puolen asuvien talonpoikien joukossa. Puettuna suureen repaleiseen
lampaannahkaviittaansa ja karkeihin pellavavaatteihin oli hän terävine
kasvonpiirteinen ja yhteen puristettuine huulineen aivan erilainen kuin
iloiset ja avokatseiset unkarilaiset talonpojat tavallisesti.
Kuiskailtiin salavihkaa, että kauan aikaa, noin sata vuotta sitten oli
Keményillä ollut juutalaiset esivanhemmat, ja myönnettiin yleisesti,
että tästä perinnöllisestä tahrasta, sillä tahra se oli, että
talonpojalla oli juutalaista verta tippakin suonissaan, vanha Kemény
oli perinyt rakkautensa rahoihin, ahneutensa ja kokoomishalunsa.
Mutta olkoonpa nyt tuon asian laita miten tahansa, muodostui hänen
elämänsä Kisfalussa, tuossa luhistumaisillaan olevassa olkikattoisessa
maatalossa, jonka hän vuokrasi Bideskuty’n kreiviltä, mitä
säästäväisimmäksi. Kun hän oli nuori, ei hänellä ollut kuin yksi
palvelija, joka pesi hänen vaatteensa ja valmisti hänen ruokansa
tavallisesti ytykurkuista, maidosta ja ruisleivästä. Hän nukkui
paljaalla lavitsalla eikä käynyt milloinkaan ravintolassa eikä
kirkossa, jossa hänen aina olisi ollut pakko uhrata muutamia kolikoita
kolehtiin.
Vähitellen, vuosittain, lisäsi hän peltojensa lukua ja
viiniviljelyksiään, karjan, hevosten, sikojen ja lampaiden lukumäärän
lisäytyessä samalla melkoisesti. Mutta vanha Kemény ei muuttanut
milloinkaan elämäntapojaan. Hänen pelloillaan ja viinitarhoissaan oli
nyt melko paljon työtä, ja apureilleen maksoi hän tavallisen palkan
joko rahassa tahi viljassa, ei enempää eikä vähempää. Hän oli tilansa
työnjohtaja, joka ei säästänyt itseään ollenkaan aamuisin, päivisin
eikä iltaisin. Vuokransa hän maksoi luonnossa, kuten Bideskuty’n herra
vaati, mutta säästöjään ei hän käyttänyt vaatteihin eikä ruokaan, kuten
Unkarin tasangoilla asuvat sekä herrat että talonpojat tavallisesti
tekevät. Hän ei syönyt vehnäleipää eikä juonut hyvää viiniä, hän
ei käyttänyt hienoja pellavavaatteita eikä lämpimiä villaviittoja,
vaan myi kaikki maatilansa tuotteet, sekä eläimet että kasvikset,
juutalaisille kauppiaille korkeasta hinnasta, sillä Kisfalun pellot
kasvoivat paremmin kuin useat Bideskuty’n pelloista. Mitä hän teki
rahoilla, joita hän kokosi vuosittain, eivät Arokszállasin eivätkä
muidenkaan kylien asukkaat tienneet. Hän ei keskustellut kenenkään
kanssa eikä milloinkaan ruvennut juttusille sunnuntai-iltoina eikä
muulloinkaan töitten loputtua. Kylväjät, niittäjät, viininkokoojat ja
-puristajat eivät päässeet milloinkaan taloon sisälle; mitä hän oli
velkaa heille heidän työstään joko rahassa tahi tavarassa antoi hän
heille, mutta ei sanonut kuunaan mitään, josta olisi saatu selville,
mitä hänen kummallisessa luisevassa päässään liikkui. Ei juutalaiselta
Rosensteiniltäkään, joka toimi hänen välittäjänään, ja senvuoksi oli
alituinen vieras maatilalla, voitu mitenkään saada mitään selville,
sillä vaikka paimenet tahi talonpojat joskus alentumatkin niin paljon,
että he rupesivat juttusille vanhan Rosensteinin kanssa, ei hän
kumminkaan sanonut sanaakaan mistään välittämästään kaupasta.
