ole vielä liian myöhäistä ja olen varma, että löydän sydämestäni
oikeat sanat, joilla voin taivuttaa kreiviä luopumaan hulluista
suunnitelmistaan, jotka aiheuttavat vain onnettomuutta, levottomuutta
ja pelkoa. Hän on kai kumminkin niin ystävällinen, että hän kuuntelee
minua. Ja sitäpaitsi», lisäsi hän keikauttaen päätään ja suoristautuen,
»on minulla yhtä paljon työmiehiä kuin hänelläkin. Olen lainannut
hänelle niin paljon rahaa, että minulla on oikeus keskustella hänen
kanssaan silloin kun haluan. Voin ostaa tuon kirotun myllyn häneltä ja
sitten hajoittaa sen, jos vain haluan. Ja sen minä teenkin mieluummin,
tahtokoon hän sitten myllystään miten paljon tahansa, kuin katselen
miesten synkkiä ja uhmaavia kasvoja ja naisten itkua, kuten tänään.
Siunaa minua, äiti, sillä lähden ratsastamaan Bideskuty’yn heti. Ei ole
vielä liian myöhäistä ajaa piru Tarnan toiselle puolelle».
»Jumala siunatkoon sinua, poikani», sanoi Etelka, pudistaen kumminkin
päätään. »Bideskuty’n kreivi on niin ylpeä, ettei hän välitä talonpojan
puheista».
»Talonpojanko, joka voi ostaa jokaisen hänen omistamansa maakaistaleen
sittenkin, vaikka hän on lainannut kreiville ostosumman jo parikin
kertaa», vastasi András ylpeästi. »Äiti, älä peloittele minua.
Bideskuty’n herra on minulle suuressa kiitollisuuden velassa, ja hän
onkin kiitollinen, jos hän vain on tavallinen ihminen, lainaamistani
rahoista, jotka hän on melkein saanut lahjaksi ja jotka ovat estäneet
häntä joutumasta juutalaisten kynsiin. Hänen on tehtävä minulle
palvelus palveluksesta ja myytävä minulle tuo kirottu päähänpistonsa,
että voin hajoittaa sen. Lähetä sana pelloille, että miehet voivat
ruveta tyynesti jälleen töihinsä. Huomenna alamme hajoittaa tuota
perkeleen myllyä ja lähetämme koneiston takaisin helvettiin».
Hän oli taasen iloinen, ja äiti kuuli hänen laulavan talliin mennessään
ja puhelevan iloisesti tammalleen, kun hän silitteli tämän solakkaa
kaulaa ja kuiskasi tälle, mihin hän aikoi lähteä. Pari minuuttia sen
jälkeen kuin Etelka oli vetänyt uutimet syrjään katsoakseen tasangolle,
näki hän poikansa ajavan laukaten poispäin ja heiluttavan hattuaan
riemuissaan. Äiti katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän ja hevonen
muuttuivat pieneksi sinistä taivaan rantaa vasten näkyväksi pisteeksi.
Sitten hän jälleen pudisti päätään, mutta hänen kasvoillaan oli nyt
ylpeä ilme ja silmissä ilon kyyneleet, kun hän jälleen istuutui
kehräämään.
XII
HERRA JA TALONPOIKA.
