Bideskuty, unhottaen hetkeksi kieltonsa ihmetellessään rikkauksia,
joilla András tietämättään pöyhkeili.
»Isäni säästi koko ikänsä. Hän oli hyvin ahkera työmies ja kokosi
minulle suuren perinnön», sanoi András kehuvasti. »Ja kai teidän
korkeutenne sen tietää, että minulla on sitä riittävästi»?
»Miten sen tietäisin? Olen kyllä kuullut kaikenlaisia huhuja
elämästänne tuolla luhistuvassa vanhassa Kisfalussa».
»Äitini rakastaa sitä senvuoksi, että olen syntynyt siellä, ja minä
rakastan sitä senvuoksi, että hän viihtyy siellä. Luonani ei kyllä ole
satoja vieraita, mutta olen halukas luopumaan kaikista rahoistani, että
Heven maakunnan asukkaat jälleen hymyilisivät».
»Olet hävytön!» sanoi Bideskuty synkistyen. »Aiotko ruveta saarnaamaan
minulle»?
»Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne, aikomukseni ei ole olla julkea.
Katsokaa, olen tuonut rahat mukanani. Niitä on kyllä tarpeeksi», lisäsi
hän taputtaen raskasta nahkavyötään. »Teidän korkeutenne on vain niin
hyvä ja sanoo hinnan, että saan iskeä hakkuni tuon pitkän piipun
nokkaan».
»Olet aivan hullu, hyvä mies! Olet sitäpaitsi aika konna koettaessasi
pettää minua vielä omien tarkoitustesi saavuttamiseksi. Sanon sinulle,
että jos joku haluaa ansaita rahaa tuolla myllyllä, niin tuo joku olen
minä. En halua myydä sitä, en vaikka peittäisit koko tämän lattian
juutalaisella kullallasi, jota sinun olisi parempi käyttää muihin
juutalaisiin suunnitelmiin, sillä tässä asiassa et kykene minua
pettämään».
»Teidän korkeutenne ei ymmärrä minua. Voi, Jumalani, ilmoita minulle,
miten minun on selitettävä hänelle! Talonpojat ovat raivoissaan. He
aiheuttavat joko itselleen tahi teille jonkun suuren onnettomuuden.
Teidän korkeutenne, ajatelkaa Jumalan nimessä omaa äitiänne ja
puolisoanne. Talonpojat luulevat pirun käyttävän noita koneita, he
ovat peloissaan nyt, mutta pian he raivostuvat ja saavat aikaan jonkun
suuren onnettomuuden».
»Jos siitä koituu joku onnettomuus, on se sinun itsesi aiheuttama,
hävytön mies»! sanoi Bideskuty raivoissaan ja nousi. »Olen saanut tästä
jo kynikseni. Käsken sinua poistumaan talostani. En myy myllyäni!
Riittääkö se»?
András kalpeni hirveästi. Hän oli myöskin noussut ja painanut kyntensä
kämmeniinsä hillitäkseen itsensä siten aiheuttamallaan ruumiillisella
tuskalla sanomasta vihaisia sanoja. Hän halusi puhua ystäviensä ja
toveriensa puolesta kärsivällisesti ja sovinnollisesti murtaakseen tuon
miehen itsepäisen vastustuksen.
»Kreivi, kuunnelkaa nyt minua Jumalan nimessä! Kaikki miesraukat
ovat kokoutuneet pelloille, ja naiset, joiden pojat, isät ja veljet
työskentelevät myllyssänne, pelkäävät onnettomuutta, jonka he tietävät
tulevan. Heidän itkunsa ja valituksensa murtavat väkevänkin miehen
sydämen. Jos nyt jotenkin — sellaistahan aina sattuu — jollekin heistä
tapahtuisi joku onnettomuus, voisitteko silloin mitenkään rauhoittaa
heitä? Raivoissaan suhtautuisivat he teihin kuten murhaajaan. He
rakastavat minua ja kuuntelevat puhettani, ja vaikka olenkin rikas,
olen pysynyt heidän vertaisenaan, mutta en minäkään voisi sitten enää
tukahduttaa heidän vihaansa teitä kohtaan. Muistakaa, että teilläkin
on vaimo ja lapsi, joille voi käydä hyvinkin huonosti, sillä kukaan ei
tiedä, milloin tietämättömien ihmisten kosto on tyydytetty».
