voimakkaana, ylpein silmin ja jaloin ryhdin seisoi Bideskuty hänen
edessään kuin sen rodun ruumiillistunut edustaja, joka vuosisatoja oli
sortanut, kiduttanut ja vainonnut juutalaisia, kieltänyt heiltä kaikki
inhimilliset oikeudet ja kohdellut heitä pahemmin kuin kulkukoiria ja
mustalaisia. Aikoiko ruuvi kiertyä nyt toisinpäin yhdeksännentoista
vuosisadan viime puoliskolla? Aikoivatko nuo sorretut, jotka olivat
aseistautuneet vaivalloisesti hankkimallaan kullalla, nousta noita
tuhlaavia ja harkitsemattomia sortajiaan vastaan rahansa voimalla
päästäkseen pian tämän suloisen Arkadian, Unkarin tasankojen,
hallitsijaksi?
Tietämättään hieroi juutalainen nukkavierua nuttuaan, joka ilmaisi
selvästi, ettei tuollainen kohtelu vihastuneiden aatelismiesten ja
heidän lakeijainsa puolelta ollut hänelle ollenkaan outoa. Hän vastasi
senvuoksi tyynesti:
»Niin, selkäsaunan myös, jaloin kreivi».
Bideskuty nauroi sydämestään. Hänen vihansa oli haihtunut kokonaan.
Kun hän kerran saisi katsella, miten juutalaiselle annettaisiin
kelpo selkäsauna, ei hän mielestään maksanut ollenkaan liikaa
tuollaisesta huvista. Rosenstein aukaisi pitkän nuttunsa, ja otettuaan
povitaskustaan pari suurta paperiarkkia levitti hän ne pöydälle.
»Mitä pirullisuuksia nuo ovat?» kysyi Bideskuty.
»Teidän korkeutenne on hyvä ja katsoo. Nämä ovat jonkunlaisia
velkakirjoja ja sitoumuksia, että korko maksetaan täsmällisesti».
Bideskuty punastui raivosta.
»Sinä kirottu koira, eikö unkarilaisen aatelismiehen sana sitten riitä?
Mitä voi rasvainen paperisi pakottaa minua tekemään, ellei kunniasanasi
sido minua?»
»Katsokaa, kreivi», sanoi juutalainen niin nöyrästi, että Bideskuty’n
viha haihtui, »en halua sellaista omasta puolestani, mutta ystäväni
vaativat minulta jonkunlaista takuuta. He eivät ole ennen olleet
liikeasioissa niin kunnioitettavien kreivien kanssa kuin te olette».
Juutalainen sanoi tämän hieman ivallisesti hänen sinisten silmiensä
kiintyessä samalla pahansuovasti Bideskuty'yn, joka ei kumminkaan
huomannut äänensävyä eikä katsettakaan.
»Rangaistakseni sinua tästä kirotusta itsepäisyydestäsi, on sinun
syötävä palanen sianlihaa», sanoi hän tarttuessaan vihaisesti
papereihin.
Hän ei viitsinyt edes lukea papereita läpi, sillä sellainen teko, joka
olisi edellyttänyt jonkunlaista liikeasioiden tuntemista, ei olisi
ollenkaan sopinut niin jalolle Bideskuty’n suvun jälkeläiselle, suvun,
joka oli auttanut kuningas Mátyáksen valtaistuimelle. Vastustelematta
enää ollenkaan kirjoitti hän nimensä molempien paperien alasyrjään
suurin kirjaimin kuin koulupoika. Hän oli huomannut Rosensteinin
taskussa pullollaan olevan rasvaisen lompakon.
»Työnnä nyt rahat tänne», sanoi hän heittäen kynän menemään. »Sitten
lähden katsomaan, miten palvelijani antavat sinulle niin selkään, ettet
sellaista saunaa ole vielä ikinä saanutkaan».
Juutalainen luki molemmat sitoumukset huolellisesti alusta loppuun,
ripisteli hiekkaa tuolle kunnioitettavalle nimikirjoitukselle, käänsi
paperit sitten harkitusti kokoon ja pisti taskuunsa. Bideskuty alkoi
hermostua ja veteli tuimasti sauhuja kirsikkapuisesta piipustaan
silmien kiintyessä ikävöivästi seinää koristaviin keppeihin ja
ratsupiiskoihin. Mutta selvästi oli hän sitä mieltä, etteivät ne
menetä mitään tehoisuudestaan, vaikka tässä hieman täytyi odottaakin,
koska hän ei puhunut sanaakaan, vaan katseli, miten Rosenstein laski
lompakostaan kaksisataaviisikymmentä tuhannen floriinin seteliä
likaisilla sormillaan hänen ylimykselliseen kätensä.
