PUSTAN POIKA
Kirj.
Paronitar Orczy
Englanninkielestä (»A Son of the People») suomentanut
Väinö Nyman
Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.
SISÄLLYS:
ENSIMMÄINEN OSA.
Kylä tasangolla.
Kaikkien suosikki.
Sukuylpeyttä.
Rahanlainaaja.
Vanha saituri.
Kisfalun vuokraaja.
Lainaaja ja korko.
Ensimmäiset vieraat.
Kaunis Ilonka.
Rakkauden idylli.
Uhkaava myrsky.
Herra ja talonpoika.
Kosto.
Suuri onnettomuus.
Hyvitys.
TOINEN OSA.
Pääsiäisaamu.
Köyhtynyt kreivi.
Juutalainen Rosenstein.
Kansan poika.
Vastaus.
Jalosukuinen neito.
Unelma.
Kuinka kyläläiset suhtautuivat uutisiin.
Häät.
Kangastus.
Talonpojan vaimo.
Auttamaton asia.
KOLMAS OSA.
Rakkauden surua.
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi!»
Rakkauden hauta.
Rakkaus riemuitsee.
Loppulause.
ENSIMMÄINEN OSA.
KYLÄ TASANGOLLA.
Rakastatko vuoristoa, englantilainen lukijani, pidätkö noista
Rein-virran varrella olevista romanttisista kukkuloista ja Alppien
jylhistä huipuista, vai ovatko oman isänmaasi eteläosissa olevat
loivat ja aaltoilevat rinteet sinulle mieluisammat? Omasta puolestani
on minun tunnustettava, että rakastan intohimoisesti tasankoja, jotka
valloittavat mieleni kokonaan, noita Unkarin villejä ja salaperäisiä
aavikoita, jotka sijaitsevat syvällä Danubin ja Theisz'in välissä. Aina
kun näen noita autioita pustia [puszta = tasanko], tuntuu minusta, että
mieleni vapautuu, katseeni saadessa esteettömästi mitata kaukaista
taivaanrantaa, joka omalla viehkeydellään kiinnittää ihmisten huomion
puoleensa.
Katsokaa, kuinka kaukana taivaanranta näyttääkään olevan tuolla,
missä maa ja taivas tapaavat toisensa sulautuen yhteen sinestä ja
punertavasta hiekasta muodostuneeksi pehmeäksi purppuraiseksi juovaksi.
Ilma väreilee äärettömästä kuumuudesta, ja kun katse koettaa saada
selville, mitä tuon salaperäisen autiuden takana piilee, ilmestyykin
äkkiä kaukaiselle taivaanrannalle valkoisia ja elottomia torneja,
minareetteja ja kirkon kupooleja, jotka kuvastuvat johonkin etäiseen
lumoavaan lammikkoon tuolla, jonka toiselle puolelle silmäkin voi
nähdä. Sopusuhtaisesti yhtyy se tuohon oikullisen kangastuksen
lumoavan käden siniselle kankaalle maalaamaan petolliseen ja
salaperäiseen kuvaan, noihin hurmaaviin kuviteltuihin torneihin ja
minareetteihin, joissa oleskelee jonkun toisen puoleksi maallisen ja
puoleksi taivaallisen maailman asukkaita, olentoja, jotka ovat samaa
alkuperää kuin nuo äärettömät etäisyydetkin, jotka alkavat sieltä,
mihin harhakuvat haihtuvat. Sokaistuina sulkeutuvat silmät hetkiseksi
kuin lykätäkseen tuon kultaisen näköharhan katselemisen tuonnemmaksi,
mutta kun ne jälleen avautuvat, ovat tornit ja minareetit kadonneet
näkyvistä, ja vain muutamat etäisyydessä olevat surulliset ja nuokkuvat
pajupensaat tahi solakat poppelit rikkovat taivaan purppuraisen
rannan. Ajatukset viipyvät silloin mielellään noissa kuvitteluissa,
uskaltamatta oikein uskoa todeksi tuota kaukaista vaimennettua ääntä,
tuota satojen kavioiden aiheuttamaa kapsetta, joka kuuluu pehmeältä
kuivalta maalta. Ehkä tuo lumoava ääni onkin kuvittelua ja ehkä tuo
tömisten ohitse laukkaava villi hevoslauma, jonka harjat hulmuavat ja
hännät heiluvat, onkin noiden kangastuksen kaukaisten minareettein
henkiolentojen omistama hurmaava eläinjoukko. Tuo ääni on kumminkin
todellinen, ja hevoset laukkaavat hurjasti tiehensä satulattomilla
tammoilla ratsastavien paimenten ajamina, joiden valkoisten
palttinapaitain hihat liehuvat tuulessa kuin siivet, kun he ohitse
kiitäessään ja ajaessaan laumaa edellään läjähdyttelevät suopunkiaan.
Hetkisen tuntuu tasangolla olevan vain elämää, sillä sekä oikealta että
vasemmalta pysähtelee säikähtyneitä lintuja lentoon, ja kirkkaanväriset
sisiliskot syöksähtelevät pelästyneinä sinne tänne kolosta koloon.
Sitten häipyy vähitellen kavioiden kapse etäisyyteen, paimenten
suopunkien läjähtely lakkaa kuulumasta, linnut laskeutuvat taasen
maahan lepäämään ja ajatukset alkavat arvailla, oliko tuo palanen
levotonta elämää toinen unelma, jonka mielikuvitus ensin väritti ja
sitten haihdutti.
Jälleen vallitsee hiljaisuus, joka voittaa ehdottomasti kaikkien
keskipäivän kuumuudessa torkkuvien eläinten äänet. Oikealle ja
vasemmalle levenevillä rajattomilla kentillä kasvavat vesimelonit
työntävät korkeita smaragdinviheriöitä runkojaan polttavaa aurinkoa
kohti, ja niiden takana kullanvärinen vehnä ja maissin vapisevat
latvat heiluvat ja nyökkyvät ohitse kiitävissä tuulenpuuskissa,
sulotuoksuisen rosmariinin muuttaessa kaikkialla maan hehkuvan värin
harmaanvihertäväksi. Kaukana tuolla matkojen päässä ojentelee muudan
tuulimylly pitkiä siipiään kuin saalistaan vaaniva jättiläislintu,
ja suoraan tasangon poikki johtaa pyörien jälkien uurtama korkea
tie pohjoiseen Kecskemét'iin päin. Mutta siinä onkin sitten kaikki.
Mitään muuta ei ole kuin taivasta, maata ja autiutta — tuota
rajatonta autiutta — kaikkien omaa, joka on luotu valloitettavaksi,
ymmärrettäväksi ja rakastettavaksi.
* * * * *
Noiden kukoistavien maalaiskaupunkien, Kecskemét'in ja Gyöngyös'in,
keskivälillä, juuri tuon laajan Nádasdy-tasangon rajalla, sijaitsee
Arokszállas'in mitätön kylä muutamine olkikattoisine taloineen ja
vanhoine keskiaikaisine kirkkoineen, joka näyttää viileältä ja
harmahtavalta keskipäivän auringonpaisteessa. Läheisyydessä on kirkkaan
keltaiseksi maalattu pappila silmäänpistävine smaragdinviheriöine
ikkunanluukkuineen ja pienine puutarhoineen, jonka samettihaapojen ja
resedapenkereitten välissä arvokas vanha isä Ambrosius kävelee kuumina
kesäiltoina nukkavierussa kuluneessa kauhtanassaan mumisten rukouksiaan
unisin äänin.