»Ja minä sanon sinulle, hävytön mies, että jos minulle tahi omaisilleni
tapahtuu jotakin, on sinun oma kätesi suunnannut iskun ja valehteleva
kielesi suunnitellut teon. Ymmärrän selvästi alhaisen saidan
talonpoikaisluonteesi, joka on valmis vaikka mihin omaksi hyödykseen...»
»Keskeyttäkää, teidän korkeutenne», sanoi András hilliten vieläkin
luontonsa. »Tulin tänne kaikessa ystävyydessä keskustelemaan kanssanne
kärsivällisesti ja sovinnollisesti. Toverieni puolesta siedän paljon,
mutta teidän korkeutenne on unhottamaisillaan oman arvonsa ja minun.
Olen ollut kaikissa raha-asioissa hyvin antelias ja kohtuullinen teitä
kohtaan ja...»
»Niin, olet maksanut vuokrasi hyvin säännöllisesti. Karkoittaisin sinut
Kisfalusta heti, ellet olisi sitä tehnyt.»
»Mutta eihän siinä vielä ole kaikki».
»Mitä tarkoitat tuolla kaikella? Sano se minulle»!
»Teidän korkeutenne näyttää olevan valmis unhottamaan, että tuon
saman hävyttömän talonpojan kukkaro on varjellut teitä joutumasta
juutalaisten nyljettäväksi viimeisten vuosien kuluessa».
»Sinunko kukkarosi? Oletko sitten yhteistoiminnassa tuon verenimijän
Rosensteinin kanssa?»
»Kyllä kai teidän korkeutenne sen varmasti tietää, että rahat, jotka
tuhlaatte niistä sen enempää välittämättä, tulevat minulta, ja
paperit...»
»Hei mies, luuletko minun välittävän kaikista papereista? Kuinka
olisin voinutkaan arvata, että kerrankin miesmuistiin juutalaisen puhe
henkilöstä, joka luovuttaa hänelle rahat, sattuikin olemaan totta?
Mutta mitä sillä on tässä tekemistä? Vaatimasi hirmuiset korot eivät
oikeuta sinua ollenkaan sekautumaan asioihin, sillä olen maksanut ne
säännöllisesti, enkö olekin»?
Bideskuty oli suunniltaan raivosta. Hänen tavallisesti niin lempeät
kasvonsa olivat vääntyneet vihasta. András oli näöltään vielä tyyni,
vaikka hyvin kalpea, ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet
hirveästi. Hän koetti pysyä tyynenä keskustellessaan raivoisan kreivin
kanssa pakottamalla ajatuksensa pysymään noissa pelloille kokoutuneissa
ihmisraukoissa, jotka vieläkin tuijottivat tuohon heidän rakastamansa
tasangon taivaanrantaa pimittävään savupilveen.
»Teidän korkeutenne käsittää puheeni tahallaan väärin», sanoi hän
tyynesti, »sillä minun asiani ei ole sekautua teidän korkeutenne
asioihin enkä sitä haluakaan. Tulin tänne rehellisin tarkoituksin,
sillä viime kuukausien kuluessa olen huomannut tyytymättömyyden ja
pelon sitä mukaa enenevän talonpojissa, kuta useamman tiilen olette
liittänyt tuohon onnettomaan rakennukseen. Koska en ollenkaan halua,
että teidän korkeutenne menettää siihen uhraamansa rahat, tulin
rehellisesti ostamaan rakennuksen ja koneet, saadakseni oikeuden
hävittää ne. Jos teidän korkeutenne epäilee sanojani, olen halukas
jättämään rahat tänne, jos annatte minulle kunniasananne, että rakennus
hajoitetaan».
Ja András veti vyöstään suuren pussin, jonka sisus kilisi ja ritisi, ja
asetti sen pöydälle.
