muuttaakseen äitinsä olon siellä mukavammaksi, ja lisäsi siihen,
tietämättä oikein itsekään, miksi, muutamia huoneita, jotka hän sitten
sisusti mukavasti Gyöngyösistä ostamillaan huonekaluilla. Sitten hän
paperoitti rakennuksen ennen valkoiseksi kalkitut seinät, ja kun työ
saatiin tehdyksi, tulivat kaikki läheisyydessä sijaitsevain kylien
asukkaat katsomaan tuota ylellisyyttä, jonka maine oli levinnyt kauaksi.
Kun hän tottui enemmän muuttuneeseen ympäristöönsä ja huomasi äitinsä
tulevan onnellisemmaksi ja iloisemmaksi, katosi hänen luonteestaan
tuo jurous, jonka hänen haavoitettu ylpeytensä oli rakentanut kuin
suojaksi hänen ympärilleen, ja hän rupesi seurustelemaan vapaammasti
läheisyydessä olevien kylien asukkaiden kanssa. Pian tuo aurinkoinen
luonne joka on luonteenomainen kaikille unkarilaisille, haihdutti
kaiken synkkyyden, ja vähitellen rupesi hän käyttäytymään samoin kuin
muutkin hänen ikäisensä nuorukaiset. Hän meni jälleen kirkkoon äitinsä
kanssa, mutta nyt he molemmat pysähtyivät portille jumalanpalveluksen
jälkeen ja András uskalsi katsoa kauniisiin sunnuntaipukuisiin
tyttöihin ja pyytää heitä sitten illalla suuressa ladossa
toimeenpantaviin tanssiaisiin. Tytöt eivät karttaneet häntä ollenkaan,
sillä puhuttiin yleisesti, että vanha Kemény oli jättänyt Andráselle
niin paljon rahaa perinnöksi, että hän oli rikkaampi kuin moni seudulla
asuva juutalainen. Sanoivatpa muutamat, että hän oli melkein niin rikas
kuin Bideskuty’n herra itse.
Häntä ympäröi jonkunlainen romanttinen kehä, joka johtui hänen
yksinäisestä lapsuudestaan ja noista hänen salaperäisistä opinnoistaan,
joita hänen naapurinsa luulivat perinpohjaisimmiksi kuin ne olivatkaan,
ja ennen kaikkea hänen miehekkäästä ryhdistään ja kirkkaista
silmistään, joihin oli ilmestynyt jotakin uhmaavaa tulisuutta, jonka
kumminkin hänen alituinen iloinen hymynsä jäähdytti. Pian olivat kaikki
kylän kaunottaret rakastuneet häneen ja usein sai hän sunnuntain
tanssiaisten jälkeen otella mustasukkaisten nuorukaisten kanssa heistä.
Mutta nyt oli katkeruus haihtunut niin kokonaan hänen luonteestaan,
että nuo alussa niin uhkaavilta näyttävät riidat loppuivat aina
Andráksen hyväluontoiseen ja iloiseen myöntyväisyyteen. Sitäpaitsi
osti hän aina pari pulloa parasta Heven maakunnan viiniä sovinnoksi,
hukuttaakseen siihen jokaisen salaisen mustasukkaisuuden tunteen tuota
kaunista nuorukaista kohtaan, joka oli niin antelias ja hauska toveri.
Mutta huolimatta hänen kiintymyksestään kauniimpaan sukupuoleen ei hän
kumminkaan mennyt naimisiin, vaan pysyi samana jumaloituna varakkaana
tilallisena, jollainen hän oli ollut vaikeinakin aikoina. Hän hakkaili
kaikkia ja oli rakastuvinaan useaan, mutta ei kukaan noista kauniista
tytöistä, jotka kävelivät reippaasti kirkkoon sunnuntai-aamuisin,
voinut kehua, että rikas Keményn András oli ehdottanut avioliittoa
hänelle. Kun vanhemmat naiset ja miehet kujeillen sanoivat jotakin
tyttöä Kisfalun tulevaksi emännäksi, sanoi András nauraen:
»On hyvin surullista, että rakastan heitä kaikkia. En voi viedä heitä
kaikkia Kisfaluun, sillä siellä ei ole tilaa niin monelle eikä äitini
sellaista sitäpaitsi hyväksyisikään. Ja jos valitsen, niin voinko
valita satojen kaunottarien joukosta käyttäytymättä hyvin raa'asti
muita yhdeksääkymmentäyhdeksää kohtaan, joita myöskin rakastan»?
