oli sulkenut silmänsä ja hänen rauhallinen hengityksensä säesti
tyynnyttävästi Andráksen valppaita unelmia. Äkkiä näytti siltä kuin
ikkunasta olisi tunkeutunut omituista valoa huoneeseen aution tasangon
takaa näkyvältä taivaanrannalta. András hyppäsi seisoalleen ja katsoi
ulos ymmärtämättä ollenkaan alussa tuota synkkää valoa, joka vähitellen
valaisi koko taivaanrannan. Kova ulko-ovelta kuuluva koputus herätti
myöskin Etelkan, ja molemmat pienet tytöt juoksivat sisään näyttäen
hyvin säikähtyneiltä. Jokaisen mieli, yksinkertaisemmankin, oli ollut
jännityksessä koko päivän, ja kun Sári ja Kati olivat ensimmäiseksi
huomanneet tuon omituisen valon, joka ei ollut auringon eikä kuun
aiheuttamaa, riensivät he peloissaan isäntänsä luo kysymään sen syytä
ja saamaan lohdutusta.
Mutta András oli kalvennut hirveästi ja kun Etelkakin katsoi ulos
peloissaan, kalpenivat hänenkin poskensa kauhusta.
»Tulipalo»! kuiskasi hän hiljaa.
»Niin, tulipalo se on, äiti, ja luullakseni raivoaa se Bideskuty’n
tilalla. Maissipellot ovat juuri tuolla suunnalla», sanoi András, »ja
koska ei ole satanut pariin viikkoon, palavat ne yhtä hyvin kuin kuiva
heinä».
»Mutta tulihan näkyy parista, kolmesta paikasta yhtäaikaa»! huudahti
Sári.
»Jumala rankaisee niin kreiviä», sanoi Etelka taikauskoisesti tehden
ristinmerkin.
»Äiti, lähden sinne katsomaan, voinko olla joksikin avuksi. Sári ja
Kati saavat mennä sanomaan kaikille miehille, että he kiiruhtaisivat
sinne niin nopeasti kuin suinkin. Tässä on tallin avaimet. Heidän on
valittava nopeimmat hevoset ja lähdettävä heti. Ja sinun, äiti rakas»,
lisäsi hän vakavasti, »on polvistuttava ristin eteen ja rukoiltava
Jumalaa, että hän kostaisi tulipalon sytyttäjille».
Ja suudeltuaan nopeasti äitiään kiiruhti András vielä kerran talliin,
satuloi tammansa ja ratsasti nopeasti Bideskuty’yn päin.
Kaukaa näkyvä tummanpunainen tuli näytti jo levinneen koko
taivaanrannalle. Yön rikkomattomassa hiljaisuudessa voitiin kuulla
aution tasangon poikki kantautuvia omituisia säikähtyneitä ääniä —
pelästyneen karjan ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää ja
paimenien huutoja, kun he koettivat ajaa laumojaan turvaan synkälle ja
kuivalle tasangolle.
Punainen tuli levisi yhä nopeammin, ja Andráksen ratsastaessa syöksyi
laumoittain villejä hevosia hänen ohitseen peloissaan, liehuvin harjoin
ja hurjasti hulmuavin hännin.
Hän voi jo erottaa liekit, jotka levisivät hirveän nopeasti peltojen
poikki, joilla olevien maissiaumojen hän tiesi auttamattomasti joutuvan
raivoavien liekkien saaliiksi. Tasangolta, joka tavallisesti öisin
on hyvin rauhallinen ja hiljainen levätessään siinä sinisen taivaan
alla tuikkivien tähtien valossa, kuului nyt pelästyneitä ääniä, jotka
tuntuivat kohoavan joka suunnalta. Heikko kesätuuli kiihdytti liekkejä
ja levitti niitä itään päin maissipeltoja, puumajoja ja talleja
kohti. András ratsasti eteenpäin synkän aavistuksen ahdistaessa hänen
sydäntään ja katsoi tuohon tuleen, jonka Jumala hänen äitinsä sanojen
mukaan oli sytyttänyt rangaistakseen tuota ylpeätä kreiviä.
XIV
SUURI ONNETTOMUUS.