Myöhemmällä iällään meni vanha Kemény naimisiin ilmoittamatta
edeltäpäin kenellekään läheisyydessä asuvalle sanallakaan
tarkoituksestaan, ja se kiinnitti yhä enemmän ihmisten huomion
häneen. Hän oli aina ollut harkitseva ja niin piintynyt vanhapoika
säästäväisyydestään ja kummallisuuksistaan huolimatta, että kun hän
eräänä päivänä matkusti Tarnan toiselle puolelle ja toi sieltä vaimon
itselleen, hämmästyivät kaikki kylän asukkaat. Alussa toivottiin
suuresti, että vaimolta saataisiin vähitellen tietää kaikki, mikä
ennen oli ollut salaperäistä Keményn elämässä, mutta joko senvuoksi,
että Tarnan tuolla puolen asuvat ihmiset ovat hyvin vaiteliaita ja
säästeliäitä tahi vaimo opetettiin tottelemaan miestään, oli Keményn
Etelka yhtä salaperäinen ja vaitelias kuin hänen miehensäkin. Hän
kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, mutta hän ei milloinkaan
pysähtynyt portille tarinoimaan eikä milloinkaan pudottanut
kolikkoakaan kolehtihaaviin, ja vaikka hänen miehensä oli Heven
maakunnan suurimman tilan vuokralainen, ei hän milloinkaan käyttänyt
muita kuin pumpulivaatteita ja kulki aina kirkkoon jalkaisin. Hän oli
kalpea, ystävällinen nainen, ja useat huomasivat, että hän kirkossa
ollessaan usein itki.
Pari vuotta häiden jälkeen syntyi András. Hän oli jo lapsenakin
kaunis poika, jota naiset ihailivat suuresti, kun Etelka toi hänet
kirkkoon mukanaan. Kun hän käveli äitinsä rinnalla pieni tumma pää
ylpeästi pystyssä ja katsoi ympärilleen kirkkain silmin, sai jokainen
häntä mielin määrin suudella ja hyväillä. Hänen äitinsä oli nyt pakko
pysähtyä joka sunnuntai kirkon edustalle lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan,
miten kylän naiset huudahtelivat ihastuksissaan:
»Ah, tuota kaunista pientä enkeliä»!
»Aito unkarilainen todellakin»!
»Kaunein poika, mitä on nähty Tarnan tällä puolen»!
Ja äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin
kysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun
puuskia.
Mutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla
hänen poikaansa.
»Onpahan vain yksi suu lisäksi syömässä», sanoi hän vain.
»Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti
ruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi
on. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu
muutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka
olivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan
asioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut.
»Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole
voinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet
saappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän
tähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon
luhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».
»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko,
sillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet
kerrassaan aasi, jos vielä jatkat».
Tälle kumoamattomalle todistelulle naurettiin sydämellisesti.
Tällainen ivailu suututti vanhaa Keményä äärettömästi ja kaikki
viittaukset hänen otaksuttuun varallisuuteensa raivostuttivat häntä.
Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän seurusteli hän kyläläisten
kanssa lopettaen vihdoin käyntinsä siellä kokonaan eikä hän milloinkaan
enää mennyt kävelemään suurelle maantiellekään. Kaikki työmiehet
kertoivat, ettei hän eräänä viininpuristuskautena sanonut sanaakaan
kenellekään. Häntä vihasivat pian kaikki yhtä paljon kuin he säälivät
hiljaista vaimoa, jolla ei ollut milloinkaan päivänkään huvia ja joka
ei milloinkaan saanut tanssia csárdásta suuressa ladossa sunnuntaisin
eikä mennä häihin eikä ristiäisiin, silloin kun sellaisia sattui
olemaan kylässä.
Kuta suuremmaksi András kasvoi, sitä ikävämmäksi näytti elämä hänelle
muodostuvan. Hänen isänsä, joka ei milloinkaan säästänyt itseään,
ei säälinyt häntäkään. Kaikki vuodenajat sai tuo nopeasti kasvava
nuorukainen työskennellä uupumatta. Hänestä tuli päällysmies isänsä
maatilalle, hänen työorjansa ja palvelijansa, mutta hän ei saanut ikinä
äyriäkään tuhlatakseen sen huvitteluihin hänen ikäistensä nuorten
talonpoikien kanssa kylän ravintolassa, eikä kolikkoakaan ostaakseen
lettinauhan tytölleen, joka oli katsellut veikeästi häneen sunnuntaisin
jumalanpalveluksessa. Aamusta iltaan oli hänen vain pakko työskennellä
pelloilla, pihalla tahi viinitarhoissa, ja usein läjähti kipeästi hänen
isänsä pahkakeppi hänen nuoriin hartioihinsa.
