hyvin korkealle laihojen nilkkojensa yläpuolelle suojellakseen sitä
ravalta. Kaikki menivät nyt kirkkoon, naiset oikealle ja miehet
vasemmalle puolelle. Kun ensin oli katsahdettu uteliaasti jalosukuisiin
naisiin, painettiin päät kunnioittavasti penkkien laitoihin ja
odotettiin, että isä Ambrosius aloittaisi jumalanpalveluksen.
Vaatimattomaan iän kuluttamaan messupukuun pukeutunut vanha pappi
oli tullut kirkkoon kantaen pyhiä astioita, ja jokainen polvistui
messun alussa kuunnellakseen uskontunnustusta. Nuoremmat seurasivat
latinankielisistä rukouskirjoistaan lukemista, mutta useimmat
vanhukset, joille kaikki painettu oli vielä hyvin salaperäistä,
lausuivat tyynesti rukouksiaan mumisevin äänin, joka muodosti omituisen
säestyksen isä Ambrosiuksen hiljaa lausutuille sanoille.
Tuo hurskas, yksinkertainen kansa kuunteli kunnioittavasti vaitiollen
kirkon määräämiä sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä, mutta uskoen
kumminkin varmasti niiden ilahduttavan Jumalaa, koska isä Ambrosius
ne luki, joka oli niin hyvä ja niin oppinut, ja koska heidän isänsä
ja iso-isänsä ja monet sukupolvet ennen heitä olivat kunnioittaneet
Jumalaa tässä samassa kirkossa tähän samaan tapaan. Silloin tällöin
äänekkäästi laulettu »_Per omnia saecula saeculorum_», katkaisi
toimituksen rauhallisen hiljaisuuden. Opettajan pieni rämisevä harmooni
vastasi siihen ja sen soittajan värisevin kimein äänin laulettu »Amen»
lopetti sen aina. Muuten oli kaikki kunnioittavan hiljaista. Auringon
kalpeat säteet tunkeutuivat joskus pienistä ikkunoista valaisemaan
vaatimattomia sanankuulijoita, ja etäisyydestä kuului virran surullinen
kohina lakkaamatta ja synkästi kuin kaukainen tukahdutettu jyrinä.
Silloin ilmoitti suntion soittama pieni kello Jumalan ruumiillisen
tulon kylän pieneen kirkkoon. Kaikki polvistuivat kunnioittavasti
ja taivuttivat nöyrästi päänsä palvellakseen Vapahtajaa, joka isä
Ambrosiuksen sanojen mukaan oli poistunut ihanasta taivaastaan
yhtyäkseen tuohon valkoiseen öylättiin, jota hän piti hyppysissään.
Hetkisen vallitsi kirkossa täynnä uskonnollista pelkoa oleva
hiljaisuus, ja kun tuo pieni kello lakkasi soimasta, uskalsivat vain
muutamat katsoa alttariin, jolla olevalla valtaistuimella Jumala nyt
todellakin istui.
Jumalanpalveluksen kuluessa katsoi Etelka usein poikaansa, joka oli
polvistunut erään vasemmalla puolella olevan kivipilarin viereen,
ja huomasi, että tämä huolimatta jumalallisesta toimituksesta oli
kiinnittänyt tummat silmänsä uneksivasti aivan muualle kuin alttariin.
Hän oli ristinyt käsivartensa lujaan rinnalleen, ja kerran, kun
kalpea auringonsäde tunkeutui pienestä ikkunasta ja valaisi erään
kultakiharaisen pään, joka oli kumartunut kunnioittavasti rukouskirjan
yli, ilmestyi kyynel hänen silmäänsä ja valui hitaasti hänen ruskealle
poskelleen. Etelka näki, ettei hän rukoillut, vaan ainoastaan katsoi
tuohon yhteen suuntaan niin kaihoisasti ja ikävöiden, että Etelkakin
tunsi silmänsä täyttyvän kyynelillä. Isä Ambrosius oli alkanut laulaa
»_Ite! Missa est_!» Pieni seurakunta alkoi vähitellen poistua,
kokoutuakseen kirkon edustalle, johon suuren akasiapuun juurelle oli
asetettu lumivalkoisella liinalla peitetty pöytä. Sille oli ladottu
vasta teurastettujen lampaiden reisiä, munia, voita, juustoja ja
savustettuja liikkiöitä odottamaan isän siunausta.
