Mutta sairashuoneessa, jonka verhotuista akkunoista ei valo pääse
häiritsemään nukkujaa, vallitsee hämärä.
Kuumeen kourissa heikoksi ja uupuneeksi käynyt kuningatar nukkuu nyt
rauhallisesti.
Hengitys on säännöllistä, niin että häntä voisi miltei luulla terveeksi.
Hänen kaidoissa, kalvaissa kasvoissansa on kuitenkin outo ilme, joka
herättää sairaan jalkopäässä istuvassa Magnuksessa tuskaa ja pelkoa.
Lähenevän kuoleman tuntu kuvastuu hänen piirteistänsä. Magnus tietää
sen, sillä taistelukentällä hän on sen nähnyt useammin kuin sadasti.
Huoneeseen saapuu Dominicus Sforza, lääkäri.
Pitkään ja tarkkaavaisesti katsoo Sforza nukkuvan kasvoja, tunnustelee
hänen valtimoaan, ravistaa sitten epäilevästi päätään, niin että
irtotukan kutrit lyövät kovitettua liinaista kaularöyhelöä vasten.
— Mistä pitäen majesteetti nukkuu? kysyy hän sitten.
— Varhaisesta aamusta lähtien jo. Viime yön jälkeen eivät
kuumekohtaukset ole uusiintuneet!
Kreivin katse on tuskallisena nauliutunut lääkärin kasvoihin. Hän
tietää — päätös on nyt lankeava!
Toinen lykkää perusteellisena sarvisankaiset silmälasinsa leveälle
otsallensa.
— Oletteko hänen majesteettinsa sukulainen, herra kreivi? Tarkoitan
vain, kun olette niin suuressa määrin hänen uskottunsa! Jos niin
on, niin valmistautukaa kuulemaan pahinta: kuningatar ei ole elävä
huomiseen!
Magnus horjahtaa.
Hänen rinnastansa puhkeaa raskas nyyhkäisy.
— Eikö Kristiinalle ole enää mitään apua?
— Ei mitään! Asia käy teihin hyvin kipeästi, mahdollisesti olette
läheisemmässä suhteessa kuolevaan kuin yleensä tiedetäänkään!
Kuulkaa tarkoin mitä sanon: annan nyt kuningattarelle lääkettä, joka
havahduttaa hänet lyhyeksi tuokioksi.
Saatte puhua hänelle, ja hän on tunteva teidät. Lähestyvästä kuolemasta
ette kuitenkaan saa hänelle puhua, sillä siitä voisi vain aiheutua
hänelle tarpeettomia tuskia.
Jos teillä on jotakin tärkeätä puhuttavaa keskenänne, niin
muistakaa, että ennenkuin tuntiakaan on kulunut, vaipuu hän taas
tajuttomuudentilaan, mistä hän ei enää herää.
Oletteko käsittänyt sanani, herra kreivi? Menen siis ilmoittamaan
asiasta papille, niin että hän valmistaa pyhän sakramentin!
Tämä koskee teihin kipeästi, herra kreivi, ja niin minuunkin, sillä
kuningatar oli hyvä ihminen. Ainakin kuolevan silmäin edessä on teidän
hillittävä itsenne!
Lääkäri on poistunut.
Tuskaisin mielin Magnus katsoo sairaan kasvoja.
Onko lääkärin lääke havahduttava Kristiinan — vaikkapa vain lyhykäisten
minuuttien ajaksi — vai onko hän nukkuen siirtyvä tuonpuoleiseen
elämään, suomatta hänelle, Magnukselle, viimeistä katsetta.
Silloin — Magnus pidättää hengitystään — kuolevan kasvoille kohoaa
kevyt punerrus, hänen hengityksensä käy kuuluvammaksi, hiljainen
huokaus kumpuaa hänen rinnastansa, hän avaa silmänsä.
— Magnus! Hänen kutsunsa on vaimea niinkuin sairaan linnun siipien
havina.
— Näin ihmeellistä unta, armahin! Olin kanssasi autiolla saarella.
Ympärillämme myrskysi meri, mutta en pelännyt, sillä olinhan sinun
väkeväin käsivarsiesi syleilyssä.
Silloin kaareili ilmassa päittemme päällä suunnaton, musta lintu, joka
äkkiä syöksähti minua kohden.
