sillä tuossa punaisessa näytän niin kalpealta. Voi rakkaani, miten
myöhäinen nyt jo onkaan! Olen kuullut mustalaisten soittavan jo
puolituntia. En tule tänään ikinä valmiiksi».
Ja pieni kamarineiti juoksi sinne ja tänne häärätessään nuoren
emäntänsä ympärillä. Sininen vyö vaihdettiin punaiseen ja takaisin
jälleen, joku irtautunut keltainen kihara kiinnitettiin jälleen
paikoilleen ja laitettiin silmukka sinne ja toinen tänne. Tyttö
hääräsi innokkaasti hikipäissään ja ylpeänä emännästään, joka oli
tasankojen kaunein perijätär. Bideskuty’n seitsemäntoista vuotiaasta
Ilonkasta luultiin tulevan maakunnan kaunotar, kaunein tuossa
maassa, jossa kaikki naiset ovat kauniita. Hänellä oli solakka,
mutta kumminkin täyteläinen, unkarilaiselle rodulle niin ominainen
vartalo, persikanvärinen iho, kullankeltainen tukka, ja »älä unhota
minua»-silmät, joiden sanotaan panevan jokaisen tulisen unkarilaisen
syttyvän sydämen liekehtimään. Koska, kuten Bideskuty’n jalo emäntäkin
oli sanonut, jokaisen unkarilaisen jalosukuisen tytön velvollisuus on
tulla kauniiksi, täytti Ilonka varmasti nämä vaatimukset täydellisesti,
ja kreivitär, hänen äitinsä, sai olla melkein varma, että hänen
tyttärensä täyttää toisenkin velvollisuutensa yhtä täsmällisesti ja
menee niin edullisiin naimisiin kuin hänen äidillinen sydämensä suinkin
ikinä vain voi toivoa.
Alakerroksessa alkoi hälinä muuttua melkein sähköiseksi. Kreivitär itse
ahtaassa silkkipuserossaan, joka oli kuulunut hänen myötäjäisiinsä ja
jota oli monta kertaa koetettu muuttaa hieman muodinmukaisemmaksi, loi
viimeisen silmäyksen suuressa lämpiössä olevaan komeasti katettuun
päivällispöytään. Suuri tamminen tarjoilupöytä, joka oli melkein
koko lämpiön pituinen, notkui suurten, kaikenlaista lihaa ja kalaa
sisältävien lautasten alla, jotka täyttivät jokaisen vapaan nurkan.
Toisilla hevosenkengänmuotoisilla pöydillä oli suuria koreja täynnä
melooneja ja viinirypäleitä, jotka levittivät läpitunkevaa tuoksua
ympärilleen.
Suuria, valmiiksi aukaistuja viinipulloja oli valmiina lautasten
välissä ja tarjoilupöydän kummassakin päässä olevilla korkeilla
pukeilla oli pari viinitynnyriä valmiina luovuttamaan sisältönsä siinä
tapauksessa, etteivät pullot riittäneet. Palvelijat, jotka olivat
pukeutuneet parhaimpiin ahtaihin unkarilaisiin takkeihin ja vielä
ahtaampiin polvihousuihin ja kiiltävimmästä nahasta valmistettuihin
kenkiin, oleskelivat alempana olevassa välikössä odottaen tulijoita.
Mustalaissoittokunta sympaalinpuhaltajineen ja johtajineen oli
asettunut pihalle aloittaakseen Rákóczyn marssin heti, kun etäinen
piiskan läjähdys ilmoittaa ensimmäisten vieraiden tulon.
Kreivitär Irma odotti paria lähintä naapuria saapuvaksi jo
päivällisille. He tulevat omilla vaunuillaan koko matkan Tarnan
tuolta puolen. Bideskuty oli varannut hevoset kaikille sellaisille
vieraille, jotka tulivat pitkien matkojen takaa. Jo edellisenä päivänä
oli vaunuja lähtenyt kaikille suunnille, joissa valtatie haarautui ja
joilta suunnilta odotettiin vieraita. Keveimmät ajopelit, joiden eteen
valjastettiin kartanon parhaimmat hevoset, oli lähetetty edellisenä
iltana Gyöngyösiin noutamaan rautatien asemalta sellaisia, joiden,
koska he olivat kotoisin vielä kauempaa, oli pakko matkustaa junassa.
