niittivät ja leikkasivat levähtämättä hetkeäkään. He olivat
aloittaneet työnsä melkein tulen vierestä, vaarallisen läheltä,
ajatteli Bideskuty. Näytti siltä kuin he olisivat halunneet uhrata
elämänsäkin pelastaakseen nyt nuo maakappaleet hänelle, ja uhmata
vaaraa osoittaakseen selvästi, miten tottelevaisia ja katuvaisia
he nyt olivat. Ja varmasti pakotti syyllisyyden tuntokin heitä
nyt taistelemaan kovasti tuota säälimätöntä tulta vastaan, jonka
heidän rikolliset kätensä olivat sytyttäneet. Bideskuty katsoi
melkein kateellisesti tuohon vierellään seisovaan reippaaseen
talonpoikaan, joka niin helposti oli taivuttanut nuo niskoittelevat
miehet tottelemaan tahtoaan. Hän olisi halunnut ilmaista hänelle
kiitollisuutensa saamastaan odottamattomasta avusta, mutta vieläkin
kytevä viha tukahdutti jollakin tavoin sanat hänen kurkkuunsa. Tuo
ylpeä ylimys ei voinut taivuttaa itseään tällaistenkaan olosuhteiden
vallitessa osoittamaan, että hän jollakin tavoin oli velassa vieressään
seisovalle alhaissyntyiselle talonpojalle.
Pian huomattiin selvästi, että tulipalon alue alkoi melkein huomaamatta
supistua. Kuiva tasanko ja leveä korkea tie muodostivat sekä etelässä
että idässä sellaisen voittamattoman esteen tulelle, ettei se enää
voinut levitä niille suunnille. Pohjoisessa olevat kaukaisemmat tallit,
joiden katot oli kasteltu, muodostivat myöskin tehokkaan esteen. Toivo
alkoi jälleen kyteä Bideskuty’n sydämessä, kun hän näki nuo leveät
maissipeltojen poikki leikatut urat, joiden reunoilla taloa kohti
uhkaavasti levinneet liekit ensin lepattivat ja sitten sammuivat.
Miesten työskennellessä ei isä Ambrosius lopettanut hetkeksikään
rukouksiaan eikä Bideskuty katselemistaan. Ylpeä kreivi oli sanomatta
sanaakaan vastaan luvannut Andráksen ohjata pelastustöitä.
Kiihtyneestä Bideskuty’sta tuntui, että tuo nuori talonpoika oli
yhtäaikaa joka paikassa. Toisen kerran oli hän tuolla miesten luona
ohjaamassa heidän työtään ja toisen kerran taasen puutarhan porteilla
lähettämässä lohduttavia tietoja puutarhassa oleville naisille.
Taistelu ihmisten ja luonnonvoiman välillä kesti viisi tuntia, ja
tuuma tuumalta pakotettiin luonnonvoima taipumaan. Nyt voitiin nähdä
jo kaikkialla mustia ja savuavia läikkiä, jotka olivat kuin autioita
tulimeressä uiskentelevia saaria. Kirkas hehku oli jo tummennut.
Pimeys, joka nyt tuntui monta kertaa synkemmältä verrattuna tuohon
muutamia tunteja sitten vallitsevaan kaameaan valaistukseen, oli jo
peittänyt suurimman osan taivaanrannasta. Kukistettu vihollinen koetti
pari kertaa valloittaa takaisin menettämäänsä aluetta ja parissa
paikassa syttyikin maissin sänki tuleen ja paloi hetkisen, mutta
leikkaamisen jälkeen voitiin nuo savuavat jäännökset pian tehokkaasti
sammuttaa. Kun liekit pienenivät, yhtyivät naamioitetut talonpoikiin,
ja pian muuttui tulen leviämistä estävä salpa yhä kiinteämmäksi.
Bideskuty ei suostunut lähtemään mihinkään niin kauan kuin kipinäkin
vielä voitiin huomata, vaan tarkasteli lakkaamatta, miten hänen
peloittava vihollisensa työnnettiin takaisin ja tukahdutettiin. Hän
ei tuntenut ollenkaan väsymystä katsellessaan kaikkea tuota kuin
unennäköä, eikä hän koettanutkaan lisäytyvässä pimeässä saada selville
tuon kauhistuttavan hävityksen suuruutta, joka nyt levisi hänen
eteensä siinä, missä vielä eilen komeat vehnä- ja maissitähkät olivat
lainehtineet iloisesti kesätuulessa.