»Vaikene»! karjaisi Bideskuty menettäen nyt kokonaan viimeisenkin
malttinsa, sillä Andráksen hyökkäys hänen lempiaatettaan vastaan
suututti häntä hirveästi. »Haluat vain lainata minulle enemmän noita
kirottuja rahojasi rikastuaksesi yhä enemmän kustannuksellani ja
imeäksesi yhä enemmän verta minusta. Olit mielestäni ennen vain
alhaissäätyinen hävytön talonpoika, jonkun vapautetun orjan poika tahi
pojanpoika, jonka vaimon oli pakko sukupolvi tahi pari taaksepäin
maksaa omalla ruumillaan tullia kartanonomistajalle, ennenkuin hänen
miehensä voi sanoa maata omakseen. Mutta nyt, Keményn András, olet
tunnustanut olevasi viemäriojista kotoisin olevien juutalaisten
kaltainen. Olen kuullut sinun polveutuvankin jostakin juutalaisnaisesta
syntyneestä äpärästä. Huomaan selvästi, millainen olet. Tuossa, ota
takaisin rahasi! En tarvitse niitä. Ne likastaisivat palvelijani
kädetkin, jos hän sattuisi koskemaan niihin».
Ja raivosta hehkuvin silmin, punastunein poskin ja vapisevin huulin
tarttui Bideskuty tuohon raskaaseen kultapussiin ja heitti sen
vihaisesti Keményn Andráksen kasvoihin.
Ylpeä talonpoika, joka oli kärsinyt Bideskuty’n loukkauksia viimeiseen
hetkeen asti sellaisin päätöksin, ettei hän anna myöten tuumaakaan,
ennenkuin hänen asiansa onnistuu, muuttui aivan kalmankalpeaksi. Raskas
pussi sattui hänen otsaansa jättäen siihen ruman punaisen juovan, josta
kihosi muutamia tippoja verta. Isku mykistytti hänet hetkiseksi, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän Bideskuty’a kohti kuin
häkistään vapautunut leijona, Kalmankalpein poskin ja tukahdutetusta
raivosta leimuavin silmin. Hän kohotti voimakkaan käsivartensa
uhkaavasti korkealle ollen valmis kurittamaan tuota ylpeätä kreiviä
jokaisesta julkilausutusta loukkauksesta, ja uhraamaan henkensä
viimeisestä kuolettavasta iskusta.
Bideskuty polveutui rodusta, joka huolimatta — ja ehkä juuri senvuoksi
— sivistyksen puutteesta, puolivilleydestään ja rakkaudestaan suuriin
maallisiin rikkauksiin ei ollut milloinkaan pelännyt. Hän totesi
nähdessään Andráksen kasvot menneensä liian pitkälle, ja huomasi
samalla, miten täydellisesti hän, joka oli jo sivuuttanut elämänsä
parhaat vuodet, oli tuon nuoren talonpojan vallassa, jolle nuo monet
loukkaukset olivat suoneet yli-inhimilliset voimat. Hänen vihansa
haihtui silmänräpäyksessä ja posket kalpenivat, mutta hänen päähänsä ei
juolahtanutkaan huutaa apua. Siten seisoivat he hetkisen vastakkain,
tuo jalo kreivi ja syvästi loukkautunut talonpoika, jonka käsi oli
kohoutunut ehkä kuolettavaan lyöntiin. Mutta äkkiä tuntui ulkopuolelta
kuuluva iloinen nauru herpaisevan hänen käsivartensa. Pitäen sitä
kumminkin yhä koholla katsoi hän nyt huumautuneena ja lumottuna ovelle,
joka työnnettiin nopeasti auki, ja aivan valkoisiin puettu, jostakin
sinisestä pehmeästä kankaasta valmistetuin nauharuusuin koristettu
tyttö tuli näkyviin. Hänen päänsä ympärillä oli kuin kultaisista
kiharoista muodostunut sädekehä, jonka alta tuijotti pari pelästynyttä
lemmikin väristä silmää. Kuka hän oli? Häkistään karannut lintuko
vaiko tuollainen keijukainen, joista hänen äidillään oli ollut tapana
kertoa hänelle ennen ja kuvata hänelle, miten ne asuivat ruusujen ja
hyvältätuoksuvien orvokkien terälehtien välissä.
Mutta lintu lauloi ja keijukainen puhui tavallisia sanoja, jotka
kumminkin Andráksesta kuulostivat suloisimmalta soitolta, mitä
ihmiskorva milloinkaan on kuullut.
