Juhlasaliin oli samaan aikaan kerääntynyt noin kuusi naamioitua
käsittävä ryhmä, joka näkyi kuiskuttelevan keskenään sitä
salamyhkäisemmin, mitä lähemmäksi kellonviisari siirtyi keskiyönhetkeä.
Parhaillaan veivät soittajat viinistä kosteille huulilleen huilujaan,
torviaan ja fagottejaan, notkeat tanssinopettajat juoksentelivat
tanssijain rivien lomassa järjestääkseen nämä suurta paimenkarkeloa
varten. Silloin syöksähti muuan hovivirkailija kauhusta kalpeana,
harpaten neljä porrasta kerrallaan, arkkiherttuan korokkeelle vieville
portaille.
Vastahakoisesti rypistellen matalaa otsaansa tuli ylin hovilakeija don
Miguel Caraffa häntä vastaan.
— Häneen on kai mennyt horna, koska hän uskaltaa töminällänsä häiritä
kaikkein korkeimpain seurustelua!
Hovivirkailija haukkoi suonenvedontapaisesti henkeään ja huitoi
epävakaisesti vasemmalla kädellään.
— Siellä — — kilpa-ajoradalla — — — ainakin tuhannen hengen — —
— suuruinen joukko, joka — — manailee kaameasti — — ruotsalaista
majesteettia!
Don Miguel Caraffa valahti kalpeaksi ja tempoi vaistomaisesti
kaulahuiviansa.
— Hän on kai erehtynyt. Alamaiset tahtovat osoittaa suosiotaan
kuningattarelle — — luultavasti!
Samassa tunkeutui äskeinen kuusihenkinen naamioitujen ryhmä tanssijain
rivien lomitse arkkiherttuan aition luokse. Sen johtajalla oli
pergamenttirulla, jota hän kohotti korkealle muiden huutaessa:
— Alas ruotsalainen kuningatar, jonka isä on hyvinvointimme murskaaja
Kustaa Aadolf!
Joukon tulo oli kaiketikin ennakolta sovittu merkki, sillä miltei
samaan aikaan kaikuivat tuhatpäisen ihmisjoukon kiroushuudot kadulta.
Vieraat valtasi sanomaton pakokauhu. Kaikki ryntäsivät oville,
kauhistuneet soittajat viskasivat soittokoneensa käsistänsä harpaten
pöytäin ja nuottijalustain ylitse espanjalaiseen saliin. Kelmeät
palvelijat, joiden otsilta valui hiki virtanaan, koettivat rauhoittaa
vallasväkeä, linnanvouti kreivi Piccolomini juosta kaahotteli
punaisena kuin kalkkuna pakenevien keskellä jaellen sekavia käskyjä.
Silloin kajahti puutarhaan vievältä ovelta äkkiä huuto — pamahtaen
kanuunankuulan lailla keskelle sekasortoa:
— Kuningatar on _murhattu_! Hän makaa verissään suurella
puutarhaparvekkeella!
Salissa huudettiin kauhusta. Pyörtyneinä vaipui naisia lattiaan, miehet
harppoivat mielettöminä pitkin huonetta, vääntelivät neuvottomina
käsiään, keisarilliset kamaripalvelijat seisoivat pelokkaita haamuja
muistuttaen seinävierillä ja vapisivat kuin haavanlehdet tuulessa.
Silloin ryntäsi turkmenilaisen kauppiaan mahtava hahmo kauhistuneen
joukon lomitse.
Hän oli kreivi Magnus Gabriel, joka nyt huusi kuuluvalla äänellä:
— Vartijat kaikille oville. Murhamies, joka on tehnyt sellaisen
tihutyön, ei saa päästä pakoon.
Leveine hartioineen häikäilemättä raivaten tiensä läpi tungoksen
hän heilautti itsensä toiselle puolen kaidetta, joka erotti
salin puutarhasta. Siellä, leikattujen taksuspensaiden ja
hiekkakiviveistosten lomassa, sametinpehmoisen nurmikon saartamana,
kohosi parvekerakennus tähtitaivasta kohden.
Sen sisältä loisti valotäpliä, jotka silloin tällöin hehkuivat
kirkkaammin sitten taas kadotakseen — tummia hahmoja, jotka kuutamossa
näyttivät kumman haaveellisilta, hiipieli kuin jättiläismuurahaisia
rakennusta ympäröivillä teillä. Nyt Magnus näki, että keisarillisen
henkilääkärin Jessenius Birkin haudankaivajakasvot silmäilivät
uteliaina puutarharakennuksen pylvässisäänkäytävästä.
Oitis oli Magnuskin ovella.
— Onko hän kuollut? huusi hän lääkärille niin kiihkeänä, että tämä
kavahti parisen askelta kauemmaksi ennenkuin ennätti malttaa mielensä.
— Hän on kuollut — saanut kaksi tikariniskua, jotka ovat lävistäneet
keuhkot ja sydämen, mutta kysymyksessä on — — —
Henkivartioston eversti oli kuullut vain lauseen ensimmäiset sanat.
Hänen rintansa ympärille pusertui äkkiä rautainen rengas, hän olisi
tahtonut huutaa tuskansa julki kuudanyön hiljaisuuteen, mutta vain
käheä voihkaisu puhkesi hänen rinnastansa.
— Kristiina! — — —
Rakennuksen ainoassa huoneessa puuhailivat ihmiset lattialla lojuvan
ruumiin ääressä.
— Tiehenne sieltä — — — tahdon itse hänet nähdä, ottaa hänet syliini —
ainakin kuolemassa! Kristiina! — Kris — —
Hämmentyneenä hän hoiperteli loitommaksi. Vainaja, joka makasi
lattialla suljetuin silmin, verhottuna turkkilaiseen, kukikkaaseen
silkkivaippaan, hiuksissa veripunaisin rubiinein kirjottu otsakoriste,
joka muistutti tukkaan takertunutta sädehtivää hyönteistä, ei ollut
kuningatar. Säännölliset, somat kasvot, jotka hän kaiketi oli nähnyt
ennenkin, mutta ei Kristiinan kasvot! — —
Hän tunsi, kuinka hänen olemuksessansa havahtui vieras tahto, jota
vastaan hän ei kyennyt taistelemaan; hänen oli levitettävä kätensä,
tahtoipa hän tahi ei.
Kellertäväin vahakynttiläin suipot liekit ja käryäväin soihtujen
savuava katku loivat kummallisia varjoja vainajan kasvoille.
Hiljaisuudessa, jonka kuoleman kita oli sylkäissyt piiloisalle
parvekkeelle, kajahti äkkiä huuto, joka kumahti kipsikoristeista
kattoa vasten torventoitotuksen tavoin. Tuo huuto oli puhjennut kreivi
Magnuksen huulilta — tämän onnellisesti hymyilevät kasvot muistuttivat
nyyhkyttävää lasta, joka odottamatta näkee äidin lähestyvän.
Sitten hän vielä tunsi, kuinka hänen otsansa peittyi vuolaisiin
hikihelmiin, hän sai vielä riipaisseeksi rintaansa, jossa sydän takoi
valtaisena väkivasarana, sitten sipaisi jättiläismäinen käsi hänen
kasvojaan ja silmiään pyyhkäisten olemattomiin kaiken, mikä häntä
ympäröi — valot, vainajan, hälisevät ihmiset, imelähkön vahantuoksun,
kiireiset askeleet — olemattomiin, niinkuin opettaja pyyhkäisee märällä
sienellä laskuesimerkin koulun taululta — — —
Herätessään ja yrittäessään avata silmiään hän tunsi niskassaan
omituista, pistävää kipua. Myöskin tuntui huone pimeältä. Mutta sitten
painui hellä käsi hänen kuumeesta palavalle otsallensa, ja tuttu, mutta
ylen kauan kaivattu ääni kuiskasi hänelle:
— Sinun on maattava hiljaa, Magnus! Et saa kiihtyä, ettet uudelleen
sairastu ilkeään hermokuumeeseen!
Silloin hän makasi hiljaa vuoteensa pehmeillä untuvapieluksilla. Ja
raoittaessaan silmiään hän näki, että vuoteen ääressä istui muuan
nainen, näki kasvot, joita saarsi kellervänkultaisen tukan ihana
runsaus.
— Kristiina!
Kaihoten Magnus ojensi molempia käsiään ikäänkuin peläten, että kaikki
oli vain unta, joka seuraavassa tuokiossa kenties jo katoaisi. Mutta
kasvot eivät kadonneet, vaan kumartuivat hänen puoleensa.
— Minulla on paljon anteeksi pyydettävää sinulta, Magnus!
Taas silitteli kuningatar hänen hehkuvia kasvojaan.
— Ottaessani italialaisen palvelukseeni olin sokaistu! Näin vain hänen
ulkomuotonsa, mutta en mustaa sielua, joka piili sen kätkössä.
— Hän tahtoi murhata sinut, Kristiina!
— Tiedän sen, Magnus. Luojan kiitos arvasin hänen hankkeensa ajoissa!
Suursulttaanittaren puvussa esiintyi kamarineitini, en minä. Poloisen
oli maksettava puvunvaihdos hengellänsä. Vastoin tarkoitustani!
Aavistinhan, että jotakin konnuutta oli tekeillä, mutta en luullut,
että luonani oli murhamies!
— Entä Sentinelli, missä hän on?
— Paennut, Magnus. Hän sekä hänen apurinsa, musta ritari, joka
murhatyön teki!
— Entä sinä, Kristiina — — —?
— Minulla on paljon anteeksipyydettävää sinulta, Magnus, sanoinhan sen
jo. Olin kiittämätön uskollisinta ystävääni kohtaan!
— Uskollisintako vain — — —?
— Ja rakkainta!
Hän kumartui painamaan hellän suudelman Magnuksen otsalle.
— Sinun on nyt tultava pian terveeksi, Magnus! Innsbruckin porvarit
eivät pidä Kustaa Aadolfin tytärtä mielisuosiolla muuriensa suojassa.
Ratsastamme ennen pitkää etelää kohden, Magnus — — rinnakkain!
— Rinnakkain!
Hän tarttui Kristiinan valkoiseen käteen ja vei sen huulilleen.
— Kuinka sinua rakastankaan, Kristiina, kuinka tahdonkaan sinua
palvella. Entä minne matkamme käy, armahin?
— Roomaan, Magnus! Roomaan!
Toinen näki Kristiinan ihanain silmäin sädehtivän riemusta ja pakotti
omat huulessakin iloiseen hymyyn. Mutta hänen sieluunsa kohosi tumma
pilvi, joka oli kuin tulevan onnettomuuden aavistus!
* * * * *
Lähellä sirkus Maximusta, Aventinuksen ja Tiberin välissä, muinaisen
Rooman kivikummitusten saartamana, joiden katkenneet pylväät
olivat kuin pääkallon maatuneita hampaita, kohosi campaninilaisten
kivenhakkaajien ja päiväpalkkalaisten rappeutuneiden majojen lomassa
rakennus, joka ansaitsi huomiota ainakin jossain määrin, vaikka ajan
hammas kenties olikin jättänyt jälkensä myöskin siihen.
Pakanuuden aikana se mahdollisesti oli ollut kylpymaja ja saattoi
hyvinkin olla peräisin komeutta rakastavan keisarin päiviltä, sillä
sisäänkäytävän äärellä kohoavain pylväiden marmori oli vielä nytkin
valkoista ja virheetöntä.
Rakennukseen vievän pylväskäytävän kiviset patsaat olivat kylläkin
jo aikoja sitten murskaantuneet ja jo vuosisatoja sitten peittyneet
maankamaran ruskeaan multaan. Vihamielisinä tuijottivat tyhjät jalustat
toiseksi vaihtuneen maailman syksyistä upeutta.
Talossa oli jo tiesi kuinka kauan asunut muuan vanha sokea juutalainen,
jota naapurit nimittivät vain "sokeaksi Nathaniksi". Hänen todellista
nimeään ei luultavasti ainoakaan koko kaupungissa tiennyt.
Sokea Nathan ei seurustellut kenenkään kanssa, lukuunottamatta erästä
kyttyräselkäistä, hieman löylynlyömää levantiinilaista, joka hankki
juutalaiselle elintarpeet sekä veden. Kukaan ei liioin tiennyt, mistä
hän sai elatuksensa.
Olihan sokea Nathan kylläkin sangen viisas mies, kykenihän hän tähdistä
lukemaan ihmisten kohtalot ja olihan hänellä ennustamisen harvinainen
lahja, mutta lukuisat apuatarvitsevat, jotka tavallisesti iltapuhteessa
kävivät hänen syrjäisessä kodissansa, selittivät yksimielisesti, ettei
juutalainen ollut suostunut ottamaan minkäänlaista korvausta, vaikka
olikin antanut heille hyviä neuvoja.