András ratsasti iloisesti ja toivorikkain mielin aution pustan
poikki ajatellen kiinteästi parasta suunnitelmaa, jolla hän voisi
lannistaa kreivin vastustuksen, jos tämä olisi vastahakoinen luopumaan
päähänpistostaan. Hän oli aivan varma, että Bideskuty’n herra huomaa
heti selvästi kaikki ne onnettomuudet, jotka uhkaavat häntä, ja kaikki
surut ja ahdistavan pelon, joita hänen tarpeettomat laitoksensa
aiheuttavat niiden joukossa, joiden toimeentulo on suuresti kreivin
vallassa. András oli jo poistunut omilta pelloiltaan, jotka jäivät
taakse ja vasemmalle, ja hänen tammansa laukkasi hiekkatasangon poikki
pölähdyttäen tomua hiekkaan tunkeutuvilla kavioillaan. Aurinko paistoi
kuumasti siniseltä taivaalta. Kuumuus oli ääretön, mutta András ei
tuntenut tomua eikä auringon lämpöä, sillä hänen silmänsä tuijottivat
kiinteästi tuohon kaukaiseen savupatsaaseen, jonka hän toivoi voivansa
tukahduttaa voimakkaalla tahdollaan, jota hän tahtoi ponnistaa niin
paljon kuin suinkin työmiestensä ja toveriensa puolesta. Bideskuty’n
herraa ei hän tuntenut ollenkaan. Kun hän vuosia sitten oli päättänyt
lainata rahansa, jotka hän oli perinyt isältään, kreiville pientä
korkoa vastaan, oli jonkunlainen pitkän orjuuden ja yksinäisyyden
synnyttämä ujous pakottanut häntä käyttämään juutalaista Rosensteiniä
välittäjänään. Niin kuluivat vuodet ja lainaaminen jatkui, mutta
jokaisen unkarilaisen talonpojan synnynnäinen vastenmielisyys
kaikkea rahanlainaamista vastaan oli pitänyt hänet kaukana tuosta
jalosukuisesta velallisesta. András halusi ostaa Kisfalun, sillä
sellainen oli hänen unelmansa. Hän oli halukas maksamaan siitä kaksin-
jopa kolminkertaisen hinnan saadakseen onnen sanoa itseään tuon
rakastetun maan omistajaksi. Mutta Rosenstein, joka kiskoi äärettömän
suuren välityspalkkion Andráksen rahojen sijoituksesta, ei sallinut
herran ja talonpojan tavata toisiaan. Kumpikaan ei aavistanutkaan,
kuinka taipuvaiset he molemmat olisivat olleetkaan päättämään kaupan
heti. Koron, joka maksettiin luonnossa, kokosi Rosenstein ja luovutti
sen jäljestäpäin Andrákselle. Kisfalusta menevän vuokran maksoi András
aina rahassa, ja koska jalo kreivi oli aina rahan tarpeessa, lähetti
hän voutinsa aina kolmen kuukauden kuluttua hakemaan vuokran. Siten
tämä etsiminen ja piiloutuminen jatkui vain, ja Rosenstein hyötyi
suuresti näiden molempien herkkäuskoisten kustannuksella. András uskoi
kumminkin lujasti, että vaikka kreivi jyrkästi olikin kieltäytynyt
myymästä Kisfalua talonpojalle, niin kuitenkin täytyi hänen mielessään
tuntea jonkunlaista kiitollisuutta tuota samaa talonpoikaa kohtaan,
joka oli niin halukas suojelemaan häntä juutalaisten ahneudelta
tahtomalla vain nimeksi korkoa rahoistaan. Tähän kiitollisuuden
tunteeseen aikoi András vedota esittäessään vaatimuksensa, ja oli
halukas maksamaan melkein vaikka mitä, jos hän vain sai ostaa ja
hävittää tuon myllyn, joka aiheutti niin paljon surua kyläläisille ja
pelloilla työskenteleville.
Bideskuty sijaitsi laajan tasangon toisessa laidassa, ja Andráksen
oli pakko ratsastaa monta peninkulmaa Bideskuty’n peltojen poikki,
ennenkuin hän saapui tuohon suureen kartanoon. Kuten Kisfalussakin,
niin näytti täälläkin työ pelloilla olevan seisahduksissa. András
näki pieniä työmiesryhmiä, jotka näyttivät hyvin kiihtyneiltä,
miesten ojennellessa uhkaavasti nyrkkejään läheisyydessä sijaitsevaa
höyrymyllyä kohti. Hän ei halunnut pysähtyä juttelemaan heidän
kanssaan, vaikka moni huusikin hänelle. Hänen sydäntään kouristi
nähdessään heidän pelkonsa, jota hän ei voinut vähentää. Hän ratsasti
valtatietä poppelikujannetta kohti, joka heitti pitkiä kapeita varjoja
pelloille kuin uhkaavasti myllyä kohti ojentautuvia pitkiä käsiä.
Sen pitkästä piipusta kohosi vieläkin suuria savupilviä, ja András
iloitsi, että se sijaitsi niin paljon vasemmalla, ettei hänen tarvinnut
ratsastaa Csillagilla sen ohi.
Hän halusi säilyttää rohkeutensa ja puheli senvuoksi iloisesti
tammalleen. Mutta hieman kauempana sulki muudan työmiesjoukko tien.
»Hei, András ystävämme, mihin sinulla niin kiire on»? huusivat he
hänelle vastaan. Andráksen oli senvuoksi pakko hiljentää tammansa
vauhtia.