Nämä vieraat olivat enimmäkseen nuoria ja hienoja ihmisiä, jotka
olivat oleskelleet joko Budapestissä tahi Wienissä ja olivat tottuneet
noihin pirun valmistamiin juniin, jotka olivat melkein samanlaisia
kuin Bideskuty’n puimakoneetkin. Kaikki vanhemmat ihmiset matkustivat
mieluummin vaunuilla, sillä olivathan nuo kulkuneuvot kelvanneet
heidän vanhemmilleen ja esivanhemmilleenkin. Nuo kömpelöt, mutta
mukavat ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu neljä varmajalkaista
unkarilaista heidän omista laumoistaan valittua hevosta, eivät
kiitäneet pirullista vauhtia teräskiskoilla, joita varmasti ei
milloinkaan valmistettu muualla kuin saatanan omassa konepajassa.
Hurraa, eläköön! Kaukaa kuuluvat huudot, laukkaavien hevosten
jymisevä kavioiden kapse ja valjaitten narina ilmoittivat noin
yhdentoista aikana aamupäivällä ensimmäisten vieraiden tulon. »No
nyt, mustalaiset!» kajahtaa Bideskuty’n ääni eräästä yläkerran
ikkunasta, ja johtajan viittauksesta aloittaa sympaalin puhaltaja
tuon tulisen Rákóczyn marssin. Tuolla he tulevat, Kantássyt, lähimmät
naapurit, jotka asuvat vain noin kuudenkymmenen kilometrin päässä.
Heitä on pari vaunullista, sillä perhe on suuri ja heillä on monta
palvelijaa mukanaan. Heidän näkönsä ja käyttäytymisensä on aito
unkarilaista. Ajurit ja tallirengit ovat pukeutuneet kansallispukuihin
— lumivalkoisiin pellavahousuihin ja leveähihaisiin paitoihin, jotka
liehuvat tuulessa, lyhyihin koreasti kirjailtuihin nahkaliiveihin,
pyöreihin lakkeihin ja kiiltäviin saappaihin. Ajaja ohjaa hyvin
taitavasti viidestä unkarilaisesta hevosesta kokoonpannun valjakkonsa,
josta kolme on johtajaa ja kaksi aisahevosta, Bideskuty’n leveästä
portista pihalle ja pysähdyttää sen jyrkästi portaitten edustalle.
Hevosten komeat punaiset nahkavaljaat omituisine tupsuilleen ja
kiiltävine messinkisolkineen kimaltelevat ja kilisevät kuumassa
keskipäivän ilmassa. Kolme sievästi puettua tyttöä, pari nuorukaista,
lihavahko kreivi Kantássy ja hänen laiha happamennäköinen vaimonsa
laskeutuvat noista suurista vaunuista ja nousevat puhellen,
innostuneina ja kiihkeästi lämpiöön ja sieltä synkän hunnin ohi
yläkertaan.
»_Isten hozta_»! [=Jumala on tuonut teidät luoksemme]. Kun Jánko
vakavasti avaa vierashuoneen ovet, niissä Bideskuty vaimoineen odottaa
vieraita, vaihdetaan kädenlyöntejä ja suutelolta.
»Kas, Mariska, miten pitkäksi oletkaan kasvanut, ja Sarolta, en oikein
tunnekaan sinua enää, ja pienestä Emmikestä on kasvanut niin kaunis
tyttö»! sanoi emäntä, ja nuoret tytöt tulevat niiaten ja sirosti
suutelemaan hänen kättään.
Kreivitär Kantássyn vanhin tytär ja hänen oma Ilonkansa olivat
samanikäisiä ja nähtävästi kilpailevia kaunottaria, mutta kreivitär
Irma huomasi suureksi tyytyväisyydekseen, että Mariskalla oli otsassaan
pari näppylää, jotka olivat hyvin silmiinpistävät, vaikka hänen äitinsä
oli käskenytkin tyttönsä kammata tukkansa niin, ettei niitä näkyisi.
Vanhempien keskustellessa seisovat tytöt syrjässä kiltisti ja
punastellen. Äidit, kuitattuaan muutamin sanoin teitten huonouden,
keskustelevat jo hyväksyttävistä sulhasehdokkaista, ja isät puhuvat
laajalti tämän vuoden hyvästä sadosta ja nähtävästi lupaavasta
viininkorjuuajasta.
