käyttäytyä, kuinka hän ei milloinkaan saa sallia kenenkään nuoren
miehen, ei enemmän toisen kuin toisenkaan, osoittaa huomaavaisuutta,
elleivät hänen vanhempansa ole jo ennakolta luvanneet hänen tehdä niin,
ja kuinka sellainen käyttäytyminen kuin llonkan tämäniltainen oli
epäneitseellistä. Äiti uhkasi, että jollei Ilonka korjaa erehdystään
seuraavana päivänä, saa hän viettää lopun ajasta, jonka vieraat vielä
viipyvät talossa, omissa huoneissaan yksinään.
Äiti oli hyvin kaunopuheinen ja Ilonka hyvin, hyvin onneton.
Kun hänen äitinsä lopultakin poistui saarnattuaan puoli tuntia
lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan ja neitseellisestä
pidättyväisyydestä, heittäytyi tuo pieni tyttö raukka vuotelleen
rajusti itkien. Ei milloinkaan koko seitsentoistavuotisen elämänsä
aikana ollut hän ollut näin onneton. Suloinen pieni idylli oli
hiipinyt hänen elämäänsä ja hyväillyt hänen nuorta mieltään sellaisin
runollisin kuvitteluin, ettei hän niitä oikein ymmärtänytkään, mutta
ankara todellisuus oli, käyttäen äidin parhaita silkkisormikkaita,
sormuksilla koristetuin ylimyksellisin sormin hajoittanut nuo unelmat.
Hänen surunsa oli samanlaista kuin lapsen, joka näkee mieluisimman
leikkikalunsa vietävän pois ymmärtämättä ollenkaan julmuuden syytä.
Onko maailmassa mitään niin liikuttavaa surua kuin lapsen? Tuskinpa,
sillä se ilmaisee ääretöntä toivottomuutta, koska lapsi ei ymmärrä
muuta kuin nykyisyyttä eikä voi käsittää, että sellainen tulevaisuuskin
on ehkä olemassa, joka huojentaa kaikki surut.
Ilonka itki itsensä nukuksiin ja näki jälleen sellaisia unia, että ne
pakottivat hänet unohtamaan todellisuuden — ankaran äidin yölliset
torumiset — ja toivat hänen mieleensä vielä kerran nuo kauniit nuoret
kasvot tummine silmineen, jotka aina jollakin tavoin pakottivat hänet
punastumaan, kun hän sattui katsomaan niihin, ja hänen korviinsa nuo
hellästi kuiskatut sanat, suloisemmat kuin lintujen laulu tahi enkelien
kuorot: »Rakastan sinua, Ilonka»!
XI
UHKAAVA MYRSKY.
Unkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon kokoaminen,
joka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten syyssateiden alkamista.
Silloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen ennen viininkorjuuta. Joka
vuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun ympärillä täynnä työmiehiä.
Noilla Keményn Andráksen palkkaamilla sadoilla raatajilla ei ole juuri
paljon levähtämisen eikä puhelemisen aikaa, sillä isännän silmä seuraa
jokaista, ja hänen johdollaan on hauska työskennellä, koska hänellä
on aina iloinen sana tahi hauska kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko
paistaa paljaaseen selkään ja polttaa luihin asti, ja kun raskaitten
viikatteiden heiluttaminen väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja
innostaa tuollainen suuresti.
Mutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen
ilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä
ratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä kehoituksin
että nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä töitään. He
seisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa, piiput hampaissa
ja katse suunnattuna muutamaan erityiseen paikkaan taivaanrannalle,
tuonne tasangon toiselle reunalle, josta kohoava musta savupatsas
pimittää kauniin purppuranvärisen taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin
ja yläruumiin, ja jaloissaan unkarilaiset leveät pellavahousut
antavat he tyynesti polttavan keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä,
ja tupakoiden he joko miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi
kokoutuvat kiihkeästi ja innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan
keskenään silloin kun isäntä sattuu olemaan selin heihin.