»Päästäkää minut ohitsenne»! huusi hän iloisesti: »Olen matkalla
Bideskuty’yn».
»Älä mene sinne, András, sillä piru on jo aloittanut työnsä».
»Menen sinne karkoittamaan paholaisen tiehensä».
»Et voi, palaa senvuoksi takaisin».
Ja he kokoontuivat kaikki hevosen ja ratsastajan ympärille niin, että
Andráksen oli pakko pysähtyä.
»Näetkö, András, noita aumoja»? kysyi muudan mies. »Tuo vehnä puidaan
ja jauhetaan yhden ainoan päivän kuluessa, työmiesten ja myllärin
tarvitsematta koskeakaan siihen».
Siis tuo sama iankaikkinen juttu, joka kerrottiin kalvistunein kasvoin
ja vapisevin huulin. Ah, kunpa hänellä vain olisi ollut siivet, että
hän olisi voinut lentää Bideskuty’yn pysähdyttämään tuon perkeleen
työn, ennenkuin se oli myöhäistä!
»Päästä minut ohitsesi, Miska», sanoi András hilpeästi, »niin
karkeitamme pirun ja lopetamme hänen aloittamansa työn».
»Miten voit sen tehdä ystäväni»?
»Salaisuuttani en ilmaise. Päästäkää minut vain menemään».
»Et voi tehdä mitään, ja jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus, ei ole
sitten ketään, johon talven kuluessa voimme turvautua, koska ei kreivi
enää palkkaa työmiehiä, vaan käyttää pirua apunaan».
»Hei, älkää puhuko minulle enää pirusta»! huudahti András
kärsimättömästi. »Ja antakaa Csillagin olla rauhassa, sillä se
pillastuu pian. Sanon teille, että kartoitan pirun ja lopetan hänen
työnsä. Annan kunniasanani, ettei tuossa myllyssä jauheta milloinkaan
vehnää».
»Kunniasanasiko»?
»Niin! Päästäkää nyt Csillag irti. Olkoon Jumala kanssanne».
Miehet siirtyivät kuuliaisesti syrjään, ja sanottuaan iloiset
jäähyväiset ratsasti András laukkaa Bideskuty’n suuria portteja kohti.
Talonpojat katsoivat hetkisen hänen jälkeensä, muutamat pudistivat
päätään, mutta kaikki mumisivat: »Olkoon Jumala kanssasi, András»!
Saavuttuaan portille pysähdytti András tammansa tiukasti. Hän ei ollut
milloinkaan ratsastanut pihalle majesteetillisten akasioiden välitse,
sillä jonkunlainen vuosisatoja kestänyt talonpojan isäntäänsä kohtaan
tunteman kunnioituksen aiheuttama pelko pakotti hänet aina pysähtymään
portille ja kävelemään lopun matkasta taloon. Csillag jäi portille
odottamaan kärsivällisesti isäntäänsä, ollen niin turvassa varkailta
kuin omassa tallissansakin. Kukaan ei olisi voinut hypätä sen selkään
sen tahtomatta, lukuunottamatta sen isäntää. Se haki varjoisan paikan
mennen sinne tyytyväisesti odottamaan, kunnes András palaisi.
András käveli hyvältätuoksuvaa kujannetta pitkin ja voi jo kaukaa
kuulla iloista hälinää rakennuksesta — jyriseviä naurun räjähdyksiä,
iloista soittoa, eläköön-huutoja ja veitsien ja haarukkain kalinaa
porsliinilautasia vasten. Aikojen kuluessa opittu kunnioitus jaloa
kreiviä kohtaan pakotti hänet sivuuttamaan pääsisäänkäytävän ja komeat
portaat. Hän kääntyi vasemmalle, josta kuului yhtä äänekästä naurua
ja kantautui hänen nenäänsä herkullinen paistetun lihan ja mehuisten
hedelmien haju.
András aukaisi suuret kaksoisovet ja astui keittiöön, jossa pari päivää
aikaisemmin Rosensteinin oli ollut pakko rikkoa uskontonsa määräykset
tyydyttääkseen kreivin kujeilunhalua.
Yhtä iloisesti kuin ennenkin, mutta niin ahkerasti, ettei sitä voida
kuvatakaan, häärivät kokit, kyökkipalvelijattaret ja pojat siellä
nauraen, jutellen ja iloiten. Todellinen iloinen yhteinen hämmästyksen
huuto kajahti Andrásta vastaan, kun hän tuli sisään.
