Näinmuodoin kutsun veli syyttäjää lausumaan ilmoituksensa.
Jos hän voi nimittää jonkun henkilön, olkoonpa tämä mies tai nainen,
vanhus tai lapsi, joka työskentelee meitä vastaan, astukoon hän esiin!
Istuvain joukosta nousi muuan tuntematon sekä astui pöydän ääreen.
— Syytän Kristiina Vaasaa, Ruotsin valtakunnan entistä kuningatarta!
Kuulkaa sanojani:
Kieltäytyessään avioliitosta Zweibrückenin Kaarle Kustaan kanssa
Kristiina Vaasa on tehnyt asiallemme suurta vahinkoa, sillä
zweibrückeniläinen ylimys, kunnianarvoisa veljemme, on jäänyt
naimattomaksi, koska hän yhä vielä kantaa Kristiina Vaasan kuvaa
sydämessään.
Jos hän kuitenkin kuolee lapsettomana, joutuu kruunu suvun eräälle
sivuhaaralle ja näinollen raukeavat tyhjiin kaikki hänen ponnistuksensa
Euroopan valtaistuinten kaatamiseksi ja yhtenäisen Euroopan luomiseksi,
Euroopan, jossa me olemme herroja, aivan niinkuin ijäiseen valoon
menneen veljemme Henrik IV:n bourbonilaisen suunnitelmat olivat
tuomitut raukeamaan tyhjiin.
Sitäpaitsi syytän Kristiina Vaasaa eräästä toisestakin rikoksesta:
Hän on ottanut uskotuikseen jesuiittoja, jotka taistelevat mitä
ankarimmin niin hyvin meitä kuin kaikkia muitakin salaisia järjestöjä
vastaan! Hän, joka ei aikaisemmin tuntenut muuta raamattua kuin
filosofinsa, on muuttunut jumaliseksi ja on siten huonona esimerkkinä
kaikille niille, jotka näkivät ja näkevät hänessä esikuvansa. Hän
lujittaa, kirkon valtaa!
Siksi hän on ansainnut kuoleman! — Pyyhittäköön hänen nimensä elävien
riveistä niinkuin minä hajoitan tuuliin hänen kuvansa tuhan!
Puhuja vaikeni tuokioksi ottaakseen kaapunsa taskusta kokoonkäärityn
pergamenttirullan, joka osoittautui karkeatekoiseksi hiilipiirrokseksi
ja jonka hän vei seitsenhaaraisen kynttiläjalan liekkeihin.
Punaiset liekkikielekkeet nuolivat tuossa tuokiossa kuvaa, iskeytyen
tulisina kynsinä sen silmiin, otsaan ja suuhun. Hiiltyneet hiukkaset
lennähtivät hopealautaselle, jota ensimmäinen puhuja piteli varovaisena
kynttilän alla.
Hänen käsistään otti syyttäjä maljakon ja puhalsi hiiltyneeseen
pergamenttiin, niin että tuhka lensi joka puolelle. Sitten hän jatkoi:
— Niinmuodoin vaadin minä kunnianarvoisaa veli suurmestaria sanomaan
sanansa, jotta kokous sen kuulisi!
Suurmestari — sama henkilö, joka oli avannut looshikokouksen — nousi
vaivalloisesti seisaalleen ja tuki itseään molemmin käsin pöydän levyyn.
— Rakkaat veljet! Illuminaatit, niin oppipojat, kisällit kuin
mestaritkin!
Kaikki olette kuulleet veli syyttäjän sanat! Tuntemattoman veljen
pääkallon edessä hän on lausunut syytöksensä ja polttanut syytetyn
kuvan siroittaen sen tuhan tuuliin, niin ettei ainoakaan tuhkahiukkanen
enää toista tapaisi!
Kristiina Vaasa, jota jo kauan olemme katselleet epäilyksellä —
senvuoksi annoimme jo Brysselissä hänen seuralaiseksensa erään
veljen — _on_ vikapää kuolemanrangaistukseen, johon kaikkivaltiaan
veljeskuntamme kokous hänet täten tuomitsee!
Tämän kirjan kautta — hän löi oikealla kädellään pergamenttikantista
kirjaa, — joka on sinetöity Salomonin sinetillä ja joka sisältää
kaikkivoivan veljeskuntamme lait, olkoon se vannottu!
