iloisesti vieraita vastaan, ja vastakkaisessa päässä istuu kreivitär
kuin kuningatar kuunnellen, miten hänen pöytäkoristeitaan, hedelmien
suuruutta ja puutarhan värikkäisyyttä imarrellaan. Ehkä hän tietää,
että nuo kauniit lauseet ovat vain tavallisia kukkaiskielen
ilmaisumuotoja, niin tavallisia heidän maassaan, ja muistaa, että hänen
on toistettava ne silloin, kun hän vuorostaan matkustaa vierailemaan
naapuriensa luokse, vaikka hän kumminkin on melkein varma, että
hänen järjestelynsä, taloutensa ja keittotaitonsa ovat paremmat
kuin kenenkään kuolevaisen tässä maailmassa. Tuollainen imartelu on
kumminkin hauskaa kuunneltavaa, kun itse tietää varmasti, ettei se
missään tapauksessa vastaa ollenkaan todellisuutta.
Piilossa äitinsä katseilta istuu Ilonka punastellen ja onnellisena.
Feri on ihmeellisen taitavasti valloittanut paikan itselleen aivan
hänen vierestään, ja iloiten voivat nyt nämä nuoret todeta, että he
saavat istua vierekkäin ainakin kolme tuntia, sillä varmasti kuluu
pitkälti aikaa, ennenkuin vanhemmat ihmiset ovat syöneet ja juoneet
kyllikseen. Huudettuaan kovasti »Eläköön!» ja ojennettuaan täydet
pikarinsa isäntää ja emäntää kohti, ovat vieraat käyneet ruokiin
käsiksi. Ensimmäisten minuuttien kuluessa, kun pahin nälkä tyydytetään
lautasellisella höyryävää lientä, ei mikään muu kuin lasien kilinä ja
hopealusikoiden kalina keskeytä mustalaisten soittoa.
Palvelijat kulkevat reippaasti pöydän ympäri ja täyttävät täyttämistään
laseja, jotka pian tyhjentyvät. Muutamien minuuttien kuluttua
irtautuvat kielen kannat jälleen.
Bideskuty raukka saa kestää kiivaan hyökkäyksen kaikilta suunnilta
uuden myllynsä ja koneittensa vuoksi. Hän pysyy taipumattomasi!
kannallaan vedoten suunnitelmiinsa, joista hän ei itsekään ole
oikein selvillä. Kaikki hänen vanhemmat vieraansa, jotka ovat
samanarvoisia kuin hänkin ja sitäpaitsi varakkaita tilanomistajia,
ennustavat mitä suurimpia onnettomuuksia, jotka tulevat häntä
varmasti kohtaamaan, jos hän vain jatkaa noiden ulkomailta saatujen
aatteittensa toteuttamista. Voihan kostava taivaantuli räjähdyttää nuo
kirotut koneet ilmaan ja voivathan kaikki talonpojat tehdä kapinan
noita pirullisia vehkeitä vastaan. Pienimmätkin muutokset niihin
tapoihin, joilla monet sukupolvet ovat viljelleet maitaan, ovat näiden
unkarilaisten aatelismiesten mielestä hullun yrityksiä ja kuulumattomia
ennakkotapauksia unkarilaisen tasangon historiassa.
Mutta Bideskuty’n kreivi on miettinyt tätä kaikkea nuoresta pojasta
alkaen, jolloin hänen isänsä aluksi koetti karkoittaa nuo ajatukset
hänen aivoistaan. Koska vastustamishalu oli ne synnyttänyt, olivat
ne muuttuneet vakaumukseksi, ja sitäpaitsi luuli hän varmasti
onnistuvansa. Edistääkseen hulluja päähänpistojaan oli hän kumartunut
melko syvälle salattuihin arkkuihin. Nyt uskalsi hän, kuten vanha
pelaaja ainakin, panna peliin yhä enemmän ja enemmän ollen varma,
että lopulta kumminkin onni kääntyy hänelle myönteiseksi, tuo rajaton
onni, joka oli rakennettu tuon hänen suuresti parannetun menetelmänsä
varmalle perustalle, ja jonka hän luuli saavuttavansa vähemmillä
kustannuksilla ja työllä.