Osa tuosta tämän hedelmällisen maan tuottamasta runsaudesta oli aiottu
hyvälle isä Ambrosiukselle ja osa taasen köyhille ja vaivaisille, jotka
eivät enää kyenneet tekemään työtä. Ylpeästi vertasi jokainen toimelias
talonemäntä omia pääsiäismuniaan naapurien tuomiin ja totesi juustonsa
valkoisuuden ja voinsa kermarikkauden.
Pöydän keskellä olevassa suuressa hopeamaljassa oli kokonainen
paistettu karitsa, jonka kreivi oli lähettänyt siunattavaksi.
Vaatimattomampien talojen värjätyt munat ja muut pienemmät tuotteet oli
asetettu yksinkertaisille savilautasille tahi kaislakoreihin.
Seurakuntalaiset kokoutuivat pieneen kirkkotarhaan ja välittämättä
liasta ja tomusta polvistuivat he kuuntelemaan noita liikuttavia
rukouksia Jumalan siunauksen hankkimiseksi maan ensimmäisille
hedelmille. Tarhan keskelle oli levitetty matto kreivittärelle ja
llonkalle, ja heidän ympärilleen polvistuivat maalauksellisiin ryhmiin
kaikki kauniit talonpoikaistytöt ja päivettyneet nuorukaiset.
Isä Ambrosius seisoi pöydän takana levitetyin käsivarsin ja
kunnioittavasti taivaaseen päin luoduin katsein rukoillen siunausta.
Aivan hänen vieressään heilutteli pieni suntio suitsutusastiaa, josta
levisi suloista ja läpitunkevaa myrhan tuoksua ilmaan. Aurinko oli nyt
saavuttanut täydellisen valovoimansa ja sen keskipäivän säteet panivat
märän maan kovasti höyryämään ja muuttivat jokaisen ruohokossa piilevän
sadepisaran kirkkaaksi timantiksi. Kaukaa kuuluva joen kumea kohina
säesti surullisesti isä Ambrosiuksen kuiskaten lausuttuja rukouksia.
Levitettyään kätensä kaikkien edessään olevien tavaroiden yli
pyysi kunnioitettava isä Jumalaa siunaamaan nämä maan ensimmäiset
hedelmät, ja kun hän oli lopettanut, pirskoitti hän pyhää vettä
jokaiseen munakoriin ja jokaiseen karitsanpaistiin heiluttaen samalla
suitsutusastiaa niiden yläpuolella. Hänen vanhat ystävälliset kasvonsa
loistivat kunnioituksesta ja syvästi kiitollisena ylisti hän Luojaa
tämän onnellisen maan runsaista hedelmistä. Kun viimeinen rukous oli
lausuttu ja kaikki olivat toistaneet »Amen», sanoi pappi lopuksi
seurakuntalaisilleen:
»Lapseni, nyt kun olemme kiittäneet Jumalaa kaikista hänen antamistaan
hyvistä lahjoista, ja rukoilleet hänen siunaustaan kevään ensimmäisille
hedelmille, pyydän teitä yhtymään kanssani lämpimään rukoukseen, että
taivaallinen isämme armossaan tukahduttaisi vihansa rakastamaamme
Heven maakuntaa kohtaan ja pakottaisi Tarnan veden palaamaan uomaansa
takaisin jälleen. Meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän hyvittäisi
onnettomuuden, joka aiheuttaa niin paljon huolta Bideskuty’n, Kisfalun
ja Zárdan herralle, jolla oli jo niin paljon vaikeuksia viime vuonna,
jolloin tuo kauhea tulipalo hävitti hänen satonsa. Sanokaamme kaikki
sydämestämme 'Isämme' ja sitten kolmasti 'Kuule meitä Maria', niin
silloin pyhä neitsyt rupeaa jumalallisille poikineen toimimaan jalon
kreivin hyväksi».