Hän ei halunnut tietää pohjoisessa päin sijaitsevien viinitarhojensa
kohtaloa eikä saada selville, miten hänen monien kilometrien pituisille
turnipsi- ja kaurapelloilleen oli käynyt, sillä mahdotonta oli vielä
kenenkään tietää, miten paljon ne olivat kärsineet tulen raivosta.
Tasangon takaiselle itäiselle taivaanrannalle alkoi ilmestyä heikkoa
punaa, joka tunkeutui lisäytyvän pimeyden läpi. Ilma oli täynnä
tukahduttavaa savua. Kaukana sammuttelivat talonpojat ja naamioitetut,
jotka nyt näyttivät vielä hullunkurisemmilta nokisine kasvoineen
ja käsineen ja repeytyneinä koristeineen, viimeisiä kipinöitä
maissipelloista, jotka olivat olleet maakunnan ylpeyden esineet. Hän
kiitti Jumalaa, ettei hän voinut nähdä häviötä, ja oli tyytyväinen,
että hän voi siirtää huomiseen runsaan satonsa mitättömien jäännösten
tarkastelun ja tyytyä vain tänään toteamaan, että asuinrakennukset,
tallit ja ehkä eläimetkin olivat pelastuneet.
Kaukaa voi hän jo kuulla, miten niitä nyt ajettiin takaisin talleihin,
mutta hän ei halunnut kysyä, montako niistä tuli ja savu olivat
tappaneet. Kaiken tuon sai hän kyllä tietää tarpeeksi pian — jo
huomenna. Tänään ei hän luullut kaipaavansa enää muuta kuin lepoa.
Hän totesi, että useimmat talonpojat olivat poislähdössä palatakseen
jälleen Arokszállakseen. Tuo taivaanrannalta näkyvä ruusunpunainen
juova alkoi levetä ja kirkastua, ja savunkin läpi voi hän nähdä,
miten tähdet himmenivät auringonnousun lähestyessä. Isä Ambrosius
sanoi hänelle monta lohduttavaa sanaa, ja jokainen talonpoika nosti
kunnioittavasti lakkiaan mennessään vararikkoon joutuneen kreivin sivu.
»Gyuri, etkö tule jo sisään»? sanoi lihava kreivi Kantássy hiljaa ja
hyvin ystävällisesti. »Väsymys ja levottomuus ovat nähtävästi sinut
kokonaan uuvuttaneet. Tulen juuri linnasta taivutettuani naiset
menemään levolle».
Bideskuty katsoi epämääräisesti vanhaan ystäväänsä ymmärtämättä
täydellisesti hänen tarkoitustaan. Yön jännitys ja vaivat olivat
väsyttäneet hänen mieltänsäkin yhtä paljon kuin hänen ruumistaankin.
»Nyt ei ole enää mitään vaaraa huomattavissa, mutta vartijoita on
asetettu eri paikkoihin hälyyttämään, jos tuli sattuisi uudestaan
riehahtamaan palamaan».
Bideskuty tuskin tiesi, kuka puhui. Joku nuorukainen se kumminkin
oli, joka näytti äärettömän hullunkuriselta raskaassa märässä
satiinihameessaan ja avokaulaisissa kureliiveissään, päärmätyissä
röyhelöissään, nauharuusuissaan ja nauhoissaan. Bideskuty nauroi niin,
että hän horjui ja melkein kaatui Kantássyn käsivarsille, jotka tukivat
häntä hellästi kuin juopunutta, joka ei pysy seisoallaan. Lihava vanha
kreivi koetti taluttaa ystävänsä pois.
»Tule nyt, Gyuri, täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä».
Mutta vaikka Bideskuty olikin hyvin väsynyt ja levollemenon aika
varmasti oli jo käsillä, tunsi hän kumminkin, että hänen oli vielä
tehtävä jotakin ennen taloon menoaan, mutta hän ei voinut muistaa,
mitä se oli. Hän kieltäytyi itsepäisesti liikkumasta mihinkään ja
tuijotti epämääräisesti hymyillen nuoriin vieraihinsa ja heidän märkiin
pukuihinsa, noiden iloisten naamiohuvien jäännöksiin, joille hän oli
nauranut niin sydämensä pohjasta eilen, josta tuntui kuluneen jo
kokonainen iankaikkisuus.