Bideskuty oli kiihoittunut niin kovasti keskustellessaan varakkaan
vuokralaisensa kanssa, että kului hetkinen, ennenkuin hän sai takaisin
tavallisen sydämellisen hyväntuulisuutensa ja voi pakottaa ajatuksensa
tavalliseen joustavuuteensa. Tunne, jota hän ei olisi osannut selittää,
oli estänyt hänet kertomasta vierailleen keskustelunsa yksityiskohtia
ja saamasta lievennystä vihalleen kuuntelemalla heidän vihaisia
moitteitaan tuota tunkeilevaa ja hävytöntä talonpoikaa kohtaan.
Mutta Bideskuty ei ollut sittenkään oikein tyytyväinen itseensä. Hän
häpesi hieman anteeksiantamatonta kiivauttaan tuota miestä kohtaan,
jota hänen omaksi edukseen olisi pitänyt kohdella sovinnollisesti
ja voittaa hänet lempiaatteensa puolelle. Hän tiesi talonpoikien
kunnioittavan Keményn Andrásta rajattomasti, ja huolimatta
vastahakoisuudestaan oli hänen pakko myöntää, että hän hyvin ymmärsi
tuon nuoren kauniin talonpojan ilahduttavan vaikutuksen. Varmasti oli
hän käyttäytynyt tyhmästi solvatessaan ja lyödessään tuota miestä niin,
että hänestä oli tullut hänen katkerin vihamiehensä sen sijaan, että
hänen olisi pitänyt koettaa taivuttaa hänet liittolaisekseen. Hän ei
katunut kumminkaan ollenkaan sitä, ettei hän ollut myynyt myllyään
Andrákselle, sillä hän oli aivan varma, etteivät talonpojan vaikutteet
tahtoessaan ostaa sen olleet niin jalot kuin hän oli tahtonut
uskotella. Mutta nyt, kun hän tiesi rahojen, joiden tarpeessa hän aina
oli, tulevan tuon talonpojan kukkarosta, oli hän hyvin pahoillaan,
ettei hän ollut kohdellut Andrásta ystävällisesti taivuttaakseen
hänet vähentämään tuota suunnatonta korkoa, jonka hänen välittäjänsä,
tuo verenimijä Rosenstein, oli vaatinut. Tehtyään velkojastaan
leppymättömän vihollisen oli Bideskuty näkevinään kaikenlaisia
vihollisuuksia, joihin hänen tulevaisuudessa oli alistuttava, aavistaen
samalla kukkaron nauhojen pysyvän lujasti kiinni seuraavalla kerralla,
kun hän jälleen halusi lainata rahaa.
Suurimman osan illasta istui Bideskuty huoneessaan erillään
vieraistaan vaitiollen ja selvästi huonolla tuulella, ja koetti
ilahduttaa myrtynyttä mieltään sovittavilla savupilvillä, joita hän
tupruutti kirsikkapuisesta piipustaan. Ilonka oli vielä liiaksi lapsi
ymmärtääkseen tuota peloittavaa kohtausta, jonka hänen nopea tulonsa
oli keskeyttänyt. Hän ei aavistanut ollenkaan, että juuri hänen oma
tiedoton kauneutensa oli torjunut isää kohti suunnatun mahdollisesti
kuolettavan lyönnin ja estänyt, ettei sen suuntaajan tarvinnut sitä
ikäänsä katua. Hän oli huomannut ainoastaan pitkän hartiakkaan
talonpojan, joka oli selvästi suututtanut isän hyvin kovasti ja
joka oli katsonut häneen niin kummallisesti, ettei hän voinut sitä
ymmärtää eikä millään tavoin selittääkään. Mutta kaiken tämän oli hän
jo unohtanut silloin kun illan varjot olivat viilentäneet puutarhan,
ja kuten äitinsä kotiripityksen edellisenä iltana, karkoitti hän
mielestään nytkin jokaisen vastenmielisen tunteen huvitellakseen
nykyisyyden suomista iloista niin paljon kuin suinkin.
Hän ja kaikki hänen nuoremmat vieraansa olivat keksineet illaksi
aivan uuden huvituksen. Kaikki pantiin niin mullin-mallin, että
Bideskuty’n seinät kajahtelivat naurusta, vapisivat perustuksillaan
ja Attilan ankarannäköinen kuvapatsas horjui alustallaan. Ja tuo
joukko oli todellakin kirjava, joka tunkeili leveillä portailla ja
vanhan rakennuksen suurissa suojissa. Kauniita hymyileviä kasvoja
loisti miespuvuista ja parrakkaat naamat näyttivät vastustamattoman
hullunkurisilta naispäähineissään. Oli määrätty, että kaikkien
tyttöjen oli pukeuduttava miehiksi ja miesten verhouduttava sellaisiin
naisvaatteihin kuin he vain saivat käsiinsä.