»Hei te laiskat ja kelvottomat veitikat», huutaa András aina
vähänväliä, »tänään kaipaavat hartianne isäni raskaan kepin
sivalluksia! No, Rezsö, tartu viikatteeseesi! Miska, pistä piippusi
taskuusi heti! Ryhtykää nyt kaikki työhön ja ellei tämä pelto, kun
puolen tunnin kuluttua palaan, ole niin sileä kuin tasanko tuolla,
vannon, että joku teistä saa maistaa, miltä uuden piiskani sivallukset
tuntuvat».
Häveten hajautuu muudan laiskurien joukko ja miettivästi tarttuvat
muutamat viikatteihinsa ja alkavat hitaasti niittää heiluvaa viljaa.
»Tästä ei ole mitään hyötyä, András», sanoo muudan nopeasti ja
päättäväisesti nojautuen jälleen viikatteeseensa. »Miten voisimmekaan
työskennellä Jumalan luomalla maalla sulin käsin, kun pirun omalle
työpaikalle ei ole viittätoista kilometriäkään»?
»Hei», vastaa András iloisesti, »jos kartanonomistaja onkin palkannut
pirun työskentelemään puolestaan, ei minun viljani saa senvuoksi
turmeltua leikkaamattomana»!
»Kyllä kai sen tiedät, András, että tarpeen vaatiessa työskentelemme
kyllä puolestasi niin, että selkämme katkeavat, mutta tänään on se
jostakin syystä mahdotonta. Sellainenkin voi olla mahdollista», lisäsi
talonpoika synkästi, »että sinä jo tulevana vuonna annat meidän nähdä
nälkää ja palkkaat pirun apulaiseksesi».
»Oikein puhuttu, Rezsö», sanoi eräs toinen nuori jänteväkäsivarsinen
ja leveärintainen atleetti, jonka paljas yläruumis loisti
auringonpaisteessa kuin ajan ruskettama elefantinkin.
»Niin, tasangoilla työskentelemisestä ei ole juuri enää mitään hyötyä,
kun piru jo leikkaa viljaa. Luullakseni tulevana vuonna kylvöäkin hän
jo, jolloin kaikki voimme lopettaa hommamme ja odottaa, kunnes kuolemme
nälkään».
»On jo aika, että Tarna tulvii ja hukuttaa meidät kaikki, ennenkuin
piru vie sielumme».
»Höpö, höpö», sanoo András kärsimättömästi, »Mitä meillä Kisfalun
asukkailla on tekemistä Bideskuty’n perkeleen kanssa? Luullakseni
kartanonomistaja on hullu kaikkine koneineen, mutta te kaikki olette
vielä hullumpia, kun vaivaatte aivojanne ajattelemalla hänen hommiaan.
Olette sitäpaitsi aika konnia, jos kulutatte päivän tekemättä mitään
teille maksamastani palkasta».
»Tuo on kyllä hyvä, András, mutta et voi palkata jokaista Tarnan tällä
puolen asuvaa työkykyistä miestä hommiisi. Toivon, että voisit, sillä
silloin ei veljenkään olisi pakko työskennellä Bideskuty’n herralle.
Sen hän kumminkin tekee peläten ja vapisten, jottei piru katkaisisi
hänen selkäänsä silloin kun hän kumartuu työhönsä».
»Siellä ovat myös minunkin nuoremmat veljeni käyttämässä noita
pirullisia koneita, jotka leikkaavat ja sitovat viljan ratasten avulla.
Laczi, joka on nuorin, kertoi minulle», lisäsi talonpoika pelokkaasti
kuiskaten, »että hän epäselvästi näki mustan miehen, jolla oli häntä
ja pitkät korvat, istuvan toisen härän sarvien välissä, kun tuo viaton
eläin raukka veti tuota kirottua konetta. Laczi sanoi olleensa vähältä
pudota istuimeltaan».
»Hän joi varmasti liian paljon äitinne antamaa viiniä ennen työhön
lähtemistään sinä aamuna», sanoi András koettaen nauraa. Mutta
hänen naurunsa kuulosti väkinäiseltä ja luonnottomalta. Kaikki isä
Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet karkoittaa kokonaan tuota
talonpojille niin ominaista taikauskoisuutta hänen aivoistaan, ja
vaikka András koettikin olla katsomatta Bideskuty’yn päin, kääntyivät
hänen silmänsä kumminkin vaistomaisesti hedelmällisten peltojen ja
hiekkatasankojen yli tuohon mustaan savupatsaaseen, jonka hän tiesi
kohoavan Bideskuty’n uuden myllyn piipusta.