Bideskuty oli äärettömin kärsivällisyyksin lukenut läpi monta paksua
kirjaa, jotka hän oli tilannut Budapestista, ja uskotteli nyt itselleen
olevansa täydellisesti perillä lännen maitten uudenaikaisista
suunnitelmista. Kuvitteluissaan näki hän jo olevansa maanviljelyksen
tunnustettu erikoistuntija Puolan rajoilta Laithan rannoille saakka.
Lukiessaan läpi nuo paksut kirjat oli hän saanut päähänsä jonkunlaista
epämääräistä ja lisättyä tietomäärää lukuunottamatta jonkunlaisen
toivon hankkia jotakin eroavaa nykyisiin elämäntapoihinsa. Hän
alkoi haaveilla rikkauksista, hän, joka polveutui maantuotteilla
elämään tottuneesta rodusta, alkoi epämääräisesti ikävöidä muitakin
ylellisyyksiä kuin hienoa valkoista leipää ja maukkaita vanhoja
viinejä. Edistys-sanan tarkoitus alkoi hänelle jo hieman selvitä,
ja hän alkoi jo aavistaa, että maatilallaan asuvan unkarilaisen
aatelismiehenkin elämällä voi olla muitakin velvollisuuksia kuin vahtia
viljan kasvamista ja kesyttää villejä hevosia ajohevosiksi. Joskus tuo
kummallinen vanhus paljasti itsensä, kuten silloinkin, kun hän kiusasi
vanhaa Rosensteiniä, mutta hänen mielessään oli arvottoman sukuylpeyden
rinnalla kumminkin epämääräinen tunne arvokkaisuudestaan ihmisenä.
Pöydän toisessa päässä oli Ilonka vihdoinkin rikkonut onnellisen
vaitiolon.
»Minulle kerrottiin, ettet tulisikaan», sanoi hän syötyään liemen.
»Mutta sinähän tiesit paremmin, etkö tiennytkin»?
»En. Kuulin sinun matkustaneen Budapestiin karnevaaliin ja ajattelin...»
»Sinun pitää vain ajatella, että olet kauniimpi kuin kukaan muu tyttö,
jonka jossakin voin kohdata. Kun Budapestissä näin jotkut kauniit
kasvot, muistelin vain yhä enemmän sinua».
»Muistelitko minua»? sanoi Ilonka veikeästi hämmästyen.
»Kyllä kai sen tiedät, Ilonka», sanoi nuorukainen hilliten kiihkonsa.
»Tiedät minun...»
»Hsh, hsh!» kuiskasi tyttö hermostuneesti. »Äiti katsoo tänne päin, ja
olen varma, että kreivitär Kantássy voi kuulla puheemme».
Feri oli koettanut kuiskata niin hiljaa, etteivät ilmassa surisevat
kärpäsetkään voineet sitä kuulla, mutta Ilonka oli kai kumminkin
kuullut jotakin, koska hän punastui ja käänsi sinisten silmiensä
katseen lautaseen. Oli hyvin hauskaa puhella näin ja haukata salaa
kielletystä hedelmästä sillä aikaa kuin äidin silmät olivat kääntyneet
muualle, ja iloinen puhelu, nauru ja mustalaisten iloinen soitto
estivät kenenkään muun kuulemasta nuorukaisen kuiskauksia.
»Suoritan upseerin tutkintoni tulevan kuukauden kuluessa, Ilonka»,
sanoi Feri koettavasti.
»Vai niin».
»Ja sitten rukoilen toista sotaa preussilaisia vastaan».
»Mutta miksi? Sinuthan voidaan tappaa».
»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti tämän
vaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni jotakin
suurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun raukkaan, niin
silloin ehkä...»
»Niin», toisti Ilonka, »silloin ehkä...?»
Molemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä olevaan
ruusukimppuun.
»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja
tunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri
tahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa
johtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien
suostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen
tyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten
oikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja,
kaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön
vanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja
mitättömältä.
»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen
hetken kuluttua.
»Onnelliseksiko? Miten sitten»? kysyi tyttö viattomasti.
»Sanomalla tuon sanan 'ehkä'».
Palvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta
suunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja
piloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat
pienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja
tyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja
sanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään, silloin
kun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin muualle.
»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin
jonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja
hyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa
korkealle päänsä yläpuolelle.
»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän noustessaan ja
lisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin kirkkaiden silmiesi,
punaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi kunniaksi, jota en ole
kuullut puoleen tuntiin»!
Tämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat
paikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan luo
kilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: »_Eljen_»! Kaikki
nuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset
kuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat vieraat
suutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän aikaa
kaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe, joka oli
hänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi aikaa.
Pian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin
suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion
palvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta. Kaikki
kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden kuiskata
hiljaa:
»Sitä ei kannata juuri ajatella, sillä äiti ei suostu siihen ikinä».
»Mitä luulet sitten isäsi ajattelevan, Ilonka»?
Tyttö pudisti kaunista päätään ajattelevasti.
»Isä on niin kiintynyt noihin koneihinsa ja riitoihinsa talonpoikien
kanssa, että hän suostuu kaikkiin äidin ehdotuksiin kotirauhan vuoksi».
»Ilonka, toivon, että olisimme eläneet satoja vuosia sitten».
»Miksi»?
»Koska silloin olisin voinut ratsastaa tänne Kopélla keskellä yötä,
kiivetä Bideskuty’n ikkunoihin nuoraa pitkin ja ryöstää sinut
mukaani välittämättä äidistäsi, isästäsi ja muista. Noihin aikoihin
ei välitetty rahasta eikä perhesuhteista myöskään. Kaikki olivat
samanarvoiset, ja mies voi naida kenen hän vain halusi».
»Ah, miten suloista se mahtoi ollakaan, kun ei tytön tarvinnut kysyä
äidiltään, ketä hän saa rakastaa».
»Eihän sinun tarvitse kysyä sitä nytkään, Ilonka», korjasi nuorukainen
vakavasti, »sillä eihän kukaan voi estää sinua rakastamasta, ketä
haluat».
»Mitä tuollainen rakkaus sitten hyödyttää», vastasi tyttö viattomasti,
»ellen saa mennä rakastettuni kanssa naimisiin»?
»Rakkauteni sinuun, Ilonka, suo minulle muutenkin paljon iloa, vaikka
en...»
»Hsh, hsh, äiti katsoo varmasti nyt tänne päin».
Tutkintonsa suorittanut nuorukainen lopetti puheensa, ja vielä
kerran oli kaikkien vieraiden kilistettävä lasejaan emännän kanssa
ja toivotettava hänelle onnea. Ilonkan oli pakko, kuten kaikkien
muidenkin, mennä äitinsä luo, suudella tämän kättä ja sanoa muutamia
sanoja onnentoivotukseksi. Hänen nuori sydämensä, joka ei vielä oikein
ymmärtänyt tunteita, jotka uhkasivat sen täyttää, kiintyi hetkiseksi
kokonaan äitiin, jolla oli hänen kohtalonsa kokonaan käsissään. Kun
hän oli lausunut kauniin onnentoivotuksensa, kiersi hän kiihkeästi
käsivartensa äitinsä kaulaan pyytäen hellää suukkosta sensijaan, että
hän olisi kainosti suudellut äitinsä kättä.
»Ilonka, tyttöseni, rypistät vaatteesi», sanoi kreivitär Irma
moittivasti.
Ja Ilonka, tuntien epämääräisesti tehneensä jotakin sopimatonta, jota
hän ei ymmärtänyt, meni ujosti ja itkukurkussa paikoilleen.
X
RAKKAUDEN IDYLLI.
Tämän jälkeen muuttui iloisuus paljon meluisammaksi. Miespalvelijat
saivat täyttää ahkerasti laseja ja pulloja noista suurista tynnyreistä,
joista toinen oli jo juotu aivan tyhjäksi. Mustalaiset eivät saaneet
lopettaa soittoaan hetkeksikään, ja kuumissaan ja huohottaen
kihnuttivat he iloista csárdásta innokkaasti. Unkarilainen vanha viini
alkoi jo kohota muutamien jalojen paroonien tukkaan, ja kun heidän
päässään vain on tarpeellinen määrä tuota ainetta, herää heissä aina
intohimoinen rakkaus oman maansa kansanlauluja kohtaan.