Tarkasteltiin romuhuone, johon monien sukupolvien aikana oli koottu
liian vanhanaikaisiksi muuttuneita pukuja, ja suurista tammiarkuista
löydettiin suunnattomat määrät tämän vuosisadan alussa käytettyjä
pitkäliivisiä vaatteita, kauniita hopeakirjokankaita ja isoäidin
aikuisia poimuteltuja hameita. Isoisän messinkinappiset takit korkeine
kauluksineen ja kekomaisine lakkeineen ja isoisän komeasti kirjailtu
luumunvärinen silkkinuttu satiinihousuineen ja punakantaisine kenkineen
oli järjestetty säilöön väkevän tupakan väliin, ettei koi niitä
turmelisi.
Ja nauraen pukeutuivat kujeilevat nuoret näihin menneitten aikojen
muistoihin. Ilonka oli vallannut isänsä kansallispuvun: sinivuorisen
silkkiattilan [Attila = sotilaskuosinen pitkätakki] jalokivisolkineen,
mustan samettivaipan tummine kauluksineen ja jalokivinappeineen,
harmaat unkarilaiset polvihousut ja suuren käyrän miekan raskaine
jalokivillä koristettuine kahvoilleen, vöineen ja tuppineen. Hän
näytti hurmaavalta kallellaan olevine lakkineen, johon oli kiinnitetty
jalokivisoljella pitkä haikaran sulka. Milloinkaan ei varmaankaan oltu
nähty niin mielenkiintoista unkarilaista ylimystä. Sitä vastoin hänen
toverinsa, Madáchin Feri, jota tunteellinen rakkaus tuohon kauniiseen
tyttöön ei kumminkaan estänyt kujeilemasta ja hulluttelemasta, näytti
vastustamattoman hullunkuriselta kreivitär Irman kansallispuvussa —
kultapäärmeisessä tiaranmuotoisessa päähineessään, joka oli sidottu
hänen niskaansa raskaalla nauharuusukkeella ja pitkillä nauhoilla,
ahtaissa liiveissään, joiden jalokivihakaset eivät ylettyneet kiinni
eivätkä niin ollen voineet estää musliinipuseron pehmoisia laskoksia
näkymästä, ja pöyhkeilevissä hihoissaan, joista hänen ruskeat
käsivartensa näkyivät. Valkoisen satiinihameen laajat laskokset ja
tuo luonteenomainen kultapäärmeinen esiliina riippuivat pehmeästi
hieman polvien alapuolelle voimatta piilottaa suuria husaarisaappaihin
pistettyjä jalkoja. Hänen suuret tummat viiksensä lisäsivät vielä hänen
ylimyksellisen pukunsa häpeällistä vaikutusta.
Entä sitten tuo punaposkinen ja kirkassilmäinen Kantassyn Mariska? Hän
oli pukeutunut tasankojen talonpojaksi, ja lumivalkoinen pellavapaita
ja leveät housut sopivat hänelle hyvin. Pyöreine, rosmariinin oksalla
koristeltuine, kallellaan olevine lakkineen ja leveän messinkiheloilla
ja -soljilla koristetun vyönsä taskuihin pistettyine käsineen matki
hän rahvaan miehen käyntiä vastustamattoman viehkeästi. Unkarilaiseksi
tytöksi pukeutunut Bartocz'in Feri oli häneen verrattuna hyvin
ruma. Hänen liivinsä eivät tahtoneet pysyä paikoillaan ja nuo monet
hänen karvaiseen kaulaansa kiedotut kirjavat helminauhat näyttivät
surullisilta. Hänellä oli yllään monta eriväristä pumpulihametta,
jotka hän oli koettanut järjestää niin luonteenomaisesti kuin suinkin,
mutta joita hän ei kävellessään osannut heiluttaa niinkuin kauniit
unkarilaiset talonpoikaistytöt, kun ne haluavat komeilla pukunsa
väkirikkaudella.
