Hän oli kuin joku häkkiin joutunut villipeto, eikä hän kiinnittänyt
huomiota ollenkaan vieraihinsa, jotka olivat kokoutuneet hänen
ympärilleen ollen innokkaita auttamaan, kun he vain olisivat
saaneet selville, missä tuota apua olisi parhaiten tarvittu. Hän ei
halunnut kuunnella muuta kuin omaa raivoaan, eikä puhua kenellekään,
vaan ainoastaan kiroilla luulemaansa vihollista. Ja naamioitujen
hullunkurinen ratsasjoukkue kokoutui siihen hänen ympärilleen
haavellisiin ryhmiin, kuten taisteluun valmis sotajoukko, joka on vielä
järjestymätön ja johtajaa vailla. Naiset unhottivat miespukimensa
ja lisäsivät yleistä sekasortoa itkullaan, pelollaan, levottomilla
kysymyksillään ja äänekkäillä vaikeroivilla rukouksillaan.
»Herra kreivi», sanoi joku äkkiä aivan Bideskuty’n vieressä, »meidän
on järjestettävä niin pian kuin suinkin vesiketju lähimmmältä kaivolta
tuonne talleihin. Jokainen lentävä kipinä voi sytyttää ne nyt,
eivätkä niissä olevat hevosraukat pääse pustalle tulen vuoksi. Ne on
pelastettava mihin hintaan hyvänsä».
Keményn András oli saapunut siihen jalorotuisella tammallaan, jonka
vapisevaa kaulaa hän tyynesti taputteli puhuessaan.
»Olisin tullut tänne jo ennemmin», lisäsi hän, »ellei tuli olisi
katkaissut Kisfaluunkin johtavaa tietä».
Kuullessaan tuon äänen pyörähti Bideskuty kuin kauan häkissä ollut
villipeto, joka lopultakin pääsee saalinsa kimppuun. Hänen huulensa
vapisivat suonenvedon tapaisesti hänen tapaillessaan sanoja ja hänen
raivon kalvistuttamat kasvonsa näyttivät melkein vihaisilta synkän
tulen valaistessa niitä. Mutta talonpoika mykistytti sanat hänen
suuhunsa viittaamalla tyynesti talleihin.
»Tehtyämme sen voimme uudistaa riitamme», sanoi hän. »Nyt on teidän
vain käskettävä kaikkia halukkaita seuraamaan minua».
Ja iloisten sanojen rohkaisema tamma läksi jälleen nopeasti laukkaamaan
sinne, jossa tuli levisi nopeimmin. Kukaan ei kaivannut toista
käskyä, ja kun András läksi ratsastamaan, seurasi koko eriskummainen
ratsasjoukkue häntä iloisesti huutaen.
Bideskuty katsoi heidän jälkeensä hämmästyen ja synkistyen, ja
tarkasteli vihaisin ilmein aivan sanatonna tuota voimakasta,
jalorotuisella tammallaan täyttä laukkaa ratsastavaa miestä, jonka
rohkaisevat huudot kaikuivat kovemmin kuin pelästyneitten ihmisten ja
eläinten karjahtelut ja säikähtyneitten laumojen pakokauhun aiheuttama
meteli; ja vaistomaisesti Bideskuty’kin tunsi tuon rauhoittavan
vaikutuksen, joka Andráksesta säteili jokaiseen ihmiseen, joka hänet
tunsi. Hän lopetti mumisevat kirouksensa, kun toivonsäde rupesi
valaisemaan hänen sydäntään. Hänen onnistui suudella rohkaisevasti
vaimoaan ja tytärtään, ja kuunnella tyynesti niiden vieraiden
lohdutuksia, jotka olivat joko liian vanhoja tahi liian hitaita
auttamaan.
Hän katseli innokkaasti Andráksen johtamia sammuttajia, jotka
näkyivät selvästi taivasta vasten. Hän näki heidän kiipeävän tallien
olkikatoille ja muodostavan vesiketjun tikapuita pitkin maahan
ja sitten rakennusten seinien vieritse ensimmäiselle kaivolle.
Sangollinen vettä sangollisen jälkeen kulki kädestä käteen ja
kaadettiin kuivalle katolle, etteivät lentävät kipinät sitä sytyttäisi.