Saapuihan taloon kylläkin ylhäisiä herroja, jotka peittelivät
kasvojansa arasti viittojensa liepeillä, aamupäivisin pysähtyi oven
eteen komeita kantotuoleja, joista nousi tarkoin hunnutettuja naisia,
ja kerran — jotkut naapurivaimot vannoivat asian todeksi, sillä he
olivat nähneet tapauksen omin silmin — noudettiin Nathan kotoaan
upeilla vaunuilla, joissa oli kardinaalin vaakuna, ja samat vaunut
toivat hänet usean tunnin kuluttua takaisin.
Keskipäivä oli tulossa.
Kylmästä vuodenajasta huolimatta — olihan uusi vuosi ovella — paistoi
aurinko kuumana Rooman kaduille.
Kaduilla ja toreilla leikittelivät vallattomat lapset, naiset
torailivat arpajaisnumeroista, pitkät sipuliniput hartioille
viskattuina kaupittelivat toskanalaiset talonpojat tavaroitansa
kivitalojen epäsiisteillä pihoilla, polvenkorkuisissa
kiiltosaappaissa ja metallisissa pyöröpäähineissä prameilevat paavin
henkivartija-soturit kolkuttelivat uneliaita juomanlaskijoita
hereille ja antoivat täyttää puiset kenttäpullonsa musteenkarvaisella
apulialaisella viinillä, jota kapakanisännät säilyttivät
umpeenneulotuissa vuohennahkasäkeissä, kunnianarvoisia pappismiehiä,
violettipukuisia apotteja ametistikoristeiset paimensormukset kaidoissa
sormissansa, mustaviittaisia ja poimupäähineisiä nunnia, kalvaita,
ylhäisennäköisiä jesuiittoja pitkissä kauhtanoissansa ja nahkahihnoin
nyöritetyin paljain jaloin vaelteli seitsemän kukkulan kaupungin
kaikilla kujilla ja kaduilla.
Tähän aikaan pysähtyi kaksi vuokrattua kantotuolia sokean Nathanin
talon eteen, ja niistä nousi huolellisesti hunnutettu nainen sekä tämän
seuralainen, vaaleapartainen kavaljeeri.
— Ovi näyttää olevan auki, kuiskasi nainen seuralaisellensa. — Mene
sinä edellä, Magnus, mutta älä ilmaise meidän kummankaan nimeä. Sillä
välin maksan minä kantajat.
Kreivi nyökkäsi.
— Mielihyvin menen edellä, Kristiina, ja noudatan tarkoin kaikkia
määräyksiäsi.
Oven avattuaan hän tunsi vastassansa kummallisen, ummehtuneen hajun,
jossa oli jotain miltei haudanomaista. Kaita käytävä, jonka seinillä
vielä näkyi muinaisroomalaisten freskojen jätteitä, vei oviaukkoon,
jota peitti musta, runsaasti kullalla kirjottu verho.
Nyt kuului sisältä raskaita, laahustavia askeleita. Sitten vedettiin
verho syrjään, ja sokea Nathan seisoi kynnyksellä. Hänen kookkaat
hartiansa olivat tuskin lainkaan kumarassa, ja yllään hänellä oli
kauhtanaa muistuttava sinipunainen silkkiviitta. Laihaa, jänteistä
kaulaa kiersi kellastunut pitsiröyhelö.
Ja tämä kaula kannatti valtavaa päätä, jonka otsa kaartui korkeana
ja jota sekasortoiset, lumivalkoiset hiussuortuvat reunustivat.
Tuuheain kulmakarvain alta kuumottivat virvaliekkeinä hohtavat sokeat
silmäterät, muistuttaen persialaisia opaaleja. Juutalaisen nenä kaartui
jyrkän otsan varjosta terävänä kuin korppikotkalla miltei peittäen
kieron, ohuen suun, ja ylähuulen varjosta häämötti kaksi kulmahammasta,
luultavastikin ainoat jäljelläolevat.
Sekasortoinen, kellahtavanvalkoinen juutalaisparta, kuopalle
painuneiden poskien kohdalta hieman kiharainen, valui pitsiröyhelölle
ja pitkän kauhtanan rinnalle. Luisevine käsineen, jotka muistuttivat
väkeviä linnunkynsiä, piteli vanhus syrjäänvetämänsä oviverhon
liepeistä. Ja sitten hän ryhtyi puhumaan.
— Jahve siunatkoon tulonne, jalo herra, niin teidän kuin
kuningattarenkin, jonka askeleet lähestyvät oveani.
Magnus tuijotti hämmästyneenä juutalaisen kivettyneitä piirteitä.
Mistä vanhus saattoi tietää hänen syntyperänsä; mistä hän tiesi, että
Kristiina oli parhaillaan tulossa hänen ovellensa.
Vielä enemmän hän hämmästyi Nathanin viitatessa ovelle, joka samassa
aukeni.
— Sieltä hän tulee, Ruotsinmaan herttainen kukka, sen miehen tytär,
jonka tahto oli suuri, mutta joka vuodatti paljon verta pyrkiessään
päämääräänsä. Alamaisin palvelijanne katsoo vieraansa erittäin
tervetulleiksi, jos suvaitsette astua halpaan majaani!
Kristiina kuiskasi seuralaisellensa kiireesti pari sanaa ruotsiksi:
— Kuka kumma onkaan ilmaissut tuumamme juutalaiselle, sillä vain sinun
kanssasihan olen siitä keskustellut paavin aikanaan mainittua Nathanin
kyvyistä?
— Ei kukaan! Kristiina, hän on näkijä, joka tietää salatut asiat,
vastasi hänelle Magnus.
Huone, johon he nyt astuivat, sai valonsa ainoastaan kattoon upotetusta
maidonvalkeasta lasilevystä. Paremmin se muistutti rihkamakauppiaan
myymälää kuin asuinhuonetta, sillä siellä oli hujanhajan huonekaluja,
kallisarvoisia seinäverhoja, madonsyömiä kirjoja, pergamenttikääröjä,
kalliita hopeaisia kynttilänjalkoja, tomuttuneita talouskaluja.
Juutalainen, joka liikkui lattialla, hujanhajan olevain esineiden
lomassa taitavasti kuin näkevä ikään, työnsi vieraillensa kaksi
pielustettua tuolia ja pyysi heitä istumaan.
Itse hän istui nahkaiselle istuimelle nojaten sen nojiin molemmin käsin
ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.
— Olette saapuneet luokseni, keskeytti hän painostavan hiljaisuuden, —
kuullaksenne minulta, mitä tulevaisuus teille tuo helmassansa! Tiedän
sen, älkää kysykö minulta mitään. Kaikki, jotka saapuvat luokseni,
haluavat kuulla, mitä tällainen sokea vanhus näkee tulevista ajoista!
Nimenne ilmaisitte minulle jo silloin, kun palatsi Farnesessa päätitte
lähteä Nathan-vanhuksen luokse, sillä kristittyjen suuri rabbiini oli
armossaan maininnut minusta poloisesta!
Sinä, kuningatar — hänen ilmeetön äänensä kävi äkkiä liikutetuksi ja
lämpimäksi — olet vasta rikkaan elämäsi alkutaipaleessa! Näen kuitenkin
jo vihamiehiä, jotka väijyvät sinua, vieläpä nytkin, vaikka eräs
läheisiäsi heitti tähtesi henkensä. Loitolta he seuraavat vaellustasi
ja odottavat hetkeä, jolloin voivat ajokoiran tavoin syöstä jalon
hirven kimppuun. Antakaa Nathan-vanhukselle tuokion verran aikaa, niin
että hän saa silmäillä tulevaisuuden helmaan.
Oikealla kädellänsä hän siveli maidonhohtoisia silmäteriänsä, ja
hänen päänsä vaipui raskaana rintaa vastaan. Molemmat kuulijat miltei
pidättivät henkeään, jotta eivät olisi havahduttaneet näkijävanhusta.
ennen aikojaan. Vihdoinkin — lyhyet minuutit olivat tuntuneet heistä
loppumattomain tiimain pituisilta — kulki kevyt värinä kautta
juutalaisen olemuksen.
— Näen — näen, sanoi hän käheään ja hengästyneesti, — tuolla, on
suuri tori! Yö sitä saartaa, eikä taivaalla ole ainuttakaan tähteä!
Pälyileviä ihmisiä hiipii kuningattaren vaiheilla, joka on mies ja
kuitenkin nainen! Minnekä hän nyt suuntaa askeleensa?
Voi, hänen ympärillänsä on äänetöntä ja pimeätä! Nyt hän on yksinään.
Kuulen avaimen kirskahtaen kiertyvän lukossa. Kuningatar on yksinään
eikä kuitenkaan yksinään! Mutta hänen seuralaisensa ovat mykkiä ja
saavat kuningattaren kauhun valtaan. Kreivi Magnus, hän mainitsi tämän
nimen ensimäistä kertaa, — jos mielitte pelastaa, kuningattaren,
on teidän pidettävä kiirettä! Ja te pidätte kiirettä, kuningatar
_pelastuu_. Mutta jo lähenee häntä uusi turma! Varokaa kerjäläistä —
varokaa kerjäläistä! Sanon sen teille!
Kuningatar oli kavahtanut seisaalleen ja pusersi kädellään
seuralaisensa käsivartta.
Hänen katseensa oli nauliutunut puhujan huuliin. Tämän painunut rinta
kohoili sihajavina tempauksina, kylmää hikeä valui hänen otsaltaan.
Hänen suunsa kuiskasi kuulumattomia sanoja. Minuutit kuluivat, ja
sitten Nathanin vartalo kävi jäntevämmäksi. Hänen kasvoillensa liukui
havahtumisen ilme. Ollen unen ja valvetilan välimailla hän viittoili
haparoiden vasemmalla kädellänsä.
— Henki on tänään jättänyt minut, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. —
Oletteko käsittänyt, mitä se huulteni välityksellä teille ilmoitti?
Kristiina myönsi hiljaa.
— Sitten on kaikki hyvin!
Vanhus astui hapuillen kuningattaren luokse ja laski oikean kätensä
painavasti tämän vaaleille palmikoille.
— Tässä päässä on paljon sellaista tietoa, mikä tekisi miehelle
suurta, kunniaa! Paljon tietoa ja viisautta! Ja vielä kerran on
koittava hetki, jolloin naisellinen sielu on voittava sen miehekkään
rohkean hengen, joka kuningatarta vielä tällä hetkellä hallitsee.
Jehova olkoon kanssanne, kuninkaallinen majesteetti, niin teidän
kuin seuralaisennekin kanssa, jonka Jumala on johdattanut luoksenne
suojaksenne, toiseksi silmäpariksenne, kilveksenne ja miekaksenne.
Teidän on käsitettävä minut oikein. Se ainoa, joka johdattaa kaikkien
maailmoiden kohtaloita, se ainoa, joka ohjaa tomujyvänkin oikealle
paikallensa, olkoon kanssanne.
Ei, ei, älkää antako rahaa Nathan-vanhukselle, keskeytti hän, sillä
hänen herkkä korvansa oli tajunnut, että kuningatar laski pyöreälle
pöydälle muutamia kultarahoja. — Antakaa minulle sensijaan vaatimaton
sormus, joka on sormessanne — sormus sitoo minut teihin, vaikka
olisitte tuhannen penikulman päässä täältä. Niin kauan kuin elän,
tahdon olla apunanne! Menkää Jumalan kaitsemina, te molemmat!
* * * * *
Alkoi olla puolipäivä kreivi Magnuksen astuessa Via Appialle vieville
portaille.
Rappeutuneiden kaiteiden ääressä kyhjötteli puolikasvuisia katupoikia,
päiväpalkkalaisia, jotka söivät puolisekseen parisen suolattua
sipulia huuhtoen kurkkunsa musteenpunaisella viinillä, noitia
muistuttavia kerjäläisvaimoja ja viettelevän soreita, kiehtovakatseisia
kukkaistyttöjä. Magnus kiinnitti yhtä, vähän huomiota katupoikain
huutoihin kuin ruokalevolla istuskelevain työmiesten kirouksiin.
Kerjäläisnaisille hän viskasi pari scudia, kukkatyttöihin hän ei
vilkaissutkaan. Hänellä oli varmaankin tekeillä jotain tärkeätä,
koska hän kiirehti katua pitkin niin nopein askelin ja silmäili tuon
tuostakin taskukelloaan, joka oli paavin arvokas lahja ja riippui
kultaisista ketjuista hänen kaulassaan. Pienessä kirjelipussa, jota
hän piteli oikeassa kämmenessänsä, oli varmaankin tärkeä viesti, kun
hänellä oli niin kova kiire Colosseumia kohden.