Siellä oli mahdollisimman komeasti puettuja, puuteroituja, sadan
vuoden vanhoihin pukuihin pukeutuneita kavaljeereja satiinitakkineen
ja polvihousuineen, päärmättyine poimuröyhelöineen ja kolmikulmaisine
hattuineen. Silkkisukkiin verhotut kauniit pohkeet näyttivät
hurmaavilta punakantaisiin messinkisolkisiin kenkiin pistettyine
pienine jalkoineen, mutta heidän kirjopuseroihin ja poimutettuihin
hameisiin pukeutuneet naisensa olivat kaikkea muuta kuin Ludvig
viidennentoista hovin suloisten kaunottarien näköisiä. Watteau'n
aikuiset rumat paimentytöt näyttivät hyvin onnistumattomilta
verrattuina noihin mitä suloisimpiin paimeniin, joita taiteilija
joskus on maalannut kankaalleen; ja suuripartaiset useihin hameihin
pukeutuneet mustalaistytöt joutuivat aivan unhotuksiin hurmaavien
maalauksellisiin ryysyihin pukeutuneitten mustalaisten rinnalla.
Géza Vecsery, tuo meluava maaherra, oli pukeutunut valkoiseen
tarlatanikankaiseen hameeseen, joka kai kerran oli kuulunut jollekin
Taglionin holhokille, aikoina, jolloin tanssi vielä laskettiin
kuuluvaksi hienoihin taiteihin. Punainen kureliivi, hulmuavat ihokkaat
ja hameet näyttivät hänen ruman vartalonsa ympärillä hirmuisen
hullunkurisilta, ja hän herättikin mitä suurinta huomiota, kun hän
nuoralla tanssivan elefantin tavoin tuli ujosti huoneeseen.
Illallinen oli meluisampi ja iloisempi kuin mikään Bideskuty’ssa ennen
syöty ateria. Palvelijain ja palvelijattarien oli ollut pakko seurata
illan mullin-mallinlakia, ja harmaahapsinen tulipunaisiin liiveihin ja
punaiseen hameeseen pukeutunut vanha Jánko kaateli vakavasti viiniä
laseihin, toisten palvelijain, joilla kaikilla oli luonteenomaiset
unkarilaiset vahatut viikset, yhtyessä leikkiin iloisenvärisissä
hameissaan ja kansallisvärisissä nauhoissaan. Tytöt muodostivat
hurmaavan palvelijajoukon pitkine takkeineen, jotka olivat liian suuret
heidän solakoille vartaloilleen, ja kaunispiirteisine jalkoineen,
joihin oli vedetty nuo luonteenomaiset unkarilaiset polvihousut.
Milloinkaan ei oltu tasangolla tanssittu niin tulista csárdásta
kuin sinä iltana illallisen jälkeen Bideskuty’n suuressa lämpiössä.
Miellyttäviä kavaljeereja oli hauska katsella, kun he tanssivat
csárdásta pienillä jaloillaan ja löivät kantapäitään yhteen niin
kevyesti kuin niiden liikkeitä eivät hameet milloinkaan olisi estäneet.
Mutta nuorukaiset taasen, ollen tottumattomat satiinihameittensa ja
hopeakirjovaatteittensa estäviin laskoksiin, onnistuivat sekoittamaan
tanssiin niin paljon kummallisia liikkeitä, että he olivat aivan
vastustamattomat. Vanhempi väki, joka ei ollut yhtynyt tuohon
hullunkuriseen naamioitukseen, nauroi aivan kuollakseen nuorien
lähettiläiksi ja husaareiksi pukeutuneitten neitosten virnottaville
naamoille ja veitikkamaiselle kiemailulle.
Mustalaiset eivät tarvinneet käskyä vaihtaakseen tanssin hitaat
liikkeet vilkkaampaan csárdákseen, jossa ei kukaan saanut levähtää
eikä kuhnailla, eivätkä he kaivanneet kehoitushuutoja jännittääkseen
laihojen käsivarsiensa voimaa. Joskus oli heidän pakko nauraa niin,
ettei heidän soitostaan tahtonut tulla mitään. Kerrankin sotkeutui
muudan veitikkamainen keimailija tehdessään komeaa pyöräystä niin
toivottomasti satiinihameensa laskoksiin, että hän pyörähti harvinaisen
hullunkurisesti lattialle pitkäkseen. Géza Vecsery taasen, tuo jokaisen
valtakunnassa olevan mustalaissoittokunnan tunnettu suosija, komeili
aina tämän tästä niin taiteellisilla hypyillä, että ne päättyivät aina
johonkin onnettomuuteen.