Nämä yksinkertaiset rukoukset toistettiin kunnioittavasti, kuten
isä Ambrosius oli tahtonutkin, sillä kaikki olivat todellakin
suruissaan nähdessään tulvan hävittävän tätä kaunista maata; ja nuo
molemmat jalosukuiset naiset olivat näyttäneet niin surullisilta
jumalanpalveluksen kestäessä, että heidän kärsimisensä tyhmyyksien
tähden, joille he eivät voineet mitään, tuntui kovalta.
Kuultuaan isä Ambrosiuksen kehoituksen oli kreivitär synkistynyt. Hänen
ylpeytensä kapinoi tällaista heidän vuokseen lausuttua nöyrää rukousta
vastaan, semminkin, kun sen teki kansa, jota hän suuresti halveksi. Hän
ei halunnut tunnustaa Jumalallekaan, että onnettomuus oli uskaltanut
lähestyä Bideskuty’n ylimyksellistäkin huonetta.
András yhtyi sydämestään näihin vaatimattomiin rukouksiin, sillä hän
yksinään kaikista näistä läsnäolevista ymmärsi melkein täydellisesti
sen onnettomuuden suuruuden, jonka peloittava tulva oli aiheuttanut
Bideskuty’n kreiville. Hän rukoili lujasti uskoen, ettei tämä
onnettomuus tuota minkäänlaisia vaikeuksia tuolle suloiselle olennolle,
joka oli luotu vain iloa varten.
Viimeinen »Amen» lausuttiin ja isä Ambrosius meni kirkkoon riisumaan
yltään messukaapunsa. Kaikki nousivat seisoalleen jutellen kuiskaillen
keskenään kunnioituksesta noita molempia ylhäisiä naisia kohtaan,
jotka odottivat vaunujaan. Etelka tuli poikansa luo, sillä hän tunsi
epämääräisesti olevansa hieman levoton hänen vuokseen. Tuon salaisen
kärsimyksen ilme näkyi nyt selvemmin Andráksen kasvoissa, ja pari
kertaa oli Etelka kuulevinaan jonkunlaisen tahdottoman huokauksen, kuin
hänen sydämensä taakka olisi ollut liian raskas hänen voimilleen.
Kreivitär ei alentunut puhumaan hänelle enää. Hän nousi vaunuihin
Ilonkan kanssa ja ajoi tiehensä jättäen Andráksen omaksi huoleksi tulla
jäljessä niin hyvin kuin hän vain voi. Hänen miehensä oli halunnut
puhutella talonpoikaa, ja se oli jo tarpeeksi suuri kunnia tälle, jalon
kreivittären tarvitsematta sitä enää puheillaan lisätä.
»Et suinkaan aio jäädä sinne päivälliselle, András?» kysyi Etelka
levottomasti.
»Älä pelkää sellaista, äiti», vastasi András. »Haluan vain saada
selville, mitä hän haluaa, ja tulen kotiin, ennenkuin Sári ja Kati
saavat päivällisen valmiiksikaan. Sinun on annettava Dandárin kävellä
kotiin. Koska en tule kanssasi, on sinun siten turvallisempi matkustaa».
Hän siveli kädellään silmiään kuin karkoittaakseen pois jonkun
itsepäisen unelman. Sitten hän suuteli äitiään ja nosti hänet satulaan.
Sári ja Kati kävelivät hevosen rinnalla kantaen punaisia kenkiään, ja
Keményn András katsoi noita kolmea naista niin kauan kuin he hävisivät
näkyvistä.