»Kuulkaahan, mustalaiset», sanoi Géza Vécsery, joka omisti suuren
kartanon Zemplén maakunnassa, ollen samalla myös tuon maakunnan
maaherra, »soittakaa minulle lempilauluni '_Káka löven költ a rucza_!'
Soittakaa se niin, että kyyneleeni kuivuvat ja jokainen floriini
livahtaa taskustani».
Ja Binecz Marko alkoi soittaa tunteellisesti tuota surullista ja
suloisinta unkarilaista laulua.
Toisten jutellessa yhtä iloisesti kuin ennenkin kantoi Géza Véczery
tuolinsa aivan soittajien viereen, ja istuen kahareisin sillä puoleksi
tyhjennetty viinipullo kädessään antautui hän kokonaan lempilaulunsa
kuuntelemisen suoman ilon valtaan ja heilutti päätään tuon omituisen
tahdin mukaan. Hän istui siinä varmaankin puoli tuntia pakottaen
mustalaisia toistamaan tuon saman säveleen yhä uudestaan, ja hänen
suuren ilonsa todistukseksi vuosivat kyyneleet hänen poskilleen, sillä
»_Sirva vigad a Magyar_!» [= Ilo itkettää unkarilaista.]
Hän oli nähtävästi kokonaan unhottanut jälkiruoat, sillä hän
ei välittänyt enää mistään. Jokainen laulun toistaminen näytti
kiihdyttävän hänen innostustaan ja hänen karjahduksensa »Uudestaan!»
muuttuivat yhä äänekkäämmiksi.
»Hitaammin!» huusi hän joskus ja sitten taasen: »Nopeammin!» tahi
»Kovemmasti!» »Aiotteko te, laiskat koirat, ruveta nukkumaan?» tahi
»Mikä tuota kirottua viuluasi nyt vaivaa? Siinä ei ole enää ollenkaan
ääntä! Ah, nyt minä ymmärrän», lisäsi hän nousten innostuneena
seisoalleen. »Sillä on jano ja se haluaa juotavaa. Tämä viini kelpaakin
vaikka enkeleille! Täällä, mustalaisen viulu, juo nyt! Juo nyt niin
paljon, että virkistyt! Juo, sanon minä»!
Ja maaherra nousi hieman horjahdellen, otti viulun johtajalta ja kaatoi
nauraen koko pullon sisällön siihen.
Kukaan ei pannut pahakseen hänen iloista kujettaan. Mustalainen salli
hänen hyvin tyynesti huvitella viululla, sillä hän tiesi saavansa hyvän
korvauksen soittokoneesta.
»Koetahan nyt, mustalainen», sanoi Géza Vécsery ojentaen miehelle
viulun takaisin. »Olen varma, että se soi nyt paljon paremmin juotuaan
tarpeekseen hyvää unkarilaista viiniä».
Onnettomuudeksi kumminkin ei viulu näiden olosuhteiden vallitessa
ruvennut soimaan lainkaan. Mustalainen koetti pari kertaa vakavasti
vetäistä käyrällään kieliä. Hänen viulusta saamansa äänet huvittivat
äärettömästi maaherraa.
»Koeta uudestaan, mustalainen!» karjui hän. »Annahan minun näyttää
sinulle, miten se on tehtävä, koska et näytä oikein osaavan!» lisäsi
hän vetäisten viulun miehen kädestä. Mutta siiloin tapahtui tuo
välttämätön onnettomuus, joko senvuoksi, että hän liikkui kömpelösti,
tahi siksi, että mustahko soittaja käänsi viulun tarkoituksellisesti
ylösalaisin, ja viini virtasi vapaasti ulos kastellen jalon kreivin ja
mustalaisen kirjaimellisesti päästä jalkoihin asti.
»Ah, millaista hyvän viinin tuhlausta!» huudahti Vécsery nauraen. »Tuo
viuluhan kiittämätön on! Tässä, mustalainen on sinulle jotakin, jolla
voit kuivata sen suun».