Tien vieressä on sitäpaitsi pieni ravintola olkikattoineen, joka on
kallellaan toiselle puolelle kuin humalaisen talonpojan hattu. Siellä
tasankojen paimenet kohtaavat töitten loputtua illan viileydessä
kylässä asuvat ystävänsä, tupakoivat varjoisien raitojen juurilla
ja kuuntelevat vaatimattoman mustalaissoittokunnan sulosointuisten
viulujen ja surisevien säkkipillien säveliä.
Silloin, ellei ravintoloitsija ole saapuvilla ja jos hänen nuori kaunis
vaimonsa suhtautuu suopeasti kosiskeluun ja juoruihin, keskustellaan
Bideskut’in herran viimeisistä omituisuuksista ja ryypiskellään hyvää
viiniä.
Mistä Heven maakunnan talonpojat keskustelivat, ennenkuin
kartanonomistaja hullaantui koneihin ja rakentamiseen, jää varmasti
arvoitukseksi, sillä sitten kun nuo huomattavat puusta ja raudasta
kyhätyt koneet, jotka leikkasivat maissin ja sitoivat sen lyhteiksi
ihmisten avutta, ilmestyivät Bideskut’iin, kiinnittivät ne niin
kaikkien huomion puoleensa, ettei muusta enää puhuttukaan.
Tasangoilla asuva unkarilainen talonpoika on hidas, laiska, iloinen ja
tavallisesti hyväluontoinen olento, joka on hyvin tyytyväinen tämän
runsauden maan ja Jumalan antamiin lahjoihin, mutta kartanonomistajan
maataloudellisten uudistusten vuoksi olivat mielet alkaneet kiihtyä,
ja huolimatta siitä, että Keményn András, tuo kaikkien tuttu ja
maakunnan rikkain talonpoika, oli kieltäytynyt hyväksymästä sellaisia
toimenpiteitä, kokoonnuttiin ravintolaan iltaisin juttelemaan ja
tuomitsemaan yhteisesti kartanonomistajan pahoja tekoja.
Vas Berczi, joka oli kerran matkustanut junassa Kecskemét’istä
Gyöngyös'iin ja palannut taas kotiin turvallisesti ja terveenä, ja jota
senvuoksi pidettiin jonkunlaisena asiantuntijana, melkeinpä Kemenyn
Andráksen veroisena, oli lyönyt suuren ahavoituneen nyrkkinsä kumahtaen
pöytään ja yskittyään tarpeekseen todellisin taikauskoisen pelon ilmein
selittänyt voimakkaasti, että maissin jauhaminen jauhoiksi ei voi
tapahtua myllärin avutta, ellei piru itse sekaannu leikkiin.
»Mutta et suinkaan tarkoita, Berczi», sanoi muudan nuori talonpoika,
jonka päivettyneet kasvot olivat kalpeat pelosta, »että kartanon herra
aikoo tehdä tuollaista tuossa rakennuksessa?»
Berczi nyökäytti päätään.
»Sanon sen teille, lapseni, että olen kuullut sen Jánkolta itseltään,
herramme palvelijalta. Hän kertoi minulle, että tuossa rakennuksessa,
jonka Jumala tuhotkoon, ennenkuin sitä käytetään sellaiseen
jumalattomaan tarkoitukseen, kaikki Bideskut’in maissi jauhetaan
jauhoiksi ihmisten avutta».
Seurasi muutamia hetkiä kestävä painostava vaitiolo, mustalaiset
lopettivat soittonsa ja kaikki tuijottivat suunniltaan pelosta näiden
erikoisten uutisten viisaaseen kertojaan.
»Sitten kertoi kai Jánko myöskin, mihin tarkoitukseen tuo hirveä
savupiippu on rakennettu?» uskalsi vihdoin joku peloissaan kysyä.
»Jánko valehtelee varmasti», sanoi kylän oraakkeli ytimekkäästi, »tahi
sitten on hän suuri tyhmeliini. Mitä luulette hänen sanoneen tuosta
piipusta?»
Kukaan ei kyennyt arvaamaan ja kaikki pudistivat synkästi päätään ollen
suunnattomasti peloissaan. Berczi odotti, kuten suurten puhujain tapa
on silloin kun he aikovat sanoa jotakin hyvin vaikuttavaa, sitten hän
nojautui karkeasti tehtyyn puupöytään ja viittasi ympärillä olevia
tulemaan lähemmäksi, sillä nyt oli puhe sellaisista asioista, joista ei
voitu kertoa muuten kuin kuiskaillen.
»Jánko selitti, että suuri tuli, jota varten tuo hirveän pitkä piippu
on rakennettu, sytytetään panemaan käyntiin muudan kone, kuten hän
sitä nimitti, joka sitten jauhaa maissin jauhoiksi. Jánko valehtelee»,
toisti hän, nyt kumminkin vähemmän tehostavasti ja niin levottomin
ilmein, ettei se ollenkaan sopinut Arokszállas'in viisaimmalle
miehelle. Kaikkien kasvot kalpenivat kuitenkin kovasti eikä kukaan
uskaltanut julkilausua ajatuksiaan, joita risteili jokaisen tuossa
joukossa olevan tyhmän ja taikauskoisen talonpojan aivoissa.
»En pidä tuollaisesta ollenkaan», sanoi eräs nuori paimen vihdoin ja
kohotti viinimaljan huulilleen vapisevin käsin.
»Ei suinkaan kukaan muu kuin piru voi käyttääkään sellaista tulta
hyväkseen, joka kykenee täyttämään tuon pitkän piipun savulla?»
»Paha tästä tulee ennemmin tahi myöhemmin, lapseni», lopetti kylän
oraakkeli vakavasti.
»Ja sillä aikaa», sanoi eräs tummaverinen jättiläinen nojatessaan
voimakkaita kyynärpäitään pöytään, »kuin piru apulaisineen toimittaa
kaiken työn pelloilla, käy varmasti niin, että poikamme saavat
laiskoitella ja rupeavat juomaan kunniallisen työn puutteessa».
»Sellainen voi olla kyllä hyvinkin mahdollista».
»Entä mihin me sitten joudumme? Kuka meille palkan maksaa ja miten
voimme tulla toimeen?»
»Niin, miten todellakin?»
»Bideskut’in herra on sopinut tästä kaikesta pirun kanssa!» jyrisi
jättiläinen. »Kuinka me voimme tietää, eikö hän sitten kuin olemme
kuolleet nälkään ole sitoutunut luovuttamaan sielujamme ystävälleen
pirulle?»
Nuoret miehet ristivät nopeasti silmänsä ja heidän pelokas katseensa
kiersi taikauskoisesti paikasta paikkaan. Kapea rauhallinen maantie,
jonka hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, alkoi kadota illan varjoihin.
Sen takana olevasta ravintolan avonaisesta ovesta kuului ahkeran
emännän ääni, kun hän siistiessään keittiötä ja seurusteluhuonetta
päivän liikkeen tauottua hyräili jotakin laulua. Harmaanviheriän
vilpoisen raidan riippuvat oksat humisivat hiljaa vienossa
kesätuulessa. Minkään ei varmastikaan olisi pitänyt häiritä näiden
yksinkertaisten talonpoikien mielen onnellista rauhallisuutta, mutta
kumminkin tuntui taikauskoinen pelko väijyvän joka nurkassa eikä kukaan
uskaltanut katsoa aavikolle ja taivaanrannalle päin, josta vieläkin
siinti hämärästi tuo suuri rakennus korkeine savupiippuineen.