Kaikki muutkin olivat jo poistuneet kirkkotarhasta. Muutamat kauniit
tytöt katsoivat ikävöiden rikkaaseen talonpoikaan, joka oli niin
alakuloinen tänään. Vähitellen muuttuivat kirkon portaat ja sitten
kylän valtakatu autioiksi, sillä kaikki olivat menneet kotiinsa syömään
noita munia ja lihaa, jotka Jumala oli erityisesti siunannut. Isä
Ambrosiuskin kiiruhti jo tuolla kaukana pappilaan kantaen kauhtanansa
liepeitä. Jokaisesta raollaan olevasta ovesta kuului iloista naurua,
ja viipyessään kirkkotarhassa huomasi András muutamia suutelevia
parejakin. Taivaalta kuului juuri lämpimistä maista kotiinsa palaavien
haikaroiden surullisia huutoja, kun ne hakivat viimevuotisia hylättyjä
pesiään. Kaikki puhui ilosta, kotionnesta, nuoruudesta ja rakkaudesta,
ja András kääntyi huoaten Csillagin puoleen ja suuteli tuota kaunista
eläintä suurien ystävällisten silmien väliin.
XVII
KÖYHTYNYT KREIVI.
Sykkivin sydämin astui András vielä kerran tuon talon kynnyksen yli,
jossa hänen ylpeyttään oli niin syvästi loukattu. Hän ei ollut käynyt
siellä sen jälkeen kuin nuo tytön kasvot olivat lamauttaneet hänen
kostavan kätensä, joka oli ollut valmis antamaan lyönnin lyönnistä. Nyt
hän arvaili, mitä tuolla ylpeällä kreivillä oli hänelle sanottavaa.
Oli tietysti selvää, että se oli jotakin hyvin tärkeätä, sillä muuten
ei kreivitär olisi pysähtynyt puhuttelemaan häntä. András luuli, että
kreivillä oli esitettävänä hänelle joku pyyntö, jonka hän ylpeydessään
oli lykännyt päivästä päivään, kunnes sitä ei enää voitu siirtää.
Jánko oli odottanut Andrásta portilla, toinen palvelija oli ottanut
huostaansa Csillagin ja sitten oli tuo vanha palvelija opastanut
Andráksen tuohon samaan huoneeseen, jossa tuo viimeinen myrskyisä
keskustelu oli tapahtunut.
Kun Jánko avasi oven päästääkseen Andráksen sisään, istui Bideskuty’n
kreivi siellä tupakoiden. Talonpoika totesi kumminkin tullessaan
huoneeseen, että kreivi otti nyt kuitenkin piipun suustaan ja sanoi:
»Isten hozta»! ja viittasi samalla tuoliin.
András huomasi heti, miten suuresti Bideskuty oli muuttunut vuodessa.
Hän näytti jo kokonaan vanhentuneelta, vaikka hänen hiuksensa eivät
olleet sen harmaammat eikä hänen vartalonsa vähemmän suora. Hänen
iloisuutensa näytti kokonaan kadonneen. Hänen silmiensä ympärillä
oli huolten uurtamia ryppyjä ja pari syvää sellaista oli ilmestynyt
otsaankin. András tunsi olevansa hyvin pahoillaan tuon miehen vuoksi,
joka näytti saaneen kärsiä äärettömästi tyhmyyksiensä tähden.
»Olitte ystävällinen, kun tulitte», aloitti Bideskuty hieman
hermostuneesti.
»Tulin tänne teidän korkeutenne käskystä. Miten voin teitä palvella»?
»Ettekö ole jo arvannut sitä kuullessanne Tarnan kohisevan pelloillani»?
»Tiedän teidän korkeutenne olevan menettämäisillään paljon, kuten viime
vuonnakin. En muista nähneeni näin suurta tulvaa sen jälkeen kuin olin
poika».
»Häviöni on suurempi kuin ehkä luulettekaan».