Hän oli kuullut Rosensteiniltä, että kaikki koneet, joita tarvittiin
vehnän jauhamiseen jauhoiksi höyryn voimalla, olivat valmiina
paikoillaan myllyssä, ja saanut selville, että kartanonomistaja aikoi
panna myllynsä käyntiin tänään. Isä Ambrosius oli tietysti selittänyt
hänelle tarkasti höyryn voiman ja käytön, mutta Keményn András oli,
huolimatta rikkauksistaan ja saamistaan opetuksista, kumminkin vielä
talonpoika sydämeltään, eikä hän voinut estää ruumistaan vapisemasta
eikä itseään luomasta levottomia katseita taakseen joka kerta, kun hän
huomasi nuo mustat savupilvet, jotka muodostivat ruman läikän sileälle,
hänelle niin rakkaaksi tulleelle taivaanrannalle.
Hän oli selvästi pulassa, miten tyynnyttää pelkäävät työmiehensä, koska
hän oli hieman säikähtynyt itsekin. Levoton joukko oli kokoutunut
isäntänsä ympärille ja kaikki olivat innokkaat saamaan jonkunlaista
lohdutusta häneltä, sillä isä Ambrosiuksen jälkeen ei kenenkään, ei
edes kreivinkään, luultu omaavan niin paljon tietoja kuin Andráksen.
Kaikenikäiset nuorukaiset ympäröivät hänet innoissaan, kiihkoissaan ja
iloiten saadessaan puhua pelostaan aina myötätuntoiselle isännälle.
Jokaisella oli joku juttu kerrottavana hänelle isästään, veljestään
tahi pojastaan, jotka työskennellessään päivät pitkät lähellä tuota
salaperäistä rakennusta (joka varmasti oli pirulle pyhitetty paikka,)
olivat tavalla tahi toisella tunteneet paholaisen läsnäolon, pirun,
joka nyt kuljeskeli valtatiellä ja pistäytyi jokaiseen taloon ja
ravintolaan sitten kuin kartanonomistaja oli pyytänyt hänet avukseen.
Naisetkin olivat lopettaneet sitelemisensä ja juttelivat samasta
asiasta. He polkivat vihaisesti laihoja ruskeita jalkojaan maahan
ja heristivät nyrkkejään tuolle etäiselle savupatsaalle, joka oli
ensimmäinen saatanalle sytytetty uhrivalkea kauniilla tasangolla.
Iloisen värisine pumpulihameineen, koristeltuine pellavapaitoineen,
ahtaihin liiveihin puettuine hoikkine vartaloineen ja somistaviin
solmuihin sidottuine keltaisine huiveineen, jotka suojelivat heitä
polttavalta auringolta, muodostivat he maalauksellisen ryhmän vihaisia
raivottaria, jotka varmaankin voivat karkoittaa toimeliaammankin pirun
paikkakunnalta. András tunsi, että oli hyödytöntä kehoittaa heitä
työhön nyt.
»Erzsi, kaunokaiseni», sanoi hän iloisesti, »jos katselet noin
tulisesti Bideskuty’yn päin, viekoittelet varmasti pirun suoraan tänne,
sillä hän voi luulla katsettasi omasta pätsistään lähteneeksi säteeksi».
»Anna minun olla rauhassa piloiltasi tänään, András, sillä isäni
työskentelee tuolla saatanan rakentamassa myllyssä. Kartanonomistaja
lupasi hänelle suuren palkan ja uhkasi olla ottamatta häntä työhönsä
ollenkaan tänä viljankorjuuaikana, ellei hän suostu. Isäni meni
senvuoksi tänään kirkkoon ehtoolliselle, ja isä Ambrosius antoi
hänelle koko litrallisen pyhää vettä. Mutta kun isäni läksi tuohon
jumalattomaan työhön, itki äitini niin, että hänen sydämensä oli
haljeta, ja minustakin tuntuu, etten näe häntä enää milloinkaan
hengissä. Ah, miksi ei piru vie kartanonomistajaa mukanaan helvettiin,
koska hän pitää niin paljon paholaisesta»? lisäsi kaunis Erzsi
heristäen nyrkkiään uhkaavasti kaukaa kohoavalle savupatsaalle.