Muudan palvelijatar ilmestyi juosten puutarhan portista. Hän toi
kreivittäreltä sellaisen viestin, että kreivi tulisi heti sisään,
sillä ei hän eikä neiti Ilonka voineet nukkua, ennenkuin he olivat
puhutelleet häntä.
Bideskuty valmistautui lopultakin lähtemään.
»Kreivitär käski kreivin tuoda Keményn Andráksen Kisfalusta mukanaan»,
lisäsi tyttö, »sillä kreivitär haluaa kiittää häntä muutamin sanoin
ajoissa saapuneesta avusta».
Silloin muisti Bideskuty’kin, mitä hänen oli tehtävä ennen taloon
palaamistaan. Joukossa oli ollut muudan mies, joka ei ollut
ainoastaan nähnyt vaivaa hänen puolestaan pelastaakseen hänen
kotinsa täydellisestä häviöstä, vaan hän oli myöskin taivuttanut
muutkin tehokkaaseen ja vapaaehtoiseen apuun, ja niin muuttanut
hänen perinpohjaisen häviönsä vain osittaiseksi. Tuo mies oli kyllä
alhaissyntyinen talonpoika, joka polveutui orjista ja sitäpaitsi
juutalaisesta äidistä syntyneestä saidasta koronkiskurista, ja joka
juuri äsken oli ollut niin hävytön, että Bideskuty’n oli ollut pakko
kurittaa häntä, mutta tuo riita oli nyt unhotettava, koska mies oli
koettanut sovittaa rikoksensa. Bideskuty tunsi olevansa hänelle hyvin
kiitollinen.
Hän kääntyi etsimään Andrásta ympäröivästä joukosta, mutta talonpoikaa
ei näkynyt. Hän kysyi Andrásta ja huusi häntä nimeltä, mutta András oli
jo lähtenyt kotiinsa.
TOINEN OSA
XVI
PÄÄSIÄISAAMU.
»Kyllä se nyt jo näyttää lakkaavan»!
»Ei vielä tänään, luullakseni»!
»Pisaraakaan ei ole pudonnut viimeisten minuuttien kuluessa».
»Katsohan tuota rakoa pilvissä»!
»Ei se levene, vaan sulkeutuu pian jälleen».
»Nyt sataa taasen».
»Uneksit, Laczi, sillä tuoltahan näkyy jo sinistä taivastakin».
»Mistä?»
»Tuolta Kisfalun yläpuolelta. Tänään ei enää sada, siitä saat olla
aivan varma».
Tämä viimeinen puhuja oli nähtävästi hyvin kokenut ilmojen ennustaja,
sillä hänen ympärilleen kokoutuneet nuoret miehet, jotka tarkastelivat
taivasta levottomasti, eivät uskaltaneet sanoa suoraan vastaankaan.
Ainoastaan muudan uskalsi pelokkaasti huomauttaa:
»Muistat kai, Berczi, että viime sunnuntaina sanoit sateen loppuvan,
ennenkuin isä Ambrosius sanoo '_Ite Missa est_', mutta kun tulimme
kirkosta sitten kuin kätemme oli siunattu, satoi yhä ja on satanut aina
tähän hetkeen asti»?
»Niin, mutta nyt se on kumminkin loppunut, eikö olekin»? sanoi Vas
Berczi itsepäisesti. »Vai vieläkö tunnet kastuvasi, Laczi poikaseni»?
lisäsi hän hyvin ivallisesti.
Ja todellakin näytti siltä kuin ilmojen profeetta olisi puhunut
viisauden sanoja tänään. Epäilemättä leveni tuo pilvien rako ja siitä
näkyvä taivaankaistale oli kieltämättä hyvin kirkkaansininen. Joskus
tunkeutui raosta muudan pelokas ja vaalea auringonsäde valaisten
surullista maisemaa.
»Ensimmäiset auringonsäteet pariin viikkoon, lapsukaiseni», sanoi
vanha Berczi nostaen lakkiaan muka hyvin vakavasti. »Lakit päästä ja
tervehtikää vieraita»!
Nuoret talonpojat tottelivat nauraen, ja lyöden kantapäänsä yhteen
kumarsivat he vakavasti aurinkoon päin.