Ja hän otti useita seteleitä taskustaan ja tukki ne viuluun yhtä
iloisesti kuin hän äsken oli kaatanut siihen viiniä. Sitten hän
luovutti soittokoneen mustalaiselle takaisin. Hän oli kujeillut
tarpeeksi tällä haavaa.
Kaikki muutkin näyttivät jo nousevan pöydästä ja hajautuvan talon eri
osiin tupakoidakseen tahi kuljeskellakseen puutarhassa.
Feri koetti pysytellä aivan Ilonkan läheisyydessä, mutta se ei ollut
selvästi ollenkaan sopivaa, sillä kaikki nuorukaiset kokoutuivat yhteen
tupakoimaan ja jokainen tyttö taivutti kauniin päänsä toverinsa puoleen
kuin kaunishöyheninen visertävä lintu, ja kuiskaili asioita, jotka
kiinnittivät ainoastaan tuollaisten sievien naissuvun edustajain mieltä.
Tämä päivä oli kenties hauskin, mitä nuo nuoret olivat milloinkaan
keskenään viettäneet. Ilonka unhotti kaiken varovaisuuden ja uhmasi
äidin kaikkein synkimpiäkin katseita antautuen valoisten unelmiensa
suoman onnen valtaan. Kuten lapsi, joka leikkii aivan uudenaikaisen ja
mieltäkiinnittävän lelun kanssa ymmärtämättä ollenkaan sen haurautta
ja muistamatta sen olevan tehdyn vain hetken iloksi, leikki Ilonkakin
tämän uuden tunteen kanssa, jonka nuoren kauniin upseerin tuliset sanat
olivat sytyttäneet hänen sydämeensä.
Koko päivän haaveili hän asioista, joita hän ei juuri ollenkaan
ymmärtänyt — miehen intohimosta, avioliitosta ja onnellisesta
yhdyselämästä hänen kanssaan, jota oli jo mitä suurin autuus
kuunnellakin, kun hän kuiskasi niin usein ja, ah, niin tulisesti:
»Rakastan sinua, Ilonka!»
Illalla kotiljongin pitkien vuorojen aikana, iloisen illallisen
kestäessä ja tulista csárdásta tanssittaessa oli Madáchin Feri hänen
läheisyydessään. Kun hän istuutui tytön viereen, voi hän tuntea,
miten tytön hieno musliinihame kosketti hänen polveensa. Silloin
tarttui hän vapisevin käsin tuohon pehmeään kankaaseen sivelläkseen
sitä joko hellästi tahi hypistelläkseen sitä hermostuneesti, koska
hänen rakkautensa kasvoi vain kasvamistaan tuota äärettömän suloista
tyttömäistä olentoa kohtaan.
Ja niin viattomasti kuin lapsi vastasi hän nuorukaisen tuliseen
katseeseen, ymmärtämättä ollenkaan, miksi hänen poskensa lämpimästi
punastuivat, pieni käsi vapisi ja sydän löi niin kiivaasti. Hänestä
tuntui kuin hän olisi ollut aivan erillään tuosta iloisesta joukosta
tanssiessaan kotiljongia ja katrillia. Hän ei kiinnittänyt huomiota
käsiin, joihin hän kosketti, ei katseihin eikä muihin sanoihin
kuin noihin muutamiin, jotka hän nyt oli kuullut niin usein, mutta
jotka tuntuivat sisältävän äärettömästi suloa, kun ne toistamistaan
toistivat: »Rakastan sinua, Ilonka»!
Rakkaus! Mitä tiesi tämä lapsi rakkaudesta, tuon virran voimakkuudesta,
jonka padon hänen oma sievä kätensä oli murtanut? Hän oli tuntenut
Madáchin Ferin lapsuudestaan alkaen, jolloin hän ollen todellinen
nelivuotias kuningatar oli hallinnut tuota viisi vuotta vanhempaa
kaunista poikaa, joka silloinkin jo oli osannut sanoa: »Rakastan
sinua, Ilonka!» Niin, hän oli sanonut sen silloin ja hän kuiskasi sen
nyt, ja koska hänen sydämensä vastasi siihen, kuulosti se nytkin yhtä
lapselliselta, suloiselta ja viattomalta.