Hänen silmiensä kirkas aurinkoinen ilme himmeni vähitellen ja
hänen ylpeät kauniit kasvonsa muuttuivat uhmaaviksi. Hän tuli pian
niin vanhaksi, että hän ymmärsi, miten hänen isäänsä vihattiin ja
halveksittiin, ja miten hänen äitiään ja häntä itseään surkuteltiin
ja säälittiin; hän näki, miten karkeammat hänen paitansa olivat ja
miten risaisemmat hänen saappaansa kuin paimenien, jotka tekevät
työtä palkasta ja nukkuvat sinisen taivaan alla; hän huomasi äitinsä
kävelevän avojaloin silloin kun Zsuzsi, Panna ja Mariska käyttivät
kauniita punaisia kenkiä, ja näki, ettei äiti milloinkaan pudottanut
kolikkoakaan vanhan hyvän papin kolehtilautaselle. Kaikki tämä
tällainen suututti häntä ja kiihoitti hänen vihaansa tuota tyrannia
vastaan, jonka kummallinen saituruus ryösti häneltä kaiken huvin, joka
ilostutti toisten hänen ikäistensä elämää.
»András, Gyöngyösin mustalaiset tulevat soittamaan latoon tänä
iltana. Tuletko sinne»? kysyi eräs nuorukainen häneltä muutamana
sunnuntai-aamuna.
András puri huuliaan kovasti. Hän olisi halunnut mennä sinne mielellään
kuuntelemaan lempilaulujaan, joita maakunnan parhaimmat soittajat
tulisivat soittamaan, ja näyttämään kauniille tytöille, miten hyvin
hän osasi tanssia csárdásta, mutta mustalaisten soiton kuuntelemiseen
ja kauniitten tyttöjen katselemiseen tarvittiin rahaa, viisikymmentä
kreutseriä vähintäin toiseen ja parikymmentä jonkun nauhan tahi
nenäliinan ostamiseen, eikä Andráksella, tuon rikkaan maanviljelijän
pojalla, ollut kuparikolikkoakaan taskussaan.
»En», vastasi hän hieman surullisesti.
»Mustalaiset saavat tarpeeksi rahaa meiltä muilta», sanoi eräs toinen
ystävällisesti, »joten ei haittaa, vaikka et annakaan heille mitään».
»Miksi en minä sitten voisi antaa heille mitään?» kysyi András
tuimasti. »Jos haluan kuunnella noiden mustalaisten soittoa, annan yhtä
paljon kuin tekin, mutta minähän sanoin jo, etten tule. Kenenkään ei
tarvitse tulla utelemaan syitäni».
»Eihän sinulta kukaan kyselekään, András», sanoi muudan paimen
kohauttaen hartioitaan toisten poistuessa nauraen.
»Mutta minä kysyn sinulta, miksi tukkasi on musta ja viiksesi lyhyet.
Ja ellet voi sanoa minulle, miksi häpeämätön kielesi sattuu olemaan
punainen, annan...»
Tässä maassa, missä aurinko on kuuma ja luonteet tuliset, aiheutuu
joskus riita viattomimmastakin ilveilystä. Kömpelösti lausuttu ja
väärinkäsitetty leikkipuhe tahi varomattomasti tokaistu sana voivat
nostaa kuumat tunteet pinnalle kuin kuplat samppanjalasissa, veitset
vedetään esille, silmät liekehtivät ja huulet puristetaan lujasti
yhteen, ja usein vaikeat haavat tahi joskus nopea ja surullinen kuolema
ovat elämänaikuisten toverien viisi minuuttia kestäneen riidan tulokset.