Älköön veljeskuntamme käsi kirvotko hänen yltänsä, ennenkuin hänet on
kaadettu! Jos kaikkeinrakkaimmat veljet, niin hyvin oppipojat, kisällit
kuin mestaritkin, ovat samaa mieltä, niin odotan heiltä merkkiä!
Mykkinä kaikki kolmekymmentä nousivat ja veivät kätensä kaulalleen
ikäänkuin olisivat leikanneet sen näkymättömällä veitsellä.
Taaskin puhuja soitti hopeakelloa.
— Kiitän veljiä! Kokous on päättynyt! — Pyydän kuitenkin veljiä tuomion
täytäntöönpanijaa sekä tuomaria luokseni neuvotellakseni heidän
kanssansa tähdellisistä asioista.
4.
Siellä, missä Hohensattelin ryhmyiset kalkkikiviharjanteet kallistuvat
mahtavina Innsbruckin kaupunkia kohden Tiroolissa, seisoi eräänä
heleänä kesäpäivänä vuonna 1655 eräs hintelä mieshenkilö, jonka
olemusta olisi miltei voitu sanoa kääpiömäiseksi.
Hän oli talonpoikaispuvussa, päässä hänellä oli leveälierinen
tirolilaishattu komeine teerensulkineen, ja ankarasta helteestä
huolimatta hänellä oli vaippa toisella hartiallansa.
Miehen kasvot olivat kellahtavat ja hiutuneet. Matalan otsan varjosta
nousi terävä nenä valtavana, miltei hipoen luisevia, ulkonevia
poskipäitä. Tuuheiden, ylöspäin kaartuvain kulmakarvain alla liekehti
pikimusta, luihu silmäpari tähyillen pahanilkisenä ja hiuduttavana
kesäpäivän ihanuutta.
Tämä eriskummallinen miekkonen odotti kaikesta päättäen jotakuta,
sillä tuontuostakin hän kaivoi lyhyen, vihreän nuttunsa taskusta
kallisarvoisen kellon, "Nyrnbergin munan", jolla nimellä hovikelloseppä
Vitzalter oli tuonut kellot käytäntöön Praagista.
Pikkumies astuskeli uupumattomana edestakaisin. Hänen leveästä,
pöhöttyneestä suustansa kuului käsittämätöntä muminaa, joka ei
varmastikaan ollut mitään siunausta, ja kiihtyneenä hän huitoi
lyhytsormisia käsiään. Vihdoin hän totesi, että Brandjochilta päin
lähestyi tomupilvi, ja ennen pitkää hän jo erotti miehenkin, joka
ratsasti mustalla hevosella Hohensattelin solaan. Vain jokunen
minuutti, ja ratsastaja oli ennättänyt hänen luoksensa.
Tulijan asu oli upea ja ylhäinen, mutta niin hyvin nuttu kuin
saappaatkin olivat valkean pölykerroksen peittämät — merkkinä siitä,
että hänellä oli ankara ratsastusmatka takanansa.
— Oletteko veli Jakobus Eisenlohr, keisarillisen Innsbruckin kaupungin
kaupunginkirjuri?
Kitukasvuinen otti vaieten hatun päästänsä ja yritti
kumarruksentapaista.
— Antakaa minulle siinä tapauksessa merkki ja tunnussana.
Taas kohotti kitukasvuinen oikeata kättään, painoi sen ensin matalaa
rintaansa vasten ja asetti sitten sormensa haralleen.
— Tunnussanan on kaikkien maailmoiden rakennusmestari kirjoittanut
näkeväin sydämiin, kähisi hän hiljakseen.
— Hyvä! Kuulkaa siis kunnianarvoisan mestarin käsky: Ruotsin kuningatar
Kristiina lähestyy seurueineen ja hovilaisineen keisarin kaupunkia
lausuakseen uskontunnustuksensa hampurilaiselle Luukas Holsteinille.
Tehän tiedätte, minkä vuoksi salainen veljeskuntamme on ryhtynyt
taistelemaan tuota kuninkaallista houkkaa vastaan! Vapaan ihmisyyden
hän tahtoo pusertaa pakkopaitaan, niin ettei kehitykselle jää tilaa
lainkaan. Korkea mestari on sitäpaitsi päättänyt, että hänet on
raivattava tieltä! Kuitenkin niin, ettei veljeskunnan ylle lankea
epäilyksen varjoakaan. Tuomio on pantava täytäntöön jo Innsbruckissa,
mikäli tilaisuus sallii! Oletteko ymmärtänyt?