»Pyydän isä Ambrosiusta lukemaan jonkun erityisen messun pirun
karkoittamiseksi», vihjaisi muudan nuori paimen vihdoin.
»Isä lupasi minulle siunata tulevana sunnuntaina paljon vettä, jota
tulemme nyt tarvitsemaan kodeissamme», sanoi Vas Berczi koettaen
heikosti lohduttaa muita.
»Minulle on kerrottu, ettei piru pelkää mitään niin kauheasti kuin
pyhää vettä», kuiskasi jättiläinen.
»Pyytäkäämme, että isä Amrosius ruiskuttaisi pyhää vettä koko
rakennukseen», vihjaisi muudan mies.
»Mielestäni pitäisi isän siunata ensimmäinen sade, jolloin piippuun
tunkeutuva pyhä vesi voi sammuttaa pirun sytyttämän valkean».
»Viimeisenä pyhän Swithin'in päivänä ei satanut ollenkaan», sanoi
Berczi ollen hyvin synkällä tuulella, »emmekä senvuoksi voi odottaa
sadetta ainakaan kymmeneen päivään».
»Pirulla on siis tarpeeksi aikaa asettautua tänne kylään asumaan,
eikä silloin arkkipiispa eikä itse Rooman paavikaan voi sitä täältä
karkoittaa».
»Olemme kaikki suuria pelkureita,» sanoi tuo mustahko jättiläinen
nousten nopeasti seisoalleen ja heristäen suurta voimakasta nyrkkiään
länttä kohti. »Olemme sallineet herramme liittyä saatanaan ja
seisoneet toimettomina vieressä, kun tiili muurattiin tiileen tuota
saatanalle vihittyä rakennusta rakentaessa. Nyt on meille kerrottu,
että ylihuomenna kaikki helvetin pirut rupeavat työskentelemään tuossa
perkeleen myllyssä jauhaakseen kaiken Bideskut’in kauniin maissin
minkään muun avutta kuin suuren tulen, kauhean piipun ja jonkinlaisen
rautaisen koneen, jota en voisi takoa alasimellani, vaikka olenkin
aikoinani tehnyt paljon kunnollistakin sepäntyötä. Aiotteko sanoa
minulle, toverit, että meidän on pysyttävä toimettomina ja katseltava
syrjästä, miten leipä ryöstetään suustamme ja sielumme luovutetaan
ihmisten viholliselle?»
»Emme! Hyvin puhuttu, seppä Sándor! Emme aio kärsiä sellaista!»
huusivat kaikki yhteen ääneen hyväksyvästi, paitsi Berczi, joka
ei hyväksynyt kenenkään muun puhetta kuin omansa. Hän kohautti
halveksivasti olkapäitään ja sanoi: »Olisimme pelkureita, jos
pitäisimme sen hyvänämme».
Jättiläisen puhe oli rohkaissut pelästyneitä mieliä. Kaikki kehoittivat
nyt mustalaisia soittamaan, ja nämä, huomattuaan muutoksen joukossa,
alkoivat soittaa erästä innostavaa unkarilaista marssia.
»Hei, Lotti, enemmän viiniä ja nopeasti!» huusi pari vanhempaa
joukossa olevaa miestä. Toiset täyttivät piippunsa ja valmistautuivat
tarkkaavaisesti kuuntelemaan seppä Sándorin voimakasta puhetta.
Muutamien minuuttien kuluttua ilmestyi kaunis emäntä pihalle tuoden
tullessaan pari kolme pulloa viiniä ja muutamia haarikoita, ja
hymyillen niin iloisesti, että lumivalkoiset hampaat loistivat.
Hän väisti ihmeellisen ketterästi kaikki rohkeat käsivarret, jotka
ojentautuivat kiertyäkseen hänen solakan vartalonsa ympärille, ja niin
pian kuin hän oli asettanut pullot ja haarikat pöydälle, antoi hän
parille tyhmänrohkealle ihailijalleen kaikuvat korvapuustit.
»Miksi te kaikki rupesitte äkkiä niin kovasti elämöimään?» kysyi hän
keikauttaen pientä tummaa päätään. »Luulin teidän suunnittelevan
jotakin konnankujetta, koska olitte juuri äsken niin hiljaa.»
»Suuria asioita on tekeillä, Lotti ystäväni», sanoi seppä mahtavasti
vasta saavuttamansa kansansuosion rohkaisemana. »Keskustelemme juuri
niin merkityksellisistä asioista, ettei niitä sovi naisten kuunnella».
Lotti katsoi häneen veitikkamaisin, tummin, loistavin silmin. Hän
kohautti lihavia olkapäitään ja sanoi iloisesti nauraen:
»Siunatkoon, Sándor, kuinka mahtavasti me nyt puhummekaan, kun ei
Kemenyn András satu olemaa täällä. Tiedän teidän suunnitelmanne,
vaikka en ollut niitä kuulevinanikaan. Tiedätte, ettei András lupaa
teidän puhua halveksivasti kartanon omistajasta eikä suunnitella
mitään konnantöitä häntä vastaan, minkä vuoksi odotatte, kunnes hän
on poistunut jonnekin saadaksenne sitten hänen selkänsä takana hautoa
kaikkia ilkeyksiä. Mutta hän ei olekaan nyt niin kaukana kuin luulette.
Hän saa kyllä selville juonenne aivan varmasti ja silloin — Tiedätte
kaikki, että hän on vihoissaan hirmuinen».
»Niin olen minäkin, kaunis Lotti», vastasi jättiläinen nauraen, »ja
olet melko rohkea uskaltaessasi suututtaa seppä Sándorin. Luuletko
meidän olevan enää lapsia pelätäksemme Andrásta kuin opettajaa? Sinun
on suudeltava minua, Lotti, tuon häpeämättömyytesi vuoksi, niin, sinun
on suudeltava minua kolme kertaa tehdäksesi miehesi ja herrasi niin
mustasukkaiseksi, että hän katkaisee uuden keppinsä lyödessään sinua
lihaville hartioille».
Ja antautuen kevyen unkarilaisen luonteensa johdettavaksi alkoi tuo
mustahko jättiläinen, unhotettuaan paholaisen, tämän vehkeet ja
Bideskut'in herran höyrymyllyn, Iloisesti nauraen ajaa ravintolan
kaunista emäntää pöydän ympäri, tilanteeseen, joka oli enempi heidän
laiskan aurinkoisen luonteensa mukainen kuin puheet pirusta ja
salajuonien suunnitteleminen kartanon omistajaa vastaan, suhtautuvien
nuorten paimenten ruvetessa joko hänen tahi Lotin puolelle asettamalla
käsivartensa toisen tahi toisen tielle. Tummaveriset mustalaiset
soittivat iloista csárdásta ja iloinen hälinä kuului kauas kylään.
II
KAIKKIEN SUOSIKKI.
Kuumissaan, huohottaen ja jännittyneenä juoksi kaunis emäntä
juoksemistaan raidan juurella olevan pöydän ympäri seppä Sándorin
ajaessa häntä väsymättä takaa. Seppä oli kumminkin juonut jo niin
paljon tuota hyvää viiniä, josta Heven maakunta on niin kuuluisa,
ettei hän pysynyt tarpeeksi vakavasti jaloillaan voidakseen onnistua
takaa-ajossaan.