»Olen maanviljelijä, teidän korkeutenne», sanoi András vaatimattomasti.
»Tiedän jokaisen hehtaarin arvon tasangolla».
Bideskuty luuli, että András tarkoituksellisesti kiersi seikkaa, josta
Hän olisi halunnut puhua. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin suuressa
pulassa, miten aloittaa, sillä eihän hänen ennen milloinkaan ollut
tarvinnut pyytää keneltäkään mitään. Mutta nyt oli hänen kumminkin
pakko turvautua mieheen, joka oli hänen mielestään niin paljon
alhaissyntyisempi, mutta jota hän ei kuitenkaan jostakin syystä voinut
kohdella niinkuin juutalaista Rosensteinia.
András odotti tyynesti, kun Bideskuty kuivasi otsansa ja tupruutteli
suuria savuja piipustaan.
»Ovatko Kisfalussa kärsimänne vahingot hyvinkin suuret»? kysyi hän
vihdoin.
»Kuten teidän korkeutenne tietää, on Kisfalulle kuuluvia peltoja sillä
suunnalla hyvin vähän. Muutamat maissivainioni ovat kyllä joutuneet
tulvan valtaan, mutta mitään vakavampaa häviötä ei niistä koidu».
»Teitä aina onnistaa», sanoi Bideskuty kateellisesti.
»Maailmassa on muitakin suruja kuin viljan menettäminen», vastasi
András tyynesti.
»Tuo johtuu kokonaan siitä, kuinka paljon kukin menettää», sanoi
Bideskuty jo hieman kiivaammasti. »Jos te, kuten minä, olisitte
menettänyt pari runsasta satoa omatta syyttänne niin, ettei teille
olisi jäänyt senkään vertaa, että voisitte kylvää seuraavana vuonna,
niin mitä silloin sanoisitte? Jos jokainen maakappaleenne olisi
kiinnitetty sen arvoa suuremmasta rahamäärästä, josta on maksettava
paljon suurempi korko kuin maa tuottaakaan, niin millaisiin
toimenpiteihin silloin ryhtyisitte? Jos koko talonne, jossa seitsemän
vuosisadan aikana kaikki esi-isänne ovat syntyneet ja kuolleet, alkaisi
vähitellen siirtyä vieraan käsiin, niin mitä silloin tekisitte?
Silloin, Keményn András, olisi teillä suruja, jotka olisivat kovempia
kuin ihminen jaksaa kantaa».
»Niin olisikin, teidän korkeutenne», sanoi András ystävällisesti,
»mutta eiväthän asianne, Jumalalle kiitos, ole vielä noin peloittavan
huonolla kannalla. Kukaan ei tiedä, paremmin kuin minä, miten
suurista rahamääristä maanne on kiinnitetty, mutta mieleeni ei ole
juolahtunutkaan ahdistaa teitä, niin mielelläni kuin nimittäisinkin
tuota kappaletta omakseni, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Puhuitte
korosta», lisäsi hän vielä hyvin ystävällisesti, »mutta kuinka paljon
tahansa lienettekään kärsinyt näissä molemmissa onnettomuuksissa,
tuottaa maanne kumminkin, Jumalalle kiitos, niin paljon, että voitte
ruokkia perheenne ja kaikki palvelijanne, ja maksaa koron saamistanne
rahoista. Ja puhuaksemme näistä rakennuksista, niin kuka niitä uhkaa?
En ainakaan minä. En omista niihin mitään kiinnitystä enkä ole
suostunut ottamaan niitä varmuudeksi lainatessani rahoja Bideskuty’n
maita vastaan».
»Käytätte hyvin kauniita sanoja», sanoi Bideskuty kärsimättömästi,
»ja kumminkin sanoitte äsken tietävänne jokaisen hehtaarin arvon
tasangolla. Aiotteko valehdella saneessanne minun noista muutamista
pelloista, jotka eivät ole tulvan alla, saavan niin paljon vehnää, että
voin maksaa teille nuo vaatimanne sadat ja tuhannet mitalliset, ja
kumminkin ruokkia itseni, perheeni ja kaikki palvelijani»?