Kukaan ei huomannut tämän meluavan ilon kestäessä, kun pitkä csárdás
alkoi jo loppua, että yhä vieläkin kummallisissa naisvaatteissa oleva
Jánko hiipi huoneeseen ja kuiskasi kalpein kasvoin muutamia sanoja
isäntänsä korvaan. Eikä kukaan noista vilkkaista ja ajattelemattomista
huvittelijoista huomannut sitäkään, että isäntä sen jälkeen nousi ja
poistui palvelijan seurassa näyttäen vieläkin kalpeammalta.
Noin parikymmentä minuuttia myöhemmin loppui csárdás niin nopeasti
hurjin pyörähdyksin ja käännöksin kuin muinaisten aikojen juomingit.
Miehet huusivat ja tytöt koettivat hehkuvin poskin ja loistavin silmin
muuttaa lopun vielä meluisammaksi. Sitten poistuivat kaikki kuumissaan
ja huohottaen soittokunnan läheisyydestä talon viileämpiin osiin,
muodostaen mennessään meluavan ja nauravan joukon. Naiset kuivasivat
hyvin kömpelösti hikeä otsaltaan ja heidän kavaljeerinsa löyhyttelivät
viuhkoillaan hyvin naisellisesti.
Muutamat menivät ruokasaliin, ja heidän pelästyneet huutonsa
ilmaisivat kaikille näille iloisille naamioitetuille tuon peloittavan
onnettomuuden, joka tänäkin ilon hetkenä tuotti surua ja vaikeuksia
heidän vieraanvaraiselle isännälleen.
Lämpiön ikkunoista näkyvää taivasta valaisivat synkät liekit, jotka
itään päin vyöryvä musta savu melkein kokonaan peitti. Tiheiden
akasioiden oksien välistä vilahteli kumminkin tulta kuin jostakin
kaukaisesta suuresta sulatusuunista.
Sinne tänne syöksyvien ihmisten huudot täyttivät ilman, hevoset
hirnuivat pelosta ja paimenten huudot kuulostivat omituisilta ja
peloittavilta, kun he läimäyttelivät ruoskillaan ajaessaan eläimiä
pois vaaran läheisyydestä. Lampaitten surullinen määkyntä, kun ne
seurasivat peräkkäin sokeassa avuttomuudessaan johtajaansa, joka ohjasi
pelästyneitä tovereitaan suoraan suurimpaan vaaranpaikkaan, sekoittui
paimenien kirouksiin ja koirien haukuntaan, kun ne koettivat koota
tuota pelästynyttä laumaa yhteen.
Jokaisesta tallista ja ulkohuoneesta ilmestyi työmiehiä, palvelijoita
ja talonpoikia, jotka juoksivat kiihtyneinä akasiakujannetta pitkin
tasangolle, palvelijattarien kokoutuessa pelästyneinä yhteen joukkoon
ja kuiskaillessa säikähtyneinä toisilleen. Tuskin olivat ylimykselliset
huvittelijat todenneet tapahtuneen peloittavan onnettomuuden, kun
suuret liekit nousivat rätisten ilmaan noin parin kilometrin päässä
olevalta pellolta, ja vasemmalla ja suoraan edessä näytti hehkuva
hiillos muuttavan koko maiseman suunnattomaksi sulatusuuniksi. Hetkisen
katsoivat he kaikki vaitiollen tuota näytelmää, mutta sitten kuului
heidän joukostaan pelästyneitä kuiskauksia tulipalosta.
Vapisten painautuivat nuo iloiset, haaveellisesti naamioitetut
huvittelijat toisiinsa, ja komeat hovikavaljeerit ja kirjavasti puetut
keikarit seisoivat kalpein kasvoin, uskaltamatta puhua ääneen tuosta
peloittavasta onnettomuudesta, joka oli muuttanut huvihuoneen surun ja
pelon asunnoksi. Talossa vallitsi hirmuinen pakokauhu. Miehet unhottaen
hullunkuriset pukunsa syöksyivät leveitä portaita suureen eteiseen ja
sitten akasiakujaan. Toiset hyökkäsivät talleihin, ja pysähtymättä
hakemaan satuloita ja suitsia hyppäsivät he hevosten selkään ratsastaen
laukkaa pihan poikki tielle niin nopeasti kuin vain synnynnäiset
hevosmiehet kykenevät. Ja tänä kamalana yönä, jota tuon hehkuvan
hiilloksen synkkä tuli valaisi, näytti tuo ratsasjoukkue jonkunlaiselta
eriskummaisten noitien muodostamalta keskiöiseltä kulkueelta, joka oli
matkalla kyöpeliin. Muutamat miehet olivat riisuneet yltään hankalat
hameet, jotka estivät heidän liikkeitään, ja muutamat taasen olivat
nostaneet hameensa ylös, koska he eivät kiireissään olleet voineet
aukaista kaikkia hankalia hakasia. Heidän ratsastaessaan hurjaa vauhtia
liehuivat nuo satiini- ja hopeakirjohameet tuulessa kuin keijukaisten
siivet, jotka näkyivät selvästi tuon synkän valon sattuessa niihin.