Emäntä seisahtui pöydän toiselle puolelle ja painoi molemmin käsin
sydäntään, jonka hurja takaa-ajo ja nauru olivat panneet kovasti
sykkimään. Seppä Sándor oli pysähtynyt toiselle puolelle, ja molemmat
katsoivat nyt toisiinsa ollen valmiit uuteen juoksuun, nuorten
talonpoikien lyödessä vetoa toisen tahi toisen puolesta ja kehoittaessa
kumpaakin uudistamaan taistelun. Silloin kiertyi nopeasti, ennakolta
ollenkaan varoittamatta, pari vahvaa käsivartta kauniin Lotin ympärille
ja pari äänekästä suukkosta painettiin hänen hymykuoppaisille
poskilleen nauravan äänen huutaessa pöydän toisella puolella seisovalle
jättiläiselle:
»Aloitit aivan väärin keinoin, ystäväni Sándor. Näin sen pitää käydä,
eikö pidäkin Lotti?»
Ja vastusteluista huolimatta onnistui uusi tulokas ryöstämään vielä
suukkosen tahi pari kauniilta emännältä. Sitten nosti mies hänet
kokonaan maasta, kantoi hänet ravintolan ovelle ja saatettuaan hänet
turvallisesti seurusteluhuoneeseen sulki hän oven ja kääntyi iloisesti
nauraen seppään päin, joka mukaantui nurkumatta tappioonsa.
»Tule juomaan pullo viiniä kanssani, Sándor, tuon menettämäsi suukkosen
korvaukseksi», sanoi uusi vieras hyväntuulisesti. »Lotti, kyyhkyseni»,
huusi hän koputtaen oveen, »niin pian kuin pieni sydämesi on hieman
tyyntynyt, tuo tänne niin paljon viiniä, että sitä riittää kaikille.
Ja te, mustalaiset, soittakaa joku niin iloinen sävel kuin suinkin
vain osaatte meidän muiden juodessa malja hyvän toveruuden, kauniiden
naisten ja rakastamamme Unkarin, jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon,
kunniaksi».
Nuorten talonpoikien iloisessa puheessa ja tarttuvaisessa naurussa
ei voitu huomata mitään vastustavaa. Lotti ilmestyi pian näkyviin
nyrpeänä, mutta sievästi, tuoden mukanaan puoli tusinaa uusia pulloja,
jotka hän asetti pöydälle, varoen kumminkin joutumasta mieluisan
vastustajansa läheisyyteen.
»Oletko todellakin niin vihainen Sándor'ille, Lotti?» kysyi uusi vieras
hymyillen. »Hän kai halusi vain suudella sinua, ja varmasti olet
sallinut hänen tehdä sen ennenkin aiheuttamatta tällaista melua».
Lotti kohautti hartioitaan ja vastasi hieman pahansuovasti:
»Kysy häneltä, András, miksi riitelimme, miksi hän halusi suudella
minua ja miksi en sallinut sen tapahtua, niin näet, rupeaako hän
kertomaan sitä sinulle».
Sitten hän kiiruhti takaisin ravintolaan, mutta ennenkuin hän
lopullisesti sulki oven, kääntyi hän ja lisäsi:
»Se tapahtui senvuoksi, että he puhuivat roskaa kartanon omistajasta ja
hänen myllystään. En sallinut sen jatkua, sillä tiesin, että jos sinä
olisit ollut täällä, et olisi sallinut sellaista».
Ja huudettuaan tämän hyvästiksi paukautti tuo pieni riemuitseva olento
seurusteluhuoneen oven kiinni, ja pian kuultiin hänen kimein äänin
laulavan jotakin vaatimattoman soiton säestykseksi.
Nuoren emännän pahansuopa lyhyt puhe tukki kumminkin vähäksi aikaa
pihassa kasvavan varjoisan raidan juurella istuvien miesten suut.
Nuoret paimenet ja talonpojat käyttäytyivät kuin lapset, joita on
nuhdeltu jostakin. He eivät koskeneetkaan viiniinsä, vaan tuijottivat
vaitiollen ja noloina eteensä, meluisan jättiläisen ja kaikkia muita
viisaamman Berczin poltellessa piipussaan olevan tupakan loppuun ja
katsoessa silloin tällöin salavihkaa uuteen tulokkaaseen.
»No niin, mistä tässä sitten oikeastaan onkaan keskusteltu?» kysyi
viimeksimainittu katsoen hyväntuulisesti hymyillen miehiin.
Kukaan ei vastannut.
»Siis tuo kirottu höyrymylly jälleen, luullakseni», lisäsi hän
huokaisten.
Vastausta ei kuulunut nytkään pitkään aikaan. Vihdoin naurahti vanha
Berczi:
»Tiedättekö, että se aloittaa jumalattoman toimintansa ylihuomenna,
András?»
András nyökäytti päätään.
»Ja luullakseni ylihuomenesta alkaen saamme kaikki ruveta näkemään
nälkää, sillä sittenhän ei ole enää mitään työtä kunniallisten ihmisten
tehtäväksi kuin piru sytyttää savuavan nuotionsa, kylvää, leikkaa,
sitoo ja jauhaa Jumalan viljaa Jumalan maalla», lisäsi kylän oraakkeli.
»Ja juuri kun tuo pieni kissa keskeytti minut, olin sanomaisillani...»
sanoi seppä Sándor.
Mutta András laski tyynesti karkean ruskean kouransa jättiläisen
käsivarrelle ja keskeytti tyynesti iloisin äänin:
»Aioit kai sanoa, Sándor, näiden muiden äänettömin suostumuksin, koska
he tietävät sen olevan totta, ettei teihin kuulu, mitä piru ja kartanon
omistaja tekevät Bideskut’issa, sillä onhan Keményn András vielä
Kisfalu'ssa. Hänellä on vielä työtä kaikille sitä haluaville ja hänellä
on niin pitkä kukkaro, ettei kenenkään, joka asuu peninkulmienkin
päässä, tarvitse kärsiä muutakaan puutetta, saati sitten nälkää.»
Seurasi jälleen pitkä vaitiolo ja kaikki näyttivät häpeävän yhä
enemmän. Mustalaiset soittivat liikuttavaa ja sydämeenkäypää
unkarilaista kansanlaulua, jonka sävel voi pehmittää kovimmankin
kuulijan sydämen.
»Olet kunnon mies, András», sanoi kylän oraakkeli seppä Sándorin
juodessa haarikallisen viiniä vapautuakseen kurkkuun nousseesta
vaivaavasta palasta, »mutta...»
»Siinä ei ole mitään muttaa, toverit. Meidän on tuettava toisiamme,
ja uskokaa puhettani, kun sanon, että tuo puhe pirusta on sulaa
hullutusta. En voi selittää tuota kaikkea teille, mutta isä Ambrosius
lupasi minulle tänä iltana, että hän huomenna saarnan asemasta selittää
teille tarkasti, miten maissi kartanon omistajan uudessa myllyssä
jauhetaan jauhoiksi. Silloin ymmärrätte sen luullakseni yhtä hyvin kuin
minäkin, ja kunnes se tapahtuu, pyydän teitä unhottamaan tuon kirotun
myllyn tahi ainakin sen ajattelemisen. Nyt on jo myöhäinen ja minulla
on pitkä ratsastusmatka kotiin, joten teidän on luvattava minulle,
ettette ajattele koko myllyä, ennenkuin huomenna jumalanpalveluksen
jälkeen. Pyydän tätä teidän itsenne ja terveytenne vuoksi», lisäsi hän
kohottaen haarikkansa. »No, lupaatteko?»
»Lupaamme!»
Vastaus oli yksimielinen. Selvästi oli tuo nuori talonpoika hyvin
rakastettu, koska hänen sanansa olivat vaikuttaneet. Viinihaarikat
tyhjennettiin ja kaikki huokaisivat helpotuksesta ja tyytyväisyydestä.
