. Olitte halukas lainaamaan
hänen korkeudelleen enemmän kuin kohtuullista olikaan ensin Kisfalua,
sitten Bideskuty’a ja lopulta Zárdaa vastaan. Olen köyhä mies enkä
mikään maanviljelijä, mutta uskallan kumminkin sanoa, että lainaamanne
rahat vastasivat hyvin noiden maiden arvoa. Mutta jalo kreivi tarvitsi
enemmän, paljon enemmän, sillä hänen myllynsä, hänen koneensa ja
parannuksensa nielivät lainaamanne rahat ja kuten peikot, joita
lapset pelkäävät, nieltyään kaiken haluavat vain lisää, niin nuokin
laitokset. Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan omistajalla ei ollut enää
maata luovuttaa varmuudeksi, enkä senvuoksi halunnut pyytää teidän
korkea-arvoisuudeltanne lisää, vaan lainasin itse, koska minulla
oli hieman rahaa säästössä. Voidaanko sellaista sanoa rikokseksi?
Teidän isänne piilotti pari miljoonaa viinitynnyreihin, mutta minä
työnsin omani unkarilaisen aatelismiehen pohjattomiin taskuihin. Mutta
muistakaa, etten saanut niistä muuta varmuutta kuin kreivin nimen
paperiin. Ymmärrätte nämä asiat siksi hyvin, että tiedätte varmuuden
huonouden lisäävän korkoa. En halunnut ollenkaan luopua rahoistani,
semminkin, kun tiesin tuon ylpeän ja tuhlaavan kreivin käyttävän ne
vain omiin päähänpistoihinsa. Minulla ei ole mitään syytä rakastaa
häntä, sillä kun kieltäydyin antamasta hänelle niin paljon rahaa kuin
hän halusi, pieksätti hän minut palvelijoillaan. Kerran hän pakotti
minut rikkomaan uskontoni määräyksiä syöttämällä minulle silavaa
saadakseen keittiöpalvelijattarensa nauramaan. Niin, en rakasta
häntä, mutta lainasin hänelle rahoja korkoa vastaan. Teidän on oltava
oikeudenmukainen, sillä kuten jo sanoin, minulla ei ollut varmuutta».
Rosenstein sanoi tämän erinomaisen valeitten sarjan menettämättä
ollenkaan tyyneyttään. Hänen hermostumisensa haihtui kokonaan ja kuta
pitemmälle hän pääsi kertomuksessaan, sitä uskottavammaksi se muuttui,
sillä kaikki asianhaarat tuntuivat niin kieltämättömästi mahdollisilta,
että András rupesi suuresti epäröimään. Hämmästyen yhä enemmän koetti
hän saada selville juutalaisen oikeat ajatukset tuon imartelevan
viattomuuden naamion alta, sillä hänen rehellinen luonteensa hylkäsi
sen huomattavan tosiasian, että toinen noista kahdesta miehestä —
joko kreivi tahi juutalainen — syötti hänelle täydellisen sarjan
valeita. Ollen vaatimaton ja rehellinen halusi hän ennen kaikkea olla
oikeudenmukainen, ja kiinnittämättä huomiotaan muuhun tuntui hänestä,
että kummallakin, sekä kreivillä että juutalaisella, oli yhtä suuri
oikeus tulla uskotuksi.
Rosenstein oli elämänsä aikana tottunut huomaamaan jokaisen muutoksen
ihmiskasvoissa. Nuoren talonpojan terävät ja rehelliset silmät olivat
täydelliset hänen mielensä kuvastimet, ja juutalainen huomasi pian
kertomuksellaan olevan sellaisen totuuden tunnun, että Andráksen
vakaumus hänen syyllisyydestään alkoi vakavasti horjua.