»Isä, saammeko ottaa vaunut ja mennä katsomaan noita järveemme tuotuja
uusia kaloja? — Mutta, isä rakas», lisäsi tuo lumivalkoinen olento,
»kuinka kalpea oletkaan! Oletko kipeä»?
Andráksen käsivarsi laskeutui turtuneena sivulle. Hänen hurmaantuneet
silmänsä seurasivat tuota keijukaismaista näkyä, kun se meni hänen
ohitseen kietoakseen käsivartensa hyvin lapsellisesta mutta kumminkin
suojelevasti hänen vihollisensa kaulaan.
Bideskuty oli jo melko vanha mies, ja viimeisten tuskallisten hetkien
jännitys oli uuvuttanut hänet niin, että hän vaipui tuoliinsa
hengästyneenä ja järkytettynä. Ilonka polvistui hänen viereensä ja
siveli hyvin hellästi hänen otsalle valunutta sotkuista tukkaansa.
András tuijotti häneen yhä. Hän ei voinut nähdä tytön kasvoja, sillä
tyttö oli selin häneen, mutta hän näki tytön pehmeän valkoisen
kaulan, joka tunkeutui esiin puvun laskoksista. Niskassa oli muutamia
kullanvärisiä kiharoita, jotka käänsivät hänen ajatuksensa johonkin
maalliseen paratiisiin. Ilonka ei katsahtanutkaan toistamiseen
talonpoikaan, joka, arveli tyttö epämääräisesti, oli ollut väsyttävä ja
suututtanut isän.
András siveli vaistomaisesti otsaansa, josta yhä tippui verta hänen
kalpeille poskilleen, kumartui sitten ja otti pussin lattialta
kiinnittäen sen jälleen vyöhönsä. Sitten hän kiinnitti katseensa
jälleen tuohon kultaiseen näkyyn ja painoi mieleensä jokaisen tuon
miellyttävän tyttömäisen vartalon piirteen niinkuin hän ei ikinä olisi
aikonut luopua haaveilemasta hänestä jälleen. Katse oli niin kiinteä,
tulinen ja magnetisoiva, että Ilonka tunsi sen jollakin tavoin, koska
hän kääntyi hieman ujostellen ja hänen tunteelliset lemmikkisilmänsä
kohtasivat Andráksen polttavan katseen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä poistui András huoneesta ja sitten koko
rakennuksesta, kulki akasiakujanteen päähän ja huudettuaan Csillagin
luokseen hyppäsi hän sen selkään ja ajoi laukkaa pustan poikki
katsomatta taakseen.
XIII
KOSTO.
András ei halunnut ajatella eikä palauttaa muistiinsa hetkeksikään
noita viimeisiä kauhistuttavia tapahtumia, joista hän juuri oli
selviytynyt. Aurinko paistoi vielä kuumasti, vaikka se alkoikin
jo vaipua länteen, ja hänen otsassaan olevaa haavaa karvasteli
silloin tällöin kuin vasta poltettua häpeänmerkkiä tuomitun selässä.
Hän sivuutti valtatien ja pellot peläten kohtaavansa toverinsa,
jotka luultavasti odottivat levottomasti, voiko hän täyttää heille
antamansa lupauksen. Hän ei uskaltanut sanoa heille, kuinka hän oli
pettynyt toiveissaan ja kuinka hän oli aikonut vaatia hyvitystä eikä
sitäkään, miten sitten nuo lemmikin väriset silmät olivat karkottaneet
hänet taistelutantereelta ja pakottaneet hänet kääntämään selkänsä
viholliselle ennen taistelun voittamista.
Hän kiiruhti Csillagin juoksuun aution tasangon poikki, ja kun se
laukkasi tömisten eteenpäin, heräsivät naakat ja pienet sisiliskot
iltaunestaan. Kun András lähestyi Kisfalua, huusivat työmiehet hänelle
kaikilta kentiltä, mutta hän ei mennyt heitä puhuttelemaan eikä
hetkeksikään hiljentänyt Csillagin nopeata menoa, ennenkuin se saapui
oman tallinsa edustalle vaahdoten ja huohottaen.
András alkoi yhtä hellästi kuin muulloinkin hoitaa rakastamaansa
ratsua, kuivasi vaahdon sen vapisevista reisistä, silitti sen korvia
ja taputti sen kaulaa. Näytti siitä kuin Csillag olisi ymmärtänyt
herransa katkerat ajatukset, ja ajatellut, että ehkä jonkunlainen
myötämielisyyden osoitus lieventäisi hänen sydämensä kovia tuskia.