»_Isten hozta_!» sanoivat he kaikki kohteliaasti.
»Herramme aurinko, olet tervetullut»!
»Toivomme teidän korkeutenne viipyvän kauan luonamme»!
»Hei», lisäsi vanha Berczi huoaten, »teidän korkeutenne on tullut
katsomaan surullista näkyä».
»Onkohan maantiellä ollut milloinkaan niin paljon lokaa kuin nyt»?
sanoi muudan talonpoika pudistaen päätään.
»Rattailla ei voida ollenkaan kulkea ja eilen upposivat härkäni
polviaan myöten likaan. En saanut niitä kääntymään enkä kulkemaan
eteenkäänpäin. Luulin viime hetkemme koittaneen, sillä tunsin vajoavani
yhä syvempään, ja ajattelin, että härät menevät suoraan lian läpi
helvettiin vieden minut mukanaan, suomatta minulle aikaa syntieni
anteeksisaamiseen ja rukoilemiseen».
»En ymmärrä, miten Keményn András aikoo tulla kirkkoon tänään».
»Hänellä on hyviä hevosia. Hän ratsastaa Csillagilla ja tuo Etelkan
mukanaan».
»Tiedän, ettei Etelka mitenkään jää pois pääsiäisjumalanpalveluksesta.
Hän on hyvin hurskas».
»Eikä András salli hänen lähteä yksinään».
»Oletteko huomanneet, lapsukaiseni», sanoi tuo viisas vanha profeetta,
»ettei András ole ollut oikein oma itsensä viime aikoina»?
»Hän näyttää todellakin hyvin vakavalta», sanoi Laczi. »En muista
kuulleeni hänen nauravankaan pitkiin aikoihin».
»Luultavasti johtuu se siitä», sanoi eräs vanha talonpoika, »ettei hän
ole vielä antanut meille anteeksi tuota tulipaloa».
»András ei ole pitkävihainen»! sanoi muudan nuorukainen kiihkeästi.
»Hän ei ole puhunut tuosta tulipalosta sanaakaan sen jälkeen kuin se
tapahtui».
»Mutta sitä kai et voine kieltää», sanoi vanha Berczi, »että juuri
tuona tulipaloyönä muuttui András tuollaiseksi omituiseksi ja
vakavaksi»?
»Hän on ehkä huolissaan uudesta sadostaan. Lopetimme kylvämisen
Kisfalussa juuri, kun tämä kirottu sade alkoi».
»Tulva ei kohoa mitenkään hänen pelloilleen».
»Tarnan rannoilla on Kisfalulla vain muutamia maissipeltoja. Hänen
vahinkonsa ovat vielä mitättömät».
»Mutta vesi nousee vielä».
»Pauhu oli hirmuinen viime yönä. Eilen kävin aivan kreivin talleilla
asti ja minusta näytti, että koko Bideskuty on veden vallassa».
»Kreivillä on todellakin vastuksia».
»Jumala rankaisee häntä, ymmärrät kai sen. Meidän ei olisi tarvinnut
sytyttää hänen vehnäänsä palamaan viime vuonna, sillä Jumala näkyy
itse huolehtivan, ettei jyvääkään jauheta tuossa saatanan rakentamassa
myllyssä».
Talonpojat seisoskelivat kylän kirkon edustalla parhaissa
sunnuntaipukimissaan odottaen äitejään, sisariaan, vaimojaan ja
morsiamiaan, joilla meni tänään paljon aikaa pukeutuessaan komeihin
pääsiäisvaatteihinsa. Aurinko oli nähtävästi ilmestynyt näkyviin
pysyäkseenkin poissa pilvien takaa, sillä se paistoi hyvin kirkkaasti
kylään, joka viimeisten viikkojen kuluessa oli näyttänyt hyvin
autiolta. Oli satanut lakkaamatta neljätoista vuorokautta, ja raskaat
vesipisarat olivat rikkoneet tasankojen äärettömän hiljaisuuden ja
muuttaneet koko maiseman likajärveksi. Kaukaa pohjoisesta kuului
Tarnan surullinen kohina, kun sen vihaiset vesimäärät, joita tuo
yhtämittainen sade oli lisännyt, syöksyivät raivokkaasti eteenpäin
tulvien matalien rantojen yli ja upottaen mutaisiin syvyyksiinsä
Bideskuty’n hedelmälliset pellot, joiden aikainen kevätkylvö oli juuri
saatu lopetetuksi.