András kalpeni raivosta ja hänen silmänsä katselivat kaikille suunnille
uhmaavasti kuin hän olisi ollut valmis taistelemaan kaikkia kylän
asukkaita vastaan yhtäaikaa, jos he vain olisivat uskaltaneet pilkata
häntä. Tajuttuaan toisella kädellään suureen kääntöpääveitseensä
laski hän toisen raskaasti uskaliaan ivailijan olalle pakottaen tämän
kääntymään päin häntä, jota mies oli uskaltanut loukata.
»Hei, hei, mitä näenkään? Lapseni, ette saa saastuttaa Jumalan
lepopäivää riidoillanne. Keményn András, pistä veitsi jälleen
taskuusi, sillä äitisi — ah, hän on todellakin pyhimys — odottaa sinua
tienristeyksessä. Menenkö kertomaan hänelle, että jätin hänen ainoan
poikansa tänne veitsi kädessä heilumaan, vaikka tuo sama poika puoli
tuntia sitten lupasi antaa anteeksi kaikille, saadakseen itsekin
anteeksi? Anna nyt vain minulle tuo veitsesi äläkä katsele minuun niin
vihaisesti. Olen vain heikko vanhus, jonka kanssa ei kannata riidellä».
Tämän sanoi vanha hyvä pappi, joka luettuaan messunsa oli menossa
kotiaan syömään päivällistään kantaen nukkavierua, vanhaa ja risaista
viittaansa korkealla laihojen sääriensä ympärillä, ettei se tahrautuisi
likaan. Hän tarttui hyvin ystävällisesti Andráksen ranteeseen ja
nuorukainen pudotti veitsen maahan.
Sitten, sanomatta sanaakaan, kääntyi poika ja pakeni Kisfaluun päin,
tienristeykseen, jossa hänen äitinsä odotti häntä.
Tämän tapauksen jälkeen lakkasi hänkin käymästä kirkossa, kuten
hänen isänsä oli tehnyt. Hän halusi karttaa tuota ivallista naurua
ja ystävällistä myötätuntoa, jotka yhtä paljon kumpikin pistivät
ja haavoittivat hänen ylpeyttään. Intohimoisin hartauksin kohdisti
hän tunteellisen luonteensa tukahdutetut tunteet äitiinsä, joka
suhtautui kovaan kohtaloonsa niin esimerkillisin kärsivällisyyksin.
Työskenneltyään joskus pelloilla ja pihalla niin kovasti, että hän
oli melkein puolikuollut väsymyksestä, ei hän kumminkaan milloinkaan
ollut niin lopussa, ettei hän olisi jaksanut auttaa äitiään. Hänen
puolestaan oli hän valmis pesemään ja keittämään, kehräämään ja
kutomaan suodakseen itselleen sen ilon, että rakastettu äiti sai levätä
rauhallisesti tunnin lepotuolissaan.
Nämä kaksi, äiti ja poika, olivat toisilleen kaikki kaikessa. Heidän
ylpeytensä oli karkoittanut heidät heidän pienestä maailmastaan
tänne kylään ja pelloille. Talon isäntä, tuo tunnoton aviopuoliso
ja isä, ei kohdellut heitä milloinkaan myötämielisesti eikä edes
ystävällisesti. Hänen rahanhimonsa näytti kiihtyvän vuosien kuluessa,
ja jonkunlainen kiintyminen yhteen asiaan oli vallannut kokonaan
hänen mielensä. Hän epäili vaimoaan ja poikaansa, salaten rahansa ja
liikeasiansa heiltä niin tarkasti kuin kaikilta muiltakin. He tiesivät
hänen rikastuvan rikastumistaan, sillä Andráksesta oli jo kehittynyt
niin kokenut maanviljelijä, että hän ymmärsi noiden hedelmällisten
peltojen, rehevien viinitarhojen ja lukemattomien lampaiden arvon,
mutta mitä noilla rikkauksilla olisi voitu saada, kuten hyvää ruokaa,
huveja, tanssia, mustalaisten soittoa ja hyvää viiniä, niistä eivät
he tienneet mitään. Ei äiti eikä poika milloinkaan ajatellutkaan
ruveta vastustamaan häntä, joka oli aviopuoliso, isäntä ja isä,
vaan alistuivat nurkumatta. Tuossa maassa, missä sivistys on vielä
aivan alkuasteillaan, kunnioitetaan ja pelätään talon isäntää, jonka
Jumala itse on asettanut tuohon asemaan rajoittamattomin oikeuksin
perheeseensä nähden. Sen jäsenet eivät vastusta milloinkaan hänen
päätöksiään, olivatpa ne sitten kuinka hulluja tahansa, eivätkä kiellä
häneltä kunnioitustaan, vaikka hän käyttäytyykin niin, ettei hän sitä
ollenkaan ansaitse.