Epäselvästi kuuli hän heidän kiihtyneet huutonsa, kun he vuorottain
tekivät saman jokaiselle rakennukselle, juosten tikapuita ylös ja
alas, ja näyttäen hyvin kummallisilta leveine musliinihihoineen ja
liehuvine nauharuusuineen noissa puoleksi miehisissä ja puoleksi
naisellisissa puvuissaan. He näyttivät tekevän työnsä hyvin tuon
miehen johdolla, joka kaukaa katsovasta Bideskuty’sta näytti olevan
kaikkialla yhtä aikaa, jota hän sydämessään oli kiroillut ja luullut
verivihollisekseen, ja jota hän rohkeasti syytti tämän raukkamaisen
teon toimeenpanijaksi.
»Kuka tuo mies on, Gyuri»? kysyi kreivi Kantássy, joka myöskin oli
katsellut talonpoikaa jonkun aikaa ja ihaillut aito unkarilaisen tapaan
tuota hyvän hevosen selässä olevaa mainiota ratsastajaa.
»Keményn András, tuo rikas maanviljelijä Kisfalusta».
»Näkyy olevan rohkea ja tarmokas mies, Gyuri. Olen varma, että hän
ja nuoret ystävämme pelastavat nuo tallit ja niissä olevat hevoset,
ja pysähdyttävät sitäpaitsi tehokkaasti liekkien etenemisen tuohon
suuntaan».
»Luuletko kenenkään voivan pelastaa päärakennusta?» kysyi kreivitär
peloissaan.
Kantássy katsoi vakavasti sinnepäin. Tilanne näytti todellakin
toivottomalta. Kuiva tasanko oli tehokkaasti estänyt tulen leviämisen
etelään ja itään päin, mutta pohjoisessa ja lännessä ei näyttänyt
olevan mitään, joka olisi voinut estää tulen leviämistä niinkin kauaksi
kuin Bideskuty’n asuinrakennuksiin. Se muodosti jo suuren puoliympyrän,
joka näytti joka hetki olevan sulkeutumaisillaan onnettoman kreivin
viimeisenkin omaisuuden ympärille.
Oli selvä, että tarvittiin paljon uhrautuvaisia miehiä täydentämään
viimeistä merkityksellistä pelastustyötä, asuinrakennusten ja
suurempien tallien suojelemiseksi tulelta.
»En voi ymmärtää», sanoi vanha Palotay, »missä nuo raa'at, toimettomat
ja laiskat talonpojat viipyvät. Näyttää aivan siltä», lisäsi hän
kuiskaten, ettei Bideskuty kuulisi, »kuin he olisivat päättäneet
keskenään, etteivät he auta millään tavoin.»
Mutta Bideskuty kuuli sen kumminkin.
»He ovat suunnitelleet tämän keskenään saattaakseen minut vararikkoon»,
sanoi hän toivottomasti. »Taistelu on aivan hyödytöntä, sillä koska
meitä on näin vähän, emme voi tehdä mitään».
»Jos haluat, ratsastan Arokszállakseen», sanoi kreivi Kantássy,
»katsomaan, voinko saada muutamia toimettomia mukaani»?
»Se on aivan hyödytöntä», vastasi Bideskuty, »sillä sieltä ei lähde
ketään. Olen lähettänyt hakemaan apua joka suunnalta. Näyttää siltä
kuin maa olisi niellyt jokaisen lähistöllä asuvan talonpojan, koska he
eivät tule».
»Tuolla tulee tuo rikas talonpoikasi takaisin tänne. Kysy häneltä, eikö
hän voisi hankkia apua».
»En halua kysyä häneltä mitään», sanoi Bideskuty töykeästi. »Mieluummin
katselen, että kaikki palaa, kuin teen sen».
Hänen ystävänsä eivät ennättäneet vastata, sillä seuraavassa
silmänräpäyksessä ratsasti András heidän ohitseen huutaen mennessään:
»Tarvitsemme enemmän miehiä, kreivi! Menen Arokszállakseen hakemaan
apua. Sillä aikaa on teidän korkeutenne toimittava niin, että kaikki
viikatteet, sirpit ja lapiot viedään noille pelloille tuolla.
Meidän on koetettava saada maissi leikatuksi, sillä muuten palavat
asuinrakennukset».
Seuraavassa hetkessä oli hän jo hävinnyt näkyvistä.