»Tuolta tulevat Kisfalun miehet», sanoi Laczi viitaten tielle. »He
näyttävät olevan ravassa sekä yltä että alta».
»Tytöt ovat kumminkin pukeutuneet hyvin sievästi», sanoi eräs nuorempi
mies katsoen ihailevasti kirkasvärisiin hameihin pukeutuneita kauniita
tyttöjä, jotka juuri kääntyivät kylän valtatielle.
»Sárilla ja Katilla on kummallakin uudet punaiset kengät».
»András on lahjoittanut ne, tiedän sen. Hän ratsasti Gyöngyösiin
juuri ennen kylvämistä ja osti sieltä äidilleen uuden silkkipuvun ja
palvelijattarilleen uudet kengät».
»Se mies on tehty rahasta», huokaisi vanha Berczi kateellisesti.
»Hän käyttää sitä kumminkin hyviin tarkoituksiin», sanoi toinen. »Hän
maksoi koko talven äidilleni täyden palkan vehnän poimimisesta, vaikka
äitini on nyt aivan sokea eikä voi erottaa viljan seassa kasvavien
kukkien siemeniä oikeasta viljasta».
»On helppo harjoittaa hyväntekeväisyyttä», sanoi vanha Berczi
ytimekkäästi, »kun on rikas».
»Eipä niinkään helppoa», sanoi muudan nuorempi mies, »koska
kreivistäkin se on selvästi vaikeampaa kuin Andráksesta. Tiedän, ettei
hän viime talvena lahjoittanut juuri mitään».
»Kreivillä ei ollut mistä lahjoittaakaan. Muistat kai, että tulipalo
turmeli melkein koko hänen satonsa ja tappoi paljon hänen elukoitaan».
»Tulipaloa ei olisi sytytetty, ellei hän olisi rakennuttanut tuota
pirullista myllyä, jonka tarkoitus oli riistää meiltä palkka
käyttämällä saatanaa apuna työssä», totesi Laczi kiihkeästi.
Kisfalusta tulijoiden oli sillä aikaa onnistunut kahlata likaisten
teitten poikki, ja he huusivat jo kaukaa tervehdykseksi kirkon portilla
seisoville ystävilleen. Tämän pienen tasangon kylän talonpojat
näyttivät hyvinvoivilta valkoisissa pellavapaidoissaan ja housuissaan,
jotka oli hienosti poimuteltu ja päärmätty, kauniisti koruompeleilla
kirjailluissa lyhyissä nahkatakeissaan ja leveissä vöissään, joissa
oli suuret auringonpaisteessa kimaltelevat messinkisoljet, ja suurissa
lampaannahkaviitoissaan, jotka riippuen heidän hartioiltaan lisäsivät
heidän tanakkojen vartaloillensa avokkaisuutta. He olivat vahvan
näköisiäkin leveine hartioineen ja pienine rintavine jalkoineen, jotka
oli pistetty kiiltäviin korkeakantaisiin saappaihin, joiden kannukset
kilisivät heidän kävellessään, ja puhuaksemme tytöistä, ei varmaankaan
mistään muusta Unkarin maakunnasta voitu löytää heidän vertaisiaan,
sellaisia kirkkaita silmiä, niin valkoisia käsivarsia ja sellaisia
pieniä jalkoja, eikä mistään muusta kylästä voitu löytää tyttöjä,
joilla olisi ollut niin monta värillistä hametta yllään kuin näillä.
Siellä olivat esimerkiksi Sári ja Kati, puhumattakaan useista muista,
joilla voi tänä pääsiäisaamuna olla yllään ainakin kolmekymmentä
hametta. Ne muuttivat heidän länteensä niin leveäksi ja heidän
vartalonsa niin hienoksi, että jokainen poika tunsi vastustamatonta
halua kiertää käsivartensa heidän ympärilleen. Heidän pienet jalkansa
olivat aivan ravassa, sillä Kisfalusta oli pitkä matka, mutta käsissään
kantoivat he ylpeästi uusia punaisia kenkiään, noita tasankojen
tyttöjen ilon ja onnen kapineita. Ei ainoakaan tyttö, jolla on punaiset
kengät, salli niiden tahrautua likaan, vaan kantaa ne huolellisesti
kirkkoon rukouskirjansa ja parhaimman nenäliinansa kanssa, ja vetää
ne vasta jalkoihinsa portilla voidakseen kävellä niillä kirkkoon,
muiden vähemmän onnellisten mustia kenkiä käyttävien ystävättäriensä
kateudeksi.