»Jumala on tuonut sinut luoksemme, András!» huudahti Benko, kartanon
lihavahko kokki. »Zsuzsi, hae nopeasti tuoli! Ei, ei sitä, vaan
tuo suuri nojatuoli. Panna, pyyhi pöytä nopeasti, ja Miska, tuo se
lampaanpaisti pöydälle! András ystäväni, kunnioitat kai meitä niin
paljon, että suostut maistamaan sitä»?
Ja nuoret palvelijattaret ja kyökkipojat keräytyivät innoissaan
odottamattoman vieraan ympärille. Talon seinille oli hän aivan outo,
mutta ei kenellekään sen asukkaalle. Jokainen talonpoika maakunnassa
tunsi hänet, rakasti häntä ja oli hänelle kiitollisuuden velassa
toisesta tahi toisesta syystä, olipa hän sitten työmies tahi palvelija,
mies tahi nainen.
»Kiitoksia, kiitoksia teille kaikille!» sanoi András kohottaen
käsivartensa suojellakseen itseään kouraantuntuvimmilta tervehdyksiltä.
»En ole tullut syömään kreivin lihaa hänen keittiössään, vaikka kaikki
te olette tervetulleet syömään minun ja äitini kanssa pöydässämme.
Tänään olen tullut keskustelemaan kreivin kanssa».
»Ah, mutta luullakseni se on mahdotonta», sanoi lihava Benko.
»Kreivillä on nimittäin seuraa — melkein kaksisataa paroonia ja
paronitarta, kreiviä ja kreivitärtä on juuri syömässä suuressa
lämpiössä. Hei, kunpa vain saisit maistaa kaikkia herkkuja, joita olen
valmistanut päivälliseksi»! huokaisi hän ammattimaisin ylpeyksin.
»Mutta ei suinkaan kreivikään voi syödä koko iltaa, ja minulla on
hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa».
»Jos sinulla on aikaa odottaa», sanoi Benko kynsien miettiväisesti
päätään, »kunnes Jánko tulee tänne, niin hän voi kuiskata kreivin
korvaan, että haluat puhutella häntä, ja silloin kenties... Ja
tuoltahan tuo Jánko jo tuleekin»! lisäsi hän, kun tämä kunnioitettava
henkilö ilmestyi ovelle. »Jánko, tule tänne, tämä vieras on Keményn
András Kisfalusta. Kumarra hänelle, Jánko, samoin kuin kumarrat
kreivillekin. Kas niin! Ja nyt, Jánko, András haluaa puhutella kreiviä».
»Kun hänen korkeutensa syö päivällistä, ei häntä voida häiritä», sanoi
Jánko kynsien ajattelevasti korvallistaan.
»Kuulkaahan nyt», sanoi András kärsimättömästi, »olette kaikki hyviä ja
ystävällisiä miehiä, mutta te puhutte liikaa. Minulla on kiire. Menkää
nyt Jánko, hyvä mies, kuiskaamaan kreivin korvaan, että Keményn András
Kisfalusta haluaa puhutella häntä heti».
»Jolloin hän vastaa», sanoi Jánko nöyrästi, »että Keményn András
menköön helvettiin».
»Ei, ei hän vastaa siten ollenkaan», sanoi András tyynesti, »mutta jos
hän kummminkin niin tekee, niin sanokaa hänelle, että tulen puhumaan
hänelle asioista, jotka tulevat hänelle kalliiksi, ellei hän saa tietää
niitä ajoissa».
Oli omituista, että kaikki aina tekivät juuri niinkuin Keményn András
tahtoi. Hän oli hyvin läheinen tuttava melkein kaikkien maakunnassa
asuvien talonpoikien kanssa. Hän ei millään tavoin ylpeillyt
varallisuudellaan eikä luullut sen tekevän häntä muita paremmaksi,
vaan hän oli oppinut käskemään, koska hänen tahtonsa oli voimakas
ja omaperäinen. Opittuaan varhaisimmassa nuoruudessaan ehdottomasti
tottelemaan, tiesi hän nyt ollessaan oma herransa, miten toisten tahto
oli taivutettava. Jánko meni pudistaen kumminkin epäilevästi päätään.