Bideskuty ei sanonut mitään, vaan läksi kuuliaisesti uhattuja
rakennuksia kohti sattumalta läheisyydessä olevien ystäviensä ja
vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Pieni Ilonka raukka oli ollut niin
peloissaan, ettei hän ollut voinut tehdä muuta kuin painautua äitiinsä
kiinni, samoin kuin pieni kananpoikanen piiloutuu emonsa siipien alle.
Mutta nyt, kun hänen oli pakko seurata muita, uskalsi hän katsahtaa
pelokkaasti tuohon mieheen, jonka nimen hän oli kuullut niin usein tänä
muistorikkaana päivänä.
»Hän on hyvä mies, äiti», sanoi hän painokkaasti kiitollisuuden
kyynelien vuotaessa hänen silmistään. »Olin vihoissani hänelle tänään
senvuoksi, että hän oli suututtanut isän, mutta annan sen hänelle
anteeksi nyt, sillä hän on hyvin hyvä».
»Ehkä hän koettaa hyvittää tekoaan jollakin tavoin, kultaseni», sanoi
parantumattomasti ylpeä kreivitär. »Epäilemättä hän tietää, että isä
maksaa hänelle hyvin tästä, ja hänhän täyttää vain velvollisuutensa.
Isäsi on hänen herransa».
Bideskuty hymyili katkerasti. Hän yksinään ymmärsi vaimonsa sanojen
tietämättömän ivan.
XV
HYVITYS.
Sillä aikaa oli András melkein jo saapunut kylään. Hän tiesi yhtä
hyvin kuin kreivikin, että illan hävitys oli ihmisten eikä Jumalan
toimeenpanema, ja aavisti, että noissa taloissa asuvat taikauskoiset
säikähtyneet raukat olivat tehneet tuo raukkamaisen teon ja
aiheuttaneet rikollisessa hulluudessaan tuon peloittavan onnettomuuden,
jonka estämisestä he nyt äreästi ja uhmaavasti kokonaan kieltäytyivät.
Kylä näytti ensin omituisesti autiolta. Ainoan valtatien oikealla ja
vasemmalla puolella olevat pienet olkikattoiset talot olivat pimeät
ja hylätyn näköiset, ja ravintolakin näytti tyhjältä, sillä sen
puoliavoimista ovista ei kuulunut ainoatakaan ääntä. András hyppäsi
hevosensa selästä ja talutti sitä tietä pitkin pappilaan päin,
sillä hän toivoi saavansa isä Ambrosiuksen avukseen taivuttamaan
vastahakoisia talonpoikia. Hän ihmetteli sisimmässään, mistä se johtui,
ettei hän ollut kohdannut tuota ystävällistä vanhaa pappia matkalla
tulipalopaikalle ristineen ja sakramentteineen rukoilemaan Jumalaa
lopettamaan oikeutetun tuomionsa toimeenpanon.
Seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän kumminkin selityksen siihen,
sillä saavuttuaan pappilaan huomasi hän suuren miesjoukon ympäröineen
sen kirjaimellisesti kokonaan. Toiset istuivat ja toiset seisoivat,
toiset tupakoivat vaitiollen äreännäköisinä ja toiset keskustelivat
vilkkaasti katsoessaan taivaanrannalta näkyvää loimua.
Oli melko pimeä, sillä katuvalaistus ei ollut vielä tullut käytäntöön
Unkarin tasangoilla olevissa kylissä. Senvuoksi voi Andráskin
ainoastaan epäselvästi erottaa tämän tyytymättömien joukon ja ymmärtää
heidän tarkoituksensa, joka oli koonnut heidät kaikki isä Ambrosiuksen
asunnon edustalle. Sillä vaikka hän ei voinut nähdäkään vanhaa pappia,
kuuli hän kumminkin hänen äänensä, kun hän puhui nähtävästi jostakin
pappilan ikkunasta vakavasti huomauttaen, saarnaten, varoittaen, toruen
ja silloin tällöin kiihkeästi pyytäen saadakseen mennä rukoilemaan
kreivin puolesta, joka oli joutunut niin suureen hätään. Hän uhkasi
kieltää jokaiselta synninpäästön ja lupasi julistaa pannaan koko kylän,
ellei hän saanut mennä täyttämään papillista velvollisuuttaan.