Rappeutuneen rakennuksen jättiläismäiset ääriviivat kohosivat vihdoin
heleänkultaisesta maisemasta, jota hedelmällisten viinimäkien leppoisat
kunnaat kauniisti saarsivat. Hengästyneenä silmäili hän ympärilleen.
Luojan kiitos — hän ei ollut tullut liian myöhään, sillä kantotuolia,
jonka piti täällä häntä odottaa, ei vielä edes näkynytkään.
Vielä kerran hän silitti rypistyneen kirjelipun sileäksi, vielä kerran
hän luki ne harvalukuiset rivit, jotka muuan lähetti oli edellisenä
iltana tuonut hänelle palatsiin.
— Ruotsin kuningattaren vaaleatukkaiselle kavaljeerille! oli siihen
kirjoitettu epäselvällä käsialalla.
— Muuan teille tuntematon nainen — hänellä lienee oikeus
sanoa olevansa kaunis — ilmoittaa ruotsalaisen kuningattaren
vaaleatukkaiselle kavaljeerille odottavansa tämän huomenna
puolenpäivän aikaan saapuvan Colosseumin luokse tärkeän asian
vuoksi, joka ei kylläkään koske häntä, vaan hänen korkeasyntyistä
valtijatartaan.
Kantotuoli, jonka vaakunassa on kaksi ristiin laskettua miekkaa, on
odottava häntä ja vievä hänet paikkaan, missä hän saa tilaisuuden
puhutella näiden rivien lähettäjää. Jos kavaljeeri peläten
tuntematonta naista — pohjoisen maan herrat tuntuvat olevan
jääsydämisiä — ei saapuisi, niin tietäköön hän siten tekevänsä
huonon palveluksen ruotsalaiselle majesteetille. Siis huomenna kello
kahdentoista aikaan Colosseumille! — M.
Kuka mahtoikaan kirjeen kirjoittaja olla, ja mitä; tärkeätä sanottavaa
hänellä olikaan? Ehkäpä kaikki olikin loppujen lopuksi vain
viekkautta, jolla hänet houkuteltiin loukkuun? Mutta siinä tapauksessa
tuntematon nainen ei olisi noudattanut häntä kantotuolissaan ja vielä,
keskipäivällä!
Sitäpaitsi — hän, Magnus, oli kätkenyt nuttunsa suojaan pistoolin ja
tunsi olevansa varustautunut.
Samassa saapui kadunkulmauksesta raskas kantotuoli, jota neljä
jättiläismäistä neekeriä kantoi.
Kantajat, joiden puvut olivat kirkuvan sinistä sekä kullanväristä,
kangasta, laskivat taakkansa maahan sekä katselivat etsivästi
ympärillensä.
Kreivi Magnus astui lähemmäksi. Ovessa näkyi selvästi vaakuna — kaksi
ristiin laskettua miekkaa. Muuan neekereistäkin huomasi hänet nyt.
Kunnioittavasti hän astui Magnuksen luokse.
— Oletteko kreivi de la Gardie, teidän armonne? kysyi hän nöyrästi. —
Siinä tapauksessa pyydän teitä käymään tähän kantotuoliin, joka saattaa
teidät illustrissiman luokse, jatkoi hän saatuaan myöntävän eleen
vastaukseksi kysymykseensä.
Magnus painoi ikäänkuin ohimennen miehen käteen kultarahan.
— Kuka on valtijattaresi? kysäisi hän.
— Kukako valtijattaremme on?
Neekerin ilme kävi hyvin hämmästyneeksi.
— Eikö armollinen herra sitten tiedä, että tämä kantotuoli kuuluu
armolliselle rouva Marozzialle, jonka palvelijoita olemme?
Marozzialle!
Olihan Magnus täällä Roomassa kuullut tuota nimeä mainittavan
useastikin. Eikö tuo nainen ollutkin Tiberin kaupungin suurin
kurtisaani, jonka suosiosta ylimykset ylpeilivät. Mitä ihmettä
Marozzialla mahtoi olla sanottavana hänelle?
Mietteisiinsä vaipuneena hän nousi kantotuoliin, joka vei hänet
kukoistavain viinitarhain„ reheväin puistojen ja kukkaniittyjen kautta
maaseudulle erään uljaan, valkoisesta, marmorista rakennetun talon
luokse, joka sijaitsi keskellä valtavaa, puistomaista puutarhaa.
Kaksi valkopukuista hovipoikaa riensi avaamaan kantotuolin ovea ja
auttamaan häntä laskeutumaan maahan, kolmas kiiruhti hänen edellänsä
mahtaville portaille, joiden vierustoilla upeili delfiinejä esittäviä,
kummallisia veistoksia, kadoten korkeasta, valkoisesta ovesta. Oitis
hän sitten vetäisi sen molemmat puoliskot auki kutsuen vierasta sisälle.
— Suonette anteeksi, armollinen herra, jos pyydän teitä hetkisen
odottamaan, kunnes illustrissima kutsuu teidät puheillensa.
Hän viittasi raskasta samettiverhoa kohden, joka erotti huoneen
viereisestä suojasta. Magnus astui akkunan ääreen. Siellä loitolla,
keveän autereen verhossa, joka yötä ja päivää kattoi laaksoa kietoen
verhoonsa kaupungin ääriviivat, oli Rooma, oli Palazzo Farnese, oli
Kristiina!
Vain hänen tähtensä! Magnus oli noudattanut kummallista kutsua, vain
hänen tähtensä hän oli syöksynyt tähän seikkailuun.
Sisältä kuului hiljaista harpunsoittoa. Keino, joka saa veren
syöksähtämään sydämeen, kuten hänen oli tunnustettava. Mutta miten
hänen oli tulkittava musiikki, joka kaikuili häntä vastaan täällä niin
intohimoisena?
Näkymättömät kädet vetivät samettiverhon syrjään. Magnuksen katseelle
avautui huone, jossa ei ollut ainoatakaan akkunaa ja johon vain
leposohvan yllä palava veripunainen amppeli loi himmeätä valoa.
Leposohvalla loikoi nainen. Hänen vartaloaan verhosi valkoisena
valahtava silkki, ja kallein hohtokivin kirjottu otsakoriste kruunasi
hänen päätään. Huolimatta siitä, että hänen elämänsä kesäpäivät
olivatkin jo miltei ohitse, saattoi hänen kasvojansa vieläkin sanoa
kauneiksi, vaikka poskien pyöreydessä ei enää näkynytkään nuoruuden
kimmoisuutta. Hänen tizianinpunainen, sankka tukkansa, oli koottu
väljiksi kiharoiksi, joiden alta otsa loisteli alabasterinvalkoisena.
Ja tämä nainen hymyili niin tenhoavasti, että Magnuksen sydän kuumeni.
Hymyili ja ojensi hänelle valkoiset, runsain sormuksin koristellut
sormensa, jotka toinen vei kunnioittavasti huulilleen. Lumoavalla
eleellä! hän viittasi vierasta istumaan taiteellisesti veistetylle
jakkaralle leposohvan ääreen.
— Pohjoisen maan herra kavaljeeri on siis sentään siksi kohtelias, että
täyttää naisen pyynnön. Niin paljon en oikeastaan osannut odottaakaan!
— Naisen toivomus on minulle aina käsky, semminkin jos täyttämällä sen
samalla palvelen kuningatartani, jonka tähden olette käskenyt minut
luoksenne, armollinen rouva!
Marozzian kasvoille häilähti keveä varjo — silmänräpäykseksi vain —
sillä pian senjälkeen hän taas hymyili Magnukselle.
— Kas vain, on siis ollut perää siinä, että te, herra kreivi —
niin miehevän kaunis kuin varreltanne ja kasvoiltanne olettekin ja
naisille varsin mieluinen — palvelette vain valtijatartanne. Meistä
roomattarista tuntuu kavaljeerin moinen uskollisuus kuitenkin — suokaa
kova sanani minulle anteeksi — houkkamaiselta!
Älkää toki velvollisuuksianne täyttäessänne unohtako, herra kreivi,
että on muitakin kuin yksi ainoa _Kristiina_; muutoin menetätte elämän
ihanimmat riemut!
Marozzia oli noussut, ja puolittain suljettujen silmäluomien lomasta
liukui hänen katseensa polttavana yli Magnuksen olemuksen.
Hänen povensa kohoili kiivaasti, kun hän puhui edelleen:
— Te vaikenette, herra kreivi, luotte katseenne maahan? Tajuatteko
vihdoinkin, kuinka sokeana olette tähän saakka kulkenut; Haluatteko,
että Marozzia — huulteni hymyäkin pitävät Rooman kavaljeerit kullan
arvoisena, senhän tiedätte — avaa silmänne?
Hänen täyteläinen, valkoinen käsivartensa liukui esiin hihan
pitsiröyhelöstä, kietoutui Magnuksen kaulaan, veti hänen päänsä
kurtisaanin povea vasten.
— Ah, kuinka sinua rakastan, Magnus, kuinka palavasti olenkaan sinua
kaihonnut siitä pitäen kuin näin sinut paavin juhlassa ensi kerran
Kristiinan rinnalla!
Magnus oli kaiken aikaa ollut umpeassa hervottomuuden tilassa; hänestä
tuntui kuin olisi hän turhaan turvannut aistimiinsa taistellakseen
lamauttavaa painajaisunta vastaan.
Kurtisaanin nyt mainitessa Kristiinan nimen hän tunsi yhdellä, iskulla
havahtuvansa ja viilenevänsä. Kiivaasti hän vapautui Marozzian
käsivarsien puserruksesta.
— Roomattaret ja eritoten te, armollisin rouva, erehtyvät otaksuessaan
kaksimielisillä sanoillaan ja selvillä viitteillään niin nopeasti
huumaavansa pohjoisesta maastani peräisin olevan miehen.
Ellen erehdy, oli tarkoituksenanne kertoa minulle valtijatartani
koskevista asioista, donna Marozzia. Olen tullut tänne kuullakseni
noita tietoja — _yksinomaan_ noita tietoja!
— Niinkö, herra kavaljeerini?
Marozzian silmistä, leiskui vihaa.
— Kuulkaa siis — aioin niitä kertoa! Kuuletteko, sellainen aikomus
minulla oli! Mutta sydämestänne uhoava jäinen kylmyys on minut hyytänyt
— en enää tiedä, mistä teitä varoittaisin. Tiedän vain, että kuningatar
on suuressa vaarassa, sillä mahtavat viholliset työskentelevät häntä
vastaan.
Hän ei ole välttävä kohtaloaan, tuo ruotsalainen majesteetti — vahinko!
Mies, jolle tuonnottain annoin suosioni, oli mahtava herra ja kertoi
minulle tarkoin tuuman kaikki yksityiskohdat. Panin kaiken muistiin,
kunnes — — niin, kunnes kylmyytenne sai minut hämmennyksiin! _Nyt_ en
enää kykene kertomaan teille kerrassaan mitään!
Marozzian käytöstä inhoten Magnus astui loitommalle. Hänen silmissänsä
paloi suuttumuksen kirkas tuli, kun hän kääntyi toisen puoleen:
— Ette ole näinä tuokioina käyttäytynyt hienon naisen tavoin, donna
Marozzia! Jos taas uskotte voivanne kiristämällä saada minut taipumaan
puoleenne, erehdytte suuresti.
Vielä kerran teen teille erään kysymyksen: jos olette halukas
ilmaisemaan minulle, millainen vaara kuningatarta uhkaa, niin puhukaa!
Ellette, niin sallikaa minun poistua!
Marozzia nousi verkalleen leposohvalta.
Hänen silmistään, joiden alustat olivat maalatut mustiksi, loimusi
kuluttavaa tulta, ja hänen sieraimensa värisivät, kun hän nyt ylähuuli
ivallisesti koholla vastasi Magnukselle:
— Kenties olette oikeassa, herra kreivi, ja minä olen erehtynyt.
Te olette halveksinut, minua, olette työntänyt Marozzian luotanne!
Jos aikoisitte — tiedän kyllä, että niin ei ole — kertoa Rooman
kavaljeereille tästä hetkestä, niin pitäisivät nämä teitä mielettömänä,
kun olette menetellyt tällä tavoin.
Ja kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. En ilmaise teille, mikä turma
kuningatarta uhkaa. Menköön hän perikatoansa kohden teidän, turhaan
tähyillessänne, mistä käsin vaara häntä uhkaa! Aion yllyttää hänen
vihollisensa panemaan kaikki voimansa liikkeelle! Sen teen! Ja minulla
on siihen valta! Kuulkaa mitä sanon, herra kreivi, minulla _on_ siihen
valta!