Taas kähisi kitukasvuinen hiljaisen myöntymyksensä.
— Kuningattaren hovikuntaan on lähetetty muuan veli, jonka mielipiteet
teidän on tarkoin otettava huomioon! Hänen kanssansa voitte keskustella
kaikista tähdellisistä seikoista. Onko asia selvä!
— Olen kuullut käskynne!
— Sitten on kaikki hyvin! Matkustan nyt kuningattaren luokse, niin
ettei poissaoloni vaikuta silmiinpistävältä. Kaikkien maailmoiden
rakennusmestari suojelkoon teitä!
— Olkoon hän niin teidän kuin kaikkien muidenkin veljien kanssa!
Vieras oli jo heilauttanut itsensä ratsunsa selkään.
Kannusten painallus vain — ja hän kiiti jo sinne, mistä oli tullutkin.
Mutta kitukasvuinen kietoutui entistä paremmin vaippaansa.
— Katsotaanpa, eikö tämä kuninkaallinen vieraskäynti vihdoinkin tuota
niitä kiliseviä guldeneita, joita kirjuri Jakobus Eisenlohr niin
kipeästi tarvitsee? mumisi hän itsekseen.
* * * * *
Innsbruckilaiset olivat kovapäistä väkeä, eikä heidän kalloihinsa juuri
tahtonut mahtua sellaista, mitä he eivät voineet käsittää. Suhtautuen
juhlimiseen vastahakoisesti he seisoskelivat nyreinä kaupungin
kaidoilla kaduilla katsellen muurareita, jotka laittoivat riemuportteja
kaikille toreille ja kadunristeyksiin ruotsalaisen majesteetin varalta.
— Maksaa taas kauniit rahat — — — ja me, kuiviin imetyt porvarit,
joudumme suorittamaan laskut, mellasti punakkana muuan kunniallinen
käsityöläismestari, joka tuli parhaillaan "Mustasta Karhusta".
— Ja mitä varten — mitä varten tämä kaikki? puuttui puheeseen muuan
rento räätäli. — Koska joku luterilainen on palannut ainoaan oikeaan
uskoon. Sehän on vain oikein ja kohtuullista eikä kaipaa minkäänlaista
palkitsemista!
— Aivan oikein, herrat! — — Mutta uskaltakaapa vain esittää
valituksianne keisarillisen hovikanslian herroille. — Kylläpä saisitte
korvillenne! Sanon sen teille — ja kaupunginkirjurina olen asioista
perillä!
— Ah — tehän siinä olettekin, herra sihteeri Eisenlohr? — Aivan oikein
— tehän sen tosiaan tiedätte! Mutta mitä tässä mahtaisi, mihinkä
voisimme ryhtyä?
— Mihinkäkö voisitte ryhtyä, kysytte!
Kaupunginkirjuri oli hypännyt ketteränä istumaan kaivon kividelfiinin
selkään ja heilutteli hämähäkkimäisen laihoja jalkojaan ilmassa.
— Kuulkaahan! Te tiedätte, että arkkiherttua toimeenpanee ylihuomenna
ruotsalaiselle kuningattarelle linnassa naamiojuhlan, josta pitäisi
tulla suurenmoinen. Kuudelle päättäväiselle miehelle kykenen hankkimaan
pääsyn juhlaan. — Kokoontukoot innsbruckilaiset sitäpaitsi juhlapaikan
porttien ääreen. Sillä aikaa kuin nuo kuusi — minä huolehdin
kyllä hyvistä naamioista — esittävät juhlasalissa vastalauseensa
kuningattaren käynnin pitkittymisen johdosta, huutavat porvarit torilla
yhteen ääneen: "Alas ruotsalainen kuningatar, hyvinvointimme hävittäjän
Kustaa Adolfin tytär!" Saatte nähdä, hyvät ihmiset, miten nopeasti hän
on matkustava matkoihinsa, tuo jäämaan neitsyt! — Ja te — te voitte
sitten tyytyväisinä hieroskella kämmeniänne, sillä eihän teidän enää
tarvitse maksella hopeaguldeneita, jotta ruotsalainen majesteetti saisi
pitää iloa kustannuksellanne!