Kaikki jatkoivat kumminkin äreästi tupakoimistaan kuuntelematta
tuota ystävällistä ääntä, joka aina ennen oli valanut henkistä
lohtua heidän mieliinsä. He pysyivät itsepäisesti kuuroina kaikille
rukouksille päättäen jatkaa rikollista hulluuttaan julman päämääränsä
saavuttamiseksi.
»Älkää puhuko heille enää mitään, isä», sanoi äkkiä muudan ääni
pimeydestä. »He eivät ansaitse, että teidän ystävälliset silmänne
katselevat heidän ilkeitä kasvojaan sekuntiakaan enää».
András astui tyynesti heidän joukkoonsa, ja hänen tavallisesti niin
iloiset silmänsä katsoivat nyt halveksivasti ja vihaisesti noihin
miehiin, jotka olivat vaistomaisesti kääntyneet tuntiessaan ystävänsä
äänen.
»András!» huudahtivat kaikki hämmästyneinä.
»Olkaa vaiti»! sanoi hän ratkaisevasti, »sillä nimeni on liian hyvä
teidän lausuttavaksenne. Se on vielä kunniallisen miehen nimi, joka voi
likautua konnien suussa».
Seurasi painostava hiljaisuus. Miehet katselivat hämmästyneinä
toisiinsa otaksuen suosikkinsa tulleen hulluksi, sillä he eivät olleet
milloinkaan kuulleet hänen puhuvan näin.
»Konna on ilkeä sana, nuori mies», sanoi vanha Vas Berczi uhkaavasti
lähestyessään Andrásta.
»Niin onkin, mies, mutta ei puoleksikaan niin ilkeä kuin tuo synkkä ja
murhaava teko, jonka teidän rikolliset kätenne ovat panneet toimeen
tänä iltana. Peräytykää heti»! lisäsi hän, kun pari talonpoikaa
lähimmästä ryhmästä aikoi lähestyä häntä. »Kiellän teitä puhumasta
minulle, lähestymästä minua ja laskemasta kättänne Csillagin
lautasille, sillä teidän saastainen kosketuksenne voi sen tappaa».
»Hän on tullut hulluksi», kuiskailivat miehet toisilleen. »Mitä hän
mahtanee tarkoittaakaan»? kysyi joku sitten, mutta kaikki peräytyivät
eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle sanaakaan. Muutamat katselivat
pelästyneinä ruskeita kouriaan, joiden kosketus Andráksen sanojen
mukaan oli saastainen ja tappava.
»András!» kuului isä Ambrosiuksen rukoileva ääni pimeästä, »sinähän
voit ennen vaikuttaa heihin. Puhu nyt heille, poikani, ja taivuta
heidät, koska he eivät enää ole kristityttä eivätkä halua auttaa
kreiviä hänen hädässään, päästämään minut vihdoinkin rukoilemaan
tuon miesraukan puolesta, joka luultavasti on suuresti Jumalan avun
tarpeessa.»
»Tulin tänne, isä, viemään teidät kirkkoonne tahi tuonne kauhealle
paikalle, josta juuri tulen ja jonne heti lähden takaisin, mutta
puhumaan noille konnille en rupea. Heidän paljas hengityksensäkin
saastuttaa sekä minut että Csillagin. Te ja minä, isä, lähdemme
takaisin tuonne, missä vanha mies-raukka vaimoineen ja tyttärineen
katselee, miten hänen omaisuutensa tuhoutuu kokonaan, missä
säikähtyneet eläinraukat juoksevat avuttomina sinne tänne joutuakseen
lopulta surkean kuoleman uhreiksi tulessa, jonka nuo helvetin
tulevat asukkaat ovat sytyttäneet. Heven maakunnan ja koko Unkarin
tasankojen ylpeys on mennyttä kalua, kun raukkamaiset ihmiset kostavat
alhaisesti viattomille eläimillekin. Tulkaa nyt, isä, niin lähdemme.
Te voitte sitten palata, kun olette lopettanut rukoilemisenne, mutta
minä, ellen ole niin onnellinen, että voin haudata itseni ja häpeäni
noihin liekkeihin, jotka hävittävät tätä rakastamaani maata, tätä
ylpeyteni esinettä, kokoan huomenna talouskapineeni ja lähden kuin
mustalaiset hakemaan jotakin toista paikkaa, jossa jälleen voin puhella
kunniallisten miesten kanssa. Päästäkää isä Ambrosius tulemaan! Hän
odottaa ovellaan!»