Kun hänen äitinsä joskus ystävällisesti huomautti, että hän joskus
tulevaisuudessa halusi nähdä pojanpoikiansa ympärillään, kietoi András
kätensä hänen kaulaansa ja suudeltuaan hänen ryppyisiä poskiaan sanoi:
»Äiti, Heven maakunnassa ei ole muita pyhimyksiä kuin sinä. Kun joku
enkeli laskeutuu taivaasta, pyydän häntä vaimokseni, mutta siihen asti
aion vain rakastaa pyhimystäni».
Äiti huokaisi ja tytöt itkivät, ja viidenneljättävuotias András oli
vielä velvollisuutensa täyttävä naimaton poika.
VII
LAINAAJA JA KORKO.
Emäntä oli hakenut haarikallisen vanhinta viiniään ja asettanut sen
pöydälle, joka oli parhaiten piilossa auringolta. Hän pyyhki nopeasti
esiliinallaan pöydän ja penkin puhdistaakseen ne pienimmistäkin
tomuhiukkasista.
»Hei, mutta tehän kaunistutte kaunistumistanne joka päivä, Zsuszi, te
sieluni valo!» sanoi András sydämellisesti hänen korvaansa samalla kun
hän kiersi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille ja suuteli
hänen lumivalkoista niskaansa. »Jos olisin teidän miehenne ja herranne,
jona monesta syystä haluaisin olla, ei minulla olisi hetkenkään rauhaa.
Hänellä on kai täysi työ estäessään vieraita kiertämästä käsivarsiaan
tämän solakan vartalon ympärille?»
Ja András veti kauniin emännän polvelleen istumaan ja katseli häntä
niin ihailevasti juodessaan maukasta viiniä, että emäntä punastui
hirveästi.
»Ah, András, te ette tiedä, että tuo minua juuri surettaakin», sanoi
kaunis emäntä kyyneleen tahi parin kostuttaessa hänen silmiään ja
tehdessä ne vielä entistäkin kirkkaammiksi.
»Mikä teitä vaivaa, Lotti? Kertokaa minulle. Haluatteko uuden
lettinauhan, kyyhkyseni, vaiko uuden silkkipuvun sunnuntaiksi? Kertokaa
minulle vain mitä haluatte, lintuseni, niin saatte sen varmasti. Älkää
taivaan nimessä kumminkaan itkekö, sillä sellaista en voi katsoa».
»Ei, ei, tässä ei ole kysymyksessä lettinauhat eikä uudet puvut,
András», vastasi emäntä purskahtaen nyt todellakin äänekkääseen itkuun,
»sillä kauneuteni ei ole enää minkään arvoinen, kun mieheni on lakannut
rakastamasta minua».
»Lakannutko rakastamasta teitä, ruususeni? Onko Kálmán tullut sokeaksi,
vai onko hän ruvennut katsomaan kieroon?»
»En tiedä, András, mikä häntä vaivaa, mutta sen tiedän varmasti, ettei
hän rakasta minua enää», vastasi emäntä värisevin äänin. »Hän ei ole
lyönyt minua kolmeen viikkoon».
András vihelsi pitkään.
»No mutta, tuohan kuulostaa vakavalta! Entä te»?
»Voi, hänellä olisi kyllä ollut syytä. Tanssin csárdásta Horty Rezsön
kanssa pari tuntia, kunnes olin vähältä pyörtyä ja todellakin kaaduin
hänen syliinsä, mutta tultuani kotiin, niin Kálmán, joka oli siellä ja
näki kaiken, senkin, että Reszö suuteli minua csárdáksen jälkeen, meni
vain tyynesti nukkumaan lyömättä minua edes korvalle».
Ja laiminlyöty vaimo itki yhä katkerammin.
»Se tuntuu niin nöyryyttävältä», lisäsi hän kyyneleittensä seasta.
»Panna esimerkiksi ei voinut viime sunnuntaina kumartuakaan eikä
liikuttaa kättään ja Lujzalla oli sininen mustelma olkapäässään.
Sellainen on oikeaa rakkautta, kai sen tiedätte. Heidän miehensä
rakastavat selvästi äärettömästi heitä, koska he ovat niin
mustasukkaiset, että he antavat vaimoilleen noin kovasti selkään. Koska
käsivarsissani ei ollut mustelman merkkiäkään, oli minun pakko pukea
pitkähihainen pusero ylleni kätkeäkseni häpeäni».