Ah, kuinka suuresti olenkaan iloitseva, kun hänen kuolinkellonsa
soivat Pyhän Pietarin kirkosta ja te, kreivi Magnus, luotte
murheellisena maahan siniset silmänne, joiden katse on järkähtämätön
kuin kotiseutunne järvien viileä kalvo. Kenties noista uskollisista
silmistä: virtaa kyyneleitä, ja Marozzia on naurava. Menkää nyt —
jättäkää minut! En jaksa enää sietää läsnäoloanne!
Hän viittasi ojennetuin käsin ovea kohden.
Kreivin poskille kohosi lievä puna.
— Donna Marozzia, kädenviittaustanne ei olisi tässä kaivattu! Jokainen
kavaljeeri tietää, ettei hänellä ole mitään etsittävää teidänlaisienne
luota! Salatkaa asia vain minulta, yhtykää kostonhimoisena
kuningattaren vihollisiin, ja sittenkin tulevat nämä toteamaan minut
mieheksi, joka kykenee häntä suojelemaan, mieheksi, joka on hädän
hetkellä valmis antamaan henkensäkin hänen edestänsä. Voisin vielä
sanoa teille paljonkin hienojen naisten säädyllisyydestä ja tavoista,
mutta unohdin, että olen — Italiassa!
Pää ylväästi pystyssä hän astui ovelle.
Marozzia katsoi hänen jälkeensä — pitkän kotvasen. Hänen kasvonsa
olivat raivosta vääntyneet, ja hänen oikea kätensä pusertui nyrkkiin.
— Minulleko tämä! raivosi hän. — Ruotsalaisen herra kreivin laskelmat
tulevat raukeamaan tyhjiin! Annan, apuni tuon hempeän vaaleatukkaisen
jääneitseen murskaamiseen!
* * * * *
Oltiin juhla-aterialla, jonka paavi Aleksanteri VII antoi ruotsalaisen
kuningattaren kunniaksi.
Paavi, joka oli rakastettavaisuudellaan hurmannut Florensin naiset
ollessaan vielä kardinaali Fabio Chigi, pani tälläkin kertaa liikkeelle
säihkyvän kaunopuheisuutensa sekä älykkäisyytensä parhaansa mukaan
huvittaakseen pohjoismaista kuningatarta, jonka tietorikkaudesta
hänelle oli niin paljon kerrottu.
Rooman klassikoista oli puhe johtunut Rooman kaupunkiin.
Kristiina oli lausunut haluavansa joskus päästä näkemään öisen
kaupungin lumoa, Cirkus Maximuksen valtaisaa silhuettia, pylvästen
sekasortoa ja rappioituneita kivipalatseja.
— Rakkaan vieraani tätä toivomusta en ikävä kyllä kykene täyttämään,
niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Vaarallista on naisen öiseen aikaan
lähteä kaupunkimme kaduille.
Niin, jos olisitte mies, uskaltaisin antaa teidän jonkun upseerini
seurassa ihailla kaupunkini ihanuutta. Naisena ette kuitenkaan missään
nimessä, voi sitä tehdä.
Nämä sanat askarruttivat Kristiinaa yhä hänen joitakuita päiviä
myöhemmin istuessaan katselemassa kaupungin vilinää huoneestaan, jossa
hänellä oli tapana työskennellä ja opiskella puolikin päivää yhteen
menoon.
Palazzo Farnesesta, missä hän asui, oli aava näköala yli seitsemän
kukkulan kaupungin. Hänessä heräsi yhä suurempi kaipuu lähteä
yölliselle kävelymatkalle kaikista varoituksista huolimatta. Mutta
kuinka?
Kreivi Magnus oli ravistanut totisena ja torjuvan näköisenä päätään,
kun hän, Kristiina, oli maininnut asiasta. Ainoakaan hänen seurueestaan
tai hovilaisistansa ei lähtisi hänen kanssansa, sen hän tiesi. Yksinään
hän ei kuitenkaan mitenkään uskaltanut lähteä seikkailemaan. Eikö
tosiaankaan?
Hänen mieleensä muistui äkkiä, että hänen vaatteidensa joukossa oli yhä
vielä ylioppilaanpuku, jota hän oli käyttänyt valepukunaan hiipiessään
vuosikausia sitten Upsalan yliopiston anatomiassakin. Se hänen oli
etsittävä vaatekirstustansa. Ylioppilaaksi pukeutuneena hän kyllä
uskaltaisi lähteä matkaan, kaiken varalta otettuaan mukaansa ladatun
italialaisen pistoolin. Näin ei öisen kaupungin tenho sittenkään jäisi
häneltä näkemättä!
Oli illan kuudes tunti Kristiinan antaessa kamarineidollensa vapautta.
— Selailen vielä hiukan kirjojani, sanoi hän sivumennen, — ja sitten
menen oitis makuulle. Voit vielä valmistaa minulle illallisen ja
sitten saat lähteä. Tiedän kyllä, että kernaasti joskus viettäisit
iltaa maanmiestesi seurassa. Lähellä sikstiiniläistä kappelia, pitää
kapakoitsija Ihering ravintolaa, minne Roomassa asuvat alamaiseni
kokoontuvat tarinoimaan ja tanssimaan. Tuossa on sinulle kultaraha;
pidä hauskaa omalla tavallasi!
Palvelijatar kiitti suutelemalla valtijattarensa kättä.
Hän punastui ilosta, sillä vieraassa, oudossa kaupungissa hän tunsi
itsensä perin yksinäiseksi.
Kello kahdeksan tienoilla, kaupungin satalukuisten temppelien kellojen
kutsuessa uskovaisia iltamessuun astui mahtavan renesanssipalatsin
sivuportista sorea nuori ylioppilas, jolla oli yllään sievä saksalainen
puku. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kenenkään päähän
ei olisi pälkähtänytkään, että ruotsalainen majesteetti piili noin
poikamaisessa asussa.
Eikö kukaan tosiaankaan?
Neljää kerjäläistä, jotka oleilivat palatsin lähettyvillä hyvän matkan
päässä toisistaan, kiinnosti tulija kaikesta päättäen koko lailla, joka
tapauksessa lähti kaksi raajarikkoa johtajansa vihellyksen kuultuaan
seuraamaan ylioppilasta niin nopeaan kuin rujot jäsenet suinkin
sallivat. Ja ihmeellistä, mitä kauemmaksi he pääsivät, sitä nopeammiksi
heidän askeleensa kävivät ja vähäisemmäksi heidän onnahtelunsa.
Kristiina, joka ei huomannut tästä kaikesta kerrassaan mitään, nautti
kauan kaihotusta vapaudestaan täysin siemauksin. Hänestä tuntui miltei
samalta kuin lapsuusaikoina, kun hän oli vastoin pitkäpiimäisten
opettajainsa toivomusta kavunnut mitä hurjimpain ratsujen selkään,
ammuskellut isänsä aseenkantajain keralla kaari pyssyllä ja
temmannut arvon Meibomilta kerran tekotukan päästä voitettuaan hänet
filosofisessa väittelyssä.
Aurinko laski aaltojen syliin hehkuvana ja nopeasti niinkuin se
nouseekin etelän mailla. Siellä, missä äsken oli ollut täysi päivä,
vallitsi äkkiä tähtinen yö. Janoisin katsein kuningatar joi lumoavaa
maisemaa, joka levisi hänen eteensä.
Ravintoloista ja kapakoista kaikui venetsialaisten viulujen
surunvoittoista soittoa, sointuvat miesäänet lauloivat haavemielistä
laulua.
Tummasilmäiset immet nojailivat kaidoilla kujilla seinävieriin
tarinoiden päivänpaahtamain nerviläisten kalastajaan kanssa, uutterat
käsityöläiset tekivät vielä valmistuksiaan seuraavan päivän töitä
varten ennenkuin sulkivat työpajansa ja menivät lähimpään osteriaan
pelaamaan moraa sekä juomaan pikarillisen viiniä.
Hämärissä porttikäytävissä hiiviskeli pälyileviä kerjäläisiä, jotka
tilaisuuden tullen ryntäsivät uhriensa kimppuun hellittämättä ennenkuin
olivat "Kristuksen laupeuden tähden" saaneet kerjätyksi pari scudia.
Kaksi heitukkaa, jotka keskustelivat naamioidun kavaljeerin kanssa,
nauroi lyhyeen ja katkonaisesti niin että sivullista aivan hyyti;
kadulla olevassa kuopassa lojui päihtynyt mies sätkytellen käsiään sekä
jalkojaan.
Aikomattaan Kristiina oli joutunut yhä loitommalle vilkasliiikkeisiltä
kaduilta. Etäällä hän jo näki Tiberin hopeanhohtoisen vyön, jonka
reunoille saakka "alakaupunki" levisi. Silloin häh tunsi hihaansa
tartuttavan. Kääntyessään katsomaan hän näki hampaattomat, likaiset
kerjäläiskasvot, joiden omistaja viittoi likaisella kädellään
talorivejä kohden.
— Älkää menikö sinne, armollinen herra! Noissa taloissa väijyy kuolema!
Kauhea rutto nousee Campaninan soista, ja sen, johon se iskee okansa,
on kuoltava samalla hetkellä!
Vastenmielisyyttä tuntien Kristiina riuhtasihe vapaaksi, avasi
kukkaronsa ja heitti tungettelijan jalkojen juureen kultarahan.
Kerjäläinen kiitti viitaten sinne päin, mistä Kristiina oli tullut.
— Jos armollinen herra haluaisi sattumalta nähdä sellaista, mikä
ei Roomassa ole tuttua kaikille, ryhtyy Beppo kymmentä kultarahaa
vastaan kernaasti opastamaan häntä Cirkus Maximukseen, Colosseumiin ja
katakombeihin. Beppo voisi juosta edellä, niin ettei armollinen herran
tarvitse hävetä. Ah, mikäpä onkaan kauniimpaa kuin kuutamoyö Cirkus
Maximuksessa, jatkoi hän kasvojensa vetäytyessä omituiseen virneeseen.
Kuningatar mietti asiaa. Miehen tarjous oli hänen toiveittensa
mukainen. Kuitenkin piili siinä jotakin, mikä ehkäisi häntä. Vaikka
mies kuuluikin Roomaa kansoittaviin tuhansiin kerjäläisiin, oli
hänen ulkomuotonsa sittenkin erikoisen kaamea. Mutta olihan hän itse
ehdottanut, että menisi edellä, niin ettei hänestä olisi haittaa?
Mitään vaaraa ei kaiketi ollut tarjolla, kun hän, Kristiina, kerran
esiintyi miehenä, ja olihan hänellä sitäpaitsi taskussansa ladattu
pistooli.
Seikkailu kutsui! Ja se ratkaisi asian!
— Otan tarjouksesi vastaan, kääntyi hän sanomaan kerjäläiselle. — Tässä
on sinulle viisi kultarahaa käsirahaksi! Sinun on kuitenkin oltava
hyvä opas ja näytettävä minulle kaikki katsomisen arvoinen! Oletko
ymmärtänyt?
Kerjäläinen hyppäsi tasajalkaa ja heitti kuhmuisen hattunsa ilmaan
siepaten sen sitten taitavasti lennosta.
— Ymmärsin, kaiken mainiosti, armollinen herra! Suvaitsetteko nyt
seurata minua!
Varjon kaltaisena hän hiiviskeli pitkin katua mainiten kaikkien
rakennusten nimet.
— Piazza del Monte Cavallo — Porta Pia — Fontana di Trevi — San
Giovanni di Fiorentin palatsi, jos teidän armonne suvaitsee! Piazza
Colonna — Fontana di Trevi — Antoniuksen pylväät, armollinen herra!
Varokaa, nousemme nyt noita portaita, ja kääntykää sitten vasemmalle,
Ponte San Sistolle päin! Oitis olemme perillä! Erotatteko tuota hämärää
rakennusta tuolla uinuvain viinimäkien keskellä. Se on päämäärämme.
Menen edellä kolkuttamaan Hettoren valveille, jotta hän avaa meille
portin sekä varustaa meidät soihduilla. Se maksaa teille toiset viisi
kultarahaa, armollinen herra!
Kristiina antoi hänelle rahat. Pitkin, harppauksin kerjäläinen
riensi menemään, ja ennenkuin Kristiina oli ennättänyt talon luokse,
näki hän oppaansa jo keskustelevan kuiskaten terään harmaahapsisen,
yrmeän näköisen miehen kanssa, joka ravisti parisen kertaa päätään
tarmokkaasti. Hänen tullessaan lähemmäksi miehet hämmentyneinä
vaikenivat.