Talonpojat eivät olleet milloinkaan kuulleet niin julmia sanoja, jotka
olivat niin terävät ja leikkaavat kuin kaksiteräiset sirpit ja niin
hirveän halveksivat ja nöyryyttävät, että he tunsivat pimeässäkin,
miten heidän poskensa kuumenivat häpeästä.
Mitä András tarkoitti, hän, joka kaikissa heidän suruissaan ja
vaivoissaan oli aina ollut heidän puolellaan, valmiina lohduttamaan,
selittämään ja lieventämään? Mikä olikaan nyt mielessä hänellä, joka
aina iloisesti hymyillen oli kaatanut jokaisen aidan, jollaisia hänen
rikkautensa ja vaikutusvaltansa olisivat muussa tapauksessa rakentaneet
hänen ja noiden nöyrien hänelle suurta palkkaa vastaan työskentelevien
ihmisten välille? Miksi ei hän nyt luvannut heidän lausua hänen
nimeäänkään eikä koskea hänen hevoseensakaan, ikäänkuin heidän sanansa
ja kosketuksensa olisivat olleet mitä alentavimmat ja saastaisimmat?
Mitä kauhistavaa he sitten oikeastaan olivat tehneetkään? Oliko heidän
kostonsa todellakin niin alhainen, kuin hän sanoi? Oliko se vain
rikos, eikä mikään oikeus? Oli kyllä totta, ettei kreivin puolisolla
eikä tyttärellä ollut mitään osaa pirullisiin laitoksiin, eikä noilla
eläinraukoillakaan — noilla kauniilla unkarilaisilla hevosilla —
Bideskuty’n tallien maine oli levinnyt tasangolta tasangolle — joista
useilla tammoilla oli varsatkin, eikä härilläkään, jotka eivät voineet
juosta ja jotka pelästyivät ja säikähtivät niin pian...
Joukko hajautui vaitiollen tehdäkseen tietä isä Ambrosiukselle,
joka saavuttuaan Andráksen luo aikoi nousta hevosen selkään hänen
taakseen. Sillä aikaa tarkasteli kumminkin András tyynesti, muuttamatta
kuitenkaan halveksivaa käytöstään ja nähtävästi välittämättä miehistä
sen enempää kuin tien tomusta, miten hänen ankarat sanansa vaikuttavat
noihin, joita hän heidän hullusta työstään huolimatta myötätuntoisesti
rakasti. Koska hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa taivuttelemiseen
eikä todisteluihin, oli hän turvautunut tähän keinoon, jolla hän
luuli varmasti parhaiten voivansa vaikuttaa noihin vastahakoisiin
ja tyhmiin, mutta ei kumminkaan kokonaan turmeltuneihin luonteihin.
Kreivi Bideskuty’n kodin kohtalo joutui hetkiseksi kysymyksenalaiseksi
ja siinä ehkä epäröitiin noin minuutti, mutta kun András todellakin
hyppäsi Csillagin selkään ja miehille selveni, ettei hän halunnut puhua
heille eikä katsella heihin päinkään, sanoi joku pelokkaasti:
»Aiotko todellakin poistua Kisfalusta ikuisiksi ajoiksi, András»?
»Kuka puhui»? sanoi hän katsahtaen välinpitämättömästi olkansa yli.
»Onko kukaan milloinkaan kuullut minun sanovan toista ja tekevän
toista? Tulkaa nyt, isä. Istutteko vakavasti. Kiertäkää käsivartenne
lujasti ympärilleni, sillä Csillag laukkaa nopeasti».
»Ei, András, et saa lähteä».
»Mihin me silloin joudumme?»
»Haluatko todellakin poistua luotamme»?
»Tahdotko, että kuolemme nälkään?» kuului kaikilta suunnilta, ja
todellakin hyvin levottomina ja peloissaan Andráksen uhkauksesta, joka
epäilemättä olisi aiheuttanut heille suuren onnettomuuden, kokoutuivat
miehet suosikkinsa ympärille kiihkeästi, uskaltamatta vielä koskea
tammaan, koska hän oli kieltänyt, mutta estäen kumminkin sen viemästä
Andrásta pois ikuisiksi ajoiksi.