Koreine korvallisille valuneine päähineineen, parrakkaille kasvoille
valuneille nauharuusuineen ja paljaine ruskeine pöyhkeilevistä
musliini- tahi pellavahihoista näkyville käsivarsineen näyttivät he
hyvin eriskummallisilta. Jos tuollaisia henkilöitä olisi ollut jossakin
haaveellisessa kuvaelmassa, olisivat katsojat varmasti nauraneet
itsensä kuoliaaksi, mutta nyt lisäsivät ne vain satakertaisesti
suurimpain hullutusten aikana sattuneen onnettomuuden aiheuttamaa
pelkoa.
Sekä nuoret että vanhat naiset olivat kukin siepanneet jonkun
saatavissa olevan huivin tahi viitan, ja kiiruhtaneet peloissaan
kolmi- tahi nelihenkisin joukoin tietä pitkin palavaa tasankoa kohti.
Kreivitär Irma ja Ilonka olivat painautuneet toisiinsa ja kävelivät
lohdutusta etsien edellä. Tuo kaunis nuori tyttö, unhottaen miehiset
vaatteensa tämän suuren onnettomuuden herpaistessa hänen ajatuksensa,
ei voinut käsittää siitä muuta kuin seuraukset, lapsi kun hän vielä
oli, mutta hänen äitinsä moitti ääneti kohtaloa, joka oli uskaltanut
laskea raskaan kätensä hänen ylimyksellisille hartioilleen.
Tasangon reunalta katsottuna näytti tulipalo hirveän kaamealta
ja suurenmoiselta. Vehnä, joka oli koottu aumoihin puitavaksi
ja jauhettavaksi, ja sekin, jota ei vielä oltu leikattukaan,
maissipellot, heinät ja olet joutuivat helposti liekkien uhriksi, ja
tuli levisikin senvuoksi muutamissa minuuteissa hirveän nopeasti.
Kun tuo eriskummaisten ilveilijäin muodostama ratsasjoukkue ilmestyi
paikalle, oli koko kenttä niin kauas kuin vain voitiin nähdä yhtenä
ainoana suurena kiehuvana tulimerenä, josta kohoavat synkät punaiset
ja keltaiset liekit näkyivät selvästi tummaa taivasta vasten.
Peloittavana, salaperäisenä ja suurenmoisena muodosti se kuin elävän
liekkiverhon, joka vinkuen ja räiskähdellen hävitti levitessään
oikealle ja vasemmalle kaiken armottomasti ja välittämättä mistään
esteistä. Ja sieltä täältä tulista taustaa vasten näkyvät tummat
ratsastajat syöksyivät sinne tänne peloissaan kuin kääpiöt, jotka ovat
joutuneet äkkiä vastakkain jonkun pelkoaherättävän jättiläisen kanssa.
Ilma kajahteli pelon ja tuskan huudoista. Hevosten pakokauhua, kun ne
ajettiin uhatuista talleista kaukaista pustaa kohti, joka ollen kuiva
ja hedelmätön oli ainoa varma turvapaikka ja ainoa este tuolle nopeasti
eläytyvälle viholliselle, oli yhtä surkea katsella kuin kuunnella
härkien surullista ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää,
miesten huutoja ja karjaisuja, ja naisten vaikeroimista ja itkua. Mutta
kovemmin vielä vinkuivat ja räiskähtelivät liekit, kun ne hyökkäsivät
jonkun uuden vehnäpellon tahi kaukaisen katoksen kimppuun, jonka kuivat
seinät paukkuivat palaessaan. Vihollinen eteni taipumattomasi. Ei
kuulunut minkäänlaisia peloittavia luhistumisia, ei nopeita äänekkäitä
syttymisiä eikä räjähdyksiä, sillä tasankojen tulipalo hävittää
varmasti, nopeasti ja hiljaa.