»En voi sanoakaan sinulle», kuiskaa kreivitär Kantássy sujuvasti,
»miten suuresti Bartoczin Zsiga ihailee Mariskaa. Hänestä tulisi
kaikissa suhteissa sopiva puoliso tyttärelleni, mutta onnettomuudeksi
on hän, kuten tiedät, valtiomies, ja hän on Ranskassa ja Englannissa
ollessaan ruvennut ajattelemaan, että tyttöjen pitää osata tehdä
muutakin kuin näyttää sieviltä. Luullakseni ovat nuo ulkomaalaiset
tytöt peloittavasti edistyneitä; muutamat heistä lukevat novelleja ja
kulkevat kaupungilla yksinään. Jumalalle kiitos, Mariskassa ei ole
mitään tuollaista, hän on niin kiltti ja viaton kuin vain voin toivoa».
»Hän on todellakin kaunis tyttö», vastaa emäntä varmasti ja
päättäväisesti. »Bartoczin Zsigasta saa hän erinomaisen puolison.
Tietysti olet kuullut, ettemme ole suostuneet antamaan Ilonkaa hänelle?»
»Hämmästytät minut, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy hieman
happamesti. »Mielestäni ei Ilonka olekaan hänen makunsa mukainen.
Tässä eräänä päivänä sanoi hän, että Ilonka on liian kaunis hänelle.
Etkö sinäkin ajattele niin? Etkö? Ehkä oletkin niin onnellinen, että
löydät vielä miehen, joka ihailee hänen kalpeata ihoaan. Olen kumminkin
huomannut, että Mariskan punaisia poskia ihaillaan äärettömästi».
»Ilonkalta ei ole kumminkaan milloinkaan puuttunut ihailijoita»,
vastaa emäntä sulavasti. »Meillä on todellakin täysi työ hylätessämme
avioliittoehdotuksia Ilonkan puolesta, sillä hänellä on niitä niin
paljon».
»Kuten tiedät, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy lopullisesti
väistääkseen iskun, »on Ilonka vielä aivan lapsi ja miehet tietävät,
että hän kerran saa periä koko Bideskuty’n ja Kisfalun, puhumattakaan
Zárdasta, jonka hän saa häälahjaksi. Mutta missä tyttö on»? lisää
hän aavistaessaan, että keskustelu alkoi muuttua vastenmieliseksi.
»Mariska, tyttöseni, tiedän varmasti, että kreivitär Irma sallii sinun
mennä llonkan luo, joka luultavasti on jo lopettanut pukeutumisensa.
Iloitsette varmasti saadessanne jälleen tavata toisenne».
»Kyllä, äiti»!
»Sarolta ja Emmike saavat mennä myös».
»Kyllä, äiti»!
Ja nuo kolme tyttöä, ollen iloissaan saadessaan luvan poistua
vanhempiensa painostavasta seurasta, valmistautuivat poistumaan
huoneesta.
»Kuulehan, Mariska, riisukaa kaikki kolme hattunne ja sormikkaanne, ja
kammatkaa tukkanne, ennenkuin tulette jälleen alas».
»Kyllä, äiti!»
Ja kuten häkistään päässeet pienet linnut, liehuvat tytöt huoneesta
niiattuaan ensin vanhanaikaisesti.
»He ovat ihastuttavia»! sanoo emäntä armollisesti.
»Luullakseni he ovat melko hyvin kasvatettuja», lisää hellä äiti
ylpeästi.
»Mutta hyvä ystäväni», kuului lihavan kreivi Kantássyn jylisevä ääni,
»usko minua, kiintymisesi noihin kirottuihin koneihin on suurinta
hulluutta, mitä maailmassa on! Eivätkö isäsi ja minun isäni, isoisäsi
ja minun isoisäni kylväneet ja leikanneet maailman parasta viljaa ja
jauhaneet sitä valkoisimmiksi jauhoiksi tuollaisitta ulkomaalaisitta
laitoksitta? Ethän sinä voita niillä mitään muuta kuin joudut
juutalaisten nyljettäväksi, sillä tuollaiset vehkeet maksavat rahaa,
jota emme tähän asti, Jumalalle kiitos, ole ollenkaan tarvinneet».