Myöntymyksen kohinasta, näkyi, että kaupunginkirjurin tuumaan
suhtauduttiin myötämielisesti. Kuulijain ryhmä oli sillä välin niin
kasvanut, että katu oli miltei sulkeuksissa. Uteliaita työntyi
lähemmäksi yhä enemmän ja enemmän, lihamarkkinoilta tulevat
tyytymättömän näköiset vaimot jäivät seisomaan ja nyökkäilivät
myöntymystään.
— Oikeassa olette, miehet! Älkää unohtako, että ruotsalainen on
huseerannut Itävallan maassa pirun lailla. Jos kerran mieheni täytyi
antaa henkensä taistellessaan Tillyn joukoissa Kustaa Aadolfia vastaan,
ei tyttären pidä täällä juhliman. Lähteköön hän kaupungista, jolle
hänen isänsä on tuottanut niin suurta kurjuutta!
— Lähteköön hän kaupungista! innostui väkijoukko huutamaan.
— Aivan niin, ihmiskullat! — Muistakaa aina sitä, kuinka vilja on
kallistunut suuren sodan jälkeen, kuinka lihanhinnat ovat kavunneet
niin korkealle, että sunnuntainakin voitte keittää vain kuivia
maaomenoita, joita meille on tuotu Amerikan maasta. — Mutta enpä halua
kiihoittaa teitä tekoihin, joista ette itse vastaisi. Toimikaa niinkuin
hyväksi näette! Jos kuitenkin punnitsette sanojani ja miellytte niihin,
on teidän tarkoin niistä vaiettava! Mutta kaupunginkirjuri Jakobus
Eisenlohria voitte puhutella joka päivä auringonlaskun jälkeen Puukupin
kapakassa!
* * * * *
Innsbruckin linnassa työhuoneessaan, jonne hän lyhyen käyntinsäkin
ajaksi oli koonnut latinalaisia ja kreikkalaisia klassikoita, oppineita
kirkkoisiä ja muita kirjailijoita käsittävän huomattavan kirjaston,
istui Kristiina iltapuhteella silmäillen miettiväisenä polvillansa
olevaa pergamenttia. Upsalasta lähetetty hovikuriiri oli tuonut sen
samana aamuna, ja sen sisällys oli kuningattaresta kaikesta päättäen
tärkeä, sillä hän luki sitä yhä uudelleen ja uudelleen.
— Rakas kuningatar Kristiina, oli siihen kirjoitettu vapisevalla
vanhuksen käsialalla, — vai saako vanha opettajasi entisten aikain
tapaan sinutella sinua, hyvä, uljas lapseni? — Siitä pitäen kuin
lähdit luotamme ja luovuit isäisi uskosta on kovakouraisesti käyty
käsiksi iäkkääseen opettajaasi Johannes Matthieehen. — Älä kuitenkaan
uskokaan vanhan opettajasi sentähden olevan sinuun vihastunut!
Olenhan kaiken aikaa tuossa kauheassa sodassa, jonka sain elää miltei
kauttaaltaan, alituiseen rukoillut Jumalaa yhdistämään kristikunnan!
Ja koska raihnainen ruumiini ei enää tunnu vainoojaini mielestä heidän
kostosuunnitelmiinsa soveliaalta, olen viime viikkoina saanut olla
rauhassa! Mutta, sinulle he ovat aivan erikoisesti vihoissaan, hyvä,
uljas lapseni! Ja hanhensulkani miltei kieltäytyy kirjoittamasta
sanojani: he suunnittelevat sinulle turmiota!
Meibom, jonka: kyllä hyvästi muistat, kertoi salaa minulle asiasta,
hiljattain. Hän on kummallinen eläjä, mutta vilppiä hänessä ei ole.
Kaiketi tiedät, että hän kuuluu Mitras-järjestön mahtavaan, salaiseen
veljeskuntaan, jonka päämiehenä on Schering Rosenhane, mies, joka
on peräti arvoton Ruotsinmaan kansleriksi! Tämä järjestö, joka on
levinnyt kautta maailman, on nyt päättänyt perikatosi! Kaiken takana
on Rosenhane, siitä panen harmaan pääni pantiksi!
Meibom tuli asian johdosta pidetyn kokouksen jälkeen perin kiihtyneenä
vaatimattomaan majaani ja ilmaisi minulle asian. Miesparan oli
vannottava kymmenin kaamein valoin, ettei hän ilmaisisi mitään
kokouksessa näkemästään tai kuulemastaan. Ja sinun tähtesi hän rikkoi
valansa, Kristiina! Mietihän toki!