»Olen valmis milloin tahansa», lisäsi juutalainen, »kun teidän
korkeutenne haluaa käyttää taitoani hyväkseen, neuvottelemaan
puolestanne ystävieni kanssa, jotka varmasti suositukseni perusteella
tahtovat aina palvella teidän korkeuttanne».
Mutta kreivi Bideskuty ei kuunnellut enää. Tukittuaan setelit taskuunsa
avasi hän oven ja huusi hilpeästi Jánkolle:
»Vie tämä kirottu juutalainen keittiöön ja ota selville, haluaako
hän mieluummin syödä palan sianlihaa, vai ottaako hän kunnollisesti
selkäänsä. Odotahan sentään!» lisäsi hän huomattuaan Jánkon jo
tarttuneen juutalaista kaulukseen, »haluan tulla katsomaan tuota
kujetta. Tule nyt vain mukaamme, vanha saapas. Sinähän valitsit
vapaaehtoisesti, ja ehkä tämä ylimääräinen korko on hyvinkin puoli
tuntia kestävän vaivan arvoinen. Jos palvelijani sattuvat tappamaan
sinut, voi koko heimosi jakaa keskenään nuo viisikymmentätuhatta
mitallista vehnää ja muut kirotut tarpeet. Nyt, Jánko, voit koetella
uuden ratsupiiskasi kestävyyttä häneen. Tulkaa nyt, sillä minulla on
kiire».
Rosenstein kalpeni hirveästi. Luultavasti ei hän ollut sydämessään
todellisesti uskonutkaan, että Bideskuty toteuttaa uhkauksensa, mutta
nyt ei siitä näyttänyt olevan epäilemistäkään, sillä Jánko oli jo
pakottanut hänet seuraamaan kiduttajaa alakertaan, potkaisten häntä
laihoille kintuille muutamia kertoja vihaisesti.
Iloista puhetta ja äänekästä naurua kuului keittiöstä, jossa valkoisiin
myssyihin ja esiliinoihin pukeutuneet kokit valmistivat ahkerasti
keittiöpalvelijattarien ja -poikien avulla paisteja, leivoksia,
kakkuja ja muuta hyvää pian alkaviin juhlallisuuksiin. Kun kreivi
tuli keittiöön iloisesti nauraen tukevan Jánkon seurassa, joka työnsi
vapisevaa juutalaista edellään, vaikenivat kaikki.
»Kuulkaa, Panna, Mariska, Zsuzsi ja kaikki muutkin! Tuokaa tänne pöydän
viereen tuoli, sillä olen tuonut teille vieraan, kunnioitettavan
vieraan, jota teidän on kohdeltava hyvin. Teidän on annettava hänelle
mehukkain pala tuosta eilen tappamastanne siasta. Ha, haa!» nauroi
hän katsoessaan Rosensteiniin, joka avutonna Jánkon kourissa katseli
hurjasti joka suunnalle kuin ansaan tarttunut kettu. Katseet, jotka hän
loi läheisyydessä seisovaan jaloon kreiviin, ilmaisivat sammumatonta
vihaa. Iloiset talonpoikaistytöt olivat heti käsittäneet tilanteen,
ja Panna, Zsuzsi ja Mariska, nuo kirkassilmäiset kylän kaunottaret,
häärivät jo ahkerasti suuren pöydän ympärillä. He olivat levittäneet
valkoisen liinan sille, tuoneet lautasen, veitsen ja haarukan, ja
nostaneet tuolin sen ääreen.