— Hän ei ensin oikein tahtonut, tuo Hettore, ryhtyi kerjäläinen taas
puhumaan, — hän pelkää menettävänsä yöunensa. Minun täytyi luvata
hänelle, että emme viivy kovin kauan. Puoliyö on kohta käsissä.
Suvaitkaa seurata minua!
Talon isäntä oli noutanut kaksi palavaa soihtua ja kulki nyt
yrmeänä edellä. Hän pysähtyi raudoitetun, oven eteen, joka sijaitsi
viiniköynnösten kiertämässä kiviholvissa, avain kirahti lukossa, ja
sitten avautui heidän eteensä hämärä, musta aukko, josta kuluneet
portaat veivät maan alle. Kerjäläinen astui ovesta ensimmäisenä.
— Armollinen herra, menen edellä, näyttääkseni teille valoa. Olkaa
varovainen, sillä porrasaskelmat ovat kuluneet liukkaiksi! Muistakaa
varoa askeleitanne! Teidän on pysyteltävä paremmin vasemmalla puolen;
tässä kohden tekee porraskäytävä mutkan! Vielä kaksi porrasta, ja
olemme perillä, teidän armonne! Näette katakombit! Hän kohotti
soihtuaan korkealle.
Seinävierillä seisoi, istui, kyyristeli ja lojui mitä erilaisimmissa
asennoissa, miehiä, naisia, Vanhuksia ja lapsia. Ruumiit eivät olleet
lahonneita, muumiomaisesti käpristyneitä vain ja niiden kasvot olivat
kuivettuneet nahkaa muistuttaviksi.
Soihtujen lepattavan valon luodessa kammioon epämääräistä, häipyvää
valonkajastetta ne näyttivät ivallisen vääntyneiltä, kaamean eläviltä,
ikäänkuin olisivat ne peittelemättä ivaansa katsoneet edessään seisovia
ihmislapsia.
— Uskoisiko armollinen herra minulle nyt hetkeksi soihtunsa, sillä
meidän on mentävä kaitaan käytävään, jota pitkin pääsemme kulkemaan
vain ryömimällä.
Vasemmalle, teidän armonne, seuratkaa minua tarkoin. Suovathan molemmat
soihdut teille riittävästi valoa? Ja nyt — —
Äkkiä katosi molempain soihtujen valo kuin maan nielemänä. Samassa
silmänräpäyksessä Kristiina kuuli kolauksen, joka muistutti sulkeutuvan
oven pamahdusta. Vielä saattoi hän kuulla kiireesti poistuvain askelten
äänen.
Kaikki kävi niin yllättämällä, ettei kuningatar ensimmältä oikein
tajunnutkaan, mitä oli tapahtunut.
Asemansa kaameus ja toivottomuus selveni hänelle vasta vähitellen.
Voimakkaat viholliset, jotka vihassansa vainosivat häntä, olivat
ovelasti saaneet hänet valtoihinsa. Vankina kenties umpeen
luhistuneessa sivukäytävässä katakombeissa, joita vanhan kaupungin
alla oli kilometrimäärin, oli hänen kohtalonsa ihmissilmin katsoen
ratkaistu. Päiväkausia hän saisi harhailla pimeissä hautakäytävissä,
kunnes hän kykenisi yhä huonommin ja huonommin vastustamaan paikan
kauhuja. Lopulta hän vaipuisi horroksiin unohtaen nälänkin, joka oli
kalvava häntä lakkaamatta.
Entä Magnus? Ah, ensi päivinä tämä varmastikin panisi liikkeelle
taivaan ja maan. Paavin käskyläiset samoaisivat kaupungin joka kolkan,
kaikki sopet tutkittaisiin, viattomia vangittaisiin, epäiltyinä heitä
kidutettaisiin ja lopulta heidät — — vapautettaisiin.
Magnus-parka!
Hänen surunsa, olisi vilpitöntä, sen Kristiina tiesi. Kuinka usein hän
olikaan leikitellyt Magnuksella, oikutellut hänelle! Huolimatta siitä,
että tämä oli uskollisista uskollisin, huolimatta siitä, että hän,
Kristiina, rakasti Magnusta! Hän tunsi, kuinka kyyneleet herahtivat
hänen silmiinsä, kuinka hänen sisimmässään havahtui sanomaton kaipaus
kuulla Magnuksen äänen lämpöistä kaikua, nähdä hänen hyväin silmäinsä
uskollista katsetta.
— Magnus!
Kristiinan huuto kajahti holvissa tukahtuen sen ahtaisiin seiniin.
Jossakin karisi muurilaastia seinistä, hienoa hiekkaa, valui
rasahdellen maahan, etäällä vinkaisi rotta. Toiset rotat vastasivat.
Kristiina tunsi sanomattoman elämäntahdon havahtuvan yhdellä iskulla
sisimmässänsä. Sen miehen tähden, jota hän tänä ahdingon hetkenä tajusi
rakastavansa niin äärettömästi ettei ainoatakaan muuta konsanaan,
täytyi hänen tehdä kaikkensa pelastaakseen maanalaisesta vankilastansa.
Ehkäpä hänen onnistuisi seiniä pitkin hapuilemalla päästä käytävän
suulle, ja ehkäpä hän huutamalla saisi ihmisiä rientämään apuun!
Hän laskeutui polviensa varaan, jotta ei loukkaisi itseään
ryömiessään takaisin ahtaaseen solaan. Oikealla kädellään hän hapuili
korkeata seinää ponnistaen sen johdolla eteenpäin. Sitten hän tunsi
kompastuvansa johonkin, mikä liukui poikittain hänen tiellensä. Hän
luiskahti, hapuili tukea ja kaatui saaden ankaran täräyksen.
Kotvan aikaa hän makasi paikallaan huumaantuneena, sitten hän hieman
kohottautui, hapuili kädellään ympärilleen. Kirkaisten hän kavahti
poispäin — hänen kätensä oli osunut kuivettuneisiin vainajankasvoihin.
* * * * *
Kun kreivi Magnus illalla — iltapäivän hän oli viettänyt Englannin
lähettilään luona, — saapui palatsiin, pyrki hän kuningattaren puheille.
Koska kamarirouva oli saanut vapautta, oli hänen odotettava pitkään,
ennenkuin toinen palvelijatar tuli ilmoittamaan hänelle mitään.
— Valtijatarta ei ole linnassa, mutta hän ei ole myöskään ilmoittanut,
minnekä hän on lähtenyt!
Hämmästyneenä Magnus kuuli uutisen.
Kristiina oli poistunut kotoa, vaikka paavi oli erikoisesti varoittanut
häntä yöaikaan astumasta kaupungin kaduille. Asia oli perin kummallinen!
Eikä kukaan tiennyt mitään kuningattaren lähdöstä?
Se oli vieläkin kummallisempaa!
Niin kiireesti kuin suinkin Magnus riensi avaralle torille ja
puhutteli ensimmäistä kerjäläistä, jonka tapasi nojaamasta, erääseen
madonnanpatsaaseen.
Eikö tämä ollut nähnyt ylhäistä naista, joka oli jonkun aikaa sitten
lähtenyt palatsista.
Ruvettunut kerjäläinen, ummisti viekkaasti toisen silmänsä sekä vastasi
jotakin ylimalkaista.
Ei hän mitään osannut muistella, sillä hän oli hieman heikkopäinen ja
ajattelisi asiaa ainoastaan siinä tapauksessa, että armollinen herra
lupaa hänelle kuusi kultarahaa.
Magnus oivalsi asian.
Hän otti kukkarostansa neljä kultarahaa ja piteli niitä kerjäläisen
avoimen silmän edessä.
— Nämä neljä kultakolikkoa saat pitää, jos vastaat minulle. Saat
sitäpaitsi vielä kymmenen, jos autat minua löytämään naisen, sillä
luulen, että hänet on väkivalloin laahattu jonnekin.
Mies kävi oitis puheliaaksi.
— Osuitte miltei asian ytimeen, armollinen herra! Tosin ei palatsin
sivuportista noin tunti sitten tullut henkilö ollut mikään nainen, vaan
sievännäköinen vaaleatukkainen ylioppilas.
Voisin kuitenkin panna pääni pantiksi siitä, että nuorukainen oli sama
naishenkilö, jota etsitte. Ja tätä mieltä olivat minua paitsi myöskin
Beppo, Jacopo ja Sardi, jotka lähtivät hiipimään nuoren herran jäljessä!
Minusta tuntuu siltä, että joku muukalainen oli yllyttänyt heidät
käymään nuorukaisen kimppuun. Minne tämä vaelsi, en parhaimmalla
tahdollanikaan kykene sanomaan, sillä näin vain, että hän kääntyi
kulmauksesta.
Aprikoivana Magnus laski käsivartensa ristiin.
Olisiko Kristiina tosiaankin lähtenyt palatsista mieheksi pukeutuneena!
Ja minnekä?
Samassa hänen mieleensä juolahti keskustelu, joka kuningattarella oli
hiljattain ollut paavin kanssa.
Eikö paavi ollutkin johdattanut tuuman hänen mieleensä sanoessaan:
— Niin, jos olisitte mies, voisitte uskaltaa lähteä yöaikaan
kaupunkimme kaduille!
Ja Kristiina — olihan hän jo Upsalassa useamminkin kuin kerran
pukeutunut mieheksi mennessään yliopiston julkisille luennoille, joihin
naiset eivät päässeet.
Ja juutalaisvanhuksen varoittavat sanat muistuivat hänen mieleensä:
— Näen suuren torin, oli tämä sanonut. — Yö saartaa, sitä. Pälyileviä
ihmisiä hiiviskelee kuningattaren kintereillä, joka on mies ja
sittenkin nainen! Minne käy hänen tiensä?
Voi, hänen ympärillänsä on äänetöntä ja pimeätä! Nyt hän on yksinään!
Kuulen avaimen kirskahtaen kiertyvän lukossa. Kuningatar on yksinään —
eikä hän kuitenkaan ole yksinään! Mutta hänen seuralaisensa ovat mykkiä
ja kauhistavat kuningatarta.
Kreivi Magnus, jos mielitte pelastaa kuningattaren, on teidän pidettävä
kiirettä!
Niin oli sokea Nathan puhunut aikoinaan. Ah, olihan hän pannut merkille
vanhuksen sanat! Mutta kuka pystyi tulkitsemaan niiden hämärän
sisällön? — Kerjäläinen, joka pelkäsi jäävänsä kolikoittansa, yskäisi.
— Jos teidän armonne suvaitsisi vielä käyttää kaksikymmentä kultarahaa
— hänen äänensä painui araksi kuiskeeksi — jättäen ennen kaikkea
asian ilmoittamatta paavin poliisikunnalle, luulisin kyllä löytäväni
rouvashenkilön.
Toverini auttaisivat minua, mutta kaksikymmentä kultakolikkoa siihen
kyllä menisi, lisäsi hän epäröiden.
Kreivi Magnus nyökkäsi suostumustaan.
— Tulkaa siinä tapauksessa mukaan, armollinen herra!
Kerjäläinen tarttui rohkeasti hänen käsivarteensa, ja hän salli sen
tapahtua.
Eräässä kadunkulmauksessa hänen seuralaisensa vihelsi kummallisen
pitkään — kaameannäköinen jalkapuoli olento seisoi seuraavassa
silmänräpäyksessä heidän edessään kuin taivaasta tipahtaneena.
Ammattiveljet vaihtoivat parisen sanaa — nopeaan ja hämmentävästi
elehtien.
— Hän on mennyt etelänpuoleiseen kaupunginosaan, huokasi kerjäläinen. —
Taipaleesta tulee pitkä. Beppo kuljetti häntä!
Matkaa jatkettiin mutkikkaita kujia pitkin.
Taaskin kerjäläinen vihelsi äskeiseen omituiseen tapaansa, taaskin
ilmestyi lähimmän piiloisan porttikäytävän varjosta olento, joka oli
lihaa ja verta. Pimeydessä välähteli katkonaisia sanoja.
Tässä se koira häntä puhutteli, armollinen herra!
Piazza del Monte Cavallo!
Känsäinen, luiseva käsi viittaa nurkan toiselle puolen.
Porta Pia! Fontana di Trevi! Piazza Colonna!
Hiisi vieköön, mies on raahannut Itänet Tiberin ylitse! Antoniuksen
patsaat! Varokaa kuluneita portaita, armollinen herra!
Ponte San Sisto!
Uusi vihellys! Risainen ryysykimppu, joka ei lainkaan muistuta
ihmisolentoa, ryömii esiin, kähisee _yhden ainoan_ sanan!