»Kuulehan, veliseni, Englannissa...» aloitti Bideskuty hyvin
tietäväisen näköisenä.
»Älä rupea puhumaan minulle tuosta kirotusta maasta! Luuletko minun
tietävän siitä muuta kuin, että se on meren ympäröimä maa, jonka
vilja on huonompaa kuin mitä me annamme sioillemme ja jonka asukkaat
valmistavat viiniä karviaismarjoista? Kysyn sinulta, mitä he tietävät
viljasta ja rypäleistä? Miksi eivät he, koira vieköön, valmista
kelvollista sellaista noilla saatanan laitteillaan»?
»Ajattele, miten mitättömällä työllä ja vähillä vaivoilla sitten
suoriudun, kun myllyni valmistuu».
»Kenenkä töitä ja vaivoja sinä tahdot säästää? Noiden laiskojen ja
kelvottomien talonpoikienko? Aiot siis antaa heille enemmän vapautta,
että he voisivat rikastua ja tulla suurempien maatalojen omistajiksi
kuin me, ja ajaa lopulta meidät aateliset pois kodeistamme, kuten nuo
kirotut juutalaiset ovat jo alkaneet tehdä. Niin kauan kuin pakotat
talonpoikaa työskentelemään hyväksesi antamatta hänelle muuta palkkaa
kuin potkuja, kunnioittaa ja pelkää hän sinua, mutta jos sallit hänen
työskennellä omaksi hyödykseen, rikastua ja tulla suurten maa-alojen
omistajaksi, alkaa hän ajatella olevansa sinun vertaisesi, polvistuu
vierellesi kirkonpenkissä ja luulottelee, että hänen poikansa voi naida
tyttäresi».
»Ei ole ollenkaan vaikea pysyttää talonpoikaa oikealla alallaan,
rikastakin, kuten esimerkiksi Keményn Andrásta, joka on vuokrannut
minulta Kisfalun. Tuon miehen sanotaan omistavan noin neljä tahi
viisi miljoonaa floriinia, jotka hänen saita isänsä oli kuulemma
kätkenyt viinitynnyreihin. Kumminkin on hän hyvin tyytyväinen
saadessaan vuokrata Kisfalun minulta, ja olen varma, että milloin
tahansa kohtaankin hänet, ottaa hän kohteliaasti lakin päästään minun,
tilanomistajansa, edessä».
»Aiotko todellakin uskotella minulle, että kartanosi alueella on
talonpoika, joka omistaa miljooneja floriineja? Joku on huiputtanut
sinua kauniilla puheilla, ystäväni».
»Mitään kauniita puheita ne eivät ole, vaikka luullakseni rahamäärän
suuruus onkin liioiteltu. Hänellä on kumminkin varmasti paljon rahaa ja
sitäpaitsi on minulle kerrottu, että hän saa aina viininsä ja nautansa
edullisesti kaupaksi».
»No, olkoon sitten, mutta mielestäni käyttäytyy tuo talonpoika kirotun
hävittömästi kootessaan tuollaisia rikkauksia. Ihmettelenpä, onko hän
jo halunnut ostaa sinulta jotakin maakappaletta»?
»Ei milloinkaan. Muutamat ihmiset luulevat hänen lainailevan rahoja
omaan laskuunsa, mutta en tiedä sitä varmasti. Minulla ei ole ollut
milloinkaan mitään tekemistä hänen kanssaan.»
»Vai niin. Mutta luullakseni olet liikeasioissa jonkun juutalaisen tahi
parinkin kanssa»? vihjaisi kreivi Kantássy äänekkäästi nauraen. »Tuo
kirottu mylly on varmasti tullut maksamaan paljon.»
»Niin on!» vastasi Bideskuty raukka, pudistaen päätään muistellessaan
eilistä tuhoisaa sopimustaan, »ja nuo kirotut juutalaiset vaativat niin
äärettömän suuren koron. Minulla on enää tuskin niin paljon viljaa
jäljellä, että voin varustaa tämän talon leivällä. En olisi ollenkaan
pahoillani, vaikka tuo saita Keményn András haluaisikin ostaa minulta
palasen maata».
»Eikö hän ole milloinkaan sanonut haluavansa ostaa sinulta Kisfalua?»