»Poikani Imre tekee myöskin jotakin työtä rakennuksessa», sanoi muudan
vanha nainen itkusta värisevin äänin.
»Jos hänelle vain tapahtuu jotakin pahaa, haluan...»
»Hush, hush», huudahti András, »tuollaiset puheet on kielletty
Kisfalussa. Bideskuty’n herra on teidän isäntänne ja teidän on tehtävä
työtä hänelle silloin kun hän käskee. Jos teette velvollisuutenne, ei
piru voi mitään teille».
»Meidän velvollisuutemme ei ole suojella ketään, joka toimii yhdessä
saatanan kanssa», sanoi Erzsi tulisesti.
»Ei ollenkaan»! mumisivat muutamat joukosta.
»Laczinkin on lopetettava työnsä siellä», sanoi eräs mies.
»Hänellä ei ole mitään oikeutta luovuttaa sielujamme perkeleelle»,
sanoi toinen.
»Uskon hänen luvanneen pirulle niin ja niin monta sielua palkaksi
työstä, jota piru tekee hänelle», vihjaisi muudan vanha ryppyinen
nainen, jonka kaikki pojat työskentelivät Bideskuty’lle.
»Emmekä tiedä, kenenkä vuoro on seuraavalla kerralla».
»On tämä kaunista»!
»Bideskuty’n herra saa varmasti katua tätä vielä», kuultiin nyt jonkun
sanovan hyvin uhkaavasti.
Tämä kourallinen huolettomia ja hieman laiskoja, mutta tavallisesti
aina iloisia talonpoikia kiihdytti vähitellen mielensä taikauskoisen
pelon aiheuttamaan hermostuneeseen tilaan, kieltäytyen jyrkästi
kuuntelemasta Andrásta. Hän teki voitavansa rauhoittaakseen naisia,
jotka vain pahensivat asian monenkertaisesti vaikeroimisillaan,
nyyhkytyksillään ja rukoilemalla Jumalaa rankaisemaan tuota roistoa,
joka oli kutsunut ihmisten vihollisen tähän rauhan ja runsauden
rakastettuun maahan.
Äkkiä käänsi muutaman naisen kimakka huuto kaikkien huomion suuntaan,
johon vaimo viittasi pitkällä laihalla käsivarrellaan, vapisten kuin
haavan lehdet tuulessa.
»Katsokaa, katsokaa», huusi hän vapisevin huulin, »helvetin liekkejä!
Poikani, Miska, Andor ja Iven palavat perkeleen sytyttämän tulen
liekeissä! Auttakaa, auttakaa, näen heidän hukkuvan silmieni edessä!
Olkoon Bideskuty’n herra kirottu, koska hän on usuttanut perkeleen
kimppuumme»!
Kaikki katselivat vapisten pelosta tuota kaukaista savupatsasta,
josta silloin tällöin näkyi kirkkaita säkeniä. Ne näyttivät näistä
tietämättömistä ihmisraukoista manalan tulelta, joka oli tuhoava heidät
ja heidän perheensä.
Naiset kohottivat käsivartensa korkealle ja kiroilivat huutaen häntä,
joka oli aiheuttanut maalle tällaisen onnettomuuden. Muutamat olivat
heittäytyneet maahan ja painettuaan kasvonsa polviensa väliin itkivät
ja vaikeroivat he heilutellen ruumistaan kuin suuressa tuskassa. Miehet
heristelivät uhkaavasti nyrkkejään ja kiroilivat hampaittensa välistä
yhtä katkerasti.