Yhden ainoan sanan vain, mutta se saa kerjäläisenkin hätkähtämään.
— Teidän on rohkaistava mielenne, armollinen herra, ette saa menettää
malttianne, ette saa ajatella pahaa Rooman kerjäläisistä, vaikka
näistä yksi onkin peto — donna, jota etsitte, armollinen herra, on
katakombeissa!
— Missä?
— Katakombeissa, joihin ensimmäiset kristityt hautasivat vainajansa!
Magnus tuntee herpaisevan kauhuntunnun hiipivän jäseniinsä, hänen
sormensa pusertuvat niin lujasti kerjäläisen oikeaan olkapäähän, että
tämä kiljaisee kuin koira, jota on polkaistu.
— Lieneeköhän hän vielä hengissä meidän ennättäessämme sinne? sanoo hän
käheästi.
— Suokoon madonna hänelle voimaa kestämään manalan kauhuja!
Kerjäläinen ristii arkana silmänsä.
— Mutta meidän on riennettävä, armollinen herra, silmänräpäyksenkin
viivyttely merkitsee hänelle kuolemaa!
Kapakanisäntä Hettore murahtelee ja manailee Magnuksen ja kerjäläisen
kotvasta myöhemmin kolkuttaessa hänet hereille. Murahtelee, manailee ja
valehtelee.
Vannoo kaikkien pyhimysten ja de Campo Santon madonnan kautta, ettei
hän ole nähnytkään mitään nuorta herraa sekä kerjäläistä.
Vannoskelee näin vielä, vaikka kreivi uhkailee häntä hirsipuulla, ja
käy epävarmaksi vasta nähdessään toisen kämmenellä kolme kultarahaa.
Vihdoin hän saa ilmaisseeksi, että hän kylläkin päästi molemmat
katakombeihin, mutta muistelee vain kerjäläisen palanneen tuomaan
hänelle avainta.
Murahtelee yhä vieläkin, mutta avaa lopulta katakombeihin vievän oven
ja sytyttää kaksi soihtua.
Homeen ja lahoamisen katku uhoaa heitä vastaan.
Magnus tahtoisi syöksähtää ensimmäisenä, mutta kerjäläinen pidättää
häntä.
— Ette saa kiirehtiä noin, armollinen herra. Portaat ovat liukkaat ja
soihtumme voivat sammua liiankin helposti.
He ovat perillä.
Vainajien luut, pääkallot, jotka aikoinaan vaipuivat filosofisesti
omistajiensa olkia vasten, silmäilevät rauhanhäiritsijöitä oudon
vilkuilevin katsein, tervehtivät maan päältä tulevia.
— Kristiina!
Jättiläispommin lailla kiirii huuto pitkin kajahtelevia käytäviä ja
pamahtaa pääkalloihin niin että näiden hammasrivit loksahtavat kauhusta
toisiaan vasten.
— Kristiina!
Punasilmäinen rotta vinkaisee jossakin sopessa vastauksen.
Jalka hapuilee karstaantuneessa homekerroksessa, jähmettyneissä
lahoamisjätteissä.
— Jos tahdotte etsiä häntä, on meneteltävä varovaisesti! Kaikki
käytävät on meidän tarkastettava, kaikkia sivukäytäviä on meidän
valaistava.
— Kristiina!
Magnuksen äänen kaiku kiirii taas toivottomana pitkin holvien seinämiä.
Pelästynyt rotta vinkaisee taaskin!
Hauraita luita murskaantuu heidän kantapäittensä alla.
— Varokaa, teidän on kumarruttava, armollinen herra. Tässä on käytävä,
jota pitkin tuskin pääsee kulkemaan. Kirottua! Soihdut käryävät, niin
että silmistä vuotaa vesi kuin viimeisellä tuomiolla.
Santa Madonna! Tuolla hän makaa, hän, jota etsimme! Jumala paratkoon,
nainen hän on, sillä vaaleat hiukset valuvat hänen harteillensa!
Ei noin rajusti, armollinen herra! Kyllä hän on elossa — hän on
vain pyörtynyt! Mutta ellette menettele varovaisemmin donnaa
virvoitellessanne, katkeaa hänen elämänlankansa käsissänne!
Magnus oli kohottanut Kristiinan pään syliinsä ja silitteli hyväillen
hänen hiuksiansa.
— Armahin!
Hänen huulensa sopersivat kuumasti Kristiinan nimeä.
Rajuin, anelevin suudelmin hän peitti tämän otsan ja huulet.
— Herää, herää, ainokaiseni! kuiskaili hän rukoilevasti ja pelokkaasti.
— Elämäni on hukassa, ellet sinä elä!
Ja todellakin!
Hänen kuuma lempensä voitti kuoleman hyisen kouristuksen, joka tänä
yönä oli tavoittanut Kristiinan sydäntä.
Kristiina avasi silmänsä.
— Missä olen? kuiskasi hän.
— Sylissäni! riemuitsi Magnus. — Meidän on riennettävä pois täältä.
Elämä kutsuu!
Colosseumin varjossa seisoi toisiinsa puristuneina kaksi ihmistä.
Mykkinä sekä liikutettuina he katselivat tähtitaivaan ihanaa kantta,
joka muodosti valtavan rakennuksen ikuisesti saavuttamattoman
holvikaton.
— Ikuinen kuin taivas on rakkauteni sinuun, sanoi Magnus hiljaa.
Unelmoiden kallisti Kristiina silloin päänsä hänen rintaansa vasten.
Hitaasti ja verkalleen levisi taivaalle aamua ennustavan ruskon
ensimmäinen hauras hohto, ja sen valossa havahtuivat aavemaiset
jumalten patsaat ihanaan elämään. Iäisen rakkauden jumala hymyili
villiviinin saartamasta nurkkauksestansa hellän suojelevasti ja samalla
houkuttelevasti molemmille ihmislapsille. Loitolla lauloi riemuitseva
paimenhuilu tervehdystä havahtuvalle auringolle!
6.
Kesällä vuonna 1665 vallitsi suorastaan harvinainen, sietämätön helle.
Vilja kuivui pelloille, linnut vaikenivat uupumuksesta ja janosta.
Janoava maa repeili.
Pitkä vaunujono taivalsi tällaisena elokuun päivänä uupuneesti
Arlesista Aixiin vievää maantietä pitkin.
Vaunujen äärellä oli ratsastajia», jotka nelistivät edellä katsomaan,
eivätkö Aixin tornit jo kohta ilmestyneet näkyviin.
Silloin ensimmäiset vaunut pysähtyivät, ja koko jono seisahtui.
Kuningatar Kristiina, sillä hän se oli hovikuntineen matkalla
Fontainebleauhin, kumartui huutamaan erästä seurueeseensa kuuluvaa
herraa vierellensä.
— Mistä tämä häiriö johtuu?
— Löysimme tieltä puolikuolleen kerjäläisen, majesteetti!
— Virvoitettakoon häntä, ja kun hän on tointunut, istukoon hän
tavarakärryihin ja jatkakoon matkaa kerallamme.
Ainahan hänelle työtä löytyy. Älköön kukaan sanoko, että Ruotsin
Kristiina on evännyt apunsa hädässä olevalta ihmispoloiselta!
Menkää, tehkää mitä olen käskenyt ja kertokaa minulle asiasta myöhemmin.
Kotvasen kuluttua kerjäläinen saatetaan kuningattaren luokse.
Helle vaivaa häntä vieläkin ankarasti, ja vain hämmentyneesti mumisten
hän kykenee kiittämään pelastajaansa.
Hänen hiutuneista kasvoistaan hohtaa tumma silmäpari.
Magnus, joka ratsastaa kuningattaren vieressä, ei oikein pidä noista
silmistä, mutta Kristiina ei siitä piittaa.
Mikä hänen nimensä sekä ammattinsa on, tiedustelee kuningatar,
Kerjäläinen käy entistä masentuneemmaksi sanoessaan nimensä.
— Monaldeschi — Nicolo Monaldeschi!
Ja sitten hän kertoo kohtalonsa.
Kerkein kielin hän kertoo olevansa peräisin hyvästä kodista.
Hänen pyhyytensä paavin joukoissa hän oli otellut turkkilaisia ja
venetsialaisia vastaan, ja kolmasti hän oli haavoittunut. Kun sitten
solmittiin rauha, sai hän mennä matkoihinsa.
Kurjat elämänehdot, vehkeileviä sukulaisia, jotka anastivat hänen
perintönsä ja antoivat hänen vajota vajoomistaan, kunnes hän lopulta
rupesi kiertäväksi ratsastuksenopettajaksi, ja vähitellen joutui
maantielle.
Kuningatar nyökkäsi lyhyeen.
— Voitte ilmoittautua tallimestarilleni. Otan teidät tallirengiksi!
Kerjäläinen tahtoisi syöksyä suutelemaan hänen käsiänsä, mutta
Kristiina viittaa torjuvasti.
Hän huutaa seuralaisillensa pari sanaa, vaunu jono lähtee taas
liikkeelle.
* * * * *
Fontainebleau!
Satulinna merenvihreine kuparikattoineen, jonka harjalla lemmenjumalat,
vedenhaltijat ja delfiinit lyövät leikkiään, jonka puutarha houkuttelee
tuhansin kukkaihmein, piiloisin lehtikujin, pensastoin, keilaradoin,
haavemaisin hiekkakiviluolin ja tummin sypressein.
Tämän kaiken ihanuuden lomasta kohoaa ihme, jonka mukaan linna sai
nimensä: suihkukaivo, jonka laatimisesta yli sata kaivonkaivajaa
neuvotteli kuuden vuoden ajan, jonka taiteilijan sielu suunnitteli ja
taiteilijan kädet loivat.
On ilta!
Puiston tuhansilta poluilta, pensastoista, lehtikujilta ja nurmikoilta
puhkeaa valomeri.
Kiinalaiset paperilyhdyt syttyvät, pronssimaljakoista syöksähtää
punaisena suitsevia tulikielekkeitä yötaivasta kohden.
Sirot gondoolit liukuvat puistolampien peilikirkkailla kalvoilla,
nukkuvain ankkain opaalivihreäin höyhenten hohtaessa kaislikkorannoilta.
Näkymättömien soittoniekkain sävelet kaikuvat hurmaavina illassa,
kiiltomadot kahajavat huumaantuneina lehvikoissa.
Linnan pengermältä helähtelee vieraiden hilpeätä naurua.
Muotopuoli kääpiö, kuninkaan hovinarri, hyppelee huimasti, juoksee
sitten yhdellä harppauksella kuningattaren luokse kätkeytyen tämän
puvun poimuihin kuin sylikoira.
Kristiina keskustelee vilkkaasti hovinaisten keralla.
Hänen älykkyytensä, hänen tietorikkautensa, hänen loistava
joustavuutensa tulee vasta täällä — Euroopan hoveista hienostuneimmassa
kaikin puolin näkyviin.
Hän panee merkille, että kun hän puhuu, naulitsee nuori, tuskin
kaksikymmenvuotias kuningas mitäänsanomattoman katseensa häneen, ja
Kristiinan on pakostakin hymyiltävä viuhkansa suojassa.
Jos Magnus olisi läsnä — hän on tällä haavaa Pariisissa huolehtimassa
ostoksista — niin mahtaisiko hän olla mustasukkainen kuninkaalliselle
majesteetille? —
Parhaillaan ryhtyvät soittajat soittamaan turkkilaista tanssia.
Naiset ja kavaljeerit nousevat, asettuvat pareiksi.
Ludvig on astunut Kristiinan luokse ja pyytää kunnioittavasti tätä
tanssipariksensa.
— Tanssitte kuin keijukainen, kuninkaallinen sisar, sanoo hän
vihdoinkin keskeyttäen painostavan hiljaisuuden.
— Tosiaankin sopisi kadehtia miestä, jonka rinnalla te tanssitte läpi
elämän.
Kristiinan katse on painunut maahan, keveä puna kohoaa hänen
kasvoillensa.
— Minua sanotaan kadehdittavaksi Ludvigiksi, jatkaa kuningas. —
Valtakuntani on suuri, ja kuninkuudelleni annetaan arvoa kautta
Euroopan. Ja sittenkin: yhtä minulta vielä puuttuu, puolisoa, joka
jakaa suruni ja iloni.
Olen köyhä, sillä olen yksinäinen. Hovini, ministerini Mazarin,
kanslerini, jopa harvalukuiset ystävänikin näkevät minussa vain
kuninkaan, ihmistä ei milloinkaan. Minulla ei ole ketään, jolle voisin
avata sydämeni.
Vastausta anellen hän katsoo Kristiinan kasvoihin, mutta tavuakaan ei
puhkea tämän huulilta.