Mustalaiset alkoivat soittaa iloisempaa kappaletta, ja András huudahti
hiljaa:
»Csillag, kaunokaiseni, missä olet?»
Kuivalta hiekkakentältä alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja pian
ilmestyi pimeästä näkyviin miellyttävä musta tamma, solakka ja
suloliikkeinen. Se tuli aivan pöydän viereen, jonka ääressä talonpojat
ryypiskelivät, ja löydettyään isäntänsä seisahtui se tyynesti
odottamaan. Sillä ei ollut satulaa, ei jalustimia eikä suitsia, mutta
Unkarin pustien talonpojat eivät käytä sellaisia välineitä. Kun he
ratsastavat täyttä vauhtia noilla hiekkatasangoilla, näyttää siltä kuin
mies ja hevonen olisivat kasvaneet yhteen.
András hyppäsi heti kahareisin tammansa selkään ja huudettuaan
ystävilleen jäähyväiset, johon nämä vastasivat kaikuvalla »Eläköön!»,
katosi hän pimeään.
III
SUKUYLPEYTTÄ.
Bideskutin päärakennuksessa, talleissa, tallipihalla, puu- ja
kasvitarhassa työskenneltiin kuumeisesti. Lukemattomat tallipalvelijat,
ajurit, kokit ja palvelijattaret juoksentelivat sinne tänne kuin irti
päässeet kanat, tehden kukin omia töitään kuumissaan, huohottaen ja
innoissaan. Eikä kreivitär itsekään, tottunut kun hän oli unkarilaisen
aateliston rajattomaan vieraanvaraisuuteen, voinut kokonaan tukahduttaa
tuon sähköttävän innostuksen vaikutusta, joka oli saanut koko talon
valtaansa. Hänen syntymäpäivänsä ja samalla myös uuden höyrymyllyn
käyntiinpanopäivän kunniaksi aiottujen juhlallisuuksien valmistukset
edistyivät nopeasti. Tänään vielä oli tuo suuri talo aivan tyhjä
vieraista, mutta huomenna alkaisi varmaankin niiden tulo, jota sitten
jatkuisi iltaan saakka.
Vaikka se kuokkavieraista tuntuikin aivan arvoitukselliselta, tiesivät
kumminkin muut maakunnan asukkaat, että elokuun kahdeksaskolmatta päivä
oli kreivitär Irman syntymäpäivä. Bideskut’issa oli noin kuusikymmentä
vierashuonetta, ja jokainen unkarilainen aatelismies, asuipa hän
sitten miten kaukana tahi lähellä hyvänsä, oli kaikkine omaisineen
hyvin tervetullut sinne noiksi muutamiksi ilonpäiviksi, joiden
kuluessa tilaisuutta aina vuosittain juhlittiin. Jokainen sai olla
varma lämpimästä vastaanotosta, tuhlaavaisesta vieraanvaraisuudesta ja
parhaimmista ja valikoiduimmista viineistä, suoraan sanoen, kaikesta,
joka kuuluu Unkarin tasankojen asukkaiden perinnäistapoihin. Senvuoksi
olivatkin Bideskut’in Guyri ja hänen vaimonsa, kreivitär Irma,
tähän vuoden aikaan aina valmiit ottamaan vastaan vieraita. Härkiä,
lampaita, karitsoita, hanhia, ankkoja ja kaikenlaista muuta siipikarjaa
teurastettiin erotuksetta, valkoista leipää leivottiin, vanhimpia
viinitynnyreitä avattiin, hienoimmat puvut, lakanat ja käsiliinat
tuuletettiin, ja kaikki laitettiin valmiiksi noille otaksutuille
sadoille vieraille, heidän lapsilleen, ajureilleen, palvelijoilleen,
palvelijattarilleen ja kuriireilleen.
Eräässä Bideskut’in isiltä perityn päärakennuksen vanhanaikaisessa
ilmavassa huoneessa istuivat kartanon herra ja hänen ylimyksellinen
puolisonsa keskustelemassa lopullisista järjestelyistä noiden kaikkien
odotettujen ja odottamattomien vieraiden huvittamiseksi. Huone oli
kalustettu kylän puusepän taitavasti kyhäämillä ja kaivertamilla
hienoilla ja vanhoilla tammi- ja mahonkituoleilla ja -pöydillä, ja
pienissä lyijypuitteisissa ikkunoissa oli paksut, valkaisemattomasta
pellavakankaasta valmistetut monenvärisillä koruompeluksilla kauniisti
kirjaillut verhot viilentämässä kuumaa keskipäivän auringonpaistetta.
Hilpeä ja hyväntahtoinen Bisdeskut’in Guyri veteli haikuja
lempipiipustaan kreivitär Irman laskiessa solakoilla sormillaan
huomiseksi odottamiaan vieraita.
»Egregyis'it tulevat varmasti», sanoi hän mietiskelevästi, »ja samoin
Kantássy't Vécsery't, Palotay't, Arany't, Miskolczy't ja Barótcz'it.
Et voi laskea vähemmän kuin neljä palvelijaa kutakin perhettä kohti,
ja kun lasketaan heidän lapsensa ja muutamia heidän ystäviään, jotka
he luultavasti tuovat mukanaan, on meillä jo seitsemänkymmentä aivan
varmaa vierasta. Sitten saapuu aina noin neljä- tahi viisikymmentä
sellaista, joita emme ole osanneet odottaakaan. Muistat kai, että meitä
istuutuessamme viime vuonna pöytään oli sataseitsemänkymmentä?»
»Hyvä on, rakkaani», vastasi kreivi, »saat antaa sellaisia määräyksiä
kuin haluat ja teurastuttaa niin paljon karjaa kuin luulet vieraiden
syövän. Jumalalle kiitos, Bideskut’issa on vielä niin paljon
elintarpeita, että ne riittävät jokaisen ystävämme perheen ravinnoksi
niin kauaksi aikaa kuin he vain haluavat viipyä luonamme. Ellei ole
tarpeeksi tilaa valmistaa heille jokaiselle eri vuodetta, voimme
levittää olkia harjoitustallin lattialle. Nuoremmat miehet saavat
nukkua siellä ja luovuttaa paremmat huoneet naisille ja lapsille.
Teurastuta, rakkaani, mistään välittämättä, käske Pannan valmistaa
ruokaa sellaisesta siipikarjasta, kaalista ja porkkanoista kuin hän
vain haluaa, sillä ne eivät lopu, vaikka ne hieman vähenevätkin.»
Ja Bideskuty, ollen ylpeä ja varma hedelmällisistä maistaan, jotka
antoivat hänelle kaiken tähän tuhlaavaiseen kuuluisaan unkarilaiseen
vieraanvaraisuuteen tarvittavat aineet, nojautui taaksepäin tuolissaan
ja veteli tyytyväisesti haikuja pitkästä kirsikkapuisesta piipustaan.
»Olisin mielelläni hankkinut Ilonkalle uuden silkkipuvun tähän
tilaisuuteen», sanoi kreivitär Irma toivovasti.
»Rakkaani», sanoi hänen miehensä nauraen hilpeästi, »Ilonka on hurmaava
tuossa musliinipuvussa, jonka ostin juutalaiselta parilla floriinilla.
Tiedät kai sitäpaitsi aivan hyvin, että rasvaiset setelit ja muut
rakastamamme keisari Frans Josefin kuvat ovat hyvin harvinaiset
tässä maamme kolkassa. Olen kumminkin kiitollinen Jumalalle siitä.