Jokaisen asunnon ovesta tuli nyt tielle kauniita tyttöjä, jotka olivat
pukeutuneet koko sunnuntaikoreuteensa. Leveät silitetyt pellavahihat
kiilsivät ja kansallisväriset, punaiset, valkoiset ja viheriät nauhat
liehuivat tuulessa. Kaunis huntu, joka oli sidottu niskaan suurella
nauharuusulla, täydensi kuningatarmaisen pienen pään kauneutta. Tukka
oli kammattu sileäksi ja letitetty kahdeksi paksuksi palmikoksi,
pusero oli edestä kauniisti koruompeluin kirjailtu ja hoikan vartalon
ympärille oli napitettu ahtaat liivit. Lukemattomat hameet heiluivat
iloisesti tyttöjen kävellessä omituisesti lanteitaan heiluttaen,
suuret kultaiset korvarenkaat, useat helminauhat ja liivien kirkkaat
soljet loistivat auringossa yhtä kirkkaasti kuin kauniit silmät ja
lumivalkoiset hampaat. Vanhemmilla naisilla oli hieman tummemmat puvut
ja pitemmät hunnut, kirkkaanväriset huivit peittivät heidän hartioitaan
ja kaikilla oli käsissään suurilla joko messinki- tahi hopeahakasilla
varustetut raskaat rukouskirjat.
Kirkon portilla vaihdetaan tervehdyksiä ja siunauksia naisten
istuutuessa porraskiville ja vetäessä kauniit kenkänsä likaisiin
pieniin jalkoihinsa.
Isä Ambrosius ei ole vielä saapunut. Pieni kello kaikuu kumminkin jo,
lähettäen kauaksi iloisia säveleitä ja kutsuen siten yksinkertaista
kansaa jumalanpalvelukseen tänä kauniina pääsiäisaamuna. Muutamat
naiset ovat jo menneet kirkkoon saadakseen hyvät istumapaikat karkeasti
kyhätyissä puupenkeissä, joista he voivat nähdä kreivin perheineen
istumassa tilavassa penkissään, sillä kreivi tulee aina pääsiäisenä
tähän pieneen kirkkoon kuulemaan messua, ja tuo samalla karitsansa ja
pääsiäismunansa isän siunattavaksi.
Ulkona lörpötellään yhtämittaa. Kirkkomiehiä saapuu kaikilta suunnilta
eikä tervehdysten vaihdosta tahdo tulla loppuakaan.
»Tuleekohan kreivi»? kysyy eräs vastasaapunut.
»Hän tuli kyllä tänne viime vuonna, mutta en tiedä, tuleeko hän
tänään», sanoi eräs nuori Bideskuty’n paimen. »Kun sivuutin
päärakennuksen, odottivat vaunut ja hevoset portaitten edustalla, joten
on varma, että kreivitär ja nuori neiti saapuvat».
»Jalo Ilonka on hyvin kaunis», sanoi muudan kaunis tyttö vetäessään
punaisia kenkiään jalkoihinsa.
»Ei puoleksikaan niin kaunis silmissäni kuin sinä, Panna», kuiskasi
eräs nuorukainen nopeasti hänen korvaansa.
»Auta minut ylös, Rezsö, äläkä puhu tyhmyyksiä. Olen varma, että jalo
Ilonka on aivan alttarilla olevan pyhän neitsyen näköinen».
»Mutta sinä, Panna, et ole etkä saakaan olla kenenkään näköinen. Ei
ainoallakaan muulla tytöllä ole niin kirkkaita silmiä kuin sinulla»,
lisäsi nuorukainen auttaessaan sydämensä valittua ylös. Samalla
onnistui hän painamaan suukkosen tyttönsä valkoiselle kaulalle.
»Rezsö, tiedäthän, että olen kieltänyt sinua suutelemasta minua», sanoi
tyttö nyrpeästi.
»Senvuoksi juuri haluankin suudella sinua, kultaseni. Suuteleminen ei
olisi ollenkaan hauskaa, jos tytöt suostuisivat siihen».