Nauraen kuollakseen ja huutaen ilosta oli pari voimakasta maalaispoikaa
nostanut vastaan ponnistelevan juutalaisen maasta ja istuttanut hänet
armotta tuoliin, johon hänet sitten sidottiin nuoranpätkällä lujasti
kiinni. Kuje näytti rupeavan onnistumaan erinomaisen hyvin. Bideskuty
istui kahareisin tuolilla ja määräili nauraen, miten oli tehtävä. Talon
kaikilta kulmilta tuli tyttöjä juosten niin, että kirkkaanväriset
hameet hulmusivat heidän pyöreiden lanteittensa ympärillä. Käsivarret
paljaina ja kasvot loistaen innosta seisoivat he oviaukoissa odottaen
suunniltaan ilosta, miten juutalainen pakotettaisiin syömään pala
sianlihaa. Äkkiä tervehdittiin äänekkäästi nauraen valkoiseen takkiin,
housuihin ja lakkiin pukeutunutta Benkoa, mestarikokkia, jolla oli
äärettömän suuri esiliina edessään. Hän kantoi korkealla päänsä
yläpuolella suurta sianreittä, ruskeata, juuri uunista otettua,
porisevaa ja pihisevää, herkullisen näköistä lihakimpaletta.
»Onpa se komea!» sanoi Bideskuty. Tytöt taputtivat iloisesti käsiään ja
Jánko sitoi virallisesti suuren pyyheliinan juutalaisen kaulaan. Hän ei
tahtonut saada tehdyksi sitäkään kunnollisesti naurultaan, kyyneleet
valuivat hänen poskilleen ja hänen oli keskeytettävä monta kertaa
työnsä painellakseen pakottavia kylkiään.
»Nyt se alkaa, vanha saapas, ja takaan, ettet vielä milloinkaan ole
juhlinut näin komeasti.»
Rosenstein ei ollut kumminkaan sen näköinen, että hän olisi pitänyt
kujeesta, minkä vuoksi se tuntui sitäkin hauskemmalta. Hänen kasvonsa
olivat kalmankalpeat ja silmät pyörivät pyörimistään päässä enemmän
raivosta kuin pelosta. Hän ei voinut ollenkaan liikkua, sillä hän
oli niin lujasti köytetty tuoliin kiinni, ja kummatkin kädet, joihin
oli pistetty veitsi ja haarukka, eivät irtautuneet nuorien paimenien
teräskovasta otteesta. Mutta katseet, jotka hän loi pääkiduttajaansa,
ilmaisivat sellaista sammumatonta vihaa, että ehkä, jos jalo kreivi
olisi kiinnittänyt niihin huomionsa, hän olisi lopettanut kujeilemisen
tuollaisen inhimillisen intohimon lopullisen rajan pelosta, joka
voitiin huomata noissa lempeissä vedenvärisissä silmissä.
Sillä aikaa oli Benko leikannut pari suurta viipaletta paistista, ja
nauraen kuollakseen pakottivat paimenet juutalaista pistämään suuhunsa
palasen palasen jälkeen. Hän koetti ponnistella vastaan, mutta turhaan,
sillä hänen kiduttajansa eivät hellittäneet, ja kun hän hyödyttömästi
ponnisteli päästäkseen nielemästä lihaa, jota heidän on kielletty
nauttimasta, puristivat paimenet hänen suunsa ja nenänsä niin tiukasti
kiinni, että hänen oli pakko nielaista palaset, ellei hän halunnut
tukehtua.
Bideskutin keittiössä ei oltu ennen milloinkaan niin kovasti naurettu.
Tuo iloinen hälinä pani koko talon raikumaan niin, että kreivitär Irma
ja Ilonka-neiti lähettivät kysymään, mistä se johtui. Kaikki palvelijat
olivat rientäneet keittiöön, ja neljännestunniksi unhotettiin kokonaan
tulevat juhlallisuudet; leivät jäivät uuneihin palamaan ja suuret
paistit kärventyivät kaikkien iloisesti katsellessa, miten juutalainen
söi sianlihaa. Koetettuaan turhaan päästä vapaaksi oli Rosenstein
alistunut kohtaloonsa, semminkin, kun hän selkänsä takaa kuuli
paimenien piiskain pahaenteistä läjähtelyä. Bideskuty aivan huusi
naurusta. Hän ei ollut enää ollenkaan pahoillaan noista ylimääräisistä
mitallisista vehnää, ei naudoista eikä lampaista, jotka hänen oli
suoritettava juutalaiselle koroksi rahoista, koska ne olivat hankkineet
hänelle suurimman huvin, mitä hänellä oli ollut pitkiin aikoihin.