Ah, ihanaa on saada lähimmäisiltään osakseen sellaista rakkautta, kuin
sinä saat!
Mutta, kuule minua nyt tarkoin:
Meibom on ilmaissut minulle tämänkin. Hovikuntaasi on varmastikin
pujahtanut vihamiehiä, jotka etsivät turmiotasi. Ole senvuoksi
varuillasii, Kristiina, ja muista aina varoitustani! Onhan sinulla
kylläkin Magnus luonasi, ja se rauhoittaa minua! Lausu hänelle
sydämelliset terveiset, valvokoon hän sinua valppaasti!
Monet hartaat terveiset sinulle itsellesi vilpittömältä ja
uskolliselta opettajaltasi.
Johannes Matthielta.
Raskaasti huoahtaen Kristiina laski pergamenttilehden kädestänsä.
Mikäli hänen, vanhan opettajansa sanat olivat tosia — eikä hän sitä
epäillytkään — oli hän vihollisten ympäröimä!
Mutta kuka mahtoi tahtoa hänelle pahaa? Kuka oli mies, jonka salainen
veljeskunta oli valinnut aseeksensa?
Hän muisti äkkiä varoituksen sanat, jotka kreivi Magnus oli kuukausia
sitten hänelle lausunut. Siitä pitäen hän, Kristiina, oli yhä enemmän
laiminlyönyt entistä ystäväänsä, oli kaikkina näinä pitkinä kuukausina,
tuskin suonut hänelle katsettakaan.
Italialaisen katseet paloivat paljon kuumemmin kuin hänen ruotsalaisen
ystävänsä uskolliset silmät, ja kreivi Magnuksen kyetessä sopertamaan
vain raskasmielisiä sanoja sai conte Erminion siro, tulinen puhetaito
hänen sielunsa kuumenemaan.
Conte Erminio!
Olisiko tämä lopultakin vihamies, joka vainosi hänen henkeänsä?
Kristiina tunsi sydämensä hetkeksi taukoavan lyömästä. Mutta oitis
senjälkeen hän moitiskeli itseänsä houkaksi! Olisiko hänen pyhyytensä
paavi suositellut conte Erminiota, ellei hän olisi tiennyt, että kreivi
oli vilpittömästi kiintynyt heihin molempiin? Ja eikö tuomioherra
Luukas Holstein, jolle hän oli tehnyt uuden uskontunnustuksensa,
ollutkin suuresti ylistänyt italialaista?
Ja sitten: conte Erminio _rakasti_ häntä. Rakasti häntä etelämaisen
sydämensä koko hehkulla ja intohimolla. Italialaisen rakkaus tosin
oli rohkeata, tunkeilevaa; hän, Kristiina, tunsi olevansa kuin
palvelustyttö toisin hetkin, kun hänen oli pakostakin painettava
katseensa maahan noiden hehkuvain katseiden tieltä. Ja sittenkin,
huomispäivän suurissa tanssiaisissa oli kreivi luvannut valmistaa
hänelle aivan erikoisen yllätyksen! Mikä tämä yllätys sitten mahtoi
olla?
Miettiväisenä hän nojasi päätään kättään vasten. Samassa kajahti
käytävästä miesmäisten askelten ääntä, ovet temmattiin auki, ja
kynnyksellä seisoi italialainen kreivi.
— Niin ajatuksiinsa vaipuneenako, kuningattarista kaunein?
Hieman keimailevasti Kristiina katsahti tulijaan. Tämän äänessä oli
lumoava soinnahdus, jonka tenhoa Kristiina ei milloinkaan täysin
kyennyt vastustamaan.
— Mietin yllätystä, jonka kavaljeerini on huomenna minulle luvannut!
— Ja minä olen saapunut kysymään naisista viehkeimmältä, millaisessa
naamiopuvussa hän ihanuudessa vie huomenna voiton kaikista muista
naisista?
— Se on vastoin sopimusta, conte Erminio! Tiedättehän sangen hyvin,
että se on salaisuus, jota ainoakaan nainen ei ilmaise kavaljeerillensa
ja suosikillensa. Teidän on etsittävä minut, kreivi, ja jos niin
on kuten minulle liiankin usein vakuuttelette, että askeleistani,
vartalostani, tukkani väristä voisitte tuntea minut tuhannen joukosta,
voitte huomenna todistaa sananne tosiksi!