»Kas niin, kas niin, kaunokaiseni», sanoi András lohduttavasti,
»heretkää nyt itkemästä ja luvatkaa tulevana sunnuntaina tanssia
kaikki csárdákset kanssani, niin lupaan puristaa solakkaa vartaloanne
niin kovasti ja katsoa niin ihailevasti kirkkaihin silmiinne, että
Kálmán mustasukkaisessa raivossaan hakkaa keppinsä säpäleiksi
teidän selkäänne. Menkää nyt tuomaan hieman viiniä tuolle vanhalle
linnunpelätillekin, sillä hän näyttää olevan hyvin kuumissaan ja
väsynyt. Minun on pakko hieman jutella hänen kanssaan, mutta en
voi sitä tehdä, jos hänen suunsa on kuiva... Antakaa minulle vielä
suukkonen... toinen ja kolmaskin. Kas niin! Jos Kálmán, vieköön hänet
piru, olisi nähnyt minut nyt, ei teidän lihaviin valkoisiin hartioihin
jäisi valkoista paikkaakaan, sillä niistä tulisi pian niin mustat ja
siniset, että Panna, Lujza ja muut muuttuisivat aivan viheriöiksi
kateudesta».
Reipas emäntä juoksi nauraen ja täydellisesti lohdutettuna ravintolaan,
ja toi sieltä hieman vastahakoisesti suuren haarikallisen viiniä
juutalaiselle.
Rosenstein oli istunut hyvin kärsivällisesti nurkassaan välittämättä
laskeutuvan auringon kuumista säteistä, jotka sattuivat suoraan hänen
laihaan selkäänsä. Hän oli hyvin hullunkurisen näköinen istuessaan
siinä kuin mikäkin suuri taivasta vasten kuvastuva linnunpelätti.
Tyynesti oli hän odottanut, kun Keményn András hakkaili emäntää,
mutta hänen linnunnaamansa kirkastui, kun hän kuuli nuoren talonpojan
tilaavan mitallisen viiniä hänelle. Hän ei ollut tottunut tällaisiin
huomaavaisuuksiin kenenkään muun paitsi Andráksen puolelta, sillä
András tiesi aikaisempien kokemuksiensa perusteella, miltä tuntuu olla
kuumissaan ja janoissaan saamatta virkistyksekseen pullollistakaan
viiniä.
»Nyt, kaunis kyyhkyseni, on teidän mentävä sisälle», sanoi András
suudellen nuorta emäntää monta kertaa. »Mitä minulla on sanottavaa
tuolle vanhalle juutalaiselle ei sovi teidän ruusunpunaisille
korvillenne, jotka on luotu kuuntelemaan vain rakkaudentunnustuksia».
»Lähetättekö minut pois»? sanoi emäntä nyrpeästi. »Aiotte siis
keskustella salaisuuksista ja liikeasioista tuon kauhean Rosensteinin
kanssa. Miksi en saa jäädä kuuntelemaan? Osaan kyllä säilyttää
salaisuudet. Ette suinkaan aio lainata rahaa häneltä?»
»En, kultaseni, siitä saatte olla aivan varma», sanoi András nauraen,
»joten voitte levollisesti poistua. Salaisuuksia, joista Rosenstein
ja minä aiomme keskustella, ei kannata salata eikä niitä kannata
muistellakaan».
Kauniin emännän oli pakko poistua, vaikkakin vastahakoisesti. András
oli elämänsä aikana oppinut tottelemisen taidon niin täydellisesti,
että hän osasi vastustamattomasti opettaa sen kaikille muillekin,
joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Hän viittasi Rosensteinille, ja juutalainen tuli lopetettuaan viininsä
nopeasti lähemmäksi nöyrästi, matelevaisesti ja mielistelevästi
hymyillen, kuten hänen rotunsa jäsenet ovat oppineet vuosisatojen
kuluessa käyttäytymään.