Ja nuorukainen, tietäen hieman enemmän maailmasta ja aavistaen
hämärästi tämän valoisan unelman välttämättömän lopun, antautui
kokonaan hetken suoman onnellisuuden valtaan. Hän ei voinut sanoa
tytölle paljonkaan, sillä läheisyydessä oli aina joku, joka voi kuulla
nuo suloiset tyhmät sanat, joita rakkaus alussa kuiskailee vain yhteen
korvaan, mutta hän voi silloin tällöin kumartua ottamaan tytön viuhkan
tahi nenäliinan lattialta ja tuntea ojentaessaan ne hänelle, hänen
hentojen sormiensa hetkellisen kosketuksen. Hän voi myöskin silloin,
kun ei kukaan katsonut ja kaikkien äitien silmät olivat kiintyneet
tarkkaavaisesti seuraamaan jotakin mutkallista vuoroa, kumartua
eteenpäin ja katsahtaa suoraan noihin sinisiin silmiin, joita tyttö
piti tavallisesti ärsyttävästi maahan luotuina.
Tällaista ja hieman muutakin voi hän tehdä ja tekikin, keskustellen
kumminkin tytön kanssa aivan jokapäiväisistä asioista ollen pakotettu
karttamaan tuota, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mutta hän
katsoi kumminkin tyttöön koko ajan kiinnittäen mieleensä jokaisen
tuon tyttömäisen vartalon pienimmänkin piirteen — valkoisen niskan,
joka hennosti kohosi valkoisen musliinin pehmeistä laskoksista, ohuet
ruusunpunaiset korvat, joita kullanväriset kiharat peittivät, ja nuo
alaspainuneet suuret luomet, jotka levittivät tummat varjonsa pehmeille
persikanvärisille poskille.
Ah, hän oli juhlallisen kaunis, tuo tämän rikkaan hedelmällisen
maan suloinen tuote, joka oli kuin hurmaava, puolivillin ympäristön
muodostamaan kehykseen kiinnitetty jalokivi! Sovinnaisuuden
läpitunkemattomat seinät ympäröivät hänet niin, että ne olivat
puristaneet kokoon hänen puhkeamaisillaan olevan luonteensa ja
uhkasivat muuttaa tämän Luojan täydellisen työn tuollaiseksi
ajattelemattomaksi ja sieluttomaksi nukeksi, jollaisiksi hänenlaisensa
ja -rotuisensa vähitellen kehittyvät. Hänestäkin oli tuleva, kuten
muistakin, noiden suurten vieraanvaraisten linnojen kaunis koristus,
joiden valtijattareksi hän sitten lopulta oli pääsevä, kuuliainen
vaimo miehelleen — talon hallitsijalle, tyytyväinen seuraamaan kaikkia
perinnäistapoja, jotka ovat olleet voimassa kokonaisia vuosisatoja,
halukas ehkä kumminkin pukeutumaan hieman eri tavalla kuin hänen
isoäitinsä tahi isoäidinäitinsä ja verhoamaan kauniin ruumiinsa ehkä
erikuosisiin vaatteihin, mutta jättämään kumminkin järkensä ja sielunsa
samalle tasolle koettamattakaan ollenkaan kehittää henkisiä lahjojaan,
luullen itsepäisesti kaikkea tuollaista porvarilliseksi ja arvottomaksi
niiden heidän vanhain sukuinsa jälkeläiselle, jotka ovat tehneet heidän
maansa kuuluisaksi lukematta ainoatakaan kirjaa ja kirjoittamatta
kirjettäkään.
»Rakastan sinua, Ilonka!» kuiskasi nuorukainen jokaisen kotiljongin
vuoron välissä.