Se hieroi ystävällisesti sileää turpaansa isäntänsä käteen pyytäen
jotakin hellyydenosoitusta takaisin. Sen suuret silmät katsoivat niin
hellästi ja surullisesti Andrákseen, että hänen haavoitettu sydämensä
lopultakin löysi huojennuksen kiihkeästä itkusta. Kukaan ei nähnyt
häntä, eikä maakunnassa ollut olemassakaan ketään, joka olisi voinut
sanoa nähneensä tuon komean ja voimakkaan miehen niin liikutettuna,
että hän olisi ollut pois suunniltaan. Tämä heikkous näytti lopettavan
haavankin karvastelemisen. Nojaten päätään tamman sileään kaulaan itki
hän niinkuin hän ennen lapsena oli itkenyt äidin polvea vasten, kun
ankaran isän lyönnit olivat olleet kovemmat kuin lapsi voi sietää.
Kiihkeät nyyhkytykset tärisyttivät hänen voimakasta ruumistaan, ja
hän oli peittänyt toisella kädellään tamman silmät, koska tämä olisi
muutoin nähnyt tuon häpeänmerkin, joka vielä kihelmöi kostamatta hänen
otsassaan.
Kun hän neljännestunnin kuluttua meni sisälle suutelemaan äitiään,
ei hänen silmissään ollut enää kyynelten jälkiä eikä mitään tuon
mielenliikutuksen jättämää merkkiä, joka oli äsken vähältä musertaa
tämän intohimoisen unkarilaisen. Mutta Etelkan terävät silmät
huomasivat heti pojan kasvojen masentuneen ilmeen, ja hän pudisti
päätään surullisesti ymmärrettyään, ettei András ollut onnistunut.
»Äiti», sanoi András ottaen kokoontaitetun paperin povitaskustaan ja
levittäen sen hänen eteensä pöydälle, »lopeta kehräämisesi hetkiseksi
ja kuuntele minua. Sinun on neuvottava minua».
Etelka totteli ja siirsi kehruuksensa syrjään. Sitten hän risti kätensä
valmistautuen kuuntelemaan. Nyt jo nopeasti laskeutuvan auringon säteet
tunkeutuivat pienistä ikkunoista muodostaen kirkkaan valorenkaan tuon
vanhan vaimon ympärille. Hän oli tottunut, että András neuvotteli hänen
kanssaan kaikista suunnittelemistaan liikeasioista. Vaikka hän aina
hyväksyikin ne, ei András kumminkaan ollut tyytyväinen, ennenkuin hän
oli ilmaissut myöntymyksensä.
»Muistat kai, äiti, nuo kolme velkakirjaa, jotka olen saanut kreiviltä
hänelle lainaamistani rahoista ja niille juoksevasta korosta»?
»Kyllä, poikaseni, muistan ne kaikki».
»Haluaisin lukea ne sinulle jälleen, äiti, ja pyydän sinua punnitsemaan
hyvin tarkasti mielessäsi, onko ehdoissa jotakin kunniatonta».
»Tiedän, ettei niissä ole mitään sellaista, András, ja korko on melko
pieni, liian pieni, mielestäni».
»Ah, mutta äiti, tämä on hyvin merkityksellistä», sanoi András
innokkaasti. »Minusta tuntuu kuin tässä olisi kysymyksessä joko elämä
tahi kuolema. Sinun on kuunneltava jokaista sanaa niin tarkasti kuin et
niitä ikinä ennen olisi kuullutkaan».
»No lue sitten, András».
»Ensimmäinen näistä papereista on nyt viiden vuoden vanha ja päivätty
huhtikuussa 1855. Siinä on: 'Olen teille velkaa kolmesataatuhatta
floriinia, ja suoritan siitä, kunnes maksan velan kokonaan takaisin,
joka vuosi korkoa sata nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen
sonnia ja yhdeksänkymmentä lehmää, ja viisituhatta mitallista vehnää.