Silloin hän murhemielisenä jatkaa:
— Entä te, kuninkaallinen sisar, eikö teitäkin kalva sama kaiho, ettekö
tekin kaipaa ihmistä, joka teitä rakastaa, joka täyttää jokaisen
toivomuksen, minkä hän katseestanne lukee.
Täytyykö minun puhua; vieläkin suorasukaisempia sanoja? Kruununi painaa
raskaana hartioitani, autatteko minua kantamaan sen taakkaa?
Taaskin hän katsoo ahdistetusti Kristiinan marmorivalkeiksi
valahtaneihin kasvoihin.
Huomaamattaan he olivat etääntyneet tanssijain joukosta ja totesivat
joutuneensa autiolle nurmikolle.
Kristiina on nyt hillinnyt mielensä.
Suurin, sinisin silmäterin hän nyt katsoo kuningasta.
— Sire, — hänen äänensä helähti lämpimänä, — niin hyvin
vilpittömyyttänne kuin kosintaanne katson suureksi kunniakseni. Kun
siitä huolimatta annan siihen epäävän vastauksen — ymmärtäkää minua
oikein — ei se tapahdu siitä syystä, että en käsittäisi, millainen
kunnia on päästä Ranskan kuningattareksi. Sydämeni ei kuitenkaan enää
ole vapaa! Minä rakastan jo! Rakastan miestä, joka on arvoltaan minua
paljon alhaisempi ja jonka puolisoa minusta siitä syystä ei milloinkaan
voi tulla. Siitä huolimatta rakastan häntä! Olen teiltä kohtaan
vilpitön, Sire, kenties vilpittömämpi kuin hovitavat sallivatkaan!
Toivon kuitenkin, että osaatte suhtautua vilpittömyyteeni arvonannolla.
Luotan vaiteliaisuuteenne, Sire!
Kuninkaan pää oli painunut.
Hänen äänensä kaiku oli hiljainen ja verhoutunut, kun hän nyt vastasi
Kristiinalle:
— Vilpittömyytenne on minulle kunniaksi, kuninkaallinen sisar, vaikka
se riistääkin minulta kaiken toivon! Kiitän kuiteinkin teitä siitä,
että olitte niin vilpitön minua kohtaan ja vastustitte houkutusta
ojentaa, ulkonaisen mahdin takia kätenne Ranskan kuninkaalle, joka ei
voinut saada sydäntänne.
Kunnioittavasti hän vei Kristiinan oikean käden huulillensa.
Tarjoten hänelle käsivartensa, hän sitten jatkoi:
— Sallikaa, että nyt saatan teidät muiden vieraiden luokse. Meitä on jo
voitu kaivata, ja Ranskan hovissa ollaan sangen teräväkielisiä!
Illan kahdeksas tunti saattoi olla käsissä kreivi Magnuksen palatessa
vaahtoisella ratsullansa Pariisista.
Hän oli ostanut hovia sekä palvelijoita varten elintarpeita, joita
pienessä Fontainebleaussa oli vaikea saada, ja pukeuduttuaan hän riensi
puutarhajuhlaan, jonka kuningas oli toimeenpannut Kristiinan kunniaksi.
Astuessaan esipihalle vievästä portista hän jäi hämmästyneenä seisomaan.
Mitä ihmeen tähdellistä asiaa saattoikaan kavaljeerilla, joka puhui
niin innokkaasti Monaldeschille, olla tallirengille?
Ja kuka vieras sitten oikein olikaan?
Hiljaa, jotta eivät puhetoverit kuulisi, hän hiipi pihaa kiertävän
jokseenkin korkean parvekkeen kaiteen suojassa lähemmäksi.
— Tunnen kuningattaren tavat varsin tarkoin, kuuli hän Monaldeschin
sanovan. — Hänellä on tapana aamun kymmenennellä tunnilla käyskennellä
kirjojaan lukien Galerie des Cerfiä pitkin. Ketään ei hänellä ole
seuralaisenansa!
— Sitä parempi! Vieras nauroi lyhyeen ja ivallisesti.
— Veljeskunta on palkitseva teidät kilisevällä kullalla, markiisi, kun
suunnitelmamme tähden rupesitte kurjaksi kerjäläiseksi ja olette nyt
tallirenkinä!
Käydessänne toimeen on teidän joka tapauksessa noudatettava mitä
suurinta varovaisuutta, sillä serkkunne Sentinelli oli vähällä menettää
henkensä uhkarohkeutensa tähden.
Monaldeschi torjui hymyillen.
— Olkaa aivan huoletta, kuningatar on kaatuva tikarini iskusta!
Miksikä hänen pitikään luopua isäinsä uskosta ja käydä vastustamaan
Ruotsinmaan kanslerin suunnitelmia. Työni suoritus ei huolestuta
minua lainkaan, kunhan vain hankitte kelpo ratsun, joka teidän on
toimitettava kasvihuoneen luokse, niin että pääsen rivakasti pakenemaan
Lyoniin. Ruotsalaisen majesteetin lippu lasketaan huomenna puolitankoon
Fontainebleaun linnassa; voitte luottaa Monaldeschiin!
Magnusta puistatti.
Kuningatarta vastaan suunniteltiin taas uutta konnankoukkua! Hänen
henkensä oli siis taas vaarassa.
Rynnätäkö roiston kimppuun ja iskeäkö hänet hengiltä?
Mutta hyödyttikö se Kristiinaa?
Murhasuunnitelma olisi kylläkin sillä erää rauennut tyhjiin, mutta
vihamiehet lähettäisivät uusia vainolaisia lepäämättä ennenkuin verityö
oli tehty.
Ei, oli meneteltävä viisaammin!
Murhamiesten tekoset oli estettävä, ja sitäpaitsi oli heidät vielä
paljastettavaan.
Kuningatarta ei saanut varoittaa, hänen oli huomenna mentävä
kävelyllensä kuten aina, mutta hänen, Magnuksen, oli oltava valmiina
asettumaan tikarin tielle.
Huomispäivästä tulisi verinen, sen hän tiesi; mutta ei kuningatar,
vaan vainolainen itse oli lankeava Kristiinaa vastaan kohottamaansa
veitsenterään!
* * * * *
Aamupuhde oli myrskyinen ja sumea.
Kuningatar, joka einehti kello yhdeksältä, istui masentuneena akkunan
ääreen ja silmäili taivaalla ajelehtivia pilviröykkiöitä, jotka
ennustivat huonoa säätä.
— Kuinka ikävää, sillä iloitsin jo niin suuresti siitä, että pääsisin
aamuratsastukselleni ensin tapani mukahan käveltyäni Galerie des
Cerfissä.
Nyt ei siitä kuitenkaan näytä tulevan mitään, ja minun on tyydyttävä
selailemaan Horatiusta ja kuuntelemaan, kuinka tuuli ulvoo huoneeni
uunissa!
Magnus, joka istui häntä vastapäätä, puuttui hilpeänä puheeseen.
— Sää ei tule meitä haittaamaan, armahin. Ja vaikkapa meidän pitäisikin
luopua ratsastusmatkastamme, vien sinut puistolammelle soutelemaan,
kuten sinulle jo aikoja sitten lupasin. Sittenhän voit kyllä mennä
tapasi mukaan kävelemään parvekkeelle, sillä sehän on katettu, niin
ettei sää tuota sinulle mitään haittaa.
Kuningatar suostui riemumielin tuumaan, ja kotvasen kuluttua molemmat
lähtivät huolellisesti kietoutuneina viittoihinsa puutarhaan, missä
vielä vallitsi aamun tuntu.
Keveä sumu aallehti kasteesta kosteain nurmikkojen yllä; jossakin
lauloi lintunen.
Kuin hunnun lävitse he erottivat metsäiset harjanteet, jotka saarsivat
Fontainebleauta avarana kaarena.
— Tule, armahin! Terhenneidot kutovat tiheän hunnun onnemme vaiheille!
Keveänä Kristiina juoksi veneeseen, joka liukui sitten kaislikkosaarten
lomaan Magnuksen käydessä voimakkaana airoihin.
Harmaa sumu kätki puiden latvat näkyvistä, ja lammen vesi hohti
maidonkarvaisena pienen aluksen hiljakseen keinahdellessa sen kalvossa.
Kasvihuoneiden lähistölle saapui sillä välin muuan vaahtoisa ratsu.
Monaldeschi kaikesta päättäen tunsi tulokkaan, sillä hän tervehti tätä
jykeällä kädenlyönnillä, ja sitten syventyivät molemmat innokkaaseen
keskusteluun.
Keinahdellen vene lipui, vehreäin rantakunnaiden lomaan.
Voitollinen aurinko oli karkoittanut sumun, viheriäiset puunlatvat
loivat kuvajaisensa lammen laineisiin, ja veden liplattelu aluksen
kokkaa vasten oli kuin salaperäistä satua, jota vihreäpartainen ahti
kertoo pienille ihmislapsille.
Hankaimet natisivat ja vinkuivat, nyt karahti kokka hiekkaan.
Kristiina nousi veneestä ja astui Magnuksen keralla hämyisiä lehtokujia
pitkin linnaan päin.
Lehvikko kahahteli ja humisi, siellä täällä pujahti päivänsäde korkeain
puunrunkojen lomaan, pelästynyt pähkinähakkinen lenteli pensaikossa.
Pengermän luona Magnus sanoi hyvästit lemmityllensä.
— Sinun ei siis kuitenkaan tarvitse luopua aamukävelyistäsi
parvekkeella, Kristiina, lausui hän myhäillen, — ja saat käyskennellä
Horatius tai Sallutius kädessä viileässä holvikäytävässä. Muistelen
sinua kaiken aikaa iloiten siitä, että iltapäivällä taas saan pusertaa
kättäsi!
Galerie des Gerfs oli varjojen vallassa kuningattaren mennessä sinne
yläterassilta.
Sitä rajoittava piha oli autio.
Jossakin loitompana, linnan taloussiipirakennuksen takana, takoi
vaunuseppä pyöränrautaa.
Syviin mietteisiin vaipuneena Kristiina lueskeli kirjaansa.
Lainkaan hän ei huomannut, että hänen taaksensa hiipi muuan mies, jonka
silmät paloivat salakavalasti, eikä hän liioin tiennyt, että oikealla
kädellänsä mies puristi tikaria.
Tulijan varjo lankesi sitten kirjan lehdelle.
Hämmästyneenä kuningatar kääntyi ja näki tallirenkinsä seisovan
edessänsä.
Hän näki miehen raivoista vääntyneet kasvot, näki veitsen kimmeltävän
tämän kädessä.
Tukahtuneesti kirkaisten hän kohotti kättään suojukseen. Mies oli
syöksähtämäisillään hänen kimppuunsa, mutta samassa kajahti laukaus.
Monaldeschin ase vaipui, ja koristen hän lyyhistyi maahan.
Kauhusta kalpeana kuningatar horjahti loitommaksi, mutta samassa
ehättivät vahvat käsivarret hänen tueksensa.
Hän näki ystävänsä Magnuksen kasvojen kumartuvan puoleensa.
— Kristiina! Magnuksen äänessä värähteli vieläkin äskeisen tuskanhetken
tuntua. — Jumala on armossansa sallinut, että toisen kerran saan olla
pelastajasi!
Olet vahingoittumaton, eikä sinun enää milloinkaan tarvitse pelätä
mitään, mutta tuo murhamies, keveästi käännähtäen viittasi hän
Monaldeschiin, joka vääntelehti hiljakseen ähkyen maassa, — on
toivoakseni vielä ennen manalanmatkaansa ilmaiseva meille, kenen
asioilla hän on ollut. Tunnusta, roisto, kuka on yllyttäjäsi!
Raju ivanilme liukui kuolevan kasvoille.
— Markiisi Monaldeschi ei kuolemankaan kasvojen edessä riko valaa,
jonka hän on vannonut mestarillensa!
Kyselkää minulta niin paljon kuin suinkin mielitte, mutta huuleni
pysyvät suljettuina, kunnes kuolema ne sinetöi!
Voihkaisten hän paino! kätensä raskaasti huokuvaa rintaansa vasten.
— Kerjäläisen te korjasitte tieltä, ylen älykäs rouva, ettekä
kuitenkaan huomannut, että hän oli vastustajanne, joka väijyi teitä!
Kuolemani kostetaan vielä; toisia, veljiä on astuva tilalleni.
Kuoleman viime kouristuksessa hän puolittain kohottautui, sitten hänen
päänsä jyskähti kivilattiaa vasten.
Eksynyt auringonsäde osui kimmeltävään tikariin, joka oli hänen
vieressänsä maassa.
Väristen Kristiina astui loitommaksi.