»No, vanha linnunpelätti, pitkästyitkö odotukseen»? kysyi András
ystävällisesti. »Niin, niin, kauniit naiset kuluttavat niin paljon
miesten aikaa ja minä olen tuhlannut niin äärettömän vähän elämästäni
sellaiseen, että minun on rakastettava vielä paljon, ennenkuin olen
saanut tarpeekseni-nauttia maailman jaloimmasta tunteesta. Tule
istumaan tänne varjoon, mutta älä istu aivan viereeni», lisäsi hän
nauraen tehdessään tilaa Rosensteinille vieressään olevalle penkille.
Juutalainen oli melko hyvällä tuulella, sillä Andráksen iloinen nauru
oli tarttuvaa. Rosensteinin ohuitten huulien välistä kuului hiljaista
hörötystä, joka ehkä oli jonkunlaista naurua.
Nuori talonpoika työnsi haarikat ja pullot pöydän toiselle syrjälle.
Viini kiihdyttää ja kun on keskusteltava juutalaisen kanssa, on
ajatukset pidettävä selvinä. Piipullinen tupakkaa on kumminkin aina
hyvä ystävä ja neuvonantaja, ja András työnnettyään pellavapaitansa
leveät hihat ylemmäksi nojasi molemmat kyynärpäänsä pöytään ja
täytettyään pitkän kirsikkapuisen piippunsa sanoi hän juutalaiselle:
»No, annahan kuulua»!
Rosenstein oli vetänyt taskustaan toisen noista papereista, joiden alle
Bideskuty’n kreivi oli aamulla kirjoittanut nimensä lukematta niitä
edes läpikään. Toinen oli hyvässä turvassa povitaskussa, eikä sitä
nähtävästi oltu tarkoitettukaan muiden katseltavaksi.
»Bideskuty’n jalo kreivi halusi saada kaksisataaviisikymmentätuhatta
floriinia», aloitti hän, »koska hän panee huomenna uuden höyrymyllynsä
käyntiin ja hänen oli maksettava palkat Budapestista tänne tulleille
työmiehille, joihin hänen oli pakko turvautua senvuoksi, etteivät
näiden kylien miehet uskalla lähestyä tuota rakennusta peninkulmankaan
päähän pelosta, että he tapaavat perkeleen».
»Tarkoitatko todellakin», sanoi András epäillen, »että tuo kirottu
mylly on todellakin valmis pantavaksi käyntiin»?
»Hän panee sen varmasti käyntiin huolimatta kaikista tyytymättömistä
alustalaisistaan ja välittämättä siitäkään, että isä Ambrosius on
lukenut erityisiä messuja tuon saatanan rakennuksen taivaan tulella
tuhoamiseksi. Se aloittaa todellakin työnsä huomenna tahi ylihuomenna.
Kreivin vilja on suovattu valmiiksi kauniisiin aumoihin noiden
yliluonnollisten puimakoneiden puitavaksi, ja kaikki ennen puitu
vilja jauhetaan niin hienoiksi jauhoiksi pirun ja hänen apulaistensa
käskystä, ettei Bámát ole vielä ikinä sellaisia nähnytkään».
Juutalainen sanoi tämän hyvin ivallisesti, mutta András, joka
huolimatta saamistaan opetuksista ei ollut täydellisesti voinut
tukahduttaa talonpoikaista taikauskoaan, kuunteli hänen puhettaan
peläten ja epäillen.
»Mielestäni kreivi on aivan hullu», sanoi hän vihdoin. »Onko
sellaisesta nyt vähintäkään hyötyä tahi hyvää, että hän käyttää kolmea
miestä siinä, missä oikeastaan tarvitaan parikymmentä, mutta maksaa
kumminkin heille kahdensadan miehen palkan? En voi ymmärtää sellaista,
eivätkä hänen jauhonsa tule siitä sen hienommiksi. Hän raivostuttaa
vain siten kaikki alustalaisensa. Hän on aivan hullu».
»Hän on saanut varmaankin päähänsä, että hänestä on tuleva tämän
maakunnan rikkain mies, ja sitä odottaessaan hävittää hän ahkerasti
omaisuuttaan tullakseen rikkaaksi. Noudatin kumminkin tahtoanne ja
annoin hänelle nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta floriinia seuraavaa
panttia ja korkoa vastaan...»
»Ole vaiti, vanhus! Sanoin sinulle, etten halua lainata enää enempää,
vaan ainoastaan ostaa».
Rosenstein pudisti päätään.
»Tein voitavani. Tarjosin niin paljon kuin hän vain olisi halunnut,
mutta hän ei halunnut myydä».