»Luulimme sinun ymmärtävän huolemme. András», sanoi vanha Vas Berczi
vieläkin hieman äreästi, mutta kumminkin jo melko nöyrästi. »Olet
mennyt vihollisemme puolelle ja halveksit nyt meitä köyhiä raukkoja».
András huokaisi tyytyväisyydestä. Tuo oli jo antautumisen alkua. Hän
oli saavuttanut tarkoituksensa, ja lopusta hän suoriutuisi helposti.
»Olen aina ottanut osaa kaikkiin huoliinne, ystäväni, sillä surunne
ovat minunkin surujani», sanoi hän jo ystävällisemmin. »Mutta teidän
olisi pitänyt ymmärtää silloin, kun läksitte rikoksien teille, että
tiemme eroavat silloin auttamattomasti ikuisiksi ajoiksi. Hyvästi nyt
ja päästäkää Csillag menemään»!
»Tulet kai takaisin»? huusivat he, kun Csillag kohosi takajaloilleen
sen isännän painaessa polvellaan sen kylkiä.
»En milloinkaan, ellen saa jälleen puristaa kunniallisten miesten
käsiä»!
»Meidän, András, meidän»! huusivat he jälleen, kun tamma läksi nopeasti
laukkaamaan kylän valtatietä poispäin.
András kääntyi kerran vielä puhuttelemaan heitä.
»Tervehdin vasta vain niitä, jotka tulevat auttamaan minua Bideskuty’n
asuinrakennusten pelastamisessa».
»Minua, András, minua»! huusi nyt jokainen, ja kaikki, sekä nuoret että
vanhat, unhottaen huolensa, taikauskonsa ja pelkonsa, ja ikävöiden vain
tuota luvattua kädenpuristusta, läksivät innoissaan juoksemaan tamman
ja sen kaksinkertaisen kuorman jälkeen.
Mutta András oli pysähdyttänyt tammansa jo pienen kirkon luo, jonka
nelikulmainen torni kuvastui mustana loistavaa ja kauheata taustaa
vasten.
»Jumala teitä kaikkia siunatkoon, lapseni», sanoi isä Ambrosius, »mutta
meidän on odotettava ja otettava Herramme mukaamme».
»Nopeasti nyt, isä, sillä emme saa hukata hetkeäkään», sanoi András
kiirehtien, mutta otti kumminkin kunnioittavasti lakin päästään, kuten
muutkin. Kun isä Ambrosius oli aikansa kolistellut avaimiaan, sai hän
raskaan oven auki ja meni kirkkoon. Hän jätti sen selkoselälleen,
että tuo hänen erehtyväinen laumansa saisi nähdä Jumalan
huoneessa vallitsevan täydellisen rauhan villin ja kostonhimoisen
vihanpurkauksensa jälkeen. Kirkko oli melkein pimeä, lukuunottamatta
tuota epätasaista valoa, jota virtasi sinne pienistä syvällä seinissä
olevista goottilaisista ikkunoista. Mutta vanha pappi tunsi tien
hyvin karkeasti veistettyjen penkkien välitse vaatimattoman alttarin
portaille, joilta hän melkein puoli vuosisataa oli rukoillut Jumalan
siunausta yksinkertaiselle kuulijakunnalleen. Polvistuen nopeasti avasi
hän äkkiä pyhäkön kannen ja otti sieltä kultaisen rasian, joka sisälsi
Kaikkivaltiaan ruumista kuvaavat öylätit».
»Kiiruhtakaa nyt Jumalan nimessä, isä»! kuului Andráksen ääni ulkoa,
ja kiedottuaan nopeasti pyhän rasian mekkonsa helmaan kiipesi isä
Ambrosius jälleen nuoren talonpojan taakse.
Miehet olivat seisoneet kunnioittavasti vaitiollen tämän lyhyen
toimituksen kuluessa, mutta kun Csillag jälleen läksi nopeasti
laukkaamaan, läksivät he huutaen juoksemaan sen jälkeen. Heitä oli noin
pari- kolmesataa tahi koko tuon pienen kylän työkykyinen väki, joka oli
nyt hyvin innokas sovittamaan menneisyytensä ja korjaamaan rakastamansa
tasangon maineen, jonka he olivat konnantyöllään tahranneet; ja kun he
vihdoin kuumissaan ja hengästyneinä saapuivat Bideskuty’yn, muodostivat
he ketjun ollen valmiit tottelemaan häntä, jolle he halusivat näyttää,
että he vielä olivat hänen kunnioituksensa ja myötämielisyytensä
arvoiset.