Vihdoin olivat kaikki sitä mieltä, että juutalainen oli jo syönyt
enemmänkin kuin tarpeekseen, eikä sitäpaitsi enää ollutkaan aikaa
huvituksiin, jos nimittäin tahdottiin, että Bideskuty’n loppumattoman
vieraanvaraisuuden maine pysyisi ennallaan. Jalo kreivi antoi merkin ja
juutalaisen siteet irroitettiin. Kiehuen ja vapisten raivosta poistui
tämä keittiöstä nauravien kauniiden tyttöjen keskitse, jotka ivallisen
vakavasti niiasivat hänelle kiiruhtaakseen vieraan poistumista.
Bideskuty ajatteli nähtävästi, että juutalainen oli jo korvannut
täydellisesti häpeämättömät vaatimuksensa, koska ei tuota luvattua
selkäsaunaa hänelle annettukaan. Nuoret paimenet sivalsivat vain
pari kertaa ruoskillaan hänen laihoja kinttujaan, kiusaamatta häntä
sen enempää. Mutta Rosenstein ei pysähtynyt hieromaan kipeitä kohtia
eikä hän katsahtanutkaan enää kiduttajiinsa, vaan kiiruhti niin
nopeasti kuin hän suinkin vain voi laahustavin askelin velallisensa
kreivillisestä keittiöstä. Yhteen purruin hampain ja hermostuneesti
ristityin käsin meni hän lämpiön poikki puutarhaan ja sieltä
akasiakujaa pitkin pois talosta. Päästyään portista tasangolle pysähtyi
hän kuin totin vaimo katsomaan taakseen.
Bideskuty’n vanha päärakennus, jossa Bideskutit olivat asuneet
aina siitä asti, jolloin he olivat auttaneet Hynyady Mátyáksen
valtaistuimelle, ei ollut mikään niin erittäin suurenmoinen linna,
ellei kiinnitetä huomiota sen laajuuteen. Tuo kaksikerroksinen,
matala ja säännöllinen talo oli rakennettu nelikulmion muotoon
sen keskellä olevan pihan ympärille. Se oli rapattu ja maalattu
kirkkaan keltaiseksi, kuten yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli
ollut tapana, ja pari riviä viheriöitä ikkunanluukkuja muodosti
kuin kaksi kirkkaanviheriätä vyötä rakennuksen ympärille. Puutarha
oli enimmäkseen jaettu vanhanaikaisiin sovinnaisiin penkereihin,
joissa kasvoi runkoruusuja. Jokainen tuollainen penger oli
koristettu kirkkaanvärisellä lasipallolla, jotka heittivät kirkkaita
sädekimppuja hyvältä tuoksuviin pitkiin akasioihin päin. Leveät,
puoliympyrän muotoiset kiviportaat johtivat alakerroksesta suureen
yläkerroksen lämpiöön, joka oli melkein rakennuksen keskiosan
laajuinen. Se sai nyt toimia tilapäisenä ruokasalina, jossa parisataa
vierasta voi aterioida tungoksetta noiden parin, huoneen keskellä
olevan, hevosenkengänmuotoisen pöydän ääressä. Seinässä portaitten
keskivaiheilla oli komero, josta suuri Attilaa esittävä kuvapatsas
katsoi synkästi ohitsekulkijoihin.
Vierashuoneet olivat nelikulmion sivustoissa ja niiden ovet aukenivat
pihan puolella olevalle kuistille. Pihan keskellä oli pyöreä puutarha,
jonka laidoilla kasvoi kääpiöakasioita ja jonka keskellä oli
runkoruusuilla ja kirkkailla lasipalloilla koristettuja lavoja. Kuisti
oli koko rakennuksen laajuinen, pilarien kannattama, joiden huippuihin
pääskyset olivat rakentaneet pesänsä. Nelikulmion viimeisessä
sivustassa oli tuo suuri keittiö lukuunottamatta konttoreja,
palvelijain ja palvelijattarien huoneita. Muut, kuten puutarhurit,
tallirengit, paimenet ja tavalliset työmiehet nukkuivat sinisen taivaan
alla kietoutuneina suuriin lammasnahkaviittoihinsa.
Juutalainen Rosenstein seisoi ainakin viisi minuuttia portilla
puristaen laihoilla sormillaan sen rautatankoja ja värittömien
silmien hehkuessa sisällisestä raivosta. Hän oli kuin kuolettavan
kostonhimoisen vihan elävä ruumiillistunut edustaja. Hän viipyi
paikoillaan niin kauan, kunnes hän huomasi erään suloisen valkopukuisen
olennon lähenevän hyvältätuoksuvaa lehtokujaa pitkin. Silloin hän
kääntyi lopullisesti kylää kohti ja poistui.