Sentinellin tummien kulmain väliin uurtui silmänräpäyksen ajaksi
poikittainen, ärtymystä todistava ryppy. Oitis karehti hänen
suupielissään kuitenkin taas hurmaava hymy.
— Huomenna toivon voivani antaa teille todisteen siitä, että tuntisin
teidät tuhansien joukosta; sen vuoksi en ole kysynyt! Ellette
kuitenkaan etukäteen ilmaise minulle naamiopukuanne, on yllätyksen
suhteen antamani lupauksen täyttäminen käyvä minulle vaikeaksi! Sepä
vahinko, sillä olin jo iloinnut siitä niin kovin! Se olisi koroittanut
teidät tuona iltana kaikkia muita naisia korkeammalle.
Hän oli astunut niin lähelle kuningatarta, että hänen kuuma
hengityksensä hipoi tämän poskea.
— Ja siitä olisitte nähnyt, kuinka teitä rakastan, kuinka nääntyen
sydämeni teitä kaipaa!
Hämmentyneenä oli Kristiina astunut hieman tuonnemmaksi. Hän alistui
siihen, että toinen tarttui hänen käteensä vieden sen huulilleen ja
tempasi hänet sitten rajusti syleilyynsä.
— Milloinka on rakkauteni saava palkintonsa? kuiskasi hän kuumasti.
Kuningatar tahtoi vastata, mutta kykeni vain sopertamaan.
— Teidän on annettava minulle vielä aikaa! Ensin on teidän näytettävä
toteen rakkautenne!
— Näytettävä toteen!
Toisen suupieliin tuli uhmaisa ilme.
— Kuningattarellani on oikeus vaatia todisteita!
Selveten huumauksestaan hän siveli sankkaa, silkinmustaa tukkaansa.
— Unohdimme, mistä oli puhe! Tarkoituksenanne oli selittää minulle
naamiopukunne, kuningatar!
— Aivan oikein!
Kristiinan katse liukui arvioiden kreivin kvitteninkeltaisten kasvojen
yli nauliutuen tämän hehkuviin silmiin. Hänessä heräsi selittämätöntä
epäluuloa.
Minkä vuoksi toinen niin välttämättä halusi saada selville hänen
naamiopukunsa? Miksikä hänen oli saatava siitä selko näin aivan ennen
aikojaan?
Taas muistui hänen mieleensä vanhan opettajan lähettämä varoitus.
— Koska olette noin myrskyisä, herra kavaljeerini, on minun
naispoloisen kai alistuttava. Kuunnelkaa siis tarkoin;
Tulen juhlaan suursulttaanittareksi pukeutuneena. Ylläni on raskas,
kukikas viitta kiinalaisesta silkistä, ja päässäni minulla on
kahdellatoista rubiinilla kirjottu kultainen otsakoriste, johon on
kiinnitetty kasvot verhoava brabanttilainen pitsihuntu. Oletteko
käsittänyt sanani, conte Erminio?
— Täydelleen! — Ja pukunne jokaisen yksityiskohdan olen tarkoin painava
mieleeni, naisista ihanaisin!
— Entä te, herra kreivi? — — Kun nyt olen ilmaissut tämän, niin
eikö ole oikeus ja kohtuus, että kerrotte, saavutteko te sattumalta
Suurturkin puvussa?
Sentinelli hymyili jäisesti.
— Juuri se, kuningatar, kuuluu yllätykseen, jota olen huomiseksi
valmistellut. Ettekä te suinkaan olisi minulle kiitollinen, jos
ilmaisisin sen teille jo tänään.
5.
Innsbruckin linnan espanjalaisessa salissa oli huimat naamiohuvit.
Espanjalaiset hovisoittajat, joita johti maestro Juan des Ximenes,
panivat parastaan. Heidän puhaltamisesta pulleat poskensa hehkuivat
ja punottivat sulasta kiihtymyksestä ja ammatti-innosta; ja elleivät
sinipukuiset maurilaiset olisi alituiseen kantaneet heille jäähdytettyä
Falernon ja Brixenin viiniä, olisivat he — Luoja, tiesi — ennen pitkää
antaneet musiikille palttua.
Yhdeksänsataaneljäkymmentä naamioitua tungeskeli tiroolilaisen linnan
suojissa.