Niin kului muutamia vuosia, ja András oli kahdenkolmattavuotias,
työn karkaisema, voimakas ja kokenut tasankojen peltojen kylväjä ja
elonkorjaaja. Kova harjoitus oli opettanut hänet työskentelemään
nurkumatta, tyytymään vähään, salaamaan aikeensa ja halveksimaan
raitaa, ja omasta sydämestään oli hän oppinut yhden asian, mutta sen
hän olikin oppinut kunnollisesti, nimittäin rakastamaan äitiään. Kaikki
kuvittelutkin rakkaudesta johonkin toiseen olentoon, joka ei ollut
hänen lihaansa eikä vertansa, mutta joka kumminkin olisi voinut olla
paljon rakkaampi, oli häneltä kielletty. Joskus kohdistuivat kumminkin
hänenkin ajatuksensa vaimoon ja lapsiin, sillä haaveileehan erakkokin
joskus paratiisista, mutta hän tukahdutti tuollaiset mietteet heti.
Vanha Kemény oli sanonut hänelle viime vuonna:
»Menin naimisiin ollessani viisikymmenvuotias. Kun joudut tuohon ikään,
olen jo maan povessa ja silloin saat tehdä mitä haluat. Siihen asti en
suostu ottamaan lisää ruokittavia tämän katon alle».
Ja voiko András tässä paremmin kuin muissakaan asioissa tehdä muuta
kuin totella ja kartoittaa valoisamman tulevaisuuden unelmat kauas
tuleviin aikoihin?
Eräänä muistorikkaana päivänä kaatui vanha Kemény, joka näytti
olevan vielä täysissä voimissaan, kuin lahonnut tammi tuulenpuuskan
vaikutuksesta. Työskenneltyään kovasti koko päivän viininkorjuussa,
jonka lopussa András oli livahtanut pois puoleksi tunniksi auttaakseen
äitiään leipomisessa, kantoi pari voimakasta nuorukaista tuon vanhan
saiturin kotiin tilapäisesti kyhätyillä paareilla. Hän ei näyttänyt
tuntevan ketään, vaan puhua soperteli epäselvästi vääntynein ja vinoon
mennein kasvoin. Kylän lääkäri iski hänestä suonta ja vaikka hänen
käsivarrestaan vuosikin paljon paksua mustaa verta, ei hän kumminkaan
tullut ollenkaan tajuihinsa. Hän eli sitten vielä pari päivää Andráksen
ja hänen äitinsä hoitaessa häntä uskollisesti loppuun asti. Joskus
olivat he huomaavinaan jonkun painavan hänen jo kuoleman kouristamia
aivojaan, joskus näyttivät taasen hänen elottomat silmänsä kirkastuvan
ja katselevan levottomasti kaikille suunnille. Mutta mitä hän sitten
olisi halunnut sanoa, millaisia ohjeita hän olisi antanut pojalleen
erotessaan, ei András saanut milloinkaan tietää. He eivät kummatkaan
itkeneet, kun he vihdoin ummistivat kovan isäntänsä silmät tämän
poistuttua iankaikkiseen lepoonsa. He käskivät tuon vanhan ystävällisen
papin lukea muutamia messuja kuolleen sielun rauhoittamiseksi, ja
András itse valmisti omin käsin tammilaudoista arkun, johon hänen
isänsä maalliset jäännökset sijoitettiin.
Vanha Kemény haudattiin Arokszállasin pieneen kirkkomaahan muiden
kyläläisten joukkoon. Hänen puolisonsa oli sitonut pari seppelettä
ruiskukista ja laski ne hänen haudalleen. Ne kuihtuivat jo samana
iltana, koska aurinko paistoi kuumasti, eikä niitä senjälkeen
milloinkaan uusittu.