V
VANHA SAITURI.
Kääntäen selkänsä suurille porteille läksi juutalainen Rosenstein
kävelemään tasangolle päin.
Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan levisi Heven maakunta, jossa
Bideskutin, Kisfalun ja Zárdan tilat olivat, loistaen keskikesäisessä
rikkaudessaan. Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vain aaltoilevaa
kullanväristä vehnää, parasta, mitä maailma kasvattaa, solakoita
maissitähkiä ja kirkkaanviheriöitä vesimelooneja, joiden paljous ja
suuruus ilahduttivat silmää. Juutalainen katsoi tyytyväisesti ja hieman
ivallisesti kaikkea tuota rikkautta hieroen silloin tällöin laihoja
ryppyisiä käsiään.
Tie oli täynnä syviä kuoppia ja pyörän jälkiä, kuten aina kuivan
vuodenajan kestäessä. Työläs ja vaivalloinen kävely väsytti pian
juutalaisen jalat, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän.
Ajatukset, jotka nähtävästi olivat hyvin miellyttävät, pehmittivät
kovan tien hänelle, ja hänen kätensä siveli hellästi taskua, joka
äsken oli ollut pullollaan seteleitä, mutta joka nyt oli verraten
tyhjä, lukuunottamatta papereita, joissa oli tuon tuhlaavan kreivin
nimikirjoitus.
Tietä, jota Rosenstein käveli, reunustivat jonkun matkaa molemmin
puolin pitkät ja solakat poppelit, joiden hopeisia lehtiä jokainen
tuulenpuuska heilutteli. Kaukaa edestä häämötti autio, punertava ja
kuiva hiekkatasanko tummansinisine kaartuvine taivaineen ja tien
vieressä olevine vanhanaikaisine luhistuvine ravintoloineen.
Kaikkialla ympäristössä oli hiljaista ja rauhallista, lukuunottamatta
silloin tällöin kuuluvaa villin hevoslauman aiheuttamaa töminää, kun se
hurjasti laukaten kiisi hiekkatasangon poikki, tahi taivaalta kuuluvaa
haikaran pitkää huutoa, kun se kutsui puolisoaan. Ainoastaan tuon
yksinäisen, tämän äärettömän rauhallisen tasangon keskellä vaeltavan
kulkijan sydämessä raivosivat hurjat ja villit intohimot, kuten kateus,
viha ja pahansuopa riemu.
Rosensteiniä ei näyttänyt ollenkaan väsyttävän. Hän sai kävellä kolme
tuntia tuota kuivaa tietä, ennenkuin tuo vanhanaikainen tienvieressä
oleva ravintola rupesi selvemmin näkymään. Sinne ei ollut enää
kilometriäkään.
Vuosisatoja kestäneen ivailun aiheuttama epäluulo mielessään lähestyi
juutalainen vähitellen rakennusta. Hänen pienet värittömät silmänsä
katselivat levottomasti kaikille suunnille hakien selvästi jotakin.
Pari ylpeää nuorta talonpoikaa, jotka ryypiskelivät viiniään vedellen
haikuja pitkistä piipuistaan, tervehtivät häntä äänekkäästi nauraen ja
ivallisin huomautuksin.
Rosenstein uskalsi koputtaa pöytään muutamia kertoja, mutta kun ei
kuulunut mitään vastausta, rohkaisi hän mielensä ja kurkisti oven
raosta ravintolaan.
»Älä tulekaan keittiööni, likainen juutalainen!» kuultiin jonkun
kimakasti huudahtavan sieltä.
»En, en milloinkaan maailmassa, enkä vaivaisi teitä ollenkaan, ellei
Keményn András Kisfalusta olisi pyytänyt minua tulemaan tänne».
»Hän ei ole vielä tullut etkä saa odottaa häntä täällä sisällä».
Keittiö näytti paljon viileämmältä kuin piha, sillä paksun olkikaton
ja seinien läpi, jotka oli rakennettu laudoista ja turpeista, ei
auringon kuumuus voinut juuri tunkeutua. Tuo äskeinen kimeä-ääninen
reipas talonpoikaisnainen, jolla oli yllään monta eriväristä hametta,
pitkähihainen pellavapusero ja ahdas liivi, istui ikkunan ääressä, ja
toisen jalan laiskasti pyörittäessä rukinratasta hypistelivät hänen
kauniit sormensa pehmeästi hienoa pellavalankaa. Suuressa saviuunissa
palava tuli oli sammunut, ja lieden ympärillä kiilsivät ne puuastiat,
padat ja pannut, joissa päivällinen oli valmistettu.