»Pelkään teidän korkeutenne laskevan huonosti, sillä teidän
vuosittain minulle maksamanne vehnämitalliset tuosta
kahdeksansadanviidenkymmenentuhannen floriinin lainasta,
jonka kaikkiaan olen teille antanut, eivät tee yhteensä kuin
parikymmentätuhatta mitallista, ja...»
»Näytätte itse olevan huono laskija, enkä minä», vastasi Bideskuty,
»sillä maksan teille enemmän kuin kymmenen kertaa tuon määrän,
lukuunottamatta noita tuhansia nautoja...»
»Teidän korkeutenne», sanoi András tyynesti, »älkäämme antako
mielikuvituksemme viedä meitä enää harhaan. Saan teidän korkeudeltanne
vuodessa rahoilleni niin paljon korkoa luonnossa, ettei se vaihdettuna
rahaksi tee muuta kuin kolme tahi neljä floriinia sadalle. Olette itse
allekirjoittanut taskussani olevat paperit, eikä pyytämäni korko ole
ollut ollenkaan suuri, vaan päinvastoin hyvin kohtuullinen. Jos olisin
kiskonut tuollaisen äärettömän koron, josta puhuitte, olisin voinut jo
aikoja sitten pakottaa teidät luopumaan Kisfalusta, jonka omistaminen
on elämäni unelma. En ymmärrä koronkiskomista, ja senvuoksi olenkin
vielä vuokraaja enkä maan omistaja».
»Ettekö tunne koronkiskomista, mies»? sanoi Bideskuty raivoissaan.
»Oletteko juovuksissa, vai hulluko olette? Uneksinko, vai
valehteletteko te? Eikö tuo verenimijä, tuo välittäjänne Rosenstein,
vie minulta joka vuosi koroiksi melkein parisataatuhatta mitallista
vehnää, neljäsataa parhainta nautaani, tuhat lammasta ja karitsaa, ja
lihavimmat hanheni ja kanani? Sanoen toimivansa teidän puolestanne ei
hän suonut minulle lepoa eikä lykkäystä, vaan saapui luokseni noin
viikon kuluttua tuosta kauheasta tulipalosta ja vaati minulta nuo
muutamat eläimet, jotka olivat pelastuneet liekeistä, ja uhkasi sanoa
lainan irti, ellen luovuta hänelle noita muutamia vilja-aumoja, jotka
säästyivät noilta kirotuilta murhapolttajilta ja joista olisin saanut
ainoat siemeneni seuraavan vuoden kylvöön. Luovutettuani ne pakosta,
tarjosi hän ne minulle takaisin hävyttömästä hinnasta luvaten lainata
minulle rahat, joilla voin ostaa ne vielä suunnattomampaa korkoa
vastaan kuin ennen».
Tuo onneton mies vaipui hengästyneenä tuoliinsa kätkien kasvonsa
käsiinsä. Kun hän huomasi oman tyhmyytensä ja uhkaavan vararikon,
unohti hän kokonaan ylpeytensä ja paremmuutensa. Kaikki näytti niin
toivottomalta kuin hän olisi ollut verkkoon sotkeutunut lintu, joka
taistelee turhaan sitä kaikilta suunnilta ahdistavia verkonsilmiä
vastaan. András oli kalvennut hirveästi ja kuunnellut alussa
Bideskuty’n raivonpurkauksia kuin hullun huutoja. Mutta sitten huomasi
hän vähitellen miehen katkonaisesta puheesta ja vihan, nyyhkytysten ja
jonkunlaisen vetoamisen värisyttämästä äänestä, että Bideskuty puhui
vain katkeraa totuutta. András tunsi epämääräisesti, että oli tehty
joku ennenkuulumaton vääryys, jonka uhriksi tuo herkkäuskoinen mies
oli joutunut, vääryys, joka oli suoritettu hänen — Keményn Andráksen
— nimessä, hänen, joka oli aina kunnioittanut omaa oikeamielisyyttään
kuin Jumalan puhtautta.