András oli kerrankin elämässään joutunut sellaiseen pulaan, ettei hän
voinut hauskoin puhein eikä iloisesti nauraen ilahduttaa työmiehiään,
joita hän rakasti kuin ystäviään ja vertaisiaan, ja joiden ajatukset ja
tunteet hän aina niin hyvin ymmärsi, koska hän kuului heidän joukkoonsa
olematta millään tavalla arvokkaampi varakkaisuutensa vuoksi. Hänen
sydämensä melkein murtui nähdessään reippaitten poikiensa seisovan
uhmaavasti, toimettomina ja kiroillen, joka erosi niin suuresti tuosta
tavallisesta iloisesta kevytsydämisyydestä, jollaisessa mielentilassa
he tavallisesti työskentelivät hänelle, koska se on unkarilaisen
luonteen luonteenomaisin perusaines. Hänellä ei ollut myöskään
isä Ambrosiuksen suuria tietoja, ei hänen kaunopuheliaisuuttaan
eikä vakaumustaan, jotka ehkä olisivat voineet tukahduttaa näiden
taikauskoisten pelon, vaan ainoastaan suuri rakkaus lähimmäisiinsä,
ja sen avulla hän koettikin vaikuttaa heihin monin tavoin. »No mutta
Panna, kaunokaiseni, älä pane nyt sitä niin pahaksesi, ja Erzsi,
kultaseni, isäsi on täydellisesti turvassa. Ruvetkaa nyt töihin ja
uskokaa sanojani, ettei kenellekään tapahdu mitään onnettomuutta. En
kyllä ymmärrä noita kirottuja vehkeitä, mutta varmasti ei pirulla
niiden valmistamisessa ole mitään tekemistä. Muistatte kai kaikki,
että sen rakentajat tulivat Budapestista, eivätkä he olleet ollenkaan
pirun näköisiäkään. Kaikki on hyvin ja pian totutte näkemään, miten
koneet tekevät monta työtä, joita ennen on tehty käsin. Tiedän ne
aivan vaarattomiksi, ja ellei Bideskuty’n herra anna teille tarpeeksi
työtä tulevana talvena elääksenne, on minulla kumminkin aina hommaa
sellaisille käsille, jotka eivät halua laiskoitella. Katsokaa nyt minua
kaikki suoraan silmiin sen sijaan, että tuijotatte tuohon kaukaiseen
mustaan savuun. Ettekö halua täyttää velvollisuuttanne ja ruveta
jälleen työskentelemään? Vannon, että siten parhaiten kartoitatte
perkeleen oviltanne».
Syntyi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Keményn András seisoi heidän
keskellään loistavin ruskein silmin, ja pakottaen ystävällisesti
sydämestään virtaavien magneettisten voimien avulla jokaista kääntämään
päänsä ja vastaamaan hänen rehellisten ja myötätuntoisten silmiensä
katseeseen.
»No, me koetamme, András», vastasivat vihdoin muutamat miehet, ja
naiset alkoivat kuivata kyyneliään ja ryhtyivät jälleen työhönsä.
Ihmiset hajautuivat vähitellen töihinsä, ja András nousi huokaisten
tammansa selkään ja ratsasti eräälle kauempana sijaitsevalle pellolle,
josta hän löysi samanlaisia laiskoittelevia mies- ja naisryhmiä,
taikauskoista pelkoa ja samanlaista uhmailua. Melkein puoleen
päivään saakka ratsasteli hän edestakaisin huolimatta siitä, että
kuta ylemmäksi aurinko nousi hänen päänsä yläpuolella, sitä vähemmän
voi hän tukahduttaa synkkää aavistusta, joka vähitellen valtasi
hänen mielensä vastoin hänen parempaa tietoaan, kunnes hän lopulta
huomasi kuuntelevansa kauhuissaan ja vaieten noita monenlaisia pelon
ilmaisuja ja puheita pirusta, joita hänen omat työmiehensä eivät
milloinkaan väsyneet kertomasta, sen sijaan, että hän olisi nuhdellut
ja ilahduttanut noita taikauskoisia ja tyytymättömiä ihmisiä.
Väsyneenä, hermostuneena ja levottomana ratsasti hän päivälliselle
kotiinsa. Kisfalun päärakennus ei ollut juuri erittäin kodikas eikä
mukavakaan. András oli rakennuttanut sivurakennuksen, johon hän oli
sijoittanut keittiön ja pesutuvan, ja varannut pienen päärakennuksen,
jonka ympärillä oli hyvätuoksuisten kuusamain ja jasmiinien ympäröimä
kuisti, kotonaan asuinhuoneille. Suuri arkihuone jakoi rakennuksen
keskeltä kahtia, kuistiin aukenevalta ovelta vastakkaisen seinän pariin
ikkunaan, joista voitiin katsella laajalle pustalle. Sen kummallakin
puolella oli kaksi makuuhuonetta, joista vasemmalla olevat oli juuri
äskettäin rakennettu, kauniisti paperoitu ja maalattu.