Ja Ilonkan korvat kuumenivat noiden hellien ja intohimoisten sanojen
vaikutuksesta, joita hän ei nuoruutensa, viattomuutensa eikä väärään
suunnatun sivistyksensä vuoksi juuri ollenkaan ymmärtänyt. Ja kuinka
hän olisi voinutkaan ymmärtää, hän, joka oli saanut kehittyä, kuten hän
oli saanut, jonka ei oltu sallittu milloinkaan seurustella keidenkään
muiden kanssa kuin omien vanhempiensa, joka ei milloinkaan ollut
lukenut riviäkään, jota eivät hänen äitinsä ankarat silmät olleet ensin
tarkastaneet, ja jolle ei milloinkaan oltu opetettu eikä näytetty
mitään, josta hän olisi voinut oppia tuntemaan ihmissydäntä ja miesten
sielussa raivoavia intohimoja?
Pieni tyttö raukka, olisiko hän voinutkaan tietää rakkaudesta muuta
kuin, että oli niin hauska kuunnella tuon ainoan puhuvan siitä, joka
tanssi csárdásta niin jumalallisesti ja oli niin komean näköinen
vapaaehtoisten vormussa. Hän salli sekä itsensä että hänen vaipua
näihin valoisiin unelmiin, tottumaton kun hän oli ajattelemaan
tulevaisuutta ja tyytyen aina nykyisyyteen, joka oli niin suloinen.
Hän ei muistanutkaan, että tällaiset unelmat aina loppuvat, eikä
ajatellutkaan, että sellainenkin maailma on olemassa, jota ei ole
tehty musliinipuvuista, kotiljongeista eikä kauniista vapaaehtoisista
upseereista, jossa töykeät sanat usein valloittavat noiden hellästi
kuiskattujen »Rakastan sinua!» sijan, ja jossa todellisuus
säälimättömin sormin hajoittaa nuorten tyttöjen runolliset kuvittelut
kaikkiin tuuliin muuttaen heidät usein surullisiksi, joskus koviksi,
mutta aina pettyneiksi, sillä ei mikään todellisuus, vaikka se
olisikin valoisa, voi kilpailla seitsentoistavuotiaan tytön aivoissa
syntyneitten haaveitten kanssa.
Kun jokainen oli mennyt nukkumaan tanssittuaan, huviteltuaan ja
leikittyään tuntikausia, uneksiakseen uusista tanssiaisista,
huvituksista ja leikeistä, tiesi Ilonka varmasti, että hänen äitinsä
tulo hänen huoneeseensa tähän tavattomaan aikaan tarkoitti ankaraa
nuhdesaarnaa. Hän oli koko päivän ollut äärettömän varomaton, ja
huolimatta äidin synkistä katseista ja vanhempien naisten kuiskaavista
huomautuksista oli hän osoittanut Madách’in Ferille mitä suurinta
huomaavaisuutta.
Kreivitär Irma ei aikonut olla vihainen, sillä sisimmässä sydämessään
oli hän aivan varma, että hän rakasti tytärtään ja huolehti vain tämän
onnellisuudesta, kun hän rupesi teroittamaan hänelle samaa kuin hänelle
itselleenkin oli opetettu, että rakkaus on ainoastaan luvallista
silloin kun kuuluisan suvun edustaja suurine omaisuuksineen ilmestyy
kosijaksi. Hän oli varma, että köyhyys ja polkunaiminen aiheuttavat
vain kaikenlaista kurjuutta, ja olisi ollut mielestään aivan luonnoton
ja rikollinen äiti, ellei hän olisi ajoissa selittänyt noita asioita
Ilonkalle sellaisin tavoin, että tämä vasta osasi karttaa tuollaisia
vahingollisia lähentelemisiä ja lopettaa ne silloin, kun ne ahdistivat
häntä.
»Tulin sanomaan sinulle, Ilonka, että olen ollut sinuun äärettömästi
tyytymätön», aloitti hän kuivasti.
»Minuunko, äiti»?
»Käyttäytymisesi tuon rutiköyhän Madách'in kanssa oli kovin
sopimatonta».
»Ah, äiti»!
»Jokainen huomasi sen tänään. Minunkin oli pakko hävetä puolestasi koko
illan».
»Äiti»!
Pieni tyttö raukka, hän oli niin katuva ja surullinen. Hän tiesi kyllä
olevansa hieman syyllinen, mutta hän oli huvitellut niin äärettömästi
tänään. Pari suurta kyyneltä oli jo valahtanut hänen poskilleen, sillä
äiti teki torumisillaan hänet aina onnettomaksi.