Jälleen syttyi uusi maissipelto palamaan, ja jokainen tähkä, kun liekit
tarttuivat siihen, sinkautteli säkeniä kuin kultaisia kastepisaroita.
Kun joku olkisuova syttyi, paloi se nopeasti loppuun tuossa kuivassa
ilmassa savuamatta ollenkaan, mutta auttoi kumminkin tulen leviämistä.
Ja nuo säikähtäneet hevosraukat, jotka eivät ymmärtäneet, miksi
suojaiset tallit nyt suljettiin heiltä, eivätkä käsittäneet, miksi tuo
omituinen synkkä ja kuuma tuli oli sytytetty, syöksyivät eteenpäin
huohottaen ja korskahdellen peloittavassa ympyrässä, ja hyökkäsivät
alituisesti suljettuja tallien ovia vastaan. Paimenet ja tallirengit
työskentelivät sydämensä pohjasta. Taipumattomin tarmoin koettivat he
pitää laumojaan koossa toivoen saavansa ne ulottumaan ulkopuolelle,
ennenkuin joku lentävä kipinä sytyttää ensimmäisten tallien olkikatot.
Silloin näytti melkein varmalta, ettei noita kauempana olevia
rakennuksia voida pelastaa. Bideskuty, joka tähän asti oli jaellut
käskyjään hyvin tyynesti kaikille palvelijoilleen ja työmiehilleen
käskien pelastaa kaikki hevoset ensimmäiseksi, alkoi todeta ensin
hämmästyen ja sitten säikähtäen, ettei paikalle ilmestynyt ketään muita
estämään tämän suuren onnettomuuden aiheuttamia pahimpia seurauksia.
Tulipalo näkyi varmasti peninkulmien päähän, mutta vaikka Bideskuty
oli lähettänyt miehiä joka suunnalle hakemaan apua, ei kumminkaan
Arokszállaksesta eikä Gyöngyösiin vievän tien varrella olevista
kaukaisemmista kylistä saapunut ainoatakaan sanantuojaa eikä auttajaa.
Tuon miehen eristys tuntui pelottavalta, kun ajatellaan, että hänen oli
pakko avutonna ja yksinään katsella häviötä, joka nopeasti tuli yhä
suuremmaksi. Ja kun hän synkissä mietteissä käveli edestakaisin, alkoi
hänelle vähitellen selvitä tuo kauhistuttava totuus, ettei tämä hänen
vuodentulonsa säälimätön hävittäminen, joka luultavasti köyhdyttäisi
hänet kokonaan, ollutkaan Jumalan määräämä rangaistus, joka olisi
voinut kohdata häntä yhtä jumalallisin oikeuksin kuin jotakin hänen
naapurimaankin, vaan jonkun yllyttävän konnan harkittu kostonhimoinen
teko. Ja kiroillen mumisi Bideskuty’n kreivi hänen nimensä, jota hän
luuli verivihollisekseen ja jota hän tyhmässä ylpeydessään oli vain
muutamia tunteja sitten niin syvästi loukannut.
Bideskuty ei tuntenut ihmisluonnetta ollenkaan. Hänen huoleton elämänsä
ja suunnaton sukuylpeytensä estivät häntä tutkimasta naapuriensa
luonteitten ja tunteitten avonaista kirjaa, joka on kaikkien sitä
haluavien lukijain saatavissa. Hänelle oli Keményn András, olipa hän
sitten rikas tahi köyhä, sivistynyt tahi sivistymätön, aina vain tuo
sama alhaissäätyinen talonpoika ja noiden orjien jälkeläinen, jotka
olivat olleet hänen omien esi-isiensä omaisuutta. Hänestä olivat
tällaiset alhaiset teot, joista hän nyt syytti Andrásta, alhaisen suvun
välttämättömiä ilmaisukeinoja. Hänen mielestään eivät muut voineet olla
jaloja kuin ne, jotka polveutuivat vanhoista kuuluisista suvuista.
Seisoessaan siinä yksinään, lähetettyään sanan kaikille suunnille,
että läheisyydessä asuvat talonpojat tulisivat auttamaan häntä ja
suojelemaan hänen hevosiaan ja rakennuksiaan, koska pellot näyttivät
auttamattomasti tuhoutuvan, kiihoitti hän mielensä hillittömään raivoon
kaikkia alhaissäätyisiä konnia kohtaan, jotka uskaltavat kohottaa
kätensä heidän herraansa vastaan.