Huokaisten poistui juutalainen ovelta ja sen toisella puolella
vallitsevasta viileydestä, ja istuutui nöyrästi auringonpaisteeseen,
sillä nuo nuoret talonpojat olivat ylenkatseellisesti kieltäytyneet
ottamasta häntä seuraansa raidan juurella olevan pöydän ääreen. Hän
istui senvuoksi kärsivällisesti paikoillaan uskaltamatta tahtoa viiniä
tahi vettä, sillä hän pelkäsi sellaisen vaatimuksen ehkä vaikuttavan,
että hänet karkoitetaan kokonaan ravintolan alueelta, vaikka hänen
välttämättä oli odotettava siellä, kunnes Keményn András suvaitsisi
saapua. Hänen korvansa kumminkin, jotka olivat tottuneet kuuntelemaan
sellaistakin keskustelua, jota ei oltu niille aiottu, olivat
jännittyneesti höröllään. Tupakoidessaan laiskasti ja juodessaan syvin
kulauksin jaloa unkarilaista viiniä kuiskailivat nuo nuoret paimenet
kiihkeästi keskenään. Juutalainen, jonka väsymys ja kuumuus näyttivät
lopultakin uuvuttaneen niin, että hänen silmänsä sulkeutuivat ja suu
loksahti auki, ei menettänyt sanaakaan heidän puheestaan.
Paimenet keskustelivat nytkin, kuten usein ennenkin, Bideskutin
salaperäisestä myllystä ja koneista, joiden oli määrä tehdä tuo sama
työ, jonka he ja heidän isänsä olivat tehneet omin käsin.
»Isäntäni kertoi», sanoi toinen, »että se jauhaa niin paljon viljaa
yhtenä päivänä kuin kuusi tuulimyllyä kuukaudessa, ja ilmoitti samalla,
että sellaiseen työhön, johon ennen tarvittiin parikymmentä miestä,
tarvitaan sitten vain kolme».
»Me emme kuule juuri mitään keittiössä», vastasi toinen, »mutta
äitini on kuullut yhtä ja toista Jánkolta, kreivin palvelijalta. Hän
on kertonut, että kreivi istuu nykyään huoneessaan myöhäiseen yöhön
tutkimassa kynttilän valossa suuria kirjoja, ja vaikka Jánko osaakin
sekä lukea että kirjoittaa, ei hän saa ollenkaan selville, mitä noissa
kirjoissa on, sillä kirjaimet ovat kuulemma niissä aivan sekaisin».
»Voit olla varma, että piru on ne itse painanut. Pyhällä neitsyellä
ei varmastikaan ole mitään osaa tuollaisiin esineihin, jotka jollakin
salaperäisellä tavalla tekevät parinkymmenen miehen työt. Usko vain
sanani, että paha perii kreivin taloineen ennemmin tahi myöhemmin».
»Muuta kuin pahaa ei suinkaan voida odottaakaan pirun tuomisesta
kylään. Jánko oli kertonut äidille, että nuo paksut kirjat on tuotu
Englanti-nimisestä maasta».
»Näin kerran kuvan», sanoi toinen salaperäisesti, »muutamista
ihmisistä, joita Arokszállasin isä sanoi englantilaisiksi. He olivat
melkein samannäköisiä kuin mekin», lisäsi hän miettiväisesti.
»Heillä on vain pitkät hampaat ja punainen tukka, kuten juutalaisilla.
Englanti on hyvin kaukana täältä».
»Niin onkin. Sinun on noustava laivaan ja kuljettava meren poikki, jos
haluat päästä sinne. Kuulin kreivittären sanovan niin».
»Miten voidaan kulkea meren poikki hukkumatta siihen»? kysyi
ensimmäinen paimen.
»En ymmärrä,» vastasi toinen pudistaen ajattelevaisesti päätään
tehtävän äärettömyydelle.
»Olisi parempi, että kreivi menisi merelle ja hukkuisi, kuin ruveta
tuollaiseen yhteistoimintaan pirun kanssa, joka aiheuttaa jonkun
peloittavan onnettomuuden koko kylälle, ehkäpä koko maakunnallekin».