VI
KISFALUN VUOKRAAJA.
Kylän ja maakunnan asukkaat eivät saaneet oikein milloinkaan selville,
paljonko rahoja András löysi isänsä kätköistä tämän kuoleman jälkeen,
vaikka kaikki olivat sitä hartaasti toivoneet. Ja todellakin, vaikka
vanha Kemény oli ollutkin omituinen eräässä suhteessa, voitti hänen
poikansa hänet kumminkin, sillä hänen käyttäytymisensä isänsä kuoleman
jälkeen oli mitä kummallisinta. Vielä kolme vuotta asui hän äitineen
Kisfalun luhistuvassa vanhassa päärakennuksessa. András ei sallinut
äidin tehdä mitään raskaampaa työtä, vaan palkkasi pari kylän tyttöä
pesemään ja valmistamaan ruokaa heille molemmille. Muissa suhteissa
oli heidän elämänsä aivan entisenlaista. András valvoi itse kaikki
työt ja käytti Rosensteiniä välittäjänään, kuten hänen isänsäkin oli
tehnyt, mutta suurimman osan ajastaan vietti hän Arokszállasin hyvän
papin luona, joka, kuten pian saatiin selville, opetti häntä lukemaan
ja kirjoittamaan, ja neuvoi sitäpaitsi hänelle paljon muitakin asioita,
joita ei talonpoikaispoika tavallisesti tiedä. Mitkä sitten Keményn
Andráksen tarkoitukset lienevät olleetkaan, teki hän kumminkin tätä
henkistäkin työtä yhtä tarmokkaasti kuin ennen ruumiillista. Hän sai
pian selville, että hänen isänsä ahneudellaan ja kokoomishalullaan
oli jättänyt hänelle perinnöksi melko paljon rahaa, jopa niin paljon,
etteivät András ja hänen äitinsä alussa, tottuneita kun he olivat
aina tyhjiin taskuihinsa, käsittäneet sen arvoa eivätkä etuja, joita
he sen avulla voisivat hankkia itselleen. Heidän hitaasti toimiva
talonpoikaisjärkensä ei voinut ymmärtää, että kaikki nuo vanhat
viinitynnyrit, jotka tuo kummallinen vanha saituri oli täyttänyt kulta-
ja hopeakolikoilla, olivat heidän yksityistä omaisuuttaan ja soivat
niin paljon mukavuuksia ja ylellisyyksiä heille, jotka eivät tähän
asti olleet tienneet, millaista on nukkua mukavassa vuoteessa ja syödä
vatsa täyteen. Rahalla on niin vähän arvoa tuossa runsauden maassa,
että András ainakin vähän aikaa alussa suhtautui rikkauksiinsa melkein
vihaisesti. Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä hän oli toivonut,
kun hän omin käsin oli lyönyt viimeiset naulat lautoihin, joista oli
valmistettu viimeinen asunto Kisfalun entiselle mielivaltaiselle
isännälle, eikä hän käsittänyt, mitä hän oli ikävöinyt silloin, kun hän
kuumina kesäiltoina, tehtyään koko päivän raskasta työtä ja nuorten
hartioiden vielä kihelmöidessä isällisistä lyönneistä jonkun todellisen
tahi kuvitellun laiminlyönnin vuoksi, käveli kauas autiolle pustalle
katselemaan kaukaisen taivaanrannan äärettömyyttä ja ihmettelemään
epämääräisesti, mitä sana »onni» oikein tarkoittikaan.
Ja nuo kilisevät ja kimaltelevat kulta- ja hopeakasat näyttivät niin
mitättömiltä ja kirjavilta verrattuina noihin valoisiin iltaunelmiin.