Bideskuty oli sillä aikaa seurannut Andráksen antamia ohjeita,
sillä nyt voitiin jo nähdä selvästi, että vanhaa päärakennusta
uhkasi pohjoisesta päin suuri vaara. Sillä suunnalla oli melko suuri
maissipelto, josta osa oli jo tulossa ja levitti tulipaloa nopeasti
ulkohuoneita ja talleja kohti. Tämän hävitetyn maan onneton omistaja
oli koonnut ympärilleen kaikki saatavissa olevat apuvoimat, ja sillä
aikaa kuin hänen haavellisiin vaatteihin pukeutuneet miesvieraansa
koettivat pelastaa tätä hänen omaisuutensa osaa, toi hän paikalle
kaikki kamaripalvelijansa ja vahvimmat palvelijattarensa suojelemaan
talon muita osia.
He koettivat kaataa maissia maahan niin paljon kuin suinkin
viikatteilla, sirpeillä ja lapioilla, mutta vaikka tuo pieni joukko
työskentelikin kovasti ja vauhdikkaasti, työskenteli kumminkin
vihollinen kovemmin tullen yhä lähemmäksi, ja puolen tunnin kuluttua
huomattiin selvästi, ettei leikattu alue ollut tarpeeksi leveä estämään
tehokkaasti liekkien etenemistä.
Bideskuty käveli edestakaisin peltojensa läheisyydessä tarkastellen
levottomasti taivaanrantaa, josta avun luultiin lähestyvän. Hän ei
halunnut ajatella enää pahaa eikä epäillä, sillä hän tiesi nyt liiankin
hyvin, että jos hänellä tämän peloittavan yön jälkeen on katto päänsä
yläpuolella ja vielä hieman muutakin omaisuutta, oli se tuon miehen
ansiota, jota hän iltapäivällä oli loukannut ja lyönyt kasvoihin. Oli
aivan varmaa, että tulipalo oli ihmisten sytyttämä, ja jäljellä oli
ainoastaan toivo, että tuo rikas talonpoika voi taivuttaa rikolliset
sovittamaan oman konnantyönsä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.
Naiset olivat kaikki peräytyneet puutarhan porttien sisäpuolelle. He
olivat liian levottomat mennäkseen sisälle, ja parittain tahi kolmisin
kävelivät he akasiakujannetta edestakaisin arvaillen, saapuisiko tuo
luvattu apu, ja katsellen isiään, veljiään ja miehiään, jotka vielä
työskentelivät uhattujen tallien katoilla.
Bideskuty kuuli jo kaukaa talonpoikien huudot, kun he seurasivat
juosten Csillagia, jolla András ja isä Ambrosius ratsastivat.
András pysähdytti hevosensa nopeasti Bideskuty’n viereen ja
laskeuduttuaan sen selästä huusi hän:
»Kreivi, isä Ambrosius ja minä olemme tuoneet tänne kolmesataa
innokasta apulaista, jotka Jumalan avulla voivat ehkä suojella
asuinrakennukset ja tallit tulelta. Nyt miehet», lisäsi hän viitaten
maissipelloille, »on teidän saatava tuo tulenarka aine syrjään.
Hakatkaa, leikatkaa, repikää, polkekaa ja näyttäkää minulle, kuka
parhaiten voi hävittää muutamia maakunnan parhaimpia maissipeltoja.
Ottakaa kaikki saatavissa olevat työvälineet hukkaamatta aikaa, ja
suokoon Jumala menestystä työllenne».
Isä Ambrosiuskin laskeutui maahan. Luottavaisesti otti hän kauhtanansa
alta pyhän astian ja kohotettuaan sen korkealle päänsä yläpuolelle
niin, että kaikki tulisivat osalliseksi jumalallisesta siunauksesta,
rukoili hän kunnioittavasti apua Jumalalta tämän kauhean hävityksen
lopettamiseksi.
Muutamissa minuuteissa hajautuivat kaikki vastailleet innokkaat
työmiehet pelloille, ja pian kuultiin kaukaa terävien viikatteiden
synnyttämää ääntä, kun ne leikkasivat maissin sitkeitä varsia.