Nuoren talonpojan kasvot muuttuivat hyvin pettyneen näköisiksi ja käsi,
jossa piippu oli, puristautui niin lujasti sen ohuen varren ympärille,
että se oli melkein katketa.
»Hän on aivan hullu», toisti hän hetken kuluttua. »Lainoja ei ole
annettu hyvinkään useiksi vuosiksi ja vaikka korko onkin mitätön, ei
hän kumminkaan voi milloinkaan maksaa takaisin pääomaa, jonka hän
on tuhlannut kokonaan noihin kirottuihin koneihin ja rakennukseen.
Ennemmin tahi myöhemmin on hänen luovuttava maastaan, mutta haluan
saada sen omakseni tänään. Olen niin rikas, että voin maksaa hänelle
niin paljon kuin hän vain haluaa. Hän on todellakin tyhmä».
»Varmasti! Tuo jalo kreivi sanoo, ettei hän myy jalanleveyttäkään
maastaan kenellekään talonpojalle eikä juutalaiselle».
»Silloin sanon Jumalan nimessä!» huudahti András lyöden suuren
nyrkkinsä jymähtäen pöytään.
Vasama, jonka juutalainen ihmeellisen viekkaasti oli suunnannut
suojattiinsa, oli sattunut. Loukkaus, jonka juutalainen sanoi kreivin
suunnanneen talonpoikaan vertaamalla häntä heidän halveksittuun
rotuunsa, pani Andráksen kasvot kalpenemaan raivosta, mutta tottunut
kun hän oli hillitsemään itsensä, pääsi hänen parempi minänsä voitolle.
Tämän miehen edessä, jota hän käytti välittäjänään, pakotti hän itsensä
pysymään rauhallisena ja toisti hyvin tyynesti:
»Hän on todellakin tyhmä»!
»Kuulkaahan nyt», sanoi juutalainen innokkaasti, »teidän asemanne
paranee vuosi vuodelta. Bideskuty’n Guyri on kiinnittänyt koko
tilansa nyt-teille lukuunottamatta päärakennusta, puutarhaa ja
muutamia talleja. Muistakaa sanani, että tänään hänelle Zárdaa vastaan
lainaamanne rahat eivät riitä hänelle puoleksi vuodeksikaan, jos hän
aikoo tuhlata jokaisen floriinin yhtä nopeasti kuin tähänkin asti.
Kuuden kuukauden kuluttua haluaa hän jälleen lisää ja sitten taasen.
Teillä on paljon rahaa ja te voisitte antaakin hänelle paljon, mutta
hänellä ei ole enää antaa teille maata vastineeksi. Silloin voitte
kieltäytyä lainaamasta hänelle enempää ja maa on teidän».
»Silloin koettaa hän lainata rahaa maksaakseen velkansa noilta, joita
hän sanoo vertaisikseen», sanoi András synkästi.
»Noilla tasankojamme jaloilla kreiveillä ei ole milloinkaan niin
paljon rahaa, että he voisivat sitä lainata. He tuhlaavat jokaisen
kolikon syömiseen, juomiseen ja voittaakseen naapurinsa ylellisyydessä
ja komeudessa. Sitäpaitsi, jos suostutte lainaamaan enemmän rahaa
maata vastaan kuin sen arvo todellisuudessa on, ei kukaan osta noita
kiinnityksiä».
»Eivät ne osta niitä sen mieluummin, vaikka joku teikäläinen olisi
antanut rahat niin suurta korkoa vastaan, että tilanomistaja tekee
melkein vararikon voidakseen maksaa sen. Vaatimukseni ovat niin
mitättömät, että jokainen voi maksaa ne helposti ja vielä koota suuret
varat itselleen».
»Tiedän, tiedän», vastasi juutalainen nopeasti. »Olen usein neuvonut
teitä vaatimaan enemmän korkoa rahoillenne».
»En voi ruveta koronkiskuriksi. Minun on kyllä pakko sijoittaa rahani,
koska minulla sellaista on, ja haluan ostaa tuon maan, mutta ei
äitini enkä minäkään rupea likastamaan käsiäni koronkiskomisella..
Kuinka suuren koron maksaa kreivi minulle tästä viimeisestä
kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta»?
»Viisituhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä nautaa ja viisikymmentä
lammasta», vastasi Rosenstein ojentaen paperin Andrákselle. Kun tämä
luki, mitä paperissa oli, katseli juutalainen häneen hyvin levottomasti.