Kun András tuli sisään, oli huone melko hämärä, sillä viileältä
näyttävät viheriät uutimet estivät auringonsäteitä tunkeutumasta
huoneeseen. Aivan ikkunan ääressä, jossa oli niin valoisaa, että
voitiin työskennellä, istui Keményn Etelka kehräten. Hitaasti pyöritti
hänen paljas jalkansa keskipäivän kuumuudessa rukinratasta samalla kun
hän hiljaisin äänin hyräili surullisia unkarilaisia kansanlauluja.
Noissa ryppyisissä kasvoissa ei ollut enää mitään kaunista. Nuoruuden
sulot ja terveys, jos niitä niissä milloinkaan oli ollutkaan, olivat
hävinneet noiden vaikean orjuuden pitkien vuosien kuluessa, jotka
Etelka oli viettänyt saidan miehensä katon alla. Syvälle vajonneen suun
ympärillä oli kärsivällisesti kestettyjen nöyryytyksien ja kärsimysten
uurtamia syviä vakoja, ja silmät olivat monien vuodatettujen ja
vuotamattomien kyynelten himmentämät ja samentamat, mutta kun hän kuuli
poikansa raskaat askeleet kuistilla, kirkastuivat hänen vanhat kasvonsa
onnellisesta hymystä ja näyttivät nopeasti kokonaan muuttuvan — silmät
loistivat ja kuihtuneitten huulien välistä näkyvät valkoiset hampaat
muuttivat nuo surulliset kasvot hyvin nuorekkaiksi.
»_Isten hozta_, poikani», sanoi hän, »tulet aikaisemmin kuin osasin
odottaakaan. Sári ja Katinka»! huusi hän kovasti, »tuokaa paisti
pöytään heti, sillä isäntä on tullut kotiin»!
András tuli huoneeseen hyvin alakuloisen näköisenä, heitti hattunsa
tuolille ja sanoi suudeltuaan äitiään:
»Äiti, en voi työmiehille mitään tänään, sillä he eivät voi ollenkaan
työskennellä. Kun käännän heille selkäni, rupeavat kaikki heti
tuijottamaan pustan yli tuonne, jossa musta savupatsas muistuttaa heitä
tuosta kirotusta myllystä. Olen kiitollinen, että olet vetänyt uutimet
eteen, jotten enää voi nähdä tuota pirun rakentamaa laitosta.»
»Olen iloinen kuullessani sinun nimittävän sitä niin», sanoi Etelka
huoaten. »Tiedät, mitä sanoin sinulle jo heti siitä, kun Rosenstein
sanoi kartanonomistajan rupeavan jauhattamaan viljaansa tulen ja savun
avulla».
»Äiti rakas, olet pyhimys, ja yhtä varma kuin olen siitä, että
joskus ennen olet ollut taivaassa, niin yhtä varmasti tiedän sinun
sieltä oppineen, ettei piru kiinnitä juuri suurtakaan huomiota
harrastuksiimme».
»Mutta, András, miten voitkaan puhua noin? Isä Ambrosiuskin sanoo, että
piru vaeltaa maailmassa koettaen viekoitella ihmisiä syntiin ja sitten
helvettiin».
»Kyllä, äiti, mutta hän ei mene koneihin käyttämään niitä. Olen
lukenut kirjoista, että höyry sen tekee. En ymmärrä noita asioita
enkä luullakseni haluakaan, sillä olen varma, että viime vuonna sain
jauhoistani niin hyvän hinnan kuin joku toinenkin tässä maassa, ja jos
se kaikkina vuosina on yhtä hienoa ja valkoista, en haluakaan valmistaa
sen parempaa».
»Ja kumminkin, András, on kauheata ajatella, että kartanonomistajan
hullut päähänpistot vievät monta Bideskuty’ssa asuvaa rakasta
ystäväämme saatanan kynsiin».
András oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen äitinsä nosti
varoittavasti sormen huulilleen. Nuo pari kaunista talonpoikaistyttöä,
jotka auttoivat Etelkaa talouden hoidossa, tulivat huoneeseen. He
olivat orpoja, jotka olivat menettäneet vanhempansa muutamia vuosia
sitten raivoavan kolerakauden aikana, ja jotka Etelka oli tuonut
Kisfaluun ja opettanut heidät valmistamaan ruokaa, pesemään pyykkiä
ja kehräämään. He toivat pöytään höyryävän paistin, paistetut perunat
ja korit täynnä melooneja ja persikoita, kantaen kaikki nämä tavarat
pienellä päällään tukien niitä toisella kauniisti kaareutuvalla
kädellään toisen käden levätessä lanteilla.
András nousi iloisesti seisoalleen.
»Voi, äiti rakas, hyvä paisti karkoittaa parhaiten kaikki ikävät
ajatukset! Hei, Sári kaunokaiseni, anna minulle suukkonen ja suurin
haarikka kyökistäsi, että voin mennä hakemaan viiniä. Tarvitsemme
kaikki paljon juotavaa, sillä ulkona on hirveän kuuma».
Kun András meni hakemaan viiniä tiilikellarista, jonka hän oli
rakennuttanut talon varjoisimmalle puolelle, laskivat Sári ja Katinka
tuon voimakkaan ruoan — mehukkaan paistin, perunat ja hedelmät —
tammipöydälle, joka oli kiillotettu niin kiiltäväksi kuin kuvastin.
Pöydän päähän asetettiin emännän nojatuoli ja sen viereen isännän.
Tyttöjen omat paikat olivat pöydän toisessa päässä. Odottaessaan
poikaansa jakoi Etelka paistin suurille lasitetuille savilautasille, ja
heti kun András tuli takaisin, ruvettiin syömään veitsien ja lusikoiden
avulla, ja isäntä kaatoi viiniä jokaisen haarikkaan.
Mutta ateria ei ollut niin hauska kuin tavallisesti. Sekä Etelka
että András olivat levottomat ja vaiteliaat eivätkä pienet tytötkään
uskaltaneet lörpötellä. He olivat peloissaan ja surulliset, sillä
he eivät olleet milloinkaan nähneet isäntää niin hiljaisena. Toisen
silmistä valui kyyneliä lautaselle, sillä hän luuli jotakin kauheata
tapahtuneen.
Kun jokainen oli juonut haarikkansa tyhjäksi ja Etelka nousi
paikoiltaan, korjattiin lautaset ja haarikat pois, ja András voi
jälleen ruveta puhumaan asiasta, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.
»Äiti, ajattelin viime puolituntisen kuluessa syödessäni paistia, että
olen laiska ja kelvoton mies, ellen koeta vielä tällä viime hetkelläkin
saada kartanonomistajaa luopumaan tuota kirottua myllyä koskevista
itsepäisistä suunnitelmistaan. Luulen melkein varmasti, että Rosenstein
puhuessaan puolestani kartanonomistajalle kaikista niistä ikävyyksistä,
jotka tiedän tulevan, jos hän vain jatkaa talonpoikien kiusaamista
noilla uudenaikaisilla laitoksillaan, teki sen hyvin laimeasti».
»Rosenstein selitti, ettei kreivi halua kuunnella kenenkään puheita.
Hän on niin sydämestään kiintynyt tuohon kirottuun myllyyn».
Etelka oli alkanut kehrätä jälleen, ja rukinrattaan hyrinä säesti
hiljaa heidän keskusteluaan. András tunsi olevansa hermostunut ja
vieläkin epämääräisesti levoton. Hän käveli edestakaisin tuossa
kapeassa huoneessa ja vetäisi aina silloin tällöin uutimet syrjään
katsellen rypistetyin kulmin tuota mustaa savupilveä, joka vieläkin
näkyi kaukaa taivaanrannalta.
»Ihmettelenpä, onko isä Ambrosius puhunutkaan siitä milloinkaan
kreiville»? mumisi hän ääneen.
»Ystävällinen isä ei luultavasti ole uskaltanut puhua paljon pelosta,
että kreivi suuttuu hänelle. Silloin olisi hänen pakko poistua
Arokszállasin kirkosta, jonka pappina hän on ollut jo neljäkymmentä
vuotta. Se murtaisi hänen sydämensä. Ei, ei»! lisäsi vanhus, »isä ei
ole uskaltanut puhua».