Vapisevin käsin haki hän taskustaan Bideskuty’n allekirjoittamat
paperit ja tutki niitä niin levottomasti kuin hän olisi toivonut niiden
voivan selittää tämän kauhean salaperäisyyden.
»Teidän korkeutenne», sanoi hän niin tyynesti kuin suinkin pitkän
väliajan jälkeen, »luullakseni emme ymmärrä vieläkään toisiamme. Tässä
kaikessa tuntuu olevan joku kauhea salaperäisyys, jonka Rosenstein
luultavasti voi selittää. Koetammeko selvittää nämä asiat keskenämme
ensin, ennenkuin käskemme häntä kertomaan, millainen osa hänellä on
tähän arvoitukseen».
Bideskuty oli onnistunut vielä kerran hillitsemään itsensä. Kun hän
katsoi velkojansa kasvoihin, jotka näyttivät niin ystävällisiltä ja
rehellisiltä, kuiskasi hänen sydämensä kerrankin hänen elämänsä aikana,
että hän luopuisi ylpeydestään ja luottaisi tuohon mieheen, jota hän
koetti halveksia; ja tehden vilpittömän liikkeen ojensi hän kätensä
hänelle.
András puristi sitä ja sanoi:
»Teidän korkeutenne on nyt ilmoitettava minulle niin selvästi kuin
suinkin, kuinka paljon luulette olevanne velkaa minulle».
»En voi sanoa teille, montako mitallista vehnää olen maksava, mutta
tiedän teidän lainanneen minulle yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta
floriinia».
»Ei, teidän korkeutenne, vaan ainoastaan
kahdeksansataaviisikymmentätuhatta».
»Mutta niitähän on neljä lainaa».
»Vain kolme, herra kreivi».
»Kolmesataatuhatta Kisfalua, kolmesataatuhatta Bideskuty’a,
kaksisataaviisikymmentätuhatta Zárdaa ja satatuhatta tätä rakennusta,
puutarhaa, ulkohuoneita ja muita läheisyydessä olevia rakennuksia
vastaan».
»Tuossa viime lainassa en ole osallinen. Ne eivät ole minun rahojani.
Milloin teidän korkeutenne sen otti»?
»Pari päivää tulipalon jälkeen viime syyskuussa».
»Ilmoittiko Rosenstein rahojen tulevan minulta»?
»Kun juutalaiset lainaavat rahoja, puhuvat he aina omasta köyhyydestään
ja ilmoittavat jonkun varakkaan ystävän, joka on todellinen lainaaja.
En uskonut tuota juttua ensimmäisiä lainoja ottaessani, mutta sitten
myöhemmin kuin ilmoititte rahojen tulevan teiltä, en sitä milloinkaan
enää kysellytkään».
»Ymmärrän. Teidän korkeutenne, olkaa hyvä ja jatkakaa.»
»En tiedä tarkasti, paljonko korkoa olen suostunut maksamaan. Tuo
saastainen juutalainen pakotti minut aina allekirjoittamaan jonkun
paperin, niinkuin ei unkarilaisen aatelismiehen sana olisi tuollaisen
paperin arvoinen».
»Minulla on nuo paperit täällä», sanoi András. »Onko tämä teidän
korkeutenne nimikirjoitus»?
Bideskuty katsahti papereihin, jotka Kemény ojensi hänelle.
»Kyllä tuo on kirjoitustani».
»Muistaako teidän korkeutenne varmasti koron, jonka olette suostunut
maksamaan»?
»En varmasti, mutta...»
»Oliko määrä jotensakin tällainen?» sanoi András alkaen lukea
paperista: »Olen teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia kullassa.