»Niin, kyllä tämä näyttää olevan kunnossa», sanoi András, taivutti
paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.
»Arvailen nyt vain», lisäsi hän sitten, »kuinka suuren korvauksen sinä
olet kiristänyt itsellesi».
»Tiedättehän varmasti, etten saa muuta kuin mitä te hyväntahtoisesti
annatte minulle».
»Annoin sinulle jo parisataa floriinia vaivoistasi. Riittävätkö ne»?
»Kyllä täydellisesti. Olen köyhä mies ja —»
»Jos joskus saan selville, että olet pettänyt minua näissä kaupoissa,
murskaan ryppyisen vanhan ruumiisi jokaisen luun».
»Suvaitsette laskea leikkiä. Miten voisin pettää teitä, vaikka
tahtoisinkin, mutta vannon Abrahamin nimessä, etten sellaista toki
ole milloinkaan ajatellutkaan. Olette nähnyt tuon Bideskuty’n
allekirjoittaman paperin. Luuletteko hänen tehneen sen lukematta
paperia ensin läpi»?
»En, en usko häntä kumminkaan sellaiseksi tyhmeliiniksi, mutta olen
varma, että hän on antanut sinulle kumminkin jotakin vaivoistasi, eikö
olekin»?
»Hän, hän lahjoitti minulle sata floriinia tänä aamuna, ja», lisäsi
juutalainen sähähtäen omituisesti hampaittensa välistä, »sitäpaitsi
hyvän päivällisen».
»No sittenhän on kaikki hyvin, sinä vanha linnunpelätti, eikö olekin?
Et kai usein saakaan hyvää päivällistä, sillä olet liian ahne
syödäksesi kyniksesi. Vai antoi hän sinulle hyvän päivällisen. Minua
ilahduttaa sellainen anteliaisuus. Kai kiittelit häntä nöyrästi»?
»Hänellä ei ollut tänään juuri ollenkaan aikaa kiitoksien
vastaanottamiseen», sanoi juutalainen, »mutta ennätän kai sanoa ne
vastakin. Toivon parissa vuodessa voivani korvata hänelle täydellisesti
tuon päivällisen, jonka hän antoi minulle tänään. Ha, ha, ha,»
nauroi hän hieroen laihoja käsiään hilpeästi yhteen. »Olen syvässä
kiitollisuuden velassa tuolle anteliaimmalle kaikista jaloista
kreiveistä, mutta Moses Rosenstein ei unhota milloinkaan. Parissa
vuodessa maksaa hän velkansa kokonaan korkoineen, he hee, niin juuri —
korkoineen.»
András ei kuunnellut hänen puhettaan enää, vaan otti Bideskuty’n
allekirjoittaman paperin jälleen taskustaan ja luki sen vielä kerran
tarkasti läpi. Selvästi oli hän hyvin tyytyväinen sen sisältöön, sillä
hän kääri sen jälleen kokoon ja pisti sen takkinsa povitaskuun.
Välittämättä Rosensteinista ollenkaan jatkoi hän haaveillen
tupakoimistaan katseen liukuessa tasangon poikki kaukaista auringon
laskeutumista kohti, jonka tuolla puolen oli tuo rakastettu maa, jota
hän lapsuudestaan saakka oli viljellyt ja kyntänyt surren ja katkerin
kyynelin tuon tyrannin vuoksi, joka nyt lepäsi mullassa. Hankkia
peruuttamaton omistusoikeus tuohon maahan oli unelma, joka täytti
hänen puolisivistyneen, muodostamattoman mielensä. Tuo unelma oli
syntynyt hänen aivoissaan heti, kun hän oli huomannut olevansa rikas.
Tuon päämäärän saavuttamiseksi työskenteli hän päivisin ja luki öisin.