»Jos nuo pirulliset koneet vain aiheuttavat ikävyyksiä kylälle, on
meidän taisteltava, perkelettä vastaan jollakin keinoin. Meidän on
suojeltava sisariamme, äitejämme ja vaimojamme saatanalta».
Heidän kuiskauksensa hiljenivät niin, ettei juutalainenkaan voinut enää
kuulla sanaakaan heidän keskustelustaan. Kauhistunut taikauskoinen
ilme oli heidän nuorilla päivettyneillä kasvoillaan, jotka muutenkin
olivat kalmankalpeat, ja heidän kirkkaat, tummat silmänsä vilkuilivat
levottomasti kaikille suunnille kuin odottaen pirun äkkinäistä
ilmestymistä jostakin kolkasta. Rosenstein huomasi heidän viittaavaan
etusormellaan ja nimettömällään häneen, ja sylkäisevän kolme kertaa
häneen päin, että saatana pysyisi varmasti syrjässä, vaikka hän
olisikin pukeutunut juutalaiseksi ahdistaakseen sellaisessa valepuvussa
koko Heven maakuntaa.
Aurinko laskeutui vähitellen yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti.
Tukahduttava kuumuus oli hiukan jäähtynyt, ja nuoret paimenet
valmistautuivat poistumaan laumansa luo juotuaan viininsä loppuun.
He menivät ravintolaan maksaakseen muutamia kolikoita viinistä ja
suudellakseen hilpeää emäntää hyvästiksi, kuten yleinen tapa vaati
silloin kun emäntä sattui olemaan nuori ja sievä eikä hänen miehensä
ollut läheisyydessä.
Kaukana taivaanrannalta näkyvä pieni piste oli sitä mukaa muuttunut
suuremmaksi kuta lähemmäksi se tuli, ja Rosenstein totesi huokaisten
tyytyväisyydestä, että piste sai pian hevosella ratsastavan miehen
muodon. Kun nuoret paimenet poistuivat tielle, katsoivat he myöskin
tuota nopeasti lähestyvää pistettä ja tunsivat sen Keményn Andrákseksi
ja hänen mustaksi tammakseen. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja pian voi
Rosenstein helposti erottaa tuon rikkaan talonpojan leveän vartalon ja
päivettyneet kasvot, kun hän ratsasti satulatta ja suitsitta hirmuista
vauhtia niin, että hänen valkoisen paitansa hihat ja leveät housut
liehuivat tuulessa, kuin siivet, jotka auttoivat nopeajalkaista tammaa
eteenpäin.
Ravintolan kaunis emäntä tuli ovelle tervehtimään uutta vierastaan,
joka aina kujeili iloisesti hänen kanssaan ja toipa joskus mukanaan
hänelle kirkkaanvärisen nauhan tahi kirkkaan muistokotelon, jonka hän
oli ostanut joltakin kulkukauppiaalta tullessaan, ilahduttaakseen
emännän sydäntä ja turhamaisuutta.
Keményn András pysähdytti nopeasti hevosensa, joka seisahtui tyynesti
ja rauhallisesti paikoilleen tuosta hurjasta juoksusta huolimatta,
joka ei ollut pannut karvaakaan epäjärjestykseen. Laskeuduttuaan sen
selästä taputti András sen solakkaa kaulaa kuiskaillen samalla sille
helliä sanoja, joihin hevonen vastasi kihnuttamalla pehmeää turpaansa
isäntänsä käsivarteen.
Juutalainen ei uskaltanut lähestyä häntä, ennenkuin András omasta
hyvästä tahdostaan suvaitsi huomata Israelin jälkeläisen läsnäolon.
Andráksen, tämän rikkaiden unkarilaisten talonpoikien tyypillisen
edustajan vartalo oli todellakin komea. Ollen pitkä, pitempi kuin
unkarilaiset talonpojat tavallisesti, harteikas, auringon paahtama ja
pienijalkainen, jotka rintavina iskeytyivät lujasti maahan, oli Keményn
András tavattoman hyvännäköinen, kuten Heven maakunnan tytöt olivat
selittäneetkin viime vuosina sitten kuin oli saatu selville, että vanha
Kemény oli ollut saituri, jollaiseksi jokainen oli häntä epäillytkin,
ja jättänyt kuoltuaan jälkeensä arkullisia kultaa ja seteleitä, jotka
tekivät hänen kauniin poikansa melkein yhtä rikkaaksi kuin kreivikin
oli.