Ellei Magnus olisi rientänyt hänen avuksensa, olisi _hänen_ verensä nyt
kostuttanut käytävän liuskakiviä.
Molemmin käsin hän tarttui rakastettunsa käteen.
— Olen suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle, Magnus, enkä milloinkaan
ole unohtava tätä.
Mutta kerrohan, kuinka ennätit ajoissa estämään murhatyön?
Magnus kertoi nyt, kuinka hän sattumalta oli saanut juonesta vihiä.
— Jo alusta lähtien pidin kerjäläistä epäilyttävänä, Kristiina.
Muistatko vielä, kuinka korjasit hänet tieltä? Ovatko mielessäsi
sanat, jotka sokea juutalainen sinulle lausui. Minä painoin ne lujasti
muistiini.
Hänen näkijänkatseensa tiesi etukäteen väijytyksestä katakombeissa, ja
sitäpaitsi hän varoitti uudesta vaarasta.
— Mutta jo lähestyy kaameampi vaara, sanoi hän aikoinaan. — Varokaa
kerjäläistä — varokaa kerjäläistä!
Hänen näkijälahjansa ei pettänyt siinäkään kohden. — Mutta annahan
minun nyt tarkastaa vainajan taskut; ehkäpä niistä löytyy todisteita,
joita tarvitsen paljastaakseni hänen avustajansa.
Katsopa tätä kirjekääryä. Siinä on ruotsalainen sinetti, ja Schering
Rosenhane itse on allekirjoittanut sen.
Hän luki. Äkkiä kävi hänen ilmeensä hyvin hämmästyneeksi.
— Kristiina, kansleri väijyi henkeäsi, koska murskasit hänen
suunnitelmansa. Kas tässä, lue kirje, joka, paljastaa hänet sekä
Mitrasveljet, joita hän käytti apureinansa.
Annan hänen valita, tahtooko hän luopua murhahankkeistaan tai
vedetäänkö hänet oikeuteen. Salamurhaaja ei ole enää lähestyvä sinua,
Kristiina, päiväsi tulevat tästä puoleen olemaan murheettomia!
— Niin minun kuin sinunkin, Magnus!
Kuningatar oli kallistanut päänsä Magnuksen rintaa vasten.
— Eroittumattomasti yhtykööt kohtalomme, armahin.
Hovielämä on tyhjää ja tympäisevää. Huuliltasi puhjennut sana,
Magnus, uskollisten silmäisi katse, suusi suudelma on arvokkaampi
kuningaskunnan kaikkea viehätystä.
Päättäessäni luopua valtaistuimesta kutsuin sinua matkamarsalkakseni,
Magnus, tänään pyytää sydämeni sinua puolisokseni!
En tosin saa nimittää sinua siksi maailman silmissä, mutta mitäpä me
enää piittaisimmekaan maailmasta. Rippi-isäni, kunnianarvoisa pater
Stauffacher, vihkiköön meidät linnan kappelissa kenenkään tietämättä.
Ja sitten, Magnus, aukeaa avara maailma kahdelle ihmislapselle, jotka
rakastavat toisiaan, ja elämä on vielä edessämme.
Samoihin aikoihin, jolloin Monaldeschi, katala murhamies, suunnitteli
murhayritystä kuningatarta vastaan, piteli kasvihuoneiden lähistöllä
muuan ratsupalvelija kahta satuloitua hevosta.
Aika näytti tulevan hänelle odotellessa pitkäksi, sillä kärsimättömänä
hän siirtelehti jalalta toiselle vihellellen bretagnelaista laulua.
Olisiko markiisia kohdannut kova onni?
Keneltä hänen oli mahdollista saada vastaus tähän kysymykseen?
Kysellessä oli joka tapauksessa meneteltävä varovaisesti, jotta ei
kyselijä itsekin joutuisi hornan kattilaan.
Hän tunsi, että oli jo puolipäivä, sillä aurinko paistoi kohtisuoraan
hänen niskaansa.
Nyt hänestä tuntui miltei varmalta, ettei markiisi saapuisi lainkaan.
Tuntia myöhemmin — molemmat ratsut pureskelivat hyvässä sovussa
mehukasta ruohoa lainkaan kaipaamatta hänen vartiointiaan — maleksi hän
muina miehinä ja viattoman näköisenä kuin karitsa linnan liepeillä.
Häntä vastaan tuli neljä palvelijaa, jotka kantoivat vaatteella
verhottua ruumista. Hän aavisti kumppaninsa kohtalon ja oli jo
ryntäämäisillään pensaikon suojaan.
Uteliaisuus oli kuitenkin siksi voimakas, että hän kysäisi
valkotukkaiselta palvelijalta, joka sattui kulkemaan ohitse:
— Ketä tuolla kannetaan?
Hänelle annettiin seuraava vastaus:
— Kurjimusta siellä kannetaan, katalaa italialaista, joka yritti
salamurhata hyvän kuningattaremme.
Herra kreivi ehätti kuitenkin estämään hänen konnankoukkunsa. Sinkautti
hänen kylkiluittensa lomaan kuulan, niin että miekkoselta unohtui
ylösnousemus. Tunnustamatta kuuluu roisto muuten menneen manalaan!
Herra kreivi löysi kuitenkin hänen tavaroittensa joukosta todisteita —
tiedän sen tallimestarilta, joka kertoi sen kamaripalvelijalle — joiden
takia niiltä, jotka Monaldeschin palkkasivat kätyrikseen, koska itse
olivat liian raukkamaisia, on menevä halu moisiin hankkeisiin! Schering
Rosenhane — Ruotsinmaan kansleri, kuuletteko — on juonessa mukana!
Ratsupalvelija oli kuullut tarpeeksi.
Viittä tuntia myöhemmin ajaa karautti hän sellaista vauhtia maantietä
pitkin, että talonpojat ristivät silmiään nähdessään hänen huiman
metsästäjän lailla nelistävän ohitse.
Tunsihan hän kaulansa seutuvilla ilkeätä kutkutusta ikäänkuin olisi
hamppuisella köydellä ollut hyvä halu pujottautua hänen kaulaansa.
Lähellä Lyonia — hän erotti linnoitetun kauppakaupungin muurit —
lakkiasi hevonen, jolla hän ratsasti, hengittämästä.
Hän irroitti siltä satulan ja nousi toisen hevosen selkään iskien
kannukset sen kupeisiin niin lujasti, että sen kyljet puhkuivat kuin
sepän palkeet. Vasta portinvartijan vetäessä puomia hänen tieltään hän
pysähtyi.
Prokuraattori Estoilen komean talon edessä hän nousi satulasta,
riuhtaisi soittokellon vedintä kellon helähtäessä soimaan niin että
käytävä kaikui ja vanhan Margotin rynnätessä säikähtyneenä katsomaan,
oliko itse manalan herra tulossa taloon.
Paholaista ei kuitenkaan näkynytkään, ryysyinen ratsupalvelija vain,
joka lokaisine saappaineen tärveli hänen vastapestyt permantonsa.
— Armollinen herra! — Armollinen herra!
Pyylevä Estoile ryntäsi tulijaa vastaan.
— Missä Monaldeschi on? — Onko kaikki käynyt hyvin? kysyi lihava
prokuraattori hengästyksissään.
— Helvetissä, sanon minä teille. Kreivi Magnus lähetti kuulan hänen
kalloonsa! Ja kuningatar on elossa, että tiedätte — ja on jääväkin
eloon — ja vainajan matkalaukusta on löytynyt kirjeitä, joista selviää,
että Schering Rosenhane — niin kai tuo nimi oli — on kaiken takana.
Ja kreivi tietää kaikki vehkeemme kirjeistä, joihin ne on kirjoitettu
mustalla valkoista vasten!
Hän aikoi kavahtaa seisaalleen, mutta tavoitteli rintaansa äännähtäen
käheään sekä korajavasti ja kaatua jymähti sitten säikähtyneen
isäntänsä jalkain juureen, joissa oli kiiltonahkaiset toulousilaiset
kengät.
* * * * *
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä polvistui linnankirkon alttarin
ääreen kaksi onnellista ihmistä.
Kunnianarvoisa vanhus, joka seisoi messukaapuun pukeutuneena heidän
edessänsä, levitti siunaten kätensä heidän yllensä.
— Näin olette te yhtä sekä Jumalan että ihmisten edessä, älköön mikään
muu kuin kuolema teitä erottako!
Kuningatar on avioliiton sitein liittynyt kreiviin ja on nyt hänen
aviovaimonsa! Jumala katsoo häntä mielisuosiolla, sillä Kaikkivaltias
riemuitsee enemmän hänestä naisena kuin kuningattarena! Olkoon Hänen
armonsa teidän kanssanne kaikkena elinaikananne!
Lehteriltä kumpuilivat hiljakseen urkujen säveleet, nuorukaisäänet
yhtyivät kuoroon virittäen voitollisen laulun.
Metsän siivekkäät laulajat visertelivät linnan puistossa, aurinko kutoi
kultaista kiloansa yli kukkain, puiden ja pensaiden.
Kristiina ja Magnus käyskentelivät keskellä kesän ihanuutta.
He kulkivat käsi kädessä.
Heidän silmistään hymyili onnen aurinko, ihanuudessa kilpaillen
kunniasta sen päivänkehrän keralla, joka loi lämmintä kajastettaan yli
puiston ja linnan.
7.
Kolmekymmentä vuotta on kulunut.
Ruotsin entinen kuningatar Kristiina on käynyt monessa maassa, ja
valtakunnassa siitä pitäen kuin hän Fontainebleaun linnankirkossa
liittyi Magnukseen avioliiton sitein.
Suuri maailma ei kylläkään tiennyt tästä liitosta mitään ja
ihmetteli ensimmältä suuresti, kun kaunis Kristiina pysyi niin kauan
naimattomana..
Kosiomiehiä matkusteli vieraista hoveista häntä tapaamaan, yrittäen
saada häntä suostutetuksi suunnitelmiinsa, ylistäen milloin mitäkin
kuninkaallista sulhasmiestä mitä hehkuvimmin kuvauksin. Kristiina,
suhtautui aina vain torjuvasti hymyillen heidän välityspuuhiinsa.
Ajan oloon alettiin kuningattaren naimattomuutta pitää itsestään
selvänä tosiasiana. Kun hänestä tuli puhe, kohauteltiin sääliväisesti
olkapäitä ja sanottiin, että hän oli "vuosisatansa merkillisin nainen".
Tämä ei kylläkään estänyt valtakuntia pyytelemästä häntä
hallitsijakseen. Ruotsi kutsui hänet takaisin, kylläkin vain muutamiksi
kuukausiksi.
Kuningas oli heikonlainen, valtiovallan peräsin luisui yhä enemmän ja
enemmän hänen voimattomista käsistään.
Kristiina matkusti Tukholmaan, tarttui väkevin käsin ohjaksiin,
palautti epäjärjestykseen menneet hallitusasiat taas oikealle tolalle
ja antoi sitten ohjakset takaisin hallitusneuvostolle. Häntä koetettiin
pidättää maassa — turhaan.
* * * * *
Palazzo Corsinin edessä Roomassa seisoskelee valtaisa, väkijoukko, joka
tähyilee huolestuneesti ensimmäisen kerroksen verhottuihin akkunoihin.
Muuan muukalainen kyselee syytä väenpaljouteen, ja joka puolelta
ryhdytään antamaan hänelle selitystä.
— Hyvänen aika, herra, ettekö tiedä, että tässä palatsissa asuu
Ruotsinmaan kuningatar Kristiina? Kuka hän on, sitäkö haluatte tietää,
herra?
Onhan elämä lyhyttä, ja se, mikä oli uutta kolmekymmentä vuotta sitten,
on nyt vanhaa. Jos siis ette vielä tietäisi, niin kuulkaa, että noiden
muurien takana asuu _Rooman enkeli_.
Ah herra, eipä ole ainoatakaan kerjäläistä, sairasta tai tarvitsevaa,
jota, hän ei olisi auttanut näinä pitkinä vuosina! Hän ja hänen
ainainen seuralaisensa kreivi Magnus, jalosyntyinen herra hänen
isänmaastansa. Siunattakoon Jumala ijäisesti noiden molempain elämää!
Ja nyt kuningatar on sairastunut — äkilliseen kuumetautiin. Lääkärit,
joiden kantotuoleja kannetaan tästä ohitse tuontuostakin, ravistelevat
epäilevän näköisinä valkoisia irtotukkiaan.
Korkean rouvan laita lienee sangen huonosti!
Ja saatuaan tämän kuulla ovat Rooman kerjäläiset, sairaat ja
tarvitsevaiset kokoontuneet rukoilemaan hänen puolestansa!