Mikään työ ei ollut liian kovaa eikä mikään vaikeus voittamaton. Hän
tunsi aatelisten perityn halveksimisen talonpoikia kohtaan ja tiesi,
että olisi hyvin vaikea taivuttaa Bideskuty’n kreiviä myymään osa
maastaan halveksitulle ja alhaissyntyiselle talonpojalle, sillä niin
suuri oli säätyerotus heidän välillään, mutta aikojen kuluessa toivoi
András kumminkin voittavansa, koska hän jo omisti suuria kiinnityksiä
tuohon maahan, jota hän rakasti niin suuresti. Se olikin jo melkein
hänen omaisuuttaan, ja Rosenstein oli luvannut, että hän saa sen pian
kokonaan omakseen. Ihaillen hän katseli tuota tasaista taivaanrantaa
koettaen nähdä auringonlaskeutumisen ja tuon kuivan tasangon toiselle
puolelle, joka näytti nyt kylmältä ja harmaalta verrattuna laskeutuvan
auringon viimeisten säteitten kirkkaaseen kultaan. Tuolla oli Kisfalu
hedelmällisille peltoineen ja viheriöine viinitarhoineen, tuo talo,
jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä vielä asui, ja jossa,
Jumala sen armostaan suokoon, hänen poikansakin vielä syntyy, elää ja
kuolee rauhassa omalla maallaan ja omassa kodissaan.
Rosensteinkin unelmoi valoisia unelmia rikkauksista ja kostosta. Hän
oli tyytyväinen istuessaan siinä hiljaa ja ajatellessaan sitä aikaa,
jolloin tuo ylpeä mies, joka oli sallinut palvelijaansa ivailla ja
pilkata häntä, pakotettaisiin poistumaan vanhanaikaisesta kodistaan, ja
jolloin hän, halveksittu juutalainen, joka oli saanut monta selkäsaunaa
sen seinien sisäpuolella, ostaisi sen huutokaupasta, sillä mikään
ei voinut estää sen joutumista huutokauppaan, kun otettiin huomioon
nuo suunnattomat korot, jotka Bideskuty’n Guyrin oli maksettava tuon
nuoren ylpeän talonpojan tietämättä, joka oli oppinut paljon, mutta ei
tarpeeksi kumminkaan ollakseen edes juutalaisen vertainen viekkaudessa.
»On jo melko myöhäinen, András», sanoi kaunis emäntä ovelta. »Teillä on
runsas kolmen tunnin ratsastusmatka edessänne, jos aiotte palata tänä
iltana Kisfaluun. Oletteko muistanut sen»?
»Niin, minun on todellakin lähdettävä kotiin», sanoi András heräten
unelmistaan. »Tulkaa suutelemaan minua, koska olette pitänyt niin
hyvin huolta ajasta. Tässä on kymmenen floriinia juomastani viinistä
ja Csillagin syömistä kauroista. Muistakaa nyt, että sidotte ensi
sunnuntaina uuden lettinauhan tukkaanne, niin teemme csárdásta
tanssiessamme Kálmánin aivan raivostuneeksi mustasukkaisuudesta.
Tanssimme pari tuntia, muistakaa nyt se. — Hei, Csillag, kaunokaiseni,
oletko jo levännyt tarpeeksesi ja onko tuo tyhjäpäinen emäntä antanut
sinulle runsaasti kauroja? Kuulehan, vanha linnunpelätti, haluan
puhutella sinua tulevalla viikolla voidaksesi myydä puolestani muutamia
karitsoita. Minulla on niitä parisataa ja haluan saada niistä hyvän
hinnan. Saat tulla Kisfaluun, sillä puimiselta en jouda minnekään.
Hyvää yötä nyt, kyyhkyseni. Antakaa minulle vielä suukkonen ja sanokaa
Kálmánille, että hän on sokea. Olkoon Jumala kanssanne! Tule nyt,
Csillag»!
Ja András hyppäsi rakastamansa satulattoman, jaluksettoman ja
suitsettoman tammansa selkään, ja viitaten hyvästiksi kauniille
emännälle läksi hän ajamaan laukkaa auringonlaskua kohti, muuttuen pian
himmeäksi taivaanrantaa vasten näkyväksi pisteeksi.
Rosenstein katsoi kauan hänen jälkeensä. Hänen värittömät silmänsä
loistivat ja hänen huulensa avautuivat happameen hymyyn, kun
hän laihalla kädellään hellästi hypisteli Bideskuty’n Guyrin
allekirjoittamaa toista paperia, joka sisälsi muutamia sellaisia
pykäliä, että jos tuo nuori mies, joka juuri niin iloisesti oli
lähtenyt ratsastamaan pois, olisi saanut nähdä sen, olisi se maksanut
juutalaiselle monta katkaistua kylkiluuta. Sitten käänsi juutalainen
selkänsä ravintolalle ja meni tiehensä.
VIII
ENSIMMÄISET VIERAAT.