»En tanssi csárdásta kanssasi, jos vain vielä suutelet minua».
»En suutelekaan sinua äitisi nähden», kuiskasi poika, »mutta ehkä
sitten jälkeenpäin».
»Hsh!» sanoi tyttö punastuen. »Tuolta tulevat kreivin vaunut. Minun on
kiiruhdettava sisään, sillä muuten en saa hyvää paikkaa».
»Ja tuoltahan tuo Keményn Andráskin vihdoin tulee»! kuultiin muutamien
miesten iloisesti sanovan.
Profeetta oli ennustanut oikein. András oli luottanut Csillagiin,
että se kuljettaa hänet rapaisia teitä kirkkoon, ja Etelkakin saapui
ratsastaen poikansa tallista otetulla varmajalkaisella hevosella.
Nuorta talonpoikaa tervehdittiin monilla »Isten hozta»-huudoilla ja
parikymmentä palvelusintoista käsivartta ojentautui auttamaan Etelkaa
satulasta. Andráksen sitoessa Csillagia ja sen toveria puuhun kiinni
saapuivat Bideskuty’n neljän mustan hevosen vetämät vaunut kirkon
portille. Hevosilla oli messinkiheloin koristetut tulipunaiset valjaat.
Talonpojat siirtyivät kunnioittavasti syrjään, kun kreivitär astui
vaunuista kahisevassa silkkipuvussaan, kauniiseen musliinipukuun
pukeutuneen llonkan seurassa.
Kreivitär Irma oli hyvin kalpea ja riutuneen näköinen. Noissa
vieläkin kauniissa kasvoissa oli uusia syviä ryppyjä ja tuon ylpeän
ylenkatseellisen suunkin ympärille oli niitä vuoden kuluessa
keräytynyt yhä useampia. Hän käveli talonpoikien ohi vastaten
heidän kunnioittaviin tervehdyksiinsä kuin kuningatar alamaistensa
kumarruksiin. Ilonka, joka oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin,
hymyili kaikille kuin iloinen lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut vielä
mitään huolia, sillä mitä hänen vanhempansa olivat kärsineetkään tuon
kahdeksan kuukautta sitten tapahtuneen onnettomuuden vuoksi, eivät he
olleet antaneet tyttärensä sitä huomata, ja niin ollen oli tämän elämä
vielä paljasta auringonpaistetta.
András seisoi kirkon oven vieressä pitäen äitiään kädestä kiinni.
Kun kreivitär nousi portaille, astuivat he syrjään, ja Etelka tunsi
nopeasti, että hänen kädessään lepäävä Andráksen käsi vapisi kuin
haavan lehti. Hän katsoi poikaansa ja huomasi tämän silmissä, jotka
olivat kiintyneet vieressä oleviin ylhäisiin naisiin, niin toivovan
hellän ilmeen, mutta kumminkin niin kaipaavan, että hänen äidin
sydämensä tunsi tuskaa tämän poikansa puolesta, jonka huolia hän tuskin
ymmärsi.
Kreivitär Irma oli myöskin huomannut Andráksen ja vastannut tämän
tervehdykseen, mutta kun hän saapui aivan Andráksen kohdalle, pysähtyi
hän hetkiseksi. Näytti siltä kuin hän sisimmässään olisi taistellut
jotakin kovaa taistelua pääsemättä oikein voitolle. Sitten näytti hän
tekevän nopean päätöksen ja käännyttyään nuoren talonpojan puoleen
sanoi hän:
»Bideskuty’n kreivi pyysi minua sanomaan teille, että hän haluaa
keskustella kanssanne, jos haluatte kunnioittaa häntä tulemalla
päivälliselle luoksemme tänään jumalanpalveluksen jälkeen».
Ilonka oli pysähtynyt äitinsä rinnalle, ja hänen suuret siniset
silmänsä olivat kiintyneet uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan,
joka näytti niin mahtavalta runsaasti koruompeluksin koristellussa
viitassaan, hopeasolkisessa vyössään, takissaan ja pitkässä riippuvassa
haikaran sulassaan, joka koristi hänen lakkiaan, jonka hän otti
kunnioittavasti päästään vastatessaan kreivittären kutsuun.
»Tulen tervehtimään kreiviä», sanoi hän kumartaen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kreivitär ja Ilonka kirkon
porstuaan.