Emme milloinkaan halua mitään, jota emme voi saada. Ellei», lisäsi
hän tyytyväisesti nauraa hihittäen, »tuota myllyäni koneineen olisi
olemassa, en haluaisi nähdä rahaa vuosikausiin».
»Ja kumminkin tuhlaat sitä tuohon kirottuun höyrymyllyyn ja
niittokoneihin, joita talonpojat pelkäävät ja vihaavat, mielestäni
eivät niinkään aiheetta. Jumalalla ei voi olla milloinkaan
minkäänlaista osaa tuollaisiin asioihin, jotka ovat pirun omia
keksinnöitä, Guyri. En voi tukahduttaa pelkoani, että tuolla kaikella
on vielä pahat seuraukset».
»No mutta, sinähän puhut samoin kuin nuo taikauskoiset talonpojat! Te
naiset ette ymmärrä, millaisen hyväntyön ja hyödyn teen itselleni ja
maalleni, kun saan höyrymyllyni vain käyntiin».
»Tuo ansio voi joko tulla vähitellen, tahi olla tulematta, sitä en
tiedä, sillä en ymmärrä ollenkaan noita asioita. Käsitän vain, ettet
ikuisesti voi syytää rahaa noihin pirullisiin laitoksiin.»
Bideskuty ei vastannut. Perinpohjainen kokemus oli opettanut hänet
huomaamaan, että hänen silloin oli parasta vaieta kokonaan, kun
kreivitär rupesi puhumaan hänen suunnattoman kalliista lempiaatteestaan.
»Guyri», jatkoi kreivitär Irma, »ei ole vieläkään liian myöhäistä.
Luovu tuosta hullutuksesta äläkä turmele syntymäpäiväni iloa panemalla
myllyäsi tekemään tuota jumalatonta työtä».
»Rakkaani», vastasi kreivi, jonka itsepäisen vaikenemisen tämä suora
kysymys katkaisi, »sinuahan on tähän asti luultu ymmärtäväiseksi
naiseksi, ja niin ollen kai et voi kuvitellakaan, että tuhlattuani
melkein miljoonan markkaa tuon myllyn rakentamiseen, en panisi sitä
käyntiin saatuani sen valmiiksi?»
»Koska olet vain jatkanut sen rakentamista itsepäisyydestä, on sinulla
vielä aikaa keskeyttää se. Ei ole olemassa ainoatakaan ihmistä, joka
ei ole varoittanut sinua noista uusimuotisista laitteista. Olet niiden
vuoksi joutunut vain kaikkien vihattavaksi täällä omalla tilallasikin».
Jälleen turvautui hänen miehensä järkkymättömään vaitioloon. Hän veteli
vain haaveillen savuja pitkävartisesta kirsikkapuisesta piipustaan ja
salli vaimonsa kaunopuheliaisuuden aaltojen vyöryä taipumattoman päänsä
yli.
»Guyri», jatkoi kreivitär, »olen huomannut, että luonasi on viime
aikoina käynyt paljon juutalaisia. Naimisiinmenomme jälkeisinä aikoina
ei sellaisia näkynyt huoneissamme. Tiedät minun vihaavan noita
koneellisia päähänpistojasi niin, ettet ole kertonutkaan minulle
mitään, mihin tarkoitukseen ne on rakennuttu, mutta ei ainoakaan
juutalainen tulisi tänne, ellei sinulla olisi jotakin ostettavaa ja
myytävää tahi ellei sinun tarvitsisi lainata rahoja heiltä suurta
korkoa vastaan. Häpäiset meidät kokonaan, jos alat myydä maitasi,
viljaasi ja viinejäsi kuin tavallinen juutalainen kauppias. Tiedän ja
olet sanonut sen itsekin, ettei meiltä mikään lopu, vaikka se joskus
väheneekin, mutta vilja ei kasva unkarilaisen aatelismiehen vainioilla
senvuoksi, että hän likastaisi sormensa rupeamalla myymään sitä».
»Kultaseni», huomautti Bideskut’in herra lempeästi, »kun perin tämän
tilan isäni kuoltua, oli täällä kolmekymmentätuhatta mitallista vehnää
mätänemässä pelloilla sen sijaan, että se olisi käytetty johonkin
hyödylliseen tarkoitukseen».
»Niin», vastasi kreivitär, »miksi se ei saisi mädätä, jos sitä on niin
paljon, ettei sitä voida kaikkia lahjoittaakaan pois? Kodissani mätäni
eräänä vuonna kolmetuhatta mitallista vehnää ja isäni olisi sallinut
mädätä viisikymmentäkintuhatta, ennenkuin hän olisi ruvennut sitä
myymään. Ottaa nyt rahaa sellaisesta kauheata!» lisäsi hän vanhoin
isiltä perityin ylpeyden tuntein.
Kreivi ei vastannut nytkään mitään. Ehkä hän ajatteli sitä tosiasiaa,
ettei hänen vaimollaan eikä tämän sisarilla olisi kattoa päänsä yllä,
jolleivät he olisi päässeet naimisiin, sillä ei ainoastaan vilja, vaan
myöskin pellot, karja, maatilat sekä isiltä peritty koti olivat jo
aikoja sitten joutuneet kokonaan juutalaisten haltuun. Heidän isänsä
ei ollut likastanut sormiaan myymällä viljaa ja tukkeja, vaan oli
kiinnittänyt talonsa, maansa ja kaiken omaisuutensa viimeistä tikkua
myöten ja jättänyt lapsilleen perinnöksi Luciferin ylpeyden, mutta ei
muuta äyrinkään edestä.
Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan oli kreivitär Irma vielä
kaunis nainen. Hänen vartalonsa oli vielä mukiinmenevä, hänen ihonsa
terve ja hiukset olivat vielä niin mustat kuin korpin siivet. Hän oli
aikoinaan ollut kuuluisa kaunotar ja parina huvikautena Budapestin
tanssiaisten kuningatar. Äiti oli kasvattanut tyttärensä sellaisin
lujin mieleenpainuvin ohjein, että jokaisen unkarilaisen ylimystytön on
oltava kaunis ja mentävä edullisiin naimisiin, ja nuori kreivitär Irma
oli täytettyään kahdeksantoista valmis noihin molempiin. Ensimmäisenä
vuonna, kun hän otti osaa seuraelämään, valitsi ja valikoi hän
huolellisesti monien ihailijoillensa joukosta. Kuuluisa nimi ja suuret
tilukset olivat välttämättömät, ennenkuin kukaan kosija uskalsi edes
pyytääkään häntä parikseen kotiljonkiin. »Paroonit ovat vasta ihmisiä»,
oli usein toistettu määräys, joka todellisuudessa karkoittikin jokaisen
kosijan, jolla ei ollut tuollaista yhteiskunnallista arvoa. Mutta
ensimmäinen vuosi kuluikin niin, ettei kreivitär Irmalle ilmestynytkään
sellaista kosijaa, joka olisi tyydyttänyt sekä hänen että hänen
äitinsä vaatimukset, ja seuraavana vuonna kuiskailtiin Budapestin
aateliskerhossa, ettei Irman huvikauden kuluessa kertaakaan oltu kuultu
vetoavan tuohon vanhaan sääntöön ihmisyydestä.
Seuraava huvikausi tuli ja meni, ja kreivitär Irma totesi suureksi
kauhukseen, että hänen parissa tanssiaisissa oli syytettävä päänkipua
ennen kotiljonkia, koska ei kukaan ollut pyytänyt häntä toverikseen.