Ovenvartijain lukuisa joukko oli heidät laskenut, ja kolmekymmentä
keisarillista hovivirkailijaa oli heidät rekisteröinyt, niinkuin kelpo
virkamiesten tuli.
Satakahdeksankymmentä ompelijatarta, räätäliä, parturia,
kähertäjää, komedianttia ja parfymoijaa näki vaivaa vieraiden asun
viimeistelemisestä. Täällä poimuteltiin tuolla siirrettiin nappia,
toisaalla käherrettiin itsepintaisia suortuvia siroille kiharoille,
italialaiset näyttelijät hankasivat kulmakarvoja poltetuilla
mantelinsydämillä niin että silmät saivat tulisen ilmeen, parfymoijat
vihmoivat somista rubiininpunaisista lasipulloista Arabian hyviä
tuoksuja siroille naishartioille, voitelivat tuoksuvin öljyin, salvoin
ja unkarilaisin mehustein miesten partoja sekä tukkia, puhdistivat
ja leikkasivat kynsiä, kiinnittelivät avaria pitsihihoja, laittoivat
kaiken niin somaksi kuin mahdollista.
Vieraiden lomassa kuljettivat sinipukuiset maurilaispojat
virvokkeita pyörivillä pöydillä kautta salin, somiin vanhanaikaisiin
tiroolilaispukuihin puetut hovipojat kuuluttivat tarjolla olevia
juomia: makealta tuoksuvia Tiroolin ja Dalmatian viinejä,
ryydinmakuista muskatelliviiniä viheriäisestä Steiermarkista, suonissa
tulena polttavaa tokaieria kesyttömästä Unkarinmaasta, punaista
melnikeriä Böömin viljavilta viinimailta, nenässä kirpelöivää
kuohuviiniä, jota Ranskan dauphin oli lahjoittanut arkkiherttualle,
ryydein maustettua hunajaviiniä Persiasta ja Kaukaasiasta sekä
polttavankirpelää alicantea helteisestä Espanjasta.
Naamioiduilla, jotka karkeloivat linnassa huimana pyörteenä, oli puvut,
joiden hinnalla olisi voitu ravita suuren kaupungin nälkäiset enemmän
kuin vuoden päivät. Kooltaan kyyhkysenmunan suuruisina kimmelsivät
hohtokivet ja himmeästi loistelevat helmet niin hyvin miesten kuin
naistenkin pää-, rinta- ja kaulakoruissa. Upeita pitsejä, joita oli
säästelemättä käytetty kauluksiin, kaularöyhelöihin ja hihasomisteihin,
olivat sadat nyplääjättäret valmistaneet silmäinsä uhalla. Varsinkin
kolme naamioitua herätti erikoista huomiota.
Näistä ensimmäinen oli suursulttaanitar, jonka satumaisen kaunis
puku viehätti niin hyvin naisia kuin miehiä, sitten tulenpunaiseen
atlaspukuun puettu kavaljeeri, joka aivan silmiinpistävästi koetti
palvella ihanaa sulttaanitarta, ja kolmantena musta ritari suljetuin
silmikoin ja hopeakilvin, joka oli hienointa toledolaista työtä.
Parhaillaan soivat viulut erään italialaisen tanssin hivuttavaa
loppusoittoa, ja naamioidut parit käyskentelivät hengästyneinä siroin,
verkkaisin askelin pitkin peilikirkasta parkettilattiaa. Taaskin
oli tulipunainen kavaljeeri lähestynyt sulttaanitarta, vähää ennen
puoliääneen vaihdettuaan vaiteliaan mustan ritarin kanssa pari sanaa.
— Minun on puhuteltava teitä, kaunis naamio, kuiskasi hän
kuumasti sulttaanittarelle. — Kunpa saisin pyytää teitä tulemaan
puutarhapengermän takaiselle parvekkeelle! — Onhan minun toki
lunastettava sanani, jonka eilen teille annoin!
— Jonka eilen minulle annoitte? Puhutte arvoituksellisesti, outo
naamio, mutta, siitä huolimatta uskallan seurata teitä ja olen innokas
kuulemaan, mitä salaista teillä on ilmaistavananne!
Sulttaanitar laski kätensä atlaspukuisen ritarin käsivarrelle ja lähti
tämän keralla puutarhan hämäriin lehtokäytäviin.