Jos minä jonakin vuonna laiminlyön tämän maksuni ettekä te voi saada
sitä vaatiessannekaan minulta, niin silloin Kisfalun kartano ja kaikki
pellot, viinitarhat ja rakennukset Nádasdyn pustasta Bélan kylään ja
Tarnan rannasta vastakkaisella puolella olevaan korkeaan tiehen asti
muuttuvat peruuttamattomaksi omaisuudeksenne, mutta silloin ette enää
ole oikeutettu vaatimaan minulta noita kolmeasataatuhatta floriinia!
Alla on Bideskuty’n Gyurin nimi, jonka Rosenstein on todistanut. Siinä
on myös karttamerkki, jonka hallitus vaatii ja jonka olen maksanut».
András lopetti ja katsoi levottomasti äitiinsä.
»Muistan», sanoi tämä, »että halusit lisätä karjaasi. Tuo kaikki on
aivan luonnollista, poikaseni, eikä siinä ole mitään kunniatonta.
Sitten sait jokaisesta Rosensteinille jälkeenpäin myymästäsi lehmästä
sataviisikymmentä tahi parisataa floriinia. Tuo ei ole ainoastaan
rehellistä, András, vaan myöskin hyvin jalomielistä».
»Toinen velkakirja on myös annettu kolmensadantuhannen floriinin
vastineeksi, ja kuuluu: 'Maksan teille viisituhatta mitallista vehnää,
kaksitoistatuhatta mitallista maissia ja sata lammasta, joista
viisi pässiä, ja ellen maksa tätä korkoa joka vuosi ja ellette sitä
vaatiessannekaan voi minulta saada, niin silloin kaikki peltoni,
viinitarhani, Bideskuty’n alusmaat ja kaikki muut rakennukset
paitsi päärakennusta, jossa asun, ja viereisiä talleja, muuttuvat
peruuttamattomaksi omaisuudeksenne. Tämä paperi on päivätty kolme
vuotta myöhemmin ja allekirjoitettu samoin kuin ensimmäinenkin».
»Olet myöntänyt lainan niin lievin ehdoin kuin suinkin, András.
Juutalaiset olisivat vaatineet kymmenen kertaa enemmän, tiedät kai sen».
»Kolmas velkakirja», lopetti András, »on allekirjoitettu pari päivää
sitten. Se on annettu kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin
vastineeksi, ja kreivi on luvannut maksaa rahoista minulle korkoa
viisituhatta mitallista vehnää ja neljäkymmentä nautaa. Hän on
sitäpaitsi luovuttanut minulle Zárdan pantiksi samoin ehdoin kuin nuo
muutkin».
»Hän on tuhlaava ja varomaton mies», sanoi vanhus pudistaen päätään.
»Jos hän olisi lainannut kaikki nuo rahat juutalaisilta, olisi hän nyt
köyhtynyt mies».
»Oletko aivan varma, äiti», toisti András kiihkeästi, »etten ole
harjoittanut sellaista koronkiskomista, minkä vuoksi sinun olisi pakko
punastua poikasi vuoksi»?
»Kyllä, András, en usko sitä ollenkaan».
»Voitko vannoa sen äiti, suudellen ristiä»?
Hän otti valkoiselta seinältä karkeasti veistetyn puisen Vapahtajan
kuvan ja piti sitä vapisevin käsin äitinsä huulien edessä.
»Vannon Jeesuksen Kristuksen nimessä», sanoi tämä suudellen
kunnioittavasti mykkää puupalasta. András huokaisi syvään helpotuksesta
ja ripusti ristin takaisin seinälle. Sitten hän veti tuolin aivan
äitinsä viereen istuutuen sille.
Vanhus ei oikein käsittänyt poikansa tarkoitusta, mutta hän tunsi
kumminkin äidinsydämessään, että pojalla oli joitakin huolia. Hän ei
halunnut kysyäkään mitään, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää poikansa
mieltä samoin kuin hän oli tehnyt silloinkin, kun András pikku poikana
oli tullut saamaan häneltä lohdutusta ankaran isän kuritusten jälkeen.
Hellästi pyyhki hän pois poikansa tukan otsalta.
»András», kysyi hän, »mistä olet saanut tuon merkin otsaasi»?
»Bideskuty’n kreivi löi minua, äiti» sanoi tämä kärsimättömästi, »eikä
sitä ole vielä kostettu».