Asiat alkoivat jo näyttää hyvin surullisilta, kun äkkiä Bideskuty’n
Guyri ilmestyi näyttämölle. Hän oli nuori, hyvännäköinen ja omisti
puolet Heven maakunnasta, ja sitäpaitsi näytti hän olevan hurjasti
rakastunut tuohon hieman jo vanhentuneeseen kaunottareen. Hän ei ollut
kyllä mikään parooni, ja olisikin luultavasti pari vuotta aikaisemmin
alennettu samalle tasolle, kuin kreivittären sylikoira ja lempilintu
olivat, mutta senjälkeen oli paljon vettä virrannut Tonavasta ja
maailma alkoi tulla jo paljon radikaalisemmaksi. Bideskuty kosi ja
sai vastahakoisen myöntävän vastauksen. Kreivitär Irman kuultiin
sitten huomauttavan suurissa tanssiaisissa, että kaikki unkarilaiset
aateliset, jotka omistavat puolet jostakin maakunnasta, ovat ihmisiä.
He olivat sitten eläneet melko sovinnollisesti keskenään, sillä Guyri
mukautui aina vaimonsa tahtoon kaikissa asioissa. Onneksi oli rouvan
maku samanlainen kuin hänen miehensäkin kaikissa, paitsi eräässä
seikassa. Kuten Bideskutykin, rakasti hänkin unkarilaisen aatelisen
melkein kuninkaallista elämää maatilallaan, ja kun hän kerran oli
mennyt naimisiin, ei hän enää ikävöinyt Budapestiin, jossa tarvittiin
rahaa, jota heillä oli hyvin vähän, ja jossa hänen olisi ollut pakko
syödä toisten ihmisten härkien ja vasikoiden lihaa ja vieraissa
kasvitarhoissa kasvaneita vihanneksia. Kuten Guyrikin, ei hänkään
välittänyt ollenkaan maansa politiikasta, vaan rakasti sitä senvuoksi,
että se oli hänen oma maansa ja sentähden parempi kuin muiden
kenenkään, koska siellä kasvoi parempaa viljaa ja viiniä, koska siellä
kasvatettiin lihavampia nautoja kuin missään muualla maailmassa; mutta
ministerien vaihdoksista tuolla Budapestissä, parlamentista, vaaleista,
yhtymisestä Itävaltaan tahi täydellisestä itsehallinnosta, ei hän eikä
hänen miehensä välittäneet ollenkaan. Hän toivoi vain, että hänen
tyttärensä, Ilonka, menisi vuorostaan edullisiin naimisiin, ja rukoili,
ettei hänen miehensä joutuisi juutalaisten kynittäväksi onnettomien
maanviljelystä edistävien suunnitelmiensa vuoksi. Hänestä oli sama,
oliko Unkari venäläisten, hottentottien tahi saksalaisten hallussa,
kunhan vain hänen toiveensa toteutuisivat. Hänen elämänsä olisi sujunut
hyvin rauhallisesti ja hän olisi ollut hyvin tyytyväinen tämän parhaan
maailman parhaimpiin antimiin, ellei rypistynyt ruusunlehti olisi
huolestuttanut häntä hänen miehensä onnettoman kiintymyksen muodossa
koneihin, jollainen tuoksahti jo poroporvarillisuudelta eikä ollenkaan
sopinut unkarilaiselle aatelismiehelle, jonka velvollisuus oli elää
kreivien tapaan, syödä ja juoda, huvittaa ystäviään ja jättää kaikki
muu ihmisille, joilla ei ollut esi-isiä eikä senvuoksi täydellistä
ihmisyyttäkään.
IV
RAHANLAINAAJA.
»Rosenstein, tuo juutalainen, on odotushuoneessa, herra kreivi»,
ilmoitti Bideskuty’n palvelija, Jánko, kunnioittavasti avattuaan oven.
»Hän sanoo teidän pyytäneen häntä tulemaan tänä aamuna».
Kreivitär Irma ei huomauttanut mitään, sillä hän ei milloinkaan
vastustanut tahi väitellyt miehensä kanssa palvelijain kuullen, vaikka
nämä olisivat olleet kuinka luotettavia tahansa, vaan aina osoitti
esimerkiksi kelpaavaa kunnioitusta ja nöyryyttä talon isännälle. Mitään
ei voitu nyt voittaa moittimalla Rosensteiniä, jonka laahustavat
askeleet jo kuuluivat käytävästä.
»Niin, rakkaani», sanoi Bideskuty hieman levottomasti, »ehkä sinun
pitää mennä vielä puhuttelemaan Pannaa sillä aikaa kuin minä
keskustelen Rosensteinin kanssa. Muista nyt, että olen antanut sinulle
luvan teurastuttaa niin paljon karjaa kuin haluat, ja muutenkin
menetellä parhaan ymmärryksesi mukaan. Pidä nyt huolta, että ruoka
riittää ja toimi niin, ettei Bideskuty’n vieraanvaraisuutta moitita.
Käske juutalaisen tulla tänne», lisäsi hän kääntyen palvelijansa
puoleen. »Katso, että hän pyyhkii likaiset kenkänsä ennen lämpiöön
tuloaan.»
Juutalainen tuli pian nöyrästi huoneeseen kumartaen niin, että hän
oli melkein kaksin kerroin. Kun kreivitär purjehti majesteetillisesti
hänen ohitseen, kumartui hän vieläkin syvempään yrittäen suudella
kreivittären vaipan lievettä, mutta kreivitär kiersi viitan tiukemmasti
ympärilleen, ja suomatta juutalaiselle silmäystäkään poistui hän
huoneesta.
Rosensteinin ikää ei voitu arvata, ei likimainkaan. Hänen tummahko
porkkananvärinen harva tukkansa riippui vaalenneen kalotin alta kahtena
suortuvana kasvojen kummallekin puolelle. Hänen pitkä nuttunsa, joka
oli napitettu kaulasta jalkoihin asti, riippui irrallaan hänen laihan
ruumiinsa ympärillä ja oli kulunut melkein nukkavieruksi terävien
olkapäiden kohdalta. Hän hieroi laihoja käsiään alituisesti ja hänen
vesisiniset silmänsä katsoivat lattiaan koko sen ajan kuin jalo kreivi
suvaitsi keskustella hänen kanssaan. Ainoastaan silloin tällöin, kun
hän luuli voivansa tehdä sen huomaamatta, katsoi hän tuimasti ja
pahansuovasti unkarilaiseen ohuitten huulien melkein kadotessa terävien
hampaitten väliin. Silloin oli noissa värittömissä silmissä sellainen
ilme, että jokainen viisas mies olisi sen huomattuaan heti muuttunut
varovaisemmaksi.
»Oletko tuonut minulle nuo rahat?» kysyi Bideskuty ratkaisevasti.
»Niin, katsokaahan, herra kreivi, asia on näin. Teidän korkeutennehan
tietää minut niin köyhäksi, ettei minulla itselläni ole noin suurta
rahamäärää, ja...»
»Tiedän tuon tavallisen valeen», keskeytti Bideskuty nauraen. »Älä
viitsi puhua minulle tuosta palvelevaisesta ystävästä, joka suostuu
auttamaan kohtuuttomasta korvauksesta, jonka vakuudeksi sinun on
luvattava hänelle tilani paras maakappale. Sano minulle pian, haluatko
ottaa Zárdan noiden kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin
pantiksi ja millaisen koron haluat tuosta summasta».
»Zárda on hyvin mitätön pantti, jalo kreivi, neljännesmiljoonasta.