Keittiön henkilökunta vaikeni nyt kokonaan. Kenties heistä tuntui,
että he olivat käyttäytyneet hieman liian tuttavallisesti tuota
rikasta talonpoikaa kohtaan, joka oli tullut keskustelemaan kreivin
kanssa. Panna oli ujosti pyyhkinyt tomut tuosta suuresta tuolista,
tietämättä sitten oikein, oliko hänen nostettava se pöydän luo, vaiko
ei. Benko oli lähettänyt keittiöpojat kaikille suunnille ja asettanut
kunnioittavasti pullollisen viiniä pöydälle.
»Etkö tahdo kunnioittaa meitä kaikkia, András, juomalla tuota viiniä»?
»Kyllä, mitä suurimmin nautinnoin, Benko ystäväni! Jos se olisi sinun
omaa viiniäsi, joisin tuon pullon tyhjäksi ja pyytäisin vielä lisää,
mutta niin kauan kuin en tiedä, onko kreivi ystäväni vaiko viholliseni,
en halua juoda hänen viiniään. Panna, kaunokaiseni, lopeta jo tuon
tuolin pyyhkiminen, sillä sehän on jo melkein niin sileä kuin kauniit
poskesi. En halua juoda Bideskuty’n viiniä, mutta voinhan sen asemasta
suudella kaikkia sen kauniita tyttöjä».
Ja nauraen kiersi András käsivartensa jokaisen tytön vartalon
ympärille, ja koska ei kukaan heistä vastustellut kovasti, oli hän
pian tehnyt heidät yhtä punaisiksi kuin piooni. Kaikki tulivat jälleen
iloisiksi. Keményn András ei ollut ylpeä; eläköön hän kauan! Kun Jánko
tuli takaisin tuoden sen hämmästyttävän tiedonannon, että kreivi tahtoi
puhutella Keményn Andrásta tupakkahuoneessaan, näki hän Andráksen
istuvan hymyillen suuressa nojatuolissa tyttöjen kauniitten kasvojen
loistaessa hänelle joka nurkasta.
Heidän päästäkseen kreivin tupakkahuoneeseen, oli Jánkon pakko ohjata
András noita suuria portaita toiseen kerrokseen ja sitten tuon suuren
lämpiön toisen pään kautta, jossa Bideskuty’n jalo kreivi osoitti
rajatonta vieraanvaraisuutta ylimyksellisille vierailleen. Kun András
kiiruhti sen poikki mustalaisten suojassa voidakseen päästä huomaamatta
sen läpi, näki hän vilahdukselta kirkkaanvärisiä pukuja, kauniita
kasvoja ja kauniita univormuja, jotka muistuttivat hänestä Kisfalun
pihalla olevaa pientä puutarhaa, jossa ruusut ja liljat kasvoivat
villeinä ja jota hänen äitinsä hoiti.
Jánko jätti hänet yksikseen tupakkahuoneeseen, ja Keményn András
katseli ympärilleen hämmästyen sen kauneudesta ja ylellisyydestä,
jollaisesta hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan. Hän muisteli omaa
pientä ja matalaa arkihuonettaan, jossa hänen äitinsä kehräsi päivät
pitkät ja joka niin suuresti erosi tästä huoneesta. Vaikka kreivin
tupakkahuone olikin vaatimattomasti sisustettu, vastasi se kumminkin
täydellisesti hänen haaveitaan ylellisyydestä ja komeudesta.
Kuinka kauan hän seisoi liikkumattomana paikoillaan, johon Jánko
oli hänet jättänyt, ei hän olisi voinut sanoa. Haaveillen katsoi
hän puistoon tarkastellen sen pitkiä runkoruusuja ja monenvärisiä
lasipalloja, jotka loistivat auringonpaisteessa, samalla kun hän
kuunteli suuresta lämpiöstä kaikuvia äänekkäitä naurun räjähdyksiä.
Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa muutamia hopeanheleitä ääniä,
joiden vertaista kauneudessa ei hän milloinkaan ennen ollut kuullut.
Katsoessaan kaikkea huoneessa olevaa ylellisyyttä kummasteli hän,
miten ihminen tahallaan voi antautua vaaraan, menettää tämän kaiken
tuollaisen kirotun päähänpiston vuoksi. Samalla hän ajatteli, miten
hänetkin ehkä pakotetaan poistumaan tästä ylellisestä talosta, noitten
ruusupensaitten ja kirkkaan väristen perhosten luota, jotka nauroivat
niin iloisesti suuressa lämpiössä. Jokainen ihminen, joka omistaa
tällaisia kaluja ja voi sanoa maata, jolla hänen talonsa sijaitsee,
omakseen, on hullu, jos hän uskaltaa panna tuumankaan verran siitä
vaaranalaiseksi tyhmän päähänpiston vuoksi.