»Ei ikinä, ainakaan minun tietääkseni, ja sehän minua juuri enimmän
kummastuttaakin. Olen sitä usein odottanut ja toivonut, koska en voi
lahjoittaakaan maatilaa hänelle».
»Hän tuntuu todellakin pysyvän järkevästi omalla alallaan», vastasi
kreivi Kantássy. »Sehän olisi jo todella hirveätä, että joku talonpoika
olisi tuon kauniin Kisfalun omistaja.»
»Hänellä on kuitenkin kaikissa tapauksissa paljon rahaa. Mihin hän sitä
käyttää, en voi ymmärtää. Jokainen talonpoika haaveksii kumminkin,
sitten kuin heidät vapautettiin, saavansa joskus omistaa palasen maata».
»Omistaako palasen maata»? toisti vihainen kreivi. »Hyvä Bideskuty,
mistä maailmasta olet saanut päähäsi tuollaisia uudenaikaisia aatteita?
Tulevatko ne Englannista noiden jumalattomien koneiden mukana? Jos
asian laita on niin, niin usko minua ja upota koko tuo hökötys mereen
yhdessä tuon olutta valmistavan maan kanssa, jonka piru vieköön.
Heidän omansa todellakin! Kun olin nuori, ei ainoastaan kaikki maa,
vaan myöskin heidän laiskat ja kelvottomat ruumiinsakin kuuluivat
aatelisille, he ja heidän poikansa ja tyttärensä myöskin. Ja nyt sinä
puhut heidän maistaan ja rikkauksistaan! Mahdotonta»!
Ja lihava ja vanha kreivi Kantássy, pyöreä ja laahustava, poistui
vihoissaan ystävänsä luota, jolla oli niin naurettavat mielipiteet,
vedotakseen kreivittäreen, joka oli aloittanut elämänsä noudattamalla
ohjetta: »Paroonit ovat vasta ihmisiä», ja jolta hän senvuoksi tiesi
aina varmasti saavansa kannatusta.
»Keitä muita sinä vielä odotat tänään?» kysyi kreivitär Kantássy
heittäytyen rohkeasti taisteluun. Hän ei ollut ollenkaan varma,
oliko miehensä viimeinen huomautus ollenkaan sopiva ja luuli
keskustelunaiheen vaihtamisen olevan hyvin suotava.
»Odotamme enemmän niitä vieraita, jotka tulevat junassa. Egregyisit
tulevat luultavasti kumminkin vaunuilla, sillä kuten tiedät, ei
täti Irma ole milloinkaan elämässään matkustanut junassa. He eivät
kumminkaan tule luultavasti, ennenkuin huomenna, koska tiet ovat niin
huonossa kunnossa. Mutta Bartócz'it, Madács'it, Palotays'it ja muutamat
muut ovat luullakseni aivan heti täällä. Muistaakseni saapuu juna
johonkin aikaan aamulla», lisäsi hän epävarmasti. »Sen on pysähdyttävä
aina pitkäksi ajaksi Palotaan, sillä paronitar ei milloinkaan joudu
ajoissa, ja juna odottaa aina häntä».
»Luullakseni tulevat he jo tuolla»! sanoi Bideskuty iloisesti. Hän
tiesi nyt varmasti säästyvänsä enemmiltä ystävänsä hyökkäyksiltä
rakastamiensa koneitten vuoksi.
IX
KAUNIS ILONKA.
Ulkoa kuuluva kumea kavioiden kapse, huutaminen, viheltäminen ja
nauru ilmoittivat ajopelien saapuneen Gyöngyösin rautatienasemalta.
Suuri rakennus oli pian täynnä vieraita. Nuoret tytöt hyppelivät kuin
kananpojat äitiensä ympärillä, lihavat isät pyyhkivät hikistä otsaa,
sillä aurinko paistoi kuumasti tänä elokuun päivänä, ja kamarineitoset,
palvelijat ja lähetit hakivat viimevuotisia lemmittyjään, ja
löydettyään heidät varastivat suukkosia ja vaihtoivat tervehdyksiä,
kunnes lämpiö, portaat ja käytävät olisivat vakavaluontoisesta
englantilaisesta näyttäneet todellisilta mielipuolten oleskelupaikoilta.