»Löikö kreivi sinua, András»?
»Löi, ja minä olin sellainen raukka, etten lyönyt takaisin».
»Kerro minulle, András. Olen levoton enkä ymmärrä».
Ja András kertoi hänelle alusta loppuun saakka tuloksettoman
keskustelunsa kreivin kanssa. Hän jutteli äidilleen, miten hän ensin
oli selittänyt ja sitten rukoillut tuota miestä, että hän samalla
kun hän huvitteli satojen vieraiden kanssa säälisi myöskin heikkoja,
tietämättömiä ja onnettomia. Hän kertoi jalon kreivin ylpeydestä,
hänen loukkaavasta puheestaan ja lyönnistä. Tuntui niin huojentavalta
kertoa äidille kaikki. Äidin sydän, vaikka se olikin tietämätön ja
sivistymätön, ymmärsi ja oli myötätuntoinen kumminkin, ja tiesi miten
poika oli lepytettävä ja saatava unhottamaan. Hän kertoi äidilleen
kaiken, miten tytön käsivarsi oli kiertynyt suojelevasti isän kaulaan
ja herpaissut hänen käsivartensa, joka oli kohonnut antamaan lyönnin
lyönnistä. Mutta sitä hän ei kertonut tälle hellälle lohduttajalle,
tälle rakastetulle ja lempeälle äidille, että tuosta hetkestä alkaen
oli hän aina näkevinään silmiensä edessä tuon kauniin kultakiharaisen
tytön pilkkaamassa häntä hymyilevin lemmikkisilmin. Ei hän puhunut
siitäkään, että hän oli koettanut ratsastaa pustan poikki niin nopeasti
kuin suinkin päästäkseen tuosta näystä, joka kumminkin oli seurannut
häntä tänne vaatimattomaan maalaistaloon, joka äkkiä oli Andráksesta
ruvennut näyttämään niin köyhältä, mitättömältä ja arvottomalta tuon
ylimyksellisen tytön harhakuvallekin. Eikä hän ilmaissut ajatustaan,
että hänen talonpoikaisvaatteensa olivat äkkiä ruvenneet näyttämään
hänestä niin karkeilta ja likaisilta, hänen kätensä kovilta ja
ruskeilta ja hänen saappaansa raskailta, eikä hän puhunut ikävästään,
että hän olisi tahtonut puristaa tuon hurmaavan näyn syliinsä, mutta
kun hän oli huomannut kuinka sivistymätön hän oli ja heidän välillään
olevan äärettömän säätyerotuksen olivat hänen käsivartensa vaipuneet
voimattomina alas ja suuret häpeän ja kateuden kyyneleet olivat
valuneet hänen poskilleen.
Vaikka äiti aavistikin epäselvästi, että joku muukin kuin loukkaukset
ja lyönti painoi raskaasti hänen poikansa mieltä, oli hänen
sydämessään kumminkin niin runsaasti rakkautta, että hän voi saada
hänet unhottamaan kaiken muun, paitsi kodin onnen ja ilon istua äidin
jalkojen juuressa. Aurinko oli jo laskeutunut kokonaan länteen ja
huoneen nurkat alkoivat verhoutua synkkään pimeyteen. Sári ja Kati
sytyttivät kynttilät ja toivat illallisen pöydälle. Mutta se syötiin
vaitiollen, sillä äitiä ja poikaa painosti tulevan onnettomuuden
aavistus.
Illallisen jäännökset vietiin pois samoin kuin kynttilätkin, sillä
András halusi istua pimeässä äitinsä vieressä ja pitää tämän hellää
kättä polttavalla otsallaan karkoittaakseen sieltä nuo vihan ja koston
paholaiset, jotka kurjistelivat hänen aivoissaan. Hän halusi olla
rauhassa ja pimeässä senkin vuoksi, että hän halusi muistella tuota
suloista näkyä, jonka selvä proosallinen valo ja hänen yleistajujansa
käskivät karkoittamaan, mutta joka pimeydessä muuttui unen kaltaiseksi,
josta herääminen ei ehkä tuntunutkaan niin katkeralta.
Kuinka kauan äiti ja poika istuivat pimeässä, eivät he tienneet, sillä
iltatunteja ei lasketa tässä maassa, jossa kellot ovat niin harvinaiset.