Pian kumminkin alkoi hänenkin ovela järkensä, luonteenomainen muuten
kaikille talonpojille, käsittää, tosin vielä epäselvästi ja hapuillen,
miten arvokas tällainen rikkaus oli monessa suhteessa. Hän muisti
isänsä sattumalta joskus pilkaten sanoneen kuin tahdottomasti, miten
suuria uhrauksia Bideskuty’n herra joskus sai tehdä saadakseen
kahmalollisen tätä kultaa, jolla hän sitten voi tyydyttää kaikki
oikkunsa. Ellei tuollainen uhraus — luovuttaa maata, jonka esi-isät
olivat omistaneet satoja vuosia — ollut liian suuri tällaisten
kultapalasten hankkimiseksi, niin miksi ei hän sitten kuin sellaisia
oli pudonnut hänen syliinsä kuin taivaasta koettaisi saada selville,
mihin tarkoitukseen sellaisia oli paras käyttää. Koska Bideskuty’n
herra luopui maastaan saadakseen kultaa, niin miksi ei hän, Keményn
András, talonpoika, tuon kummallisen vanhan Kisfalun saiturin
perillinen, luopuisi kullastaan saadakseen maata? Ah, kunpa hän voisi
sanoa omistavansa palasenkaan tuosta rakastetusta maasta, jonka hän
lapsuudestaan saakka oli nähnyt myöntyvän ahneen isänsä tahtoon, kunpa
hän voisi nimittää kaikkia sen sisältämiä aarteita omakseen ja jakaa
kaikki sen tuotteet äitinsä ja, kuka sen tietää, tulevaisuudessa jonkun
toisen kanssa, joka sanoo häntä miehekseen, ja kolmannen pikkuruisen
ja hyvin rakkaan, joka pian oppii nimittämään häntä isäkseen. Ah,
millainen ääretön onni se olisikaan, jos hän saisi sanoa jokaista
vehnänjyvää, jokaisen lampaan villoja ja jokaista maitotippaa omakseen,
tarvitsematta luovuttaa ensimmäistä ja parasta Bideskuty’n herralle,
joka ei milloinkaan käynytkään Kisfalussa ja joka oli yhteistoiminnassa
pirun kanssa muokatakseen saatanan avulla maan, jonka olisi pitänyt
olla pyhä hänelle.
András, jonka parikymmentä vuotta kestänyt pakotettu
itsensähillitseminen oli opettanut salaamaan aikeensa ja kieltänyt
häntä kuiskaamasta sanaakaan suunnitelmistaan, ei neuvotellut
milloinkaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt, millaisia aarteita oli
löytynyt vanhan Keményn arkuista, eikä kukaan saanut selville, oliko
vanhus ollut valehtelija vaiko tyhmeliini. Pelloilla työskenneltiin
jatkuvasti, ja Keményn Andráksen jauhot olivat yhtä hienoja ja
valkoisia kuin hänen isänsäkin eläessä, hänen kasvattamastaan
pellavasta kudotut kankaat olivat maakunnan pehmeimmät ja hänen
viininsä herkullisimmin maustetut. Ei ollut siis mikään ihme, että
Gyöngyösin kauppiaat tulivat aina silloin Kisfaluun, kun siellä oli
jotakin myytävää. Vaikka András ei milloinkaan elämässään ollut
ostanut, myynyt eikä vaihtanut, oppi hän kumminkin hyvin pian tietämään
lihavan maansa tuotteiden täyden arvon.
Kolme vuotta kävi hän koulua vanhan papin luona oppiakseen lukemaan,
kirjoittamaan ja laskemaan. Kärsivällisin tylsyyksin, jolla hän oli
hyväksynyt isänsä päivittäiset ankarat käskyt, teki hän nyt työtä,
jonka hänen ovela järkensä oli määrännyt hänelle. Hän oppi pian
huomaamaan, että juutalaiset luottivat talonpoikien herkkäuskoisuuteen,
ja sai selville, että he esittivät antamansa mitättömät lainat väärässä
valossa saadakseen niistä niin suuren koron kuin suinkin. Saadakseen
selville vaihtaneensa tavaroiden ja maansa tuotteista saamiensa rahojen
täyden arvon toimitti András kaikki liikeasiansa itse. Unkarilainen
talonpoika on iloinen, hän rakastaa kauniita tyttöjä, iloista tanssia
ja sointuvaa soittoa, mutta hän on sitäpaitsi itsepäinen ja sitkeä, ja
tätä sitkeyttä András, joka tiesi niin vähän rakkaudesta ja huveista,
käytti vain tarkoitustansa saavuttamiseen.