Maksan siitä, kunnes suoritan sen kokonaan, korkoa joka vuosi sata
nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen sonnia ja yhdeksänkymmentä
lehmää, viisituhatta mitallista vehnää ja...»
Bideskuty pudisti päätään.
»Tuosta ensimmäisestä lainasta olen maksanut nyt joka vuosi viiden
vuoden kuluessa korkoa viisikymmentätuhatta mitallista vehnää,
parisataa nautaa ja lammasta tietämättä ollenkaan, miten paljon
siipikarjaa vielä lisäksi».
»Mutta miksi, teidän korkeutenne, kun olette suostunut maksamaan
ainoastaan viisituhatta mitallista vehnää ja sata nautaa»?
»Ilmoitan teille, että kun Rosenstein vaati tuon suunnattoman koron
ystävänsä puolesta, ystävän, jota epäilin teiksi, ei hän luovuttanut
minulle noita rahoja, ennenkuin allekirjoitin hänen kirotut paperinsa
ja lupasin maksaa tuon hävyttömän koron».
»Paperit! Oliko niitä sitten useampikin»?
»Oli. Lainatessani rahoja allekirjoitin aina kaksi paperia, En muista
oikein tarkasti...» sanoi Bideskuty toivottomasti ja epävarmasti.
»Mutta teidän armonne kai näki, mihin kirjoititte? Kai te luitte
paperit läpi ennen allekirjoittamistanne»?
»Vieköön piru kaikki sellaiset vehkeet! En katsahtanutkaan niihin,
sanon sen teille»!
»Ette katsahtanutkaan niihin»!
András oli suuresti järkytetty. Hänen huolellisesta ja toimeliaasta
talonpoikaismielestään tuntui tuollainen laiminlyönti jo
rikokselliselta. Selvästi oli juutalaisen ollut helppo saada tuo
huoleton tuhlari suostumaan mihin tahansa, joka näytti olevan niin
kokonaan tietämätön kaiken tuon arvosta, jonka hän satunnaisesti oli
luovuttanut toiselle muutamin kynän vedoin välittämättä katsahtaakaan
siihen, johon hän oli kirjoittanut nimensä. Andráksesta tuntui se ensin
niin luonnottomalta, että hän hetkisen epäili, pelasiko Bideskuty
jotakin niin ovelaa peliä, etteivät hänen talonpoikaisaivonsa sitä
kyenneet käsittämään. Mutta Bideskuty näytti niin hämmästyneeltä
itsekin, niin kiusatulta ja toivottomalta, että András tunsi todellakin
olevansa pahoillaan hänen puolestaan.
»Miksi halusi teidän korkeutenne puhutella minua tänään»?
»Pyytääkseni, teitä alentamaan hieman noita korkoja», sanoi Bideskuty
hermostuneesti. »Luulin teidän helposti voivan sen tehdä menettämättä
paljonkaan.»
»En ole milloinkaan, herra kreivi, menetellyt niin kunniattomasti, että
olisin harjoittanut tuollaista koronkiskomista teitä kohtaan», sanoi
András hymyillen. »Silloin olisin täydellisesti ansainnut tuon iskun
päähäni kahdeksan kuukautta sitten, jonka arpi vieläkin näkyy. Huomaan
nyt selvästi, että tuo kirottu juutalainen on käyttänyt rahojani ja
nimeäni mitä rikollisinpaan koronkiskomiseen, enkä voi olla sanomatta
— teidän korkeutenne suokoon minulle sanani anteeksi — että olette
antanut ryövätä omaisuuttanne anteeksiantamattoman välinpitämättömästi».
»Mitä voinkaan tehdä, sillä tarvitsin rahaa».
»Teidän korkeutenne tietää parhaiten, mihin sitä tarvitsitte. Noista
rahoista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja teidän korkeutenne saa nyt
kärsiä suuresti onnettomien päähänpistojensa vuoksi».