Siellä ei ole rakennuksia eikä .»
»Hyi hitto, vieköön piru nuo juutalaiset!» jyrisi Bideskuty. »Vaikka he
ovat eläneet turvemajoissa koko ikänsä ja heidän esi-isänsä ovat olleet
viemäriojien matoja, haluavat he nyt oikeita rakennuksia asuakseen.
Zárda ei tule milloinkaan joutumaan teidän likaisiin käsiinne, älä
sellaista toivokaan. Lunastan sen, kuten kaikki muutkin maani heti, kun
myllyni pannaan käyntiin ja jauhojani ruvetaan kehumaan koko maassa».
»Teidän korkeutenne puhuu viisaasti», sanoi viekas juutalainen
katsahtaen salaa ja ivallisesti Bideskuty'yn. »Tuo höyrymylly on
suurenmoinen liikeyritys, sillä se vähentää työtä ja senvuoksi
parantaa teidän talonpoikienne asemaa. Senvuoksi eivät ystävänikään
kiellä minulta noita rahoja, jotka luovutan hyvin mielelläni teidän
korkeudellenne tuohon jaloon tarkoitukseen, kunhan vain saan tuon
mitättömän Zárdan pantiksi».
»Etkö sinä, hitto vieköön, voi olla puhumatta tuolla tavoin Zárdasta,
sillä se on tarpeeksi arvokas pantti kirotuista rahoistasi. Luullakseni
et tule likaisine jalkoinesi sille milloinkaan astumaankaan. Ilmoita
nyt vain korko».
Bideskuty'n puhuessa näin herjaavasti puri Rosenstein kovasti huuliaan.
Hän, samoin kuin hänen kärsivällinen, itsepintainen ja paksunahkainen
rotunsakin, oli niin tottunut tällaiseen kieleen lainatessaan yhä
useammin rahoja näille ylpeille ja komeasti eläville unkarilaisille
aatelisille, että sellainen ikäänkuin kuului heidän mielestään
sopimukseen. He lisäsivät vain korkoa sen mukaan.
»Ah, herra kreivi», vastasi hän vaatimattomasti, »minun oli pakko
hyväksyä ystävieni vaatimukset korkoon nähden. Olen köyhä mies, ja
sitten kuin olen maksanut heille, jää minulle vain hieman elääkseni.
Onneksi elän hyvin vaatimattomasti, joten sata mitallista vehnää tuosta
viidestäkymmenestätuhannesta, jonka he vaativat vuosittain, riittää
minulle aivan hyvin».
»Viisikymmentätuhatta mitallistako vehnää? Sinä roisto, sinä...!»
»Enhän minä ole sitä määrännyt, jalo kreivi, vaan ystäväni. He
ilmoittivat minulle, että vehnän hinta tulee tänä vuonna laskeutumaan
enemmän kuin milloinkaan ennen, minkä vuoksi niiden lisäksi vaaditut
sata nautaa...»
»Sata nautaako vielä? Sinä kapinen koira, sinä häpeämätön kiskuri!»
»Joista saan vain itselleni härän ja vasikan, herra kreivi. Köyhän on
todellakin vaikea tulla toimeen. Ystäväni eivät anna minulle rahoja,
elleivät he saa yhdeksääkymmentäkahdeksaa nautaa, tuota vehnää,
puhumattakaan viidestäsadasta lampaasta ja kahdeksastasadasta päästä
siipikarjaa, joista he eivät luovuta minulle muuta kuin viisikolmatta
tämän vaikean liikeasian järjestämisen palkkioksi.»
»Sinä kirottu roisto, ellet tuki suutasi, kutsun Jánkon tänne
ja pieksätän sinut niin, ettet vielä ikinä ole saanut sellaista
selkäsaunaa. Kymmenentuhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä härkää,
parikymmentä vasikkaa, kolmesataa lammasta ja viisisataa lintua annan
sinulle, mutta en jyvää enkä lampaan häntääkään lisäksi».
Juutalaisen silmät välkkyivät ohuitten punaisten luomien takana, mutta
hän katsoi kumminkin kiinteästi maahan, kun hän pudisti arvellen
päätään ja sanoi:
»Olen keskustellut ystävieni kanssa perinpohjin tästä asiasta ja
ilmoittanut nyt teidän korkeudellenne lopullisen koron, jota he eivät
suostu alentamaan».
»Ja minäkin sanon sinulle, etten suostu sellaiseen kiskomiseen. Jos
uskallat vielä seisoa siinä ja vaatia sellaista, käsken palvelijani
antamaan sinulle selkään».
»Silloin olen hyvin pahoillani, herra kreivi», sanoi Rosenstein
nöyrästi, »ettei tästä asiasta tänään tullutkaan mitään.
»Mutta sinä kirottu, saastainen juutalainen, onko piru mennyt paksuun
kalloosi? Minun on saatava nuo rahat heti! Pian on minun maksettava
palkka Budapestista tänne tulleille insinööreille ja työmiehille, ja
sitten tarvitsen osan noista rahoista koneihinkin. Vieköön piru koko
roskan!»
»Jos teidän korkeutenne haluaa, keskustelen ystävieni kanssa jälleen,
vaikka olen melkein varma, etteivät he suostu alentamaan korkoa».
»Jumalan nimessä, älä enää valehtele, koska kumminkin tiedät, etten
usko puheitasi! Annan sinulle kymmenentuhatta mitallista vehnää .»
»Viisikymmentätuhatta, herra kreivi...»
»Kaksikymmentä, sanon minä! Kuusikymmentä nautaa!...»
»Sata, herra kreivi...!
»Kahdeksankymmentä, ja tartuttakoon piru ruton niihin heti, kun
likaiset kätesi koskevat niihin! Neljäsataa lammasta...»
»Viisisataa...»
»Sanoin kaksikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä
nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua. Jos suostun antamaan
enemmän, vietäköön minut helvettiin sinun ja sinunlaistesi seuraan!»
»Ja, jalo kreivi, minut on valtuutettu ilmoittamaan teille, että
elleivät ystäväni saa viittäkymmentätuhatta mitallista vehnää, sataa
nautaa, viittäsataa lammasta ja kahdeksaasataa lintua, eivät he luovuta
rahoja».
Tämä oli varmasti katkeraa. Bideskuty tarvitsi välttämättömästi rahaa
ja tuo kirottu juutalainen oli niin itsepäinen, että aatelismiehen oli
luultavasti suostuttava koronkiskojan vaatimuksiin. Tämä oli hyvin
vastenmielistä ja varmasti kuulumatonta julkeutta menneiden sukupolvien
aikana, jolloin nuo kurjimukset olivat sanomattoman onnellisia
saadessaan lainata rahoja sellaista tarvitseville jaloille parooneille.
»Kuulehan nyt, sinä kirottu roisto», sanoi Bideskuty vihdoin,
»olen ilmoittanut sinulle viimeisen kantani korkoon nähden. Ota
tarjoomani korvaus ja mene rauhassa tiehesi. Mutta ellet luovu noista
häpeämättömistä vaatimuksistasi, suostun niihin, koska tarvitsen
rahaa, mutta luovutan sinut sitten palvelijoilleni, jotka saavat antaa
sinulle terveellisen kurituksen, ennenkuin poistut talostani. Valitse
nyt, haluatko parikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä
nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua, vai etkö?»
»Haluan viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, teidän korkeutenne»,
toisti juutalainen tyynesti, »sata nautaa, viisisataa lammasta ja
kahdeksansataa lintua...»
»Ja selkäsaunanko?»