Sinä katosit, ja minä seisoin kallioriutalla, raivoisain kuohujen
keskellä. Tiedän, mitä tämä uni merkitsee: minä kuolen, ystäväni!
— Sinä elät, Kristiina, minun tähteni ja niiden monien tuhansien
tähden, jotka tuolla ulkona anovat Luojalta parantumistasi!
— Niinkö he tekevät?
Kristiina kohotti päätään pielusten varasta.
— Voi, miten hyviä he ovat! Kiitän Luojaani siitä, että sain auttaa
heitä. On ihanaa kyetä auttamaan, Magnus!
Hänen kalvas, läpikuultava kätensä tarttui Magnuksen käteen.
— Sinä, Magnus, olet myöskin aina ollut niitä, jotka alituiseen
auttavat muita ihmisiä! Olit minulle uskollinen kaikkina pitkinä
vuosina, vaikka en useasti palkinnutkaan rakkauttasi niinkuin minun
olisi, pitänyt!
Suuret kyynelhelmet vierivät kalvaille poskille.
— Sinun ei ole soimattava minua siitä, armahin; kun olen mullan alla,
on sinun aina muistettava, että rakastin vain sinua!
Hurjassa tuskassaan Magnus antoi päänsä vaipua sairaan kätten varaan.
Mieletön nyyhkytys vavisutti häntä.
— Et saa itkeä, Magnus! Sinun on aina muistettava, että kohtalomme oli
hyvä ja yhdisti meidät kolmeksi vuosikymmeneksi! Puolisoiden on monasti
erottava paljon ennemminkin! Kuolemani ei liioin ole tuskallinen,
tunnen sammuvani verkkaisesti!
Huoneen ulkopuolelta kuuluvasta kilinästä päätellen oli:
kirkonpalvelija tulossa. Pappi saapui jakamaan kuolevalle pyhää
ehtoollista.
Kristiina kuuli sen, ja riemullinen punerrus kohosi hänen kasvoilleen.
— Saan siis ennen kuolemaani tehdä sovinnon Luojani kanssa, kuiskasi
hän hiljaa.
— Ah, Jumala on suuri ja armollinen! Sinun on liitettävä rukouksesi
rukouksiini!
* * * * *
— Kuningatar on vastaanottanut pyhän sakramentin. Hän haluaa vielä
kerran nähdä teitä, herra kreivi!
Harmaantunut pappi seisoi kynnyksellä.
— Hän on uskonut minulle kaikki kohtalonsa; tiedän, että hän oli
Jumalan edessä aviopuolisonne. Astukaa hänen vuoteensa ääreen lausumaan
hyvästit hänelle, joka entistä enemmän kantaa Vapahtajaa sydämessänsä!
Kristiina makasi pieluksiinsa vaipuneena. Hänen kasvonsa olivat
palttinanvalkeat. Niistä hohti ylimaallista taivaallisen riemun tuntua.
Magnuksen tullessa sisälle hän ojensi tälle oikeata kättään.
— Hyvästi, Magnus, sanoi hän sammuvalla äänellä, — olen rakastanut
sinua suuresti!
Mykkänä Magnus ojensi hänelle kätensä, vielä kerran heidän katseensa,
yhtyivät. Huokaus vielä, ja Ruotsin Kristiina makasi vainajana.
— Hän on lähtenyt luotamme! sanoi pappi laskien kuihtuneen kätensä
lohduttavasti kreivin olalle. Polvistukaa kerallani rukoilemaan
vainajan sielun puolesta.
Mielettömästi parahtaen Magnus heittäytyi vainajan ääreen.
Hänen päänsä, joka oli näinä viime päivinä käynyt harmaaksi, pujahti
Kristiinan käsien väliin ikäänkuin olisi lapsi paennut äidin turviin.
Tuhantinen väkijoukko seisoi ulkona kunnioittavasti vaieten.
Se tiesi, että "enkeli" kamppaili kuoleman puserruksessa, eikä halunnut
äänekkäin sanoin häiritä hetken pyhyyttä.
Silloin astui pappi väkijoukkoon.
— Kuningatar on kuollut, sanoi hän hiljaa.
Ikuisen kaupungin kerjäläiset, sairaat ja tarvitsevaiset kuulivat
viestin.
Mykkinä he vaipuivat polvillensa, ojensivat laihat käsivartensa
taivasta kohden ja rukoilivat kuningattaren puolesta, joka oli ollut
enkeli heitä kohtaan.