Emännän on lausuttava muutamia ystävällisiä sanoja kaikille. Hänen
on ylistettävä jokaisen tytön kauneutta ja ihmeteltävä jokaisen
nuorukaisen jaloa ryhtiä, ja kehuttava vanhemmille heidän lastensa
suloisuutta. Isännän, Bideskuty’n, ympärille on kokoutunut suuri joukko
herroja, jotka nauraen kyselevät häneltä koneista ja myllystä. Vieraat
ovat kaikki noita huolettomia ja varakkaita unkarilaisia aatelismiehiä.
Varmasti on hullua puhuakaan sellaisen maan parantamisesta, joka
kehittää niin suuria omaisuuksia ja osoittaa niin rajatonta
vieraanvaraisuutta.
Nuoret, veikeästi ujostelevat tytöt pysyttelevät hyvin lähellä äitiensä
hameita. Jokainen lähestyy vuorollaan hyväksytyin tavoin suutelemaan
kreivitär Irman kättä ja saamaan ystävällisen taputuksen punastuvalle
poskelleen. Nuorukaiset lyövät kantapäänsä yhteen ja tervehtivät
niin sotilaallisesti kuin suinkin. Useimmat heistä ovat vielä jonkun
ratsurykmentin »yhden vuoden vapaaehtoisen» vormussa, mutta toisten
vakavammasta käytöksestä ja ulkomaalaisesta vaateparresta voidaan
huomata, että he valmistautuvat valtiomiehiksi. Muutamat karkeihin
kotikutoisiin tiukkoihin unkarilaisiin housuihin ja kiiltäviin
saappaihin pukeutuneet eivät aio nähtävästi ruveta palvelemaan maataan
eikä maakuntaansakaan, vaan aikovat pysyä kotonaan, kuten heidän
isänsäkin ovat tehneet, valvoakseen niiden maiden viljelemistä, jotka
muodostavat heidän perintönsä.
»Mutta missä Ilonka on»? kysytään yleisesti kaikilta suunnilta.
Kantássy, joka on isäntäväen vanha etuoikeutettu ystävä ja tunnettu
hulivili, selittää menevänsä hakemaan tytön, vaikka tämä olisi vielä
parhaillaan kylpemässä.
Kreivitär Kantássy ennättää juuri sanoa varoittavasti: »Taivaan
nimessä, Jenö, koeta nyt hiemankaan ajatella, mitä puhut»! ja huomata
tyytyväisyydekseen, etteivät hänen tyttäriensä viattomat korvat ole
kuulleet heidän isänsä sopimattomia sanoja, kun puutarhasta alkaa
kuulua iloista naurua, ja vanha parooni Palotay, joka on läheinen
sukulainen, juoksee hilpeästi erääseen ikkunaan ja vetää uutimet sen
eteen.
»Ainoastaan rahalla!» selittää hän. »Jokainen katsoja maksakoon
floriinin näystä».
Ja todellakin oli puutarhassa oleva kuva sellainen, että sen
katselemisesta kannatti maksaa paljonkin. Yksinkertaisessa valkoisessa
musliinipuvussa, kaunis tukka kierrettynä sievälle nutturalle hänen
pienen päänsä takaraivolle ja leveälierinen hattu valahtaneena
niskaan, poimi Ilonka, jolla oli suloisimmat kasvot, mitkä milloinkaan
ovat hymyilleet miehille, muutamia ruusuja ja kiinnitti ne vyöhönsä
ainoaksi koristeeksi. Ei ollut siis mikään kumma, että nuorukaiset
kokoontuivat ikkunoihin katsomaan tuota suloista olentoa, eikä ollut
hyvinkään ihmeellistä, että äidit tarkastelivat kateellisesti tuota
kauneinta kauniitten joukossa, eikä sitäkään sovi kummastella, että
kreivitär Irma katseli luonteenomaisin ylpeyksin voitonriemuisesti
naisvieraihinsa ja mietiskelevästi miehiin, joiden joukosta hän
helposti voi valita sopivan puolison tyttärelleen.
Viisi minuuttia myöhemmin tuli tuo loistava ilmiö Kantássyn tyttöjen
kanssa, joiden ei millään tavoin halveksittava kauneus lisäsi vain
hänen sulouttaan, lämpiöön reippaasti, suloisesti ja niin iloisena
kuin leivonen, tietoisena oinasta kauneudestaan ja ilahduttaen omia
hovimiehiään läsnäolollaan kuin pieni kuningatar.