Oven avaaminen ja sulkeminen, ja melko kankea »_Isten hozta_»!
keskeyttivät Andráksen mietelmät ja pakottivat hänet pyörähtämään,
jolloin hän näki edessään Bideskuty’n kreivin. Hän näki iloiset ja
ystävälliset kasvot, hieman ylpeät ehkä, mutta kumminkin... András
katsoi murheellisesti omaa talonpoikaista pukuaan, karkeita ruskeita
käsiään, nahkavyötään ja paidanhihojaan, ja ymmärsi kreivin ajatukset,
että huolimatta raha-asioista oli heidän välillään kumminkin vielä
suuri ero.
»No mitä asiaa sinulla on»? kysyi Bideskuty’n Guyri istuutuessaan
tuoliinsa ja ottaessaan pitkän piipun telineestä. Hän ei pyytänyt
Andrásta istumaan eikä tupakoimaan, ja täyttäessään piippuaan katseli
hän melko uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, jonka rikkauksia
sanottiin niin suunnattomiksi. Vaikka kreivi usein olikin nähnyt hänet
kylässä ja pelloilla, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut tavannut eikä
puhutellut häntä.
Andráksen tuntema salainen ujous haihtui. Hänen muotonsa hiukan
synkistyi, kun hän huomasi kreivin istuutuvan ja antavan hänen seisoa
kuin jonkun palvelijan. Kumminkin hän tiesi, että hänen oli oltava
kärsivällinen, jos hän halusi, että häntä kuunneltaisiin. Senvuoksi hän
siirsi erään tuolin lähemmäksi kreiviä ja myöskin istuutui.
»Mitä minulla on sanottavaa», aloitti hän päättäväisesti, »ei vie
pitkää aikaa. Tiedän, ettei teidän korkeutenne tiedä hetikään kaikkia
asioita, joita teidän maatilallanne tapahtuu, ja...»
»Et varmaankaan ole tullut tänne Kisfalusta asti kertomaan minulle
noita asioita, joita en tiedä?» sanoi Bideskuty nauraen.
»Pyydän anteeksi, kaikkein jalosukuisin kreivi», sanoi András.
»Säästyy aikaa, jos teidän korkeutenne sallii minun sanoa sanottavani
keskeyttämättä minua. Muudan noista asioista, joita ei teidän
korkeutenne tiedä, on juuri tällä hetkellä vallitseva peloittava
tyytymättömyys läheisissä kylissä ja pelloilla. Talonpojat
pelkäävät. He eivät ymmärrä asioita selvästi eikä kukaan ole ottanut
vaivakseen selittää niitä heille. Tänään ovat he hyvin masentuneita
ja säikähtyneitä, mutta huomenna he voivat jo ehkä raivostua eikä
tasankojen talonpoikaa ole hyvä kiusata liiaksi. Hän on kuin pusta,
sileä ja rauhallinen kuin tyyni järvi, mutta kun tuuli alkaa puhaltaa
mereltä, kohoaa hiekka, joka ennen oli aivan vaaratonta, kuin torni
taivasta kohti ja tuho perii jokaisen, joka sattuu olemaan sen tiellä.
Hiekka lentää korkeammalle ja korkeammalle voimakkaan tuulen sitä
vyöryttäessä, ja sitten kuin se ei enää voi kohota, putoaa se jälleen
jymähtäen maahan ja hautaa alleen kaiken inhimillisen elämän, joka on
koettanut vastustaa sen vihaa.
»Luet kuin kirjasta, ystäväni», sanoi kreivi hymyillen ja vedellen
haikuja piipustaan, »mutta sinähän puhuit jotakin ajan säästämisestä
enkä vieläkään tiedä asiaasi».