»Kumminkaan», jatkoi hän hetken kuluttua, »en pakota teitä uskomaan
sanojani umpimähkään koettelematta niiden totuutta. Tässä ovat
noista kolmesta lainasta saamani velkakirjat. Bideskuty’n Gyuri
on allekirjoittanut ne, eikä hän suinkaan halunne kieltää omaa
nimikirjoitustaan. En tiedä, millaisia valeita hän on syöttänyt teidän
kunnia-arvoisuudellenne. Mies, joka ei kunnioita uskontoa, ei voi
kunnioittaa rehellisyyttäkään, mutta nimikirjoitustaan ei hän voi
kieltää».
»Hän ei kiellä nimikirjoituksiaan, mutta hän sanoi sinun pakottaneen
hänet kirjoittamaan aina kahteen paperiin, joita hän ei lukenut.
Hän tunnustaa saaneensa nuo rahat ja myöntää suostuneensa maksamaan
niistä tuon suunnattoman koron, mutta vaikka hän ei kielläkään, että
hallussani olevien velkakirjain allekirjoitukset ovat hänen, ei hän
kumminkaan sano tietävänsä mitään niiden sisällöstä».
»Ja uskooko teidän kunnia-arvoisuutenne todellakin, sellaiset
tiedot kuin teillä on liikeasioista, ihmistä niin tyhmäksi, että
hän allekirjoittaa papereita lukematta niitä ensin läpi saadakseen
selville, mitä ne sisältävät»? kysyi Rosenstein kohauttaen hartioitaan.
Hän löi tässä ehkä tietämättään valttinsa pöytään. Ei voida nimittäin
ollenkaan epäilläkään, että talonpojasta Bideskuty’n kielto paperien
sisällön tuntemisesta tuntui aivan mahdottomalta, vaikka hän ei
todellisuudessa ollut epäillytkään jalon kreivin vahvistusta, ennenkuin
hän oli puhutellut Rosensteiniä. Nyt kun juutalainen huomautti
siitä ivallisesti, tuntui se hänestä kokonaan mahdottomalta ja
epäkäytännölliseltä.
Vielä kerran tarttui hän pöydällä oleviin papereihin ja luki ne vielä
kerran läpi hyvin huolellisesti hämmästyen nähtävästi yhä enemmän. Ne
vahvistivat täydellisesti juutalaisen puheet tosiksi, koska Bideskuty
niissä tunnusti velkansa ja suostui maksamaan tuon suunnattoman koron.
Mistään varmuuksista ei niissä kumminkaan ollut sanaakaan. Juutalainen
tarkasteli Andráksen kasvoja riemukkaasti.
»Tulipalon jälkeen, teidän kunnia-arvoisuutenne, kun herra kreivi
halusi enemmän rahaa ja minusta alkoi tuntua liikeyritykseni
uskalletulta, vaadin Bideskuty’n asuinrakennukset ja tontin varmuudeksi
seuraavasta lainasta. Minun oli pakko menetellä niin omien etujeni
vuoksi saadakseni pätevän aseen häntä vastaan. Muistakaa, ettei minulla
ole muuta varmuutta tuosta hänelle lainaamastani suuresta summasta,
ja niin kauan kuin minulla on tämä, voin pakottaa hänet maksamaan
noiden muidenkin lainojen korot. Tiedän, ettei jalo kreivi halua luopua
asunnostaan niin kauan kuin hänellä on vielä mitallinenkin vehnää,
jonka hän voi luovuttaa minulle silloin kun tulen vaatimaan korkoja».
»Olin valmistautunut, että siirrät tuon taloa vastaan antamasi lainan
minulle», sanoi András, »ja senvuoksi otin rahatkin mukaani».
»Kuinka teidän kunnia-arvoisuutenne voi ehdottaa sellaista»? sanoi
Rosenstein hämmästyen. »Jos luovun tuosta ainoasta hallussani olevasta
varmuudesta, ei minulle jää mitään keinoa saada floriiniakaan
pääomastani takaisin, puhumattakaan koroista, joita en silloin voi
pakottaa häntä maksamaan. Te olette saanut Kisfalun, Bideskuty’n ja
Zárdan varmuudeksi, mutta onko minulla mitään»?