»Vanhan enon kieltämättömin etuoikeuksin, kultaseni», sanoi vanha
Palotay suudeltuaan kauniin tytön poskia. Kaikki nuorukaiset olivat
silloin sen näköisiä kuin he olisivat toivoneet tukkansa nopeasti
muuttuvan harmaaksi, että he siten olisivat saaneet saman toivotun
etuoikeuden.
Mutta Ilonka hymyili ja niiasi kaikille yhtä suloisesti, suuteli
vanhojen rouvien lihavia ja laihoja käsiä, ja salli hymyillen jokaisen
vanhemman herran suudella kauniita poskiaan. Ainoastaan äidin terävä
silmä huomasi tuon tuskin näkyvän punan ja luomien heikon värähtelyn,
kun Ilonka huomasi Madách'in Ferin ja tervehti häntä.
Tämä oli vielä aivan nuori mies, joka oli pukeutunut jonkun
ratsurykmentin vapaaehtoisten vormuun. Hän oli pitkä ja solakka, ja
näytti hyvin kauniilta ahtaassa takissaan ja ahtaissa punaisissa
polvihousuissaan, jotka muodostivat kirkkaan väriläikän Ilonkan
valkoisen puvun vierelle. Mutta hänen isänsä oli tuhlannut poikansa
perinnön rajattomaan vieraanvaraisuuteen, vanhanaikainen koti
oli joutunut juutalaisten haltuun ja Madách’it elivät eräässä
pienessä talossa Kecskemét'issä eivätkä voineet kouluttaa poikaansa
valtiomieheksi. Liikkeessä oli huhuja, että poika menee pian naimisiin
erään vieniläisen rikkaan kauppiaan tyttären kanssa.
Mutta kummallista oli, että nuorukainen näytti vastahakoiselta,
eikä vanhalla kreivi Madách’illa ollut nähtävästi minkäänlaista
vaikutusvaltaa poikaansa, vaan salli tämän jäädä naimattomaksi,
vaikka rikas avioliitto, joka olisi korvannut menetetyn omaisuuden ja
kullannut heidän vanhan pienen kruununsa, olisi voitu päättää jo aikoja
sitten. Ferillä sanottiin olevan taipumusta sotilaselämään, jota ei
pidetty oikein sopivana eikä kyllin ylimyksellisenä alana Madách'ien
vanhan perheen jäsenelle, perheen, jonka suku ulottui taaksepäin aina
tatarilaisten hyökkäykseen saakka. Ei voida siis ollenkaan ihmetellä,
että kreivitär Irman kasvot synkkenivät, kun hän huomasi tyttärensä
punastumisen ja kuuli miten sydämmellisesti ja suloisesti tervehdys:
»_Isten hozta_» lausuttiin. Aavistamatta kumminkaan ollenkaan tuota
nousevaa myrskyä seisoi Ilonka onnellisena, punastellen ja nauraen
iloisesti, luvaten tanssivuoroja illan tanssiaisiin ja suostuen
lukemattomiin ratsastus-, vene- ja kalastusretkiin, joita pantaisiin
toimeen seuraavien päivien kuluessa.
Viisi minuuttia myöhemmin lyöpi suuri lämpiön kello kaksi kertaa, ja
täsmällisesti minuutilleen aukaisee vanha Jánko ovet ja ilmoittaa
päivällisen olevan valmis.
Kaikki ovat samanarvoiset tässä vieraanvaraisessa talossa, mitään
muodollisuuksia, seurustelun sääntöjä ja etuoikeuksia ei käytetä,
vaan iloisesti näyttävät isäntä ja emäntä tietä, nuorten ja vanhain
vierasten seuratessa heitä nauraen ja hauskoin aavistuksin ruokasaliin.
Mustalaissoittokunta on jo paikoillaan sen toisessa päässä ja kun
vieraat tulevat huoneeseen, alkaa se soittaa mitä iloisinta csárdásta
lopettamatta ennenkuin kukin on löytänyt paikkansa sen henkilön
vierestä, jonka rinnalla kukin mieluummin haluaa istua.