»Olen tullut rukoilemaan tilallanne asuvien köyhien ja tietämättömien
talonpoikien puolesta. Heitä on satoja, jotka ovat vuosisatoja
viljelleet tätä anteliasta maata teidän ja teidän esi-isienne puolesta,
kylväneet ja niittäneet, puineet ja jauhaneet tuon mainion viljan
jauhoiksi, joiden maine on levinnyt maailman ympäri. He ovat tehneet
työtä ja te olette korjanneet heidän työnsä hedelmät, mutta he ovat
tyytyväiset sittenkin, he ovat halukkaat tekemään vieläkin työtä
puolestanne ja tyytymään pieneen palkkaan, joka jättää heidät köyhiksi,
mutta ei puutteeseen. He ovat melkein orjia, mutta kumminkin onnellisia
omistamallanne kauniilla tasangolla, jota Jumala on erityisesti
siunannut».
»Tuohan on hyvin kiltisti tehty heiltä, aivan varmasti, ystäväni, enkä
minä aiokaan tilata työmiehiä itselleni mistään toisesta maakunnasta.
Tosin en kyllä tarvitse myllyssäni niin monta miestä kuin ennen, sillä
olen iloinen voidessani ilmoittaa, että höyrymyllyni on valmis ja...»
»Suokaa minulle anteeksi, kreivi, että keskeytän, mutta juuri tuo mylly
onkin kaiken tämän levottomuuden syy. Muistakaa, ettemme ole niin
oppineita kuin teidän korkeutenne, emmekä senvuoksi ymmärräkään kaikkia
noita keinoja, miten tuli ja teräs pakotetaan tekemään ihmisten töitä.
Se on peloittanut naiset kokonaan, ja miehet, vaikka he eivät halua
tunnustaakaan pelkoaan, kiroilevat mielessään tuota laitosta, joka on
vievä leivän heidän suustaan siten, etteivät he enää saa tarpeeksi
palkkaa».
»Mutta, hyvä mies, olen uhrannut tuhansia tuohon myllyyn. Et suinkaan
ole niin suuri tyhmeliini, että ehdotat minulle luopumista tuosta
vuosia kestäneestä työstä senvuoksi, että muutamat taikauskoiset vanhat
naiset ovat iskeneet pääsi täyteen kaikenlaisia pirullisia tyhmyyksiä»?
»Ei, ei senvuoksi», sanoi András kiihkeästi. »En luule ollenkaan,
että teidän korkeutenne luopuu suunnitelmistaan jostakin mitättömästä
syystä, vaan uskon varmasti, että teette sen säästääksenne tilallanne
asuvat inmisraukat surusta ja levottomuudesta».
»Kunnon mies, sanoin sinulle jo äsken, että puhut kuin litkisit
kirjasta, mutta kirjoissa on joskus hyvin paljon tyhmyyksiä. Kuulit
kai, kun sanoin, että höyrymyllyni, jota te pian tulette polvistuen
palvelemaan, on maksanut minulle neljännesmiljoonan. Luuletko minun
heittävän niin suuren rahamäärän menemään»?
»Teidän korkeutenne ei tarvitsekaan tehdä sellaista», sanoi
András kiihkeästi. »Jos tuo mylly on tullut maksamaan teille
neljännesmiljoonan, haluan maksaa siitä niin paljon kuin haluatte —
kolme- tahi neljäsataatuhatta floriiniakin».
»Vai sellaista se olikin», sanoi Bideskuty ivallisesti. »Näytät
luulevan minua tyhmemmäksi, ystäväni, kuin itseäsi. Haluat ostaa
myllyn, etkö haluakin, ja panna sen käyntiin omaksi hyödyksesi?
Suunnitelmasi ei ole huono eikä tuo kaunis juttusi levottomista
äideistä, raivostuneista talonpojista ja pustalla raivoavasta myrskystä
ollut ollenkaan huonosti keksitty. Mutta siitä saat olla varma,
ystäväni, ettei myllyä ole tehty myytäväksi».
»Teidän korkeutenne mielestä näyttää se olevan jonkunlaista huvia, kun
saa nauraa talonpojille», sanoi András kylmäverisesti, »mutta teidän
korkeutenne on väärässä. Haluan kyllä ostaa myllyn, ja kun teidän
korkeutenne on suostunut myymään sen minulle, hajoitan sen».
»Hajoittaisitko sen»?
»Kyllä. Kaikki työmieheni, jotka nyt laiskoittelevat sallien viljan
varista maahan leikkaamatta sitä, tulisivat vain hyvin onnellisiksi,
jos he saisivat iskeä hakkunsa tuohon viilattuun rakennukseen.
Neljännesmiljoonani tulee hyvin käytetyksi, kun näen heidän palaavan